3. osa: Uusia jäseniä perheeseen

Sainpas uuden osan ulos :D Tuskallisen taistelun takana se oli, sillä nettiyhteys hidasteli yhdessä vaiheessa niin pahasti, että kuvien lataamisesta ei meinannut tulla mitään ja hermot olivat koetuksella. Nyt olen kuitenkin oppinut nopeatempoisempaa kerrontaa, joten tässä luvussa pääsemme viettämään häitä ja ihastelemaan esikoisen syntymää.

Mutta tosiaan: kommentteja, kiitos! Muuten päiväni menee pilalle.

*

Aika kului pikavauhtia. Juhana kävi säännöllisesti Sannan kanssa musiikki- ja tanssistudio Nelitahdissa ja huomasi viihtyvänsä siellä mainiosti. Tilat olivat upeat ja porukka mukavaa.

”Sinä olet kehittynyt hurjasti”, Sanna kehui, kun kolmannen vuoden viimeiset loppukokeet koputtelivat ovelle.
”No niin olet kyllä sinäkin”, Juhana vastasi hymyillen.

”Oletko koskaan harkinnut tanssikisoihin osallistumista?” Sanna kysyi innoissaan. ”Pärjäisit varmasti.”
Juhana epäröi.
”Hmm… En ole aikaisemmin ajatellut asiaa.”

Sanna komensi häntä ajattelemaan, ja kotiin tultuaan hänen oli pakko hioa askeliaan hieman. Hän oli hiljattain muuttanut asuntolasta omaan, pieneen asuntoon, joka sijaitsi kampuksen laitamilla. Se oli taloudellisista syistä niukasti sisustettu, mutta Juhana viihtyi siellä. Hän tuli myös hetki hetkeltä innostuneemmaksi ajatuksesta tanssikilpailuista. Ehkä minä voisin osallistua!

Niinpä hän sitten kertoi päätöksestään Sannalle seuraavalla kerralla Nelitahdissa. Sanna otti selvää, milloin kisoja pidettiin, ja pian Juhana jo löysikin itsensä seisomasta muiden kilpailijoiden keskeltä jännityksestä täristen. He näyttävät ammattilaisilta! En minä osaa! Juhana mietti kauhuissaan. Onneksi Sanna oli mukana kannustamassa häntä.

Juhana pisti kaikki taitonsa likoon. Tämän on riitettävä. Parempaan en pysty, hän ajatteli yrittäen olla välittämättä muiden kilpailijoiden sulavista liikkeistä.

Kun voittaja kuulutettiin, Juhana joutui nielemään pettymyksensä. Hän katseli, kuinka voittaja – kaunis, punaisiin pukeutunut nainen – kävi hakemassa palkintonsa, ja huomasi ajattelevansa: Jonain päivänä minä päihitän hänet. Jonain päivänä.

*

Hänen ja Aunin suhde ei kukoistanut. He riitelivät vähän väliä tätä nykyä, useimmiten aiheena olivat Juhanan muuttuneet tulevaisuudensuunnitelmat. Aunin mielestä Juhanan päässä pyöri vain raha ja ahneus, ja tämä huomautteli siitä Juhanalle jatkuvasti.

Juhana taas oli sitä mieltä, että Auni puuttui hänen elämäänsä ja valintoihinsa. Valinnat teki hän, ei kukaan muu. Usein hän sortui käyttämään tavallista voimakkaampia sanoja puolustaessaan itseään, sillä hänen mieltään kaihersi yhä vanhempien kuolema ja mitätön perintö. Hänellä ei olisi yliopistosta valmistumisen jälkeen muuta vaihtoehtoa kuin alkaa kasvattaa omaisuutta. Mutta Auni ei tuntunut ymmärtävän tätä.

Lopulta he päättivät yksissä tuumin erota. Stressin- ja masennuksenehkäisykeinona Juhana turvautui tuttuun ja turvalliseen kuntoiluun. Ennen pitkää hän huomasikin olevansa varsin timmissä kunnossa, ja tapasi katsella peilikuvaansa tyytyväisenä ennen nukkumaanmenoa.

Ansaitakseen taskurahaa hän vietti päivittäin useita tunteja kampuksen pienessä kahvilassa työskennellen ahkerasti. Ihmiset tulivat usein juttelemaan hänelle, ja hän nautti paikan ystävällisestä tunnelmasta. Raha oli kuitenkin pääasiallinen motiivi sille, miksi hän työskenteli. Oli hyvä ajatella tulevaisuutta hyvissä ajoin.

Vaikka hän kävi Nelitahdissa Sannan kanssa lähes joka viikko, ja vaikka hän oli nyt vapaa mies, hän ei ollut uskaltanut lähestyä Sannaa muuten kuin ystävämielessä. Entä jos hän on samaa mieltä kuin Auni, että olen ahne? Entä jos juttumme ei toimi? Juhana yritti keksiä tekosyitä pelkuruudelleen: vanhemmat eivät varmana hyväksyisi ympäriinsä huitelevaa cheerleaderia miniäkseen, tyttö ei ollut kunnianhimoinen tulevaisuutensa suhteen eikä hänen sukunsa ollut maineikas. Juhana tiesi kuitenkin, että kaikki tämä oli vain selittelyä. Hän inhosi itseään, muttei tehnyt asialle mitään.

Viimein koitti odotettu valmistujaispäivä. Juhana oli kutsunut kemuihin liudan kavereitaan, ja vaikka heitä oli niin paljon, etteivät kaikki mahtuneet yhtä aikaa sisälle, tunnelma oli loistava ja ihmisillä oli hauskaa. Juhana oli tyytyväinen. Hän saisi lähteä kampukselta hyvin mielin.

Hän eksyi tanssilattialle myös Sannan kanssa.
”Rakastan tätä musiikkia”, Sanna hehkutti. ”Tollot tappelijat on pienestä pitäen ollut yksi suosikkibändeistäni.”
”Sama juttu”, Juhana naurahti.
Jos et nyt tee jotain, hän komensi itseään, menetät tilaisuuden loppuiäksesi. Hän tarttui itseään niskasta.

”Sanna”, hän sanoi pala kurkussa ja pujotti kätensä huomaamattaan tytön käsiin. ”Minä olen jo pitkään tuntenut sinua kohtaan jotain… syvempää kuin ystävyyttä. Minun oli pakko kertoa sinulle… Ei haittaa vaikket tuntisi samoin.”
Sanna hymyili suu korvissa. ”En olisi ikinä uskonut! Minä pelkäsin, ettet vastaisi tunteisiini! Ihastuin sinuun ensi näkemältä.”

Ehtimättä ajatella mitään Juhana tarttui Sannaa leuan alta ja veti tämän syvään, lempeään suudelmaan. Tunne oli jotain aivan erilaista kuin Aunin kanssa oli ollut. Tässä oli se kaivattu kipinä. Tai ei – oikeammin roihu. Juhanan teki mieli kaapata Sanna yläkertaan kahden kesken saman tien. Hän kuitenkin hillitsi mielensä. Toistaiseksi.

Kuitenkin, mitä pidemmälle ilta kului ja mitä enemmän juomia juhlissa virtasi, sitä enemmän Juhana Sannaa halusi. Lopulta hän ei enää kestänyt, vaan tarttui Sannan käsiin omistavasti, johdatti tytön yläkertaan huoneeseensa ja kaatoi tämän sängylle. Juhlijat alhaalla jatkoivat bailuja autuaan tietämättöminä yläkerran tapahtumista.

*

Tässä sitä nyt ollaan. SimCityssä. Kotona.

Juhana seisoi aavan, typötyhjän tontin edessä. Hänen kotitonttinsa. Hänellä ei tosiaan ollut muuta kuin epätasainen jättimaapala sekä 4 800 simoleonia. Eikä enempää heruisikaan. Hän huokaisi raskaasti. Kai se eläminen sitten oli aloitettava.

Hän rakensi itselleen pikkuruisen kopperon. Talossa ei ollut kuin neljä seinää, yksi ovi, ikkuna ja katto, mutta se riitti. Toistaiseksi.

Sisältä kämppä oli yhtä ankea. Sänky, jääkaappi, yksi taso, vessanpönttö, suihku ja puhelin saatiin ostettua, muuhun ei jäänyt rahaa. 

(Taso ja puhelin eivät näy kuvassa, mutta siellä ne kuitenkin ovat.)

Heti, kun postinkantaja oli tuonut aamun lehden, Juhana selasi läpi vapaat työpaikat. Hän iski silmänsä erääseen ilmoitukseen.
”Haetaan: Pankinjohtajan sihteeri”, hän mutisi. ”Toive: koulutettu, sivistynyt, siisti, täsmällinen.”

Hän soitti pankkiin ja sai kuulla, että paikka tosiaan oli yhä avoimena. Käytyään pikaisesti haastateltavana pankinjohtaja tuli siihen tulokseen, että hän oli juuri sitä, mitä pankki kaipasikin ja sai paikan. Juhana oli tyytyväinen. Näin hän saisi edes osittain täytettyä vanhempiensa toiveen siitä, että hän valitsisi liiketalousuran elämänurakseen. Vaikka hänellä oli vakaa aikomus vaihtaa työpaikkaa heti, kun seikkailijan uralta aukenisi sopiva.

Työt pankissa alkaisivat vasta keskiviikkona, ja se tuskastutti Juhanaa. Hän yrittäisi kärvistellä pari päivää lähes tyhjätaskuna, vaikka se ei olisi helppoa.

Huhut levisivät naapurustossa nopeasti, ja pian Juhanan ovea kolkutteli muutama innokas naapuri halukkaana tutustumaan uuteen tulokkaaseen. Nainen nimeltä Eleonora teki Juhanaan vaikutuksen kertoessaan viimeisimmän loihtimansa reseptin ainesosia, mutta mies näki tämän sormessa kimaltelevan kultaisen sormuksen. Niin minun tuuriani, hän huokaisi pettyneenä.

*

Pian hän oli kotiutunut naapurustoon ja tutustunut joihinkin lähialueen asukkaisiin. Hän tapasi käydä silloin tällöin ulkona katselemassa ympärilleen sievien morsianehdokkaiden varalta. Monen kanssa hän vaihtoikin pari sanaa, mutta kenessäkään heistä ei ollut sitä samaa viehätysvoimaa kuin Sannassa. Juhana oli kuitenkin epätoivoinen Sannan suhteen. Hän ei tiennyt tytön nykyistä puhelinnumeroa eikä edes sitä, oliko tämä vielä kampuksella vai kenties muuttanut muualle. Hän myös pelkäsi, että Sannan tunteet olisivat haalistuneet ajan kuluessa. Niinpä hän yritti kovasti unohtaa naisen, vaikka se teki kipeää.

Hän selasi päivittäin sanomalehden vapaat työpaikat ja lähetteli hakemuksia eri paikkoihin, mutta häneen suhtauduttiin kovin nihkeästi. Juhana ei kuitenkaan suostunut lannistumaan. Hänestä tulisi tähtirosvo vielä jonain päivänä. Vaikka siihen sitten menisikin aikaa.

Työt pankissa alkoivat, mutteivät sujuneet kovin hyvin, joten Juhana hankki osa-aikatöitä Kirotut koneet –kahvilasta baristana. Viimeinkin yliopistolla tekemistäni työtunneista on hyötyä, hän ajatteli kuultuaan saavansa paikan saman tien. Kahvilan johtaja oli mielissään siitä, että Juhanalla oli niin paljon työkokemusta takanaan. Juhana tiesi kuitenkin lopettavansa osa-aikatyöt heti, kun saisi paikan havittelemaltaan uralta.

Kahvila ei ollut mikään asiakasmagneetti, ja sen vuoksi Juhanalle jäi ikävän paljon aikaa pyöritellä mielessään surua ja kaipuuta Sannaa kohtaan. Hän leikitteli ajatuksella, että tämä olisi muuttanut SimCityyn hänen perässään, mutta ei uskaltanut alkaa toivoa suuria. Todennäköisesti nainen olisi kadonnut toiselle puolelle maata tai jopa ulkomaille. Hänellä oli lahjoja, ja varmasti ulkomaiset suurpomot olisivat kiinnostuneita hänen kyvyistään.

Lopulta Juhanan rukoukset kuultiin, ja päivän lehdessä oli suurikokoinen ilmoitus: Haetaan syvämerentutkijaa keski-Atlantille. Mieluiten hyvin koulutettu, hyväkuntoinen ja sitkeä. Ota yhteyttä johtaja Pertti Kivikoskeen.

Juhana lähetti hakemuksen saman tien vetämään. Hänet kutsuttiin haastatteluun, ja parin päivän päästä hänelle soitettiin. Pertti Kivikoski kertoi hänelle henkilökohtaisesti hyvät uutiset.
”Näemme sitten torstaina, poika. Tervetuloa tiimiimme.”

*

Juhanan ura lähtikin lennokkaasti käyntiin, hän yleni samana päivänä kun oli aloittanut työt. Nykyinen työnimike oli muinaismuistojen metsästäjä. Hänen potentiaalinsa kadonneiden veistosten ja kaiverrusten löytämiseen oli siis huomattu. Juhana oli tyytyväinen itseensä, mutta häntä kaihersi silti.
Tarvitsen jotain huvitusta, hän ajatteli ja päätti suunnata kaupunkiin hiomaan ruostuneita biljardinpeluutaitojaan.

Ajatuksen nollautuivat sitä mukaa, mitä enemmän palloja Juhana sai lyötyä pusseihin. Hänelle tuli mukavan tyyni olo. Juuri jotain tällaista hän oli kaivannutkin. Puolitutut liittyivät hänen seuraansa ja juttelivat niitä näitä. Juhana jutusteli kevyesti takaisin, mutta yhtäkkiä hänen silmänsä iskeytyivät tuttuun hahmoon, joka oli juuri astunut ovesta sisään.

”Sa- Sanna?” Juhana sanoi epävarmasti. Sanna räpytteli silmiään pari kertaa, kuin ei olisi uskonut näkemäänsä todeksi.
”Juhana! Löysinpäs sinut!” hän huudahti viimein.

Juhanan teki mieli kiskaista nainen syvään, intohimoiseen suudelmaan, mutta hän hillitsi itsensä ja tyytyi halaamaan tätä lämpimästi. Hän oli jo melkein unohtanut, miltä naisen keho tuntui hänen omaansa vasten.
”Mukava nähdä sinua”, hän sanoi hymyillen.
”Samat sanat”, Sanna huokaisi.

”Kerropa nyt, miten sinä tänne oikein eksyit?”
Sanna naurahti. ”Lopetin opinnot kesken ja muutin perässäsi tänne heti, kun olit häipynyt kampukselta. Aloin etsiä sinua kaikkialta, mutta minusta alkoi tuntua, että löytämisesi olisi mahdoton tehtävä. Mutta nyt, lopulta, pölähdät eteeni! Tämä on ollut etsimisen arvoista.”

”Lopetit opinnot?” Juhana ei ollut uskoa korviaan. ”Minun takiani? Ei sinun olisi tarvinnut, ihan oikeasti.”
”Minä tiedän”, Sanna sanoi suupielet korvissa, ”mutta minä halusin. En voinut kuvitella tilannetta, etten näkisi sinua enää.”

Juhana ei tiennyt mitä sanoa, ja Sanna laittoi kätensä hänen kämmenilleen. ”Näin satumainen tuuri on yleensä vain saduissa”, hän sanoi onnellisena.

Sanna antoi Juhanalle uuden numeronsa, ja Juhana lupasi soitella ja viedä Sannan jonnekin ylennyksensä kunniaksi. Lähtiessään kotiin Juhanan sydän pomppi lähestulkoon ulos rinnasta. Hän käveli kotiin raittiissa yöilmassa onnellisempana kuin koskaan ennen.

*

Kului joitain viikkoja, ja Sanna jo käytännöllisesti katsoen asui hänen luonaan. He olivat puhelleet yhteisestä tulevaisuudesta niitä näitä, mutta kumpikaan ei ollut vielä maininnut mitään naimisiinmenosta tai lapsista. Juhana oli varma, että Sanna odotti hänen tekevän aloitteen. Hänen täytyi kuitenkin ensin kerätä rahaa sormukseen, joka olisi Sannan arvoinen.

Hän keräsi ylennyksiä tiuhaan tahtiin, ja tuossa tuokiossa hän oli päässyt jo kaapparilaivan kapteeniksi. Hän nautti suolaisesta ilmasta ja merituulesta, ja ylennyksen mukanaan tuomat bonukset lämmittivät mieltä. Kotimatkalla hän oli myös poikennut koruliikkeessä, ja pieni samettirasia painoi nyt hänen taskussaan kivenmurikan verran. Entä, jos hän ei pidä siitä? Jos hän ei pidä minusta? Jos hän on huomannut, ettemme sovikaan yhteen?

Huolet karisivat kuitenkin mielestä, kun hän näki Sannan odottavan häntä hymyillen töistä. Hän ryntäsi vaihtamaan vaatteet, syöksyi sitten syleilemään naista ja veti tämän muassaan syvään, lämpimään suudelmaan.
”Hei, mistäs nyt tuulee?” Sanna nauroi, kun oli lopulta päässyt irti Juhanan otteesta.
”Kulta… Minulla on tärkeää asiaa.”

Juhana polvistui Sannan eteen, ja naisen mielen täytti ennakkoaavistus siitä, mitä tuleman piti.
”Olemme olleet yhdessä kovin lyhyen aikaa, mutta sisimmässäni tiedän, että sinä olet minulle se oikea. Kävin tänään korukaupassa ja valitsin tämän sormuksen, sillä minusta se muistuttaa sinua. Sanna kulta, tulisitko vaimokseni?”

”Minä… Minä en tiedä mitä sanoa!” Sanna kiljahti riemastuneena ja nappasi sormuksen pois rasiasta. ”Tulen! Tulen!”
Juhana ei ollut uskoa korviaan. Hänet valtasi syvä helpotuksen tunne. Kaikki oli mennyt mallikkaasti, tai oikeammin sanottuna, mikään ei olisi voinut mennä paremmin. Hän rutisti tulevaa vaimoaan ja olisi voinut itkeä onnesta.

*

Nyt Sanna oli muuttanut Juhanan luokse ihan virallisestikin. Hänen mukanaan tuomilla rahoilla kopperoa pystyttiin laajentamaan reippaasti, ja rahaa jäi vielä pahan päivän varallekin. He saivat viimein erillisen makuuhuoneen, jonne eivät vieraat taatusti tulisi häiriköimään. Hella ja joitain koriste-esineitäkin pystyttiin ostamaan.

Talo vielä ulkoa. Talon taakse oli kiinnitetty balettitanko, jolla etenkin Sanna tykkäsi treenata tanssitaitojaan aina, kun vapaata aikaa riitti.

Sanna myös käytti kaiken liikenevän vapaa-aikansa löytääkseen itselleen työpaikan, sillä hän ei halunnut olla mikään siivelläelelijä. Hän löysikin päivien etsinnän jälkeen tärkeän mutta huonosti palkatun pestin ensihoitajana, kävi haastatteluissa ja aloittaisi työt seuraavana päivänä. Työaika ei ollut ideaalinen – kello kahdeksasta illalla kello kahteen yöllä – mutta paljon vaihtoehtoja ei ollut. Pian hän varmasti ylenisi, ja sitä mukaa työajatkin inhimillistyisivät.

*

”Tahdotko sinä, Sanna Kovanen, ottaa minut, Juhana Pohjasuon, aviomieheksesi ja rakastaa minua sekä myötä- että vastoinkäymisissä?”
”Tahdon.”

”Entä tahdotko sinä, Juhana Pohjasuo, ottaa minut, Sanna Kovasen, aviovaimoksesi ja rakastaa sekä myötä- että vastoinkäymisissä?”
”Tahdon.”

Hääjuhlaan oli kutsuttu lähinnä Juhanan opiskeluaikaisia kavereita – myös Jalo ja Eevi – sillä Sannan kavereilla ei ollut tarpeeksi rahaa matkustaa yliopistolta SimCityyn. Sanna tuli kuitenkin hyvin juttuun kaikkien kanssa, ja juhlien tunnelma oli rattoisa. Vieraat viihtyivät hyvin ja kehuivat kilpaa morsiamen kauneutta. ”Olet onnenpekka, Jussi!” Jalo huudahti jossain vaiheessa.

Häävalssikappale ei ollut aivan tavanomaisimmasta päästä, mutta Juhana oli suostunut Sannan vaatimukseen.
”Rakastan Bill Y Lahjakkaan biisiä 'Ruostunut sateessa'”, Sanna huokaisi, kun kappale soljui heidän askeltensa taustalla. ”Ja nyt kappale vielä sen lisäksi muistuttaa minua elämäni ihanimmasta päivästä. Olen niin onnellinen.”

Lopulta vieraiden lähdettyä ja kiiteltyä tuhanteen kertaan onnistuneista juhlista ja onniteltua miljoonaan kertaan tuoretta avioparia Juhana ja Sanna vetäytyivät makuuhuoneensa rauhaan tekemään sen, no, mitä hääyönä yleensä tehtiin. Sanna oli ehtinyt riisua huntunsa ja vaihtaa pukunsa kevyempään, mutta se ei Juhanaa haitannut. 

Kenellekään tuskin jää epäselväksi, mitä seuraavaksi tapahtui.

*

Sanna oli tosiaan ylentynyt heti ensimmäisenä työpäivänään – kuten Juhanakin oli tehnyt – mutta kärsinyt koko päivän oudoista pahoinvointikohtauksista. Työtoverit olivat tarjonneet hänelle tukeaan ja kehottaneet pysyttelemään kotosalla muutaman päivän. Sannalla oli aavistus, mihin oireet viittasivat, ja hän oli kotimatkalla hankkinut raskaustestin. Testin tulos ei ollut yllättänyt häntä: hän oli kuin olikin raskaana. 

Hän kertoi uutisen Juhanalle heidän syödessään illallista yhdessä. Juhana otti uutisen vastaan onneksi hyvin.
”Mutta sehän on upeaa!” hän sanoi. ”Olenkin tässä miettinyt, että olisi upeaa saada poika jatkamaan sukua. Voisin laittaa hänet yksityiseen kouluun ja opettaa jalkapallon salat…”

”Kyllä tyttökin voi pelata jalkapalloa, hassu”, Sanna sanoi lempeästi miehelleen. Juhana ei vastannut selkeästi, mutisi vain jotain.

Keskustelun aihe kääntyi perheisiin.
”Minä haluan suuren perheen”, Sanna haaveili. ”Haluan ainakin kuusi lasta. Haluan, että he kaikki saavat elää turvallisen ja hyvän lapsuuden, ja haluan, että kaikki löytävät juuri heille sopivat puolisot. Sitten, kun olemme vanhoja, haluan meidän olevan lastenlastemme ympäröimiä, jotta voimme kertoa heille tarinoita ja hemmotella letuilla…”
”No, no, yksi asia kerrallaan”, Juhana rauhoitteli. ”Katsotaan ensin, miten selviämme yhden lapsen kanssa, ennen kuin mietimme toista…”

Salaa Juhanaa hieman hirvitti. Kuusi lasta! Kaikkea naisten päässä liikkuukin…
Hän tiesi vain sen, että hän halusi edes yhden pojan. Hänet oli kasvatettu siihen ajatukseen, että vain pojat perisivät vanhempiensa omaisuuden, eikä hän ollut päässyt siitä ajatuksesta irti. Poikaa olisi varmasti myös helpompi kasvattaa kuin tyttöä, hän mietti. Säästyisi rahaa, kun ei tarvitsisi hankkia niin tuhottomia määriä, vaatteita, laukkuja ja kenkiä.

*

Kuukaudet vierivät ohitse, ja pian Sannan raskaus alkoi jo näkyä. Hän vietti paljon aikaa peiton alla, sillä hän oli raskausaikanaan jatkuvasti väsynyt ja pahantuulinen. Juhanan piti varoa jutellessaan hänelle, sillä hän saattoi saada yhtäkkiä käsittämättömän raivonpuuskan jostain aivan mitättömästä syystä. Hän kuitenkin aina leppyi nopeasti ja pyysi anteeksi käytöstään. Kai tuo vain kuuluu raskausaikaan, Juhana mietti ja otti tavakseen hemmotella vaimoaan pienin teoin joka päivä. Milloin antoi hartiahierontaa, milloin laittoi ruoan valmiiksi. Sanna pysyi silminnähden tyytyväisempänä kuin ennen.

Koittipa se talvikin, ja kun ensimmäiset nietokset olivat muodostuneet, Juhana tunsi itsensä jälleen pikkulapseksi. Hän alkoi innoissaan kasata lumiukkoa pihamaalle, kunnes hänen tuli nälkä ja vilu ja hän maleksi sisälle laittamaan ruokaa ja lueskelemaan kirjoja. Sanna laittoi paikalleen silmät, nenän ja vanhoja vaatteita, ja ukosta tuli lopulta oikein komea.

”Mites se isin pikkupoika jakselee?” Juhana leperteli Sannan vauvamasulle.
”Voi torvelo, emme me yhäkään tiedä, onko hän poika vai tyttö”, Sanna nauroi. ”Enkä haluakaan tietää. En, ennen kuin hän syntyy.”

Sanna oli äitiyslomallaan hankkinut pari odottavan äidin opasta ja lueskeli niitä aikansa kuluksi. Hän halusi tietää kaiken lastenhoidosta voidakseen varmasti pitää huolta pienokaisestaan sitten, kun se syntyisi. Hän ei halunnut jättää mitään sattuman varaan. Lopulta hän uskoi sisäistäneensä teokset ja saattoi hyvillä mielin odotella laskettua aikaa.

Eräänä yönä hän sitten heräsi omituiseen kipuun. Vaikka hän käänteli kylkeään, se ei hälvennyt. Lopulta hänen oli pakko nousta ylös. Vasta silloin hän huomasi, että pyjaman housut olivat läpimärät.
”JUHANA! Tilaa ambulanssi, se syntyy nyt!” hän ulvoi.
 

Juhana näppäili nopeasti hätänumeron ja tuli sitten vaimonsa luokse.
”Aarg! Älä kilju, kulta! Kyllä se siitä!” hän yritti parhaansa mukaan tyynnytellä sekä vaimoaan että itseään.

Synnytys oli kuitenkin ohi nopeasti, ja kun sairaanhoitajat viimein saapuivat paikalle, Sanna kannatteli jo onnellisena tyttövauvaa käsivarrellaan. Hoitajan tarkistivat sekä lapsen että äidin kunnon, ja lähtivät sitten tyytyväisinä paikalta. Sanna ei voinut uskoa kannattelevansa niin kaunista pientä ihmettä käsivarsillaan. Hänellä on minun silmäni ja hiukseni! hän mietti onnellisena.

Juhana puolestaan oli hieman pettynyt. Toki hän oli iloinen vastasyntyneestä, mutta… Hän olisi silti toivonut sen olevan poika. Hänestä tuntui ontolta.
No… Sanna yhä haluaa vielä viisi lasta. Vielä siis on toivoa… hän mietti hiljaa mielessään.

*

Ensi osassa selviää, mikä lapsen nimeksi tuli (: Silloin nähdään myös uudistettu kämppä. Harrastan tosin aika hillittyjä uudistuksia rahavarojen loppumisen pelossa, muttajuu :D

Ja älkää hämääntykö, suvusta ei tule patriarkaaninen (miten toi sana taipuu?), vaikka Juhana poikaa perijäksi toivookin. Ehkä Sanna pitää puolensa. Muttajuu. Se selviää aikanaan.

Kommentista olisin erittäin iloinen. Kaikenlaisesta, sekä kehuista että kritiikistä.