tiistai 7. elokuuta 2018

33. Sovinnontekoja

Nyt en vaivaudu edes pahoittelemaan, olen tyytyväinen itseeni saadessani tämän osan viimein julki :D Olen kyllä ollut ihan innokas simsin suhteen, mutta olen pelannut kaikkea muuta paitsi Pohjiksia. On toisinaan kiva pelata jotain, jossa ei tarvitse lavastella ja muistaa ottaa kuvia koko ajan. Toisaalta tekisi mieli julkaista aloittamaani Awesomesauce-haastetta blogimuodossa, kun aloittajani on niin söps. Mutta katsotaan. Jospa nyt ensin ottaisi itseään niskasta kiinni ja saattaisi jo aloitettuja projekteja eteenpäin.

Kuten vaikka Pohjiksia.

*** *** *** *** ***
Kertausta edellisistä osista:
Petri aloitti yliopiston yhdessä ystävänsä Armaksen kanssa, ja he majoittuivat vierekkäisiin vuokrakämppiin. Petri otti pääaineekseen teatteritaiteen, kun taas Armas opiskeli psykologiaa. Heidän yhteinen tavoitteensa olisi liittyä osakuntaan, sillä se tarjoaisi hyödyllisiä tuttavuuksia mm. Petrin urheilu-uraa ajatellen.
Petrin sydän oli särkynyt, sillä hänen ihastuksensa - josta hän käytti vain lyhennettä STM, Se Tietty Maalivahti - oli alkanut kysellä asioita hänen isästään, rocktähti Joel Pohjasuosta. Petri oli tulkinnut sen niin, että tyttö yritti hänen kauttaan päästä lähemmäs kuuluisaa rocktähteä. Yliopistolla he kuitenkin sattumalta tapasivat, ja Petri sai kuulla sen kaiken olleen vain väärinkäsitys - oikeasti Sanna oli vain hermostuksissaan höpöttäjä, joka puhui mitä sylki suuhun toi. Petri ja Sanna alkoivat tapailla.
Osakunnan juhlissa kävi ilmi, että monet muutkin olivat yrittäneet pokailla Sannaa, mutta tuloksetta. Petri kuuli sattumalta parin osakuntalaisen puhuvan tytöstä ikäviä, ja alkoi puolustaa tätä. Armas tuli paikalle vasta myöhemmin, eikä uskonut Petriä tämän kerrottua asioiden kulun. Petrille ja Armakselle tuli riitaa, ja heidän välinsä menivät poikki.

Pastori-episodin jälkeen Pinja kävi yhä pienen rukouspiirinsä - tai lahkohan se oli - tapaamisissa. Hän oli vihainen Pauliinalle, ja Pauliina taas hänelle.

Joel vietti paljon aikaa baarissa, vaikka hänen maksansa huutaa jo hoosiannaa. Eräänä iltana kotiin kävellessään hän kävelee erään tutun talon ohi ja kuulee erittäin tutun äänen puhuvan hänelle.

*** *** *** *** ***



”Sitä ollaan sitten iltakävelyllä?” Susanna kysyi hyväntuulisesti. Vasta nähdessään tämän Joel tajusi, kuinka kauan aikaa sitten oli nähnyt Susannan viimeksi. Muisto naisen kasvonpiirteistä oli jo ehtinyt hämärtyä, hänellä oli selvimpänä mielessään yhä se kaunis nuori vaihto-opiskelija yliopistolla. Mutta vanheneminenkin puki Susannaa. Kaikki tuntui pukevan Susannaa.




”Eh… juu. Iltakävelyllä vain. Juu”, Joel sai sanottua. Jopa hämärässä hän erotti Susannan virnistävän.
”Niinpä niin. Baari-illan jälkeen se tekeekin ihan hyvää.”
”En minä missään baarissa… Tai siis…”
”Niinpä niin”, Susanna nauroi. ”Odota hetki, niin minä tulen alas.”



 Hetken kuluttua he istuivat molemmat vierekkäin kuistilla ja katselivat pimeässä havisevia puita ja kuuntelivat kaukaa kantautuvaa sireenin ääntä. Joel ei ollut varma, oliko se ambulanssi vai poliisiauto. Hän ei ollut koskaan oppinut erottamaan niiden kahden ääntä toisistaan.
Joel sytytti tupakan ja tarjosi automaattisesti Susannallekin, vaikka tiesi, ettei tämä polta. Hänen hämmästyksekseen nainen kuitenkin otti askista yhden syöpäkääryleen ja antoi Joelin sytyttää sen. Kun Joel katsoi tätä kohottaen kysyvästi toista kulmaansa, tämä vain pudisti päätään ja veti savua keuhkoihinsa.
”Mitä sinulle kuuluu?” Susanna kysyi sitten.


 Joel mietti hetken, vastaisiko vain: ”Hyvää, kiitos. Entä itsellesi?” Se olisi tietysti helpointa. Mutta ei Susannan kanssa. Joel katsoi häntä, ja hän katsoi takaisin. Hän katsoi suoraan Joelin mieleen ja näki kaiken patoutuneen surun, tuskan ja turhautumisen. Häneltä oli turha piilotella mitään, hänelle oli turha esittää mitään. Ainakaan, jos oli juonut niin paljon, että valehtelemisesta oli tullut muutenkin mahdotonta.
Joten Joel alkoi puhua. Mitä kauemmin hän puhui, sitä voimakkaammin sanatulva vyöryi ulos. Ja Susanna kuunteli, vain kuunteli eikä tuominnut.


 ”Kaiken pitäisi olla täydellistä”, Joel huokaisi. ”Saavutin unelmani. Teen elääkseni sitä, mitä rakastan eniten koko maailmassa. Mutta se onkin ainoa asia, missä olen hyvä. Parisuhteeni hajosi, en tunne lapsiani juuri ollenkaan ja tärvelen elimistöni liiallisella päihteidenkäytöllä. Olen kävelevä rock-klisee.”
”Parisuhdettasi lukuun ottamatta mitään noista asioista ei ole liian myöhäistä korjata”, Susanna huomautti. ”Olet sortunut monta kertaa, ja sinut on aina autettu jaloillesi. Olet vannonut muuttuvasi, muttet ole sitä tehnyt. Kukaan läheisistäsi ei voi panna elämääsi järjestykseen, se on sinun tehtäväsi.”


 ”Tiedän”, Joel huokaisi. ”Kai minä vain tarvitsisin jonkun, joka jaksaa muistuttaa minua siitä.”
Susanna hymyili – oliko Joel havaitsevinaan surua hänen silmissään? – ja veti henkoset tupakastaan.
”Okei, nyt minun on pakko kysyä”, Joel sanoi viimein. Susanna huokaisi.
”Hyvä on sitten. Klausin kuolema sai minut aloittamaan, enkä ole saanut itseäni lopettamaan. En ole mikään ketjupolttaja, mutta silloin tällöin vedän hermosauhut. Yliajo”, Susanna jatkoi nähtyään Joelin ilmeen. ”Rattijuoppo ajoi hänen ylitseen suojatiellä, keskellä kirkasta päivää. Eikä pysähtynyt katsomaan, mitä kävi. Hän kuoli matkalla sairaalaan.”


 ”Jestas, olen pahoillani”, Joel sanoi järkyttyneenä. ”Tässä minä olen vain jauhanut omista turhanpäiväisyyksistäni, kun sinä olet kokenut tuollaista. Olen pahoillani, en osaa edes kuvitella…”
”Ei se mitään. Siitä on jo pari vuotta aikaa. Pojat ovat auttaneet minua selviytymään arjestani, ja etenkin Ahti on ollut esimerkillinen isoveli pienemmille. Elämä jatkuu, jos niin voi sanoa.”



Joel nyökkäsi. He istuivat hetken hiljaisuudessa tarkkaillen yötä ja nauttien tunnelmasta. Uskoessaan, ettei Susanna huomaa, Joel vilkuili tätä vaivihkaa. Ehkä ne olivat vain hänen laskuhumalaiset aivonsa, jotka pitivät meteliä, mutta yhtäkkiä hän ei muistanut nähneensä elämänsä aikana mitään kauniimpaa.
Jossain vaiheessa he hyvästelivät, ja Joel lähti vaeltamaan kohti kotia. Hänestä tuntui tyhjältä ja ontolta, mutta jostain omituisesta syystä hän tunsi pystyvänsä ajattelemaan selkeästi ensimmäistä kertaa vuosikausiin.




 Herätessään seuraavana päivänä hänen ohimollaan jyskytti kamala päänsärky, ja edellisilta palasi pätkittäin mieleen. Hän nousi ylös, käväisi kylpyhuoneessa heittämässä särkylääkkeen naamaan ja meni sitten hitaasti mutta määrätietoisesti keittiöön. Hän tiesi, mitä hänen oli tehtävä, jos hän koskaan halusi saada elämänsä takaisin raiteilleen.




 Siinä taisi olla kaikki. Joel oli melko varmasti muistanut jokaisen piilopullokätkönsä. Kotistudion kätkö? Kyllä. Makuuhuoneen kätkö? Kyllä. Olohuoneen sohvan alla ollut kätkö? Kyllä. Baarikaappi? Kyllä.
Kyllä. Kyllä. Kyllä.
Joel korkkasi ensimmäisen pullon ja katsoi tyhjin silmin, kun sen sisältö katosi lavuaarin syövereihin.
Tämä päätös olisi lopullinen.

*** *** *** *** ***


 Joel ei uskonut Susannan suostuvan treffeille kanssaan, joten ei myöskään odottanut suuria. Soittaminen oli enemmänkin häntä itseään varten. Se oli osoitus siitä, että hän oli valmis kääntämään elämässään uuden lehden. Ryhdistäytymään ja lopettamaan juomisen, tällä kertaa oikeasti. Susanna oli oikeassa, hän itse oli vastuussa elämästään ja siitä, että tekisi oikeita päätöksiä vielä niin kauan, kun se ei ollut liian myöhäistä.
Siksi hän yllättyikin suuresti saatuaan pyyntöönsä myöntävän vastauksen. Niin suuresti, että päästä katosivat kaikki sanat.
”Joel? Oletko siellä vielä? Sanoin, että kyllä, suostun treffeille.”
”J-juu, täällä ollaan”, Joel takelteli. ”Suostut? Hienoa. Joo. Hyvä. Käykö, öö, vaikkapa tämä viikonloppu? Lauantai?”
”Lauantai sopii hyvin”, Susanna nauroi. ”Nähdään silloin.”




 Ja niin he näkivät lauantaina. Susanna odotti häntä ravintola Mateen ulkopuolella ja hymyili hänelle leveästi huomatessaan hänet. Joel vilkutti takaisin, ja yhdessä he siirtyivät sisälle ja pöytään, jonka ravintolatyöntekijä heille näytti.



 He puhuivat. Ja puhuivat. Ja juttelivat ja nauroivat koko illan niin, että molemmat kadottivat ajantajun täysin. 





*** *** *** *** ***





Petri tunsi olevansa kummallisessa tilanteessa, sillä tunsi itsensä samaan aikaan äärettömän onnekkaaksi ja epäonnekkaaksi. Onnekkuus johtui monesta asiasta: hän ja Sanna olivat vihdoin alkaneet virallisesti seurustella ja viettivät siirappisen suloista kuherteluvaihetta, joka ei jäänyt varmasti huomaamatta keneltäkään kampuksella; Stenvall-instituutin jalkapallojoukkueen kausi oli mennyt loisteliaasti, ja edessä siintivät yliopistosarjan finaalit, ja mikä parasta, sama päti naistenkin joukkueeseen. Petri ei olisi kyennyt iloitsemaan oman joukkueensa menestyksestä, jos olisi tiennyt Sannan piilottelevan pettymystään omaansa kohtaan. Nyt he saattoivat juhlistaa toisiaan ja olla hävyttömän onnellisia. Lisäksi teatteritaide oli oikeastaan aika mukiinmenevää, ja hän oli pärjännyt kursseilla kiitettävästi. Asteikolla yhdestä viiteen hän ja Sanna olivat saaneet parityöstään arvosanaksi nelosen.

Sitten oli se Armas-asia, joka jyskytti koko ajan aivoissa taka-alalla ja jonka syytä epäonnen tunne oli. Petri tiesi loukanneensa ystäväänsä pahasti, mutta toisaalta, ei tämäkään täysin syytön ollut. Petri olisi ollut valmis unohtamaan riidan ja pyytämään anteeksi möläytystään, jos Armas vain olisi myöntänyt, että osakuntalaisten puheet Sannasta olivat rumia ja väärin. Niin ei vain näyttänyt käyvän aivan lähiaikoina.




 Yllätyksekseen Petri oli kuitenkin saanut uuden ystävän. Hän oli hämmästyksekseen saanut tietää isänsä heilastelevan yliopistoaikojen ihastustaan Susannaa, ja vielä yllättävämpää oli se, että tämän poika oli sattumoisin myös yliopistolla, vieläpä samalla kampuksella kuin Petri. Ahti oli jokusen vuoden Petriä nuorempi, mutta pärjännyt ilmeisesti koulussa niin hyvin, että oli päässyt aloittamaan yliopiston normaalia aikaisemmin. Kaikkein yllättävintä oli kuitenkin se, että Petri oli jo aikaisemmin puhunut tälle, tietämättä tosin silloin, kuka tämä oli. Ahti Ala-Tuuhela oli nimittäin sen samaisen osakunnan jäsen, jonne Petri ja Armas olivat hakeneet (ja jonne Armas oli ilmeisesti päässyt), ja Petri oli jossain välissä jutustellut tämän kanssa osakunnan toogabileissä. Helpotuksekseen Petri kuuli Ahdin kuuluvan niihin järkeviin osakuntalaisin, jotka Petrin tavoin eivät pitäneet vanhimpien osakuntalaisten ylimielisyydestä ja seksistisistä jutuista. Hän kuitenkin viihtyi osakunnassa, ja sai jo Petrinkin melkein vakuuttuneeksi siitä, että sinne oikeasti voisi liittyäkin. Mutta vain melkein.



 Mutta ilmankin osakuntaa oli hauskaa. Petri, Sanna ja Ahti hengasivat paljon kolmistaan. Sanna kuitenkin vaati myös, että hän ja Petri viettävät aikaa erossa toisistaan. Ystäviä ei sovi unohtaa, vaikka kuinka kuljettaisiin ruusunpunaiset lasit silmillä nyt, hän muistutti, ja Petri oli samaa mieltä, vaikka hän olisikin mielellään viettänyt kaiken valveillaoloaikansa kiinni Sannassa. Mutta onneksi tyttö oli fiksu. Niinpä tämän tavatessa omia ystäviään Petri ja Ahti viettivät aikaa kahdestaan. Petri oli tällekin kertonut jo Armaksesta ja välirikkoon johtaneesta riidasta.



 ”Sanoit hänelle aika pahasti lopussa”, Ahti totesi. ”Se oli tarpeetonta.”
”Mutta hän se alkoi huutaa minulle! Miksi ihmeessä hän on roikkunut seurassani kaikki nämä vuodet, jos kerran olen ollut niin raskasta seuraa?”
”Koska hän on ystäväsi.”
”Tai ainakin oli”, Petri tuhahti.



”Kyllä hän on. Tehän olette olleet kavereita jo vuosikausia. Ei sellainen ystävyys yhdestä riidasta katkea.”
”Kerro se Armakselle.”
”Et usko minua. Hyvä on, vaihdetaan puheenaihetta sitten. Hei, milloin siskosi aloittavatkaan yliopiston? Vilkuilin Simstagramia ja he ovat hyvännäköisiä.”
Petri mottasi virnuilevaa Ahtia kyynärvarteen, mutta hänenkin oli pakko hymyillä. ”Näpit irti siskoistani tai saat maistaa nyrkkiäni.”

*** *** *** *** ***





 Ei mennyt kauaa, niin kaksosetkin olivat aloittaneet yliopiston. Heidät sijoitettiin vierekkäisiin kämppiin, mistä kumpikaan ei ollut järin iloinen, mutta hyvä puoli ainakin Pauliinan mielestä oli se, että asunnot sijaitsivat aivan Petrin ja Armaksen asuntoja vastapäätä. Pauliina vierailikin veljensä luona ahkerasti ja sai paljon hyviä vinkkejä opiskelijaelämän aloittamiseen. Hän malttoi tuskin odottaa pääsevänsä bileisiin ja saavansa roppakaupalla uusia ystäviä.



 Hän oli odottanut näkevänsä myös Armasta Petrin luona, mutta hänen yllätyksekseen Petri tuskin puhui enää parhaasta ystävästään. Satunnaisesti Pauliina törmäsi Armakseen pihapolulla tullessaan kyläilemään, ja tämä tervehti häntä aina kovin vaivautuneena. Jos Petri oli hänen seurassaan, Armas ei vilkaissutkaan heihin päin. Pauliinaa ihmetytti ja suretti, ja hänen teki kovasti mieli tivata veljeltään, mitä ihmettä ystävyksille oli oikein tapahtunut, ja lopulta, jälleen yhden kiusallisen pihapolkukohtaamisen jälkeen, hän kysyikin. Petrin vastaus oli jotain hyvin ympäripyöreää, ja kun Pauliina jatkoi uteluaan, tämä lopulta käski hänen pitää suunsa kiinni. Pauliina luovutti. Ei kai se hänelle kuulunut, mikä ikinä olikaan saanut ystävysten välit viilenemään. Ja varmasti Petri ja Armas pystyisivät ennen pitkää sopimaan erimielisyytensä, mitä ne sitten olivatkin.



 Joskus, kun hän ja Armas törmäsivät kaupungilla, he jäivät juttelemaan hetkeksi. Armas oli yhä oma itsensä, yhtä mukava ja turvallinen kuin aina. Pauliinaa harmitti, että heidän suhteensa oli aikoinaan loppunut niin ikävästi, sillä hän halusi kyllä mielellään olla Armaksen ystävä. Kenties se olisi jopa mahdollista, olettaen että Armas olisi päässyt yli tunteistaan häntä kohtaan. Sillä suhdetta Pauliina ei juuri nyt halunnut. Ennen yliopistolle tuloa hän ja Joanna olivat eronneet, ja nyt hän halusi vain haistella ympäristöään ja ehkä pitää hieman hauskaakin. Armaksen hän ei halunnut enää sekaantuvan siihen.



 Pinja puolestaan keskittyi lähinnä opintoihinsa. Hänellä oli selvät sävelet tulevaisuutensa suhteen: hän valmistuisi merentutkijaksi, hankkisi miehen mahdollisimman pian, kristityn miehen, jolla olisi samat arvot kuin hänellä. He muuttaisivat yhteen ja perustaisivat perheen. Mies pitäisi hänestä huolta, ja Pinja pitäisi huolta kodista ja lapsista ja harjoittaisi ammattiaan, mikäli ehtisi. Kaikki olisi täydellistä. Hänen elämänsä olisi täydellistä.

Hän ei suostunut myöntämään itselleen, että jokin tässä kuvitelmassa sai hänen olonsa epämukavaksi.


 Mutta ainakaan hänen ei tarvinnut roikkua bileissä ja baareissa puolisoehdokkaita syynäämässä. Ihan kuin häntä sellainen olisi kiinnostanutkaan. Mieluummin hän kävi tapaamassa Villen suosittelemia sulhoehdokkaita silloin tällöin ja käytti lopun ajan opiskeluun. Sitä vartenhan yliopistoon tultiin, vaikka suurin osa hänen opiskelukavereistaan välittikin vain maallisista ja lihallisista himoistaan.



 Pinja oli ylpeä siitä, että pystyi välttelemään moisia. Ja Villen avulla – voi Ville, hänen teiniaikojen onneton ihastuksensa – hän uskoi nyt löytäneen itselleen sopivan miehen. Ollessaan tämän kanssa hän pystyi vain puistelemaan päätään menneelle itselleen. Sillä tämä mies sopi hänelle niin paljon paremmin kuin Ville. Ainakin niillä molemmilla treffeillä, joilla he olivat olleet, heillä kummallakin oli ollut tajuttoman hauskaa ja he olivat jutelleet tuntikausia huomaamatta ajan lentoa. 




Miksi Pinja siis epäröi yhä? Mikä hänen täydellisessä tulevaisuudessaan oikein pelotti?

*** *** *** *** ***




Opiskelijaelämä on ihanaa, Pauliina mietti. Juuri tällaisesta elämästä hän oli jo pitkään haaveillut: sai mennä ja tulla mielensä mukaan, pitää hauskaa ja pokata silloin tällöin jonkun kuuman miehen tai naisen sänkyä lämmittämään. Yliopiston ainoa huono puoli tosin oli, että jotain piti joskus opiskellakin. Mutta noh, kyllä kursseista aina pääsi läpi, joko pikalukemalla kirjan tenttiä edeltävänä iltana tai taivuttelemalla professoreita korottamaan arvosanaa edes pikkuhitusen… Eivät hekään loppujen lopuksi jaksaneet katsella samojen opiskelijoiden naamoja kurssista toiseen.





Tämän tyypin Pauliina oli kenties nähnyt jollain luennolla. Nimeä hän ei parhaalla tahdollaankaan saanut päähänsä, mutta eipä sen niin väliä. Ei hän ollut suunnitellut tapaavansa tätä enää tämän illan jälkeen.





 ”Armas! Moi Armas!”
Armas näytti hetken aikaa hämmästyneeltä, mutta tervehti sitten Pauliinaa silminnähden ilahtuneena. Pauliia arveli, että ilta oli tämän osalta jo täydessä vauhdissa. ”Pauliina! Sinäkin täällä?”
Pauliina nauroi. ”Mitä luulet?”
Armaskin nauroi. ”Siinähän sinä! Tule, haetaan sinulle juotavaa!”
Pauliina heitti anteeksipyytävän katseen aiempaan seuralaiseensa. Tämä tosin ei huomannut häntä, vaan oli jo kieli jonkun muun tytön kurkussa. Niinpä Pauliina seurasi Armasta ja antoi tämän ojentaa hänelle boolimukillisen.


 ”Mitä kuuluu?” Armas kysyi. Sitten hän vilkuili ympärilleen. ”Ei kai Petri ole täällä?”
”Ei ole. Vain minä.” Pauliina päätti yrittää nyhtää Armakselta selvemmän vastauksen kuin mitä veljensä oli antanut. ”Mikä se sinun ja Petrin välinen mykkäkoulu oikein on?”
”Äh, ei mitään. Tyhmä juttu. Olisin valmis antamaan anteeksi, jos hän vain tulisi ja pyytäisi.”
”Antamaan anteeksi? Mitä hän oikein teki?”
”Ei mitään, ei, ei. Tai no,” Armas jatkoi, ja Pauliina nojautui lähemmäs. ”Välillä hän ei vain tajua – hik! – olevansa sellainen lellitty julkkiksen lapsi, tiedätkö? Että on olemassa meitä normaalejakin… Niin kuin minä. Ja sinä.”
Pauliina katsoi Armasta oikein pitkään. ”Muistatko, kuka minun isäni on?”
”Tietysti muistan, se on Joel Poh- aaaaah”, Armas aloitti, kunnes hänellä välähti. ”Hassua. Teillä on sama isä!”
Pauliina pyöräytti silmiään. Ei epäilystäkään, Armas oli juhlinut jo pitkään.


”Eli Petrille ja sinulle tuli riitaa siitä syystä, koska sinä jäit hänen varjoonsa?” Pauliina selvensi. ”No se selittää jotain. Mutta onhan tuo nyt aika hölmö riidan aihe. Minä komennan Petriä pyytämään sinulta anteeksi, niin kaikki on taas ennallaan.”
”Niinkö helppoa se on?” Armas alkoi hekottaa. ”Kas, kun en tuota itse keksinyt! Sinä komennat Petriä pyytämään anteeksi, ja kaikki on taas hyvin! Niin yksinkertaista!” 



 ”No en pyydä sitten”, Pauliina totesi. ”Kunhan vain ajattelin auttaa.”
”Ystävällistä – hik! – mutta tuskin sinä voit auttaa. Petrin pitää – hik! – tajuta itse pyytää anteeksi, ei tästä muuten tule mitään.”
”Hyvä on sitten.”
Joku porukka meni heidän ohitseen, yksi taputti Armasta olalle.
”Me mennään nyt, Armas. Nähdään osakuntatalolla.”
”Oletko sinä osakunnan jäsen?” Pauliina kysyi kiinnostuneena porukan mentyä menojaan.



”Joo, olenhan minä”, Armas sanoi ylpeänä. ”Ylvälän osakunnassa. Kampuksen paras ja suosituin osakunta. Jos sinua kiinnostaa liittyä, voin suositella sinua. Tunnen osakunnan vanhimmat, pääsisit satavarmasti jäseneksi.”
”Voin harkita asiaa, jos pääsen ensin bileisiin katsastamaan menon.” Pauliina taikoi kasvoilleen anelevimman ilmeensä. ”Mitä luulet, pääsisinkö mukaan?”
Armas voihkaisi. ”Ei sinulle voi sanoa ei, kun sinulla on tuollainen koiranpentuilme. Hyvä on, katsotaan, mitä voin tehdä.”
”Olet paras!” Pauliina hihkaisi innoissaan. Armas hymyili hänelle, ja Pauliinasta tuntui, että ehkä he sittenkin voisivat olla ystäviä keskenään.

*** *** *** *** ***



 Miehen nimi oli Jori, ja hän oli kaikin puolin täydellinen. Mukavan näköinen, kohtelias, fiksu ja ennen kaikkea uskossaan vakaa. He keskustelivat paljon, ja Pinja nautti täysin rinnoin näistä älyjen kohtaamisista. Hänestä oli kiehtovaa seurata, kuinka Jori puhui aiheesta kuin aiheesta intohimoisesti, välillä kärkkäästikin. Jorin mielipiteet olivat vahvoja, ja mielipiteitä tällä miehellä riitti. Pinja tunsi viimein löytäneensä vertaisensa.



 He keskustelivat paljon myös Suuresta Puhdistuksesta. Kumpikin nimittäin tiesi, että sellainen oli tulossa, ja raastava totuus oli, että ainoastaan uskossaan tarpeeksi järkähtämättömät selviäisivät siitä – eli käytännössään ainoastaan heidän pienen uskonlahkonsa jäsenet. Jori oli kaukokatseisesti katkaissut välit perheeseensä jo kauan aikaa sitten juuri tästä syystä, ja suositteli Pinjalle samaa. Pinja tiesi sen olevan oikea ratkaisu, mutta ei ollut varma, oliko hänellä tarpeeksi rohkeutta sellaiseen tekoon.



 ”Jumala antaa sinulle kyllä tarvittavan rohkeuden”, Jori vakuutti. ”Epäröintisi voi olla merkki siitä, ettet luota Häneen vielä tarpeeksi. Mutta sinä pystyt siihen kyllä. Ajattele, mitä voit saavuttaa! Ajattele, että maailmassa ei ole jäljellä enää vääräuskoisia ja turmeltuneita, ainoastaan sellaisia ihmisiä kuin sinä ja minä. Etkö haluakin kanssani sellaiseen maailmaan?”
Tietysti Pinja halusi. Saattoiko hänen epävarmuutensa syy tosiaan olla uskon heikkoudessa ja luottamuksen puutteessa? Se oli lannistava ajatus, sillä hän oli kuitenkin vuosikaudet tehnyt parhaansa ja enemmänkin ollakseen Luojan nöyrä ja hurskas palvelija. Mutta tämä saattoi sitten olla se viimeinen testi, joka todella mittasi kaiken.


 Jori hymyili hänelle luottavaisesti. Pinja katsoi kelloa. Luento alkaisi parin tunnin päästä, ja hänen pitäisi vielä käväistä kotona haukkaamassa jotain pientä ja hakemassa muistiinpanovälineet. ”Nähdään huomenna”, hän sanoi Jorille, ja tämä nyökkäsi.
”Huomiseen. Jumala olkoon kanssasi.”


 Jaaha, Pauliinakin on kotona, Pinja ajatteli nähdessään siskonsa kämpässä turhaan palavan valon. Nyt oli keskipäivä, ja aurinko paistoi täydeltä terältä, miksi ihmeessä makuuhuoneen kattolampun piti olla päällä? Pinjaa alkoi vaistomaisesti ärsyttää, mutta sitten hän havahtui ajatuksistaan. Jos Puhdistus kerran oli tulossa, eikö alkaisi pikkuhiljaa olla anteeksiannon paikka? Pauliina oli loppujen lopuksi tavallinen syntinen, ei sen ihmeellisempi kuin kukaan muukaan. Ja jos he eivät kerran enää koskaan näkisi…



 Eikö olisi helpompaa katkaista välit, jos hän vihaa minua jo valmiiksi? Pinja yritti järkeillä. Mutta se ei tuntunut oikealta. Ei hän halunnut siskonsa vihaavan häntä. Hän halusi sopia riidan ja antaa Pauliinan ymmärtää, että hän antoi kaiken anteeksi, mitä tämä oli joskus tehnyt. Kaikki synnit. Myös sen pahimman.




 ”Pauliina?”
Ei vastausta.
”Pauliina, haluaisin jutella.”
Ei vastausta. Pinja meinasi jo luovuttaa, mutta sitten ovi avattiin hitaasti. Pauliinan katse oli tuima. Blondi sopii hänelle aika hyvin, Pinja mietti.
”No? Juttele.”


 ”Minä vain… Sitä että…” Ihan näin pitkälle Pinja ei ollut kohtaamista suunnitellut. Pauliina astui ulos ja sulki oven perässään.
”Minun pitää ihan kohta mennä, eli jos et saa sanaa suustasi, yritä uudestaan joku toinen kerta.”
”Ei! Odota. Minä en haluaisi enää tapella, okei? Tulin hieromaan sovintoa.”
Pauliina pysähtyi ja käännähti Pinjaan päin yllättyneenä. ”Ai? Okei. Sehän kuulostaa hyvältä.” Hänen äänensä oli toiveikas. Tämähän menee hyvin, Pinja mietti, ja siitä rohkaistuneena jatkoi.


 ”Halusin vain sanoa, että annan sinulle anteeksi, ja että nyt voimme aloittaa puhtaalta pöydältä. Voimme taas olla niin kuin sisarukset, jos sinulle vain – ”
”Hetkinen, seis”, Pauliina keskeytti. ”Sinä annat minulle anteeksi? Mitähän sellaista minä olen mahtanut tehdä, että tarvitsisin sinun anteeksiantoasi?”
Pinja meni hämilleen. Tätä hän ei ollut osannut odottaa. ”No… Tiedäthän, syntejäsi, ja kaikkea sitä…”
”Mitä minä teen sinun anteeksiannollasi? Minä en ole tässä tehnyt mitään väärää, että kiitos vain”, Pauliina tuhahti. ”Minä oikeasti ehdin jo luulla, että sinä olit tullut järkiisi. Että olisit tajunnut, miten loukkasit minua asettumalla vastaani silloin, kun kävin läpi vaikeita asioita, joita käsitelläkseni olisin mielelläni ottanut vastaan tukea syyllistämisen sijaan. Niin kuin vaikka sen, että jouduin sen pastori-idolisi huumaamaksi ja kidnappaamaksi! Mutta ei, kuten tavallista, sinä kuvittelet minun hyppäävän kaulaasi riemusta hihkuen, kun annat minulle anteeksi! No kiitos ihan hirveästi kuule!”


 Pauliina pyyhälsi hänen ohitseen. Pinja oli näkevinään kyyneliä tämän silmäkulmissa.
”Niin kauan, kun koet tarvetta antaa minulle anteeksi pyytämisen sijaan, on parempi, ettemme ole tekemisissä toistemme kanssa.”
Mykistynyt Pinja jäi tuijottamaan siskonsa perään.
Tällaisetko heidän hyvästinsä nyt olisivat?

*** *** *** *** ***

 ”Moi! Sori että olen vähän myöhässä, en meinannut löytää tarpeeksi hyvännäköistä yöpukua mistään”, Pauliina sanoi ehkä hiukan liioitellun pirteästi. Armas näytti helpottuneelta nähdessään tämän viimein. He hymyilivät toisilleen.
”Ensimmäiset toogabileesi, etkä ole vielä edes osakunnassa! Jännittääkö?” Armas kysyi.
”Vähäsen! Mutta hyvällä tavalla. Olen innoissani!”
”Hyvä.” Armas ojensi kätensä ja antoi tietä. ”Käykäämme sisään. Naiset ensin.”





 Kun Pauliina palasi takaisin sisälle ruokailemasta, oli Armas ehtinyt kadota jonnekin. Niin tyypillistä, Pauliina mietti, mutta kohautti sitten olkiaan. Kai hän itsekseenkin pärjäsi. Hän piti ihmisten kanssa juttelemisesta ja sosialisoimisesta, joten eipä hänellä mitään hätää ollut. Kai se Armas jostain jossain vaiheessa löytyisi.




 Tuo mies oli katsonut häntä oudosti koko illan. Pauliina tunsi olonsa hieman epämukavaksi. Vai oliko hän vain vainoharhainen?



 ”Hei muru, sinä tanssit hyvin”, mies sanoi ja lyöttäytyi hänen seuraansa. Pauliina hymyili hieman vaivautuneesti.
”Öö, kiitos vain.”
”Mikä sinun nimesi on? En ole nähnyt sinua täällä ennen.”
”Pauliina. Olen täällä ekaa kertaa.”
”Minä olen Harald. Hauska tutustua, beibe.”
Pauliina tunsi, miten miehen kädet hipoivat hänen takamustaan.


 Pauliina yritti hivuttautua kauemmas, mutta mies seurasi perässä. ”Minne olet menossa, muru?” mies kysyi. ”Etkö pidä tanssimisesta? Haluaisitko tehdä jotain muuta?”
”Minä, tuota, minun täytyy mennä vessaan”, Pauliina sanoi hätääntyneenä ja lähti pikavauhtia suuntaan, jossa oletti vessan sijaitsevan. Hän ei kuitenkaan saanut karistettua miestä kannoiltaan.
”Vessaan?” Mies vinkkasi hänelle silmää. ”Dirty. Sopii minulle.”
”Ei kun oikeasti, minä menen nyt vessaan.”
”Älä ole noin kiukkuinen, muru.”
Nyt Haraldin kädet eivät enää vain hiponeet hänen takamustaan. Ne puristivat sitä. Pauliina sai tarpeekseen.



”Näpit irti ja jätä minut rauhaan!” hän huusi ja läimäytti miestä kädelle.
Miehen katse kylmeni hetkessä, ja hänen olemuksensa muuttui uhkaavaksi.
”Kannattaisi osoittaa hieman kiitollisuutta siitä, että saat bilettää täällä, vaikket kuulu osakuntaan!”
Hän yritti tarttua Pauliinaan uudestaan, mutta Pauliina tönäisi hänet kauemmas.
”Älä yritä, senkin limainen pervo!”
Sitten Pauliina alkoi kiljua niin kovaa kuin keuhkoista lähti.
”ARMAS!”

*** *** *** *** ***


 Ai että kun kusettaa, Armas mietti, kun Pauliina oli kadonnut näköpiiristä. Hän kokeili alakerran vessan ovea, mutta se oli lukossa. Hetken aikaa hän jaksoi odotella, sitten hän läimäisi kädellään ovea ja huusi:
”Hei! Täällä on jonoa!”
”Tämä on nyt varattu!” kuului vastaus. Armas oli erottavinaan toisenkin äänen. Sitten kuului huhkimista ja voihkimista. Armas pyöräytti silmiään. Yläkerrassa olisi ihan makuuhuoneet ja sängyt! Mutta kukin tyylillään…


 Yläkerrassa oli myös toinen vessa, Armas muisti ja kiipesi portaat ylös. Saatuaan olonsa helpotetuksi hän törmäsi yllätyksekseen erääseen osakuntalaiseen – Ahtiko se oli? ”Mitä sinä täällä teet?” hän kysäisi. ”Bileet ovat alakerrassa. Vai etsitkö sinäkin vessaa, jossa panna?”
”Etsin sinua”, Ahti vastasi. ”Viitsisitkö kuunnella hetken?”
Armas mietti alakerrassa odottavaa Pauliinaa, mutta päätti että kai häneltä liikeni hetki. ”Olen pelkkänä korvana”, hän sanoi.


 ”Asia koskee Petriä”, Ahti aloitti, ja se sai Armaksen melkein heti lähtemään muitta mutkitta takaisin alas. ”Odota! Tiedän teidän riidastanne. Petri kertoi minulle.”
”Ai sinä olet tätä nykyä hänen paras ystävänsä? Kylläpä hän korvasi minut nopeasti”, Armas ärähti. ”Älä sitten luulekaan, että olet yhtään enempää kuin Samvais Gamgi hänen Frodo Reppulilleen. Uskollinen koira, joka seuraa sankaria maailman ääriin ja kantaa tämän tavarat, mutta jolla ei mitään omaa elämää ole.”
”En minä tule koskaan viemään paikkaasi hänen parhaana ystävänään”, Ahti sanoi. ”Enkä voisikaan. Sinä olet Petrin ensimmäinen ja vanhin ystävä, ja häntä harmittaa välienne viilentyminen.”
”Niin paljon, ettei edes kehdannut itse tulla sitä sanomaan, vaan lähetti juoksupojan hoitamaan asioitaan”, Armas vinoili.


 ”Sinä et suostu puhumaan hänelle”, Ahti huomautti. ”Eikä hän edes tiedä tästä mitään. Haluaisin vain yrittää auttaa teitä. Kyse on kuitenkin tästä osakunnasta, jonka jäsen minäkin olen. Olen pyörinyt täällä tarpeeksi kauan saadakseni selville, että tietyt osakuntalaiset ovat, noh, melko törkeästi käyttäytyvää sakkia.”
”Ai Petrikö muka ei käskenyt sinun sanoa tuota?”
”Olen tosissani. He kuvittelevat, että kampuksen suosituimman osakunnan vanhimpina jäseninä he voivat tehdä, mitä huvittaa. Heitä osataan varoa jopa osakunnan sisällä. Ja koska he ovat Stenvallin korisjoukkueen tähtiä, heistä tehtyjä ilmoituksia ei helpolla oteta käsittelyyn, tai ainakaan mitään toimenpiteitä ei tehdä.”
Armas ei oikein tiennyt, mitä ajatella. Saattoiko Petrin puheissa olla perää?


 Yhtäkkiä alakerrasta kuului niin kovaa kiljuntaa, että he molemmat hätkähtivät.
”ARMAS! ARMAAAAAAS!”
Armaksen sydän jätti lyönnin väliin. ”Pauliina!” hän huusi ja ryntäsi alas portaita askelmien yli loikkien.


 ”Tule, häivytään täältä”, Pauliina sanoi ääni täristen. Armas katsoi tätä ihmeissään, kuin myös Haraldia, joka vaikutti olevan raivoissaan. ”Pauliina? Mitä tapahtui?”
”Selitän ulkona. Tule nyt vain.”


 Kylläpä ulkona oli kylmä, kun oli tottunut sisätilojen tunkkaisuuteen. Sadepisarat olivat kuin pieniä jääpuikkoja. Armas hytisi, mutta Pauliina ei näyttänyt edes huomaavan. Tämä vain jatkoi kävelyä sanomatta sanaakaan.
”Pauliina?”
”Armas, mennään kotiin. Kadotin bilefiiliksen täysin.”
”Oliko se Harald? Mitä hän teki?”
”Oli kähmivä pervo. Mitäpä muutakaan.”


 ”Harald on hyvä tyyppi, ei hän –”
”Se sinun hyvä tyyppisi kouri minun persettäni ja suuttui siitä, kun en halunnut mennä vessaan panemaan.”
”Ei hän varmaan tarkoittanut – ”
”Voi kyllä. Kyllä hän tarkoitti.”


 ”En minä ole huomannut –”
”Armas kiltti.” Pauliinan ääni oli jo paljon tasaisempi kuin hetki sitten. ”Jos päätät olla uskomatta minua, ole hyvä ja palaa bileisiin ja anna minun olla rauhassa. Muussa tapauksessa lopeta tuo selittely ja saata minut vain kotiin.”
Pienen hetken jälkeen Armas seurasi Pauliinaa alistuen. Hänen päässään pyöri. Helvetti, oliko Petri ollut oikeassa koko ajan? Ja minä vein hänen siskonsa suoraan niiden pervojen luo. Pauliina käveli määrätietoisesti eteenpäin, mutta sen verran hyvin Armas hänet tunsi, että tiesi tämänkin mielessä myllertävän. Pauliina tykkäsi esittää vahvempaa kuin oli. Armas ei oikein tiennyt, mitä olisi voinut tehdä.
Joten hän ei tehnyt mitään. Seurasi vain.

*** *** *** *** ***

 Kauempaa kuului kolahdus, kun ulko-ovi suljettiin. Se oli varmaan Pauliina, joka lähti Petrin luota kotiinsa toiselle puolelle tietä. Armas muisti ehdottaneensa, että tyttö voisi tulla hänen luokseen yöksi, olihan hänen iltansa päättynyt melko ikävissä merkeissä, ja yhtä elävästi hän muisti Pauliinan vastauksen, sanat, jotka kirpaisivat yhä: Menen ehkä mieluummin Petrin luo yöksi. Ja Armas tiesi, mistä se johtui. Petri ymmärsi. Petri oli tiennyt tasan tarkkaan, mikä tuossa osakunnassa oli homman nimi. Ja hän, hän oli ollut tyhmä ja itsepäinen ja kieltäytynyt näkemästä sitä, hän oli elänyt laput silmillä huomaamatta mitään.

Kunnes oli ollut liian myöhäistä.

Askeleet tömisivät jalkakäytävällä. Hemmetti, että nämä seinät ovat ohuet.



 Toivottavasti Petri suostuu avaamaan. Toivottavasti Armas saisi korjattua asiat ennalleen. Toivottavasti ei ollut vielä liian myöhäistä.

Toivottavasti, toivottavasti, toivottavasti.


 Ovikello tuntui soivan ikuisuuden. Armaksen kämmenet olivat hikiset, ja hän pyyhki niitä nopeasti takkinsa helmaan.
Sisältä kuului vaimeaa puhetta.
”Sanna, odotatko sinä jotakuta?”
”En. Odota, niin katson, kuka se on.”
Armas näki Sannan pään ikkunassa, ja hän hymyili tälle, tai ainakin yritti.
”Siellä on se sinun kaverisi, Armas. Avaanko?”
”Ei, älä. Anna minä.”



 Ovi avautui. Armas ja Petri tuijottivat toisiaan jonkin aikaa. Petri kohotti kulmiaan.
”No? Mitä asiaa?”
”Sinä olit oikeassa”, Armas sai sanotuksi. ”Siitä osakunnasta. Sinä olit oikeassa. Anna anteeksi.”
Petri katseli Armasta hetken ja astui sitten ulos.
”Sanna, ota jääpalapussi valmiiksi esiin.”


 ”Tämä on Pauliinan puolesta.”



”Nyt saat anteeksi.”

*** *** *** *** ***

NOIN. Huh. Sainhan sen valmiiksi.

Tuntuu, että 90 prosenttia Pohjisten naapuruston miehistä on mustatukkaisia ja ihonsävyltään tuota toisiksi tumminta. Meinaa mennä miehet sekaisin kun ovat ihan toistensa kopioita :D

Niin, ja vaikka noissa ekoissa bileissä tuo talo onkin samanlainen kuin tuo surullisenkuuluisan osakunnan talo, se ei ole sama :D Jos nyt joku sattui ihmettelemään. Se nyt vain oli sellainen kämppä joka muuten soveltui niin hyvin tuollaiseen bilekohtaukseen, koska siellä asuu valmiiksi paljon simejä. Eli ei tarvitse säätää niin kamalasti.

Ja jeejee saatiinhan ne Joel ja Susanna viimein yhteen :D
On muuten huvittavaa, että taas tässä LC:ssä on samaan aikaan kehissä sekä Sanna että Susanna. Viimeksihän näin oli silloin Juhanan aikaan, kun hänen vaimonsa oli Sanna ja näiden nuorin tytär Susanna :D Lol.

Noniin, jättäkäähän sananen kommenttiboksiin.