tiistai 23. huhtikuuta 2019

34. On aika ottaa ohjat

Pitkästä aikaa Pohjasoita! Vihdoinkin sain aikaiseksi kuvata tätä osaa. Suunnitelmia löytyy vaikka kuinka pitkälle, mutta kuvaaminen on aina vähän niin ja näin. Mutta anyway, lukekaa ja jättäkää kommenttikenttään puumerkkiä vierailustanne!

*** *** *** *** ***
Kertausta edellisistä osista:
Petrin yliopistoelämä ei ole sujunut aivan mutkitta. Hänellä meni hetkellisesti välit parhaaseen ystäväänsä Armakseen, sillä tämä ei tahtonut uskoa, että kampuksen kuumimmassa osakunnassa on kusipäitä kähmijöitä. Vasta kun Pauliina joutui yhden uhriksi, Armas nöyrtyi pyytämään Petriltä anteeksi, ja ystävykset saivat välinsä korjattua. Tällä välin Petri oli saanut uuden ystävän myös Susannan vanhimmasta pojasta, Ahdista.
Petrin teini-ihastus Se Tietty Maalivahti, oikealta nimeltään Sanna, oli sattumoisin samalla kampuksella hänen kanssaan, ja kaksikko oli alkanut seurustella Petrin tajuttua, että Sannakin oli ollut koko ajan häneen ihastunut. 
Pinja viettää hiljaiseloa eikä juuri pidä yhteyttä sisaruksiinsa. Hänellä on selvät tavoitteet: valmistua, mennä naimisiin ja perustaa perhe, jotta lapset voitaisiin kasvattaa tiukan kristillisesti. Hän on yhä salaperäisen lahkon jäsen, eikä Petri tiedä paljoakaan hänen elämästään.

*** *** *** *** ***





 Siinä missä Petri, Sanna ja Ahti olivat ennen viettäneet aikaa kolmistaan, he olivat nyt nelisin Armaksen kanssa. Petriä oli ensin arveluttanut, miten Armas ja Ahti tulevat juttuun keskenään, he nimittäin olivat aika erilaisia persoonia. Mutta kaikki sujui yllättävän hyvin, ja Petri oli tyytyväinen. Armas ja Ahti sanailivat keskenään usein ja joskus ajautuivat kiivaisiinkin väittelyihin, mutta se oli pohjimmiltaan ystävällismielistä. Välillä Petri ja Sanna jäivät huvittuneina seuraamaan sivusta, kun kumpikin uppoutui käynnissä olevaan väittelyyn ja lähestulkoon unohti pariskunnan olemassaolon.
”Ja mekö muka tarvitaan huone”, Petri vitsaili.




 Vaikka no, eivät hekään aina kyenneet hillitsemään itseään, ja silloin tuli kyllä huomautuksia sekä Ahdilta että Armakselta. Oli ehkä hyväkin, että kaverit ympärillä pitivät ruodussa. Petriä nauratti, sillä jos hän olisi nähnyt itsensä ulkopuolisen silmin, hän olisi mitä todennäköisimmin oksentanut suuhunsa silkasta imelyysyliannostuksesta. 




 ”Niin meinasitko Petri tulla heittämään vuorosi, vai saanko minä heittää puolestasi? Varmistan, ettet saa yhtä ainutta pistettä tällä kierroksella.”
”Tullaan tullaan. Ihan justiinsa.”



Pauliinakin vaikutti kaikeksi onneksi olevan jälleen oma normaali itsensä, ja kävi bileissä ja riennoissa entiseen malliin. Petri tiesi, ettei Armas olisi antanut itselleen ikinä anteeksi, jos tälle olisi sattunut osakunnan bileissä jotain vakavaa, ja se oli yksi syy, miksi hänen oli helppo antaa ystävälleen anteeksi. Toinen syy oli se, että hän ymmärsi nyt, miltä Armaksesta tuntui, ja osasi ottaa tämänkin huomioon paremmin. Hassua, että siihen tarvittiin niinkin paha riita. Heidän täytyisi oikeasti alkaa kommunikoida keskenään enemmän.





Blogiharrastuskin oli hyvällä mallilla. Petrin Miesluola-blogilla oli vakaa seuraajakunta, ja hän sai jokaiseen postaukseensa yleensä toistakymmentä kommenttia. Sannaa naurattivat jotkut Petrin kärjistykset ja yleistykset, ja välillä hän intoutui neuvomaan Petriä. Petristä se oli hauskaa, ja Sannalta sai joskus korvaamattomia vinkkejä uusiin postauksiin. Hänestä tuntui hyvältä, että toinen oli noin aidosti kiinnostunut hänen harrastuksestaan.

*** *** *** *** ***



 ”Yritä tässä nyt sitten muistella, mikä tehtävä septaalitumakkeella on tunteiden muodostamisen kannalta”, Armas vaikeroi. ”Et taida sinäkään sitä tietää?”
”Sep-… sepa-… mikä?”
”Sitähän minäkin”, Armas tuhahti, mutta raapusti silti esseevihkoonsa jotain. ”Noh, tämän on parempi kelvata.”


 Ovikellon pirinä keskeytti hänen ajatuksensa. Petrikin havahtui netin maailmasta takaisin kuluvaan hetkeen. Hän vilkaisi ikkunasta ulos, ja yllättyi nähdessään Pinjan seisovan oven takana. Miksi Pinja hänet halusi tavata? He eivät olleet olleet toistensa kanssa tekemisissä paljoakaan, etenkään sen jälkeen, kun Pinja oli vetäytynyt pitämään koko perheelle mykkäkoulua pastori Harjun pidätyksen jälkeen. Oikeastaan Petri ei edes muistanut, milloin oli puhunut tälle viimeksi. Ei sillä, että hänen olisi edes tehnyt pahemmin mieli.



 ”Se on Pinja”, Petri sanoi, ja Armas näytti yhtä yllättyneeltä kuin hänkin. ”Kaipa hänelle sitten täytyy avata ovi ja katsoa, mitä hänellä on asiaa.”
Petri avasi oven varovasti. Armas teeskenteli venyttelevänsä jalkojaan hieman, vaikka Petri tiesi, että tosiasiassa tämä kuunteli korvat höröllä. Petri katsoi parhaaksi jutella siskonsa kanssa ulkopuolella, ja ystävänsä pettymykseksi painoi ulko-oven kiinni.



 ”Mikä on?” Petri kysyi. Pinja näytti jotenkin… ahdistuneelta. Parempaa sanaa Petri ei hänen olemukselleen löytänyt. Hän näytti siltä, kuin olisi pakotettu tekemään jotain, mitä ei missään nimessä halunnut tehdä.
”Hei?” Petri yritti, kun toinen ei näyttänyt saavan sanaa suustaan. ”Onko kaikki kunnossa?”


 ”Asiani on ihan nopea”, Pinja sanoi. ”Minä tulin jättämään hyvästit.”
”Hyvästit?” Petri kysyi epäuskoisena. ”Minne sinä olet muka menossa?”
”Puhdistus on tulossa”, Pinja sanoi, eikä pystynyt katsomaan Petriä silmiin. ”Minä pelastun, sinä et. On siis parempi jättää hyvästit jo nyt.”
Petri ei keksinyt muuta sanottavaa kuin: ”Häh?”


 ”Älä ota minuun enää yhteyttä”, Pinja sanoi ja kääntyi lähteäkseen. Siinä vaiheessa Petri havahtui.
”Mitä sinä oikein tarkoitat?”
Pinjan näytti olevan vaikea pidätellä kyyneleitä, ja se sai Petrin hälytyskellot soimaan.
”Onko tämä jotain niitä sinun rukouspiirijuttujasi? Hekö käskivät sinun hyvästellä?”
”Älä sotke heitä tähän”, Pinja kivahti, mutta hänen äänensävystään Petri tunnisti osuneensa naulan kantaan.
”Kai sinä tiedät, että maailmanloppuja on ennustettu ennenkin, eikä yskikään niistä ole käynyt toteen? Ei sinun sen vuoksi kannata perhettäsi hyvästellä! Hei! Kuunteletko sinä?”



 Petri yritti pysäyttää Pinjan, mutta tämä riuhtaisi itsensä vapaaksi.
”Sinä et ymmärrä”, Pinja sanoi ärhäkkäästi. ”Suuri Puhdistus ei ole mikä tahansa ennustus! Sen ajankohta on tiedetty jo vuosisatojen ajan, ja laskettu yhä uudestaan ja uudestaan. Ja sen koittaessa minä ja kanssaseuraajat jäämme tänne maapallolle ja elvytämme simkunnan, kun taas syntiset ja vääräuskoiset pyyhkäistään pois. Tämä on Jumalan tahto, ja hän on määrännyt niin käyväksi. Joten on helpompaa jättää hyvästit jo nyt ja valmistautua tulevaan.”


 ”Siis ymmärsinkö nyt oikein”, Petri sanoi epäuskoisena. ”On tulossa joku maailmanlopun kaltainen suurkatastrofi, joka listii kaikki maailman simit, paitsi teidän pienen ja valikoidun porukkanne, koska uskotte Raamattuun?”
”Meitä suojelee Luoja ja itse Pyhä Henki”, Pinja sanoi. ”Meidän tehtäväksemme jää uudelleenkansoittaa maailma ja tehdä jälkeläisistämme Hänen seuraajiaan.”
”Eli sinun kohtalosi on olla joku synnytyskone.”
”Ei tietenkään!”
”Siltä se vähän kuulostaa.”


 Pinja huokaisi. ”Et sinä voi ymmärtää. Ei teistä kukaan voi. Mutta usko minua, minun on tehtävä tämä.”
”Tuo kuulostaa niin älyttömältä, että vaikea minun on sinua uskoa. Ymmärrätkö, miten häviävän pieni mahdollisuus jollain maailmanlopulla on toteutua? Ei sitä mitenkään voi ennustaa. Älä jätä hyvästejä nyt, ole kiltti.”
Pinja huokaisi uudelleen. ”Usko mitä tahdot, niin minä uskon mitä minä tahdon. Hetken koittaessa näemme, kumpi oli oikeassa.”


 Hän lähti enää enempää sanomatta. Petri näki Pauliinan juoksevan innoissaan kohti, ja ohittaessaan Pinjan hän vilkaisi tätä myrkyllisesti. Sitten hän loikki rappuset ylös Petrin eteen.
”Mitä tuo täällä teki? No ihan sama”, hän jatkoi jäämättä odottamaan vastausta ja alkoi selittää jotain sellaisella vauhdilla, ettei Petri pysynyt mukana.
”Hidasta vähän! En saa puheistasi mitään selvää.”
”Saanko tulla sisään? Olen inspiraation vallassa, ja haluan kertoa siitä teille kaikille!”
Petri päästi Pauliinan sisään ja tämä pinkaisi olohuoneeseen.
”Sanna! Armas! Tulkaa kuuntelemaan ideaani!”


 Kaikki kerääntyivät uteliaina Pauliinan ympärille.
”Mistä sinä olet noin innoissasi? Mitä oikein olet saanut päähäsi?”
”Minä olen laatinut suunnitelman”, Pauliina sanoi ilkikurinen pilke silmäkulmassa. Petri tunnisti sen ja aavisteli pahaa. ”Minä aion saada sen limanuljaska-Haraldin ja kumppanit nalkkiin! Rakennan heille ansan, ja yliopiston johto saa heidät kiinni itse teossa! Silloin he eivät voi ummistaa silmiään, vaikka mieli tekisi, sillä heiltä menisi maine.”
Petri huomasi Sannan kiinnostuksen heräävän.
”Millainen tämä sinun suunnitelmasi sitten on?”


 ”Me kirjoitamme jutun yliopiston lehteen. Heidän päätoimittajansa vaihtui juuri, ja tämä uusi sattuu olemaan hyvä ystäväni. Hän on jo luvannut julkaista jutun. Hän on itsekin ollut näiden pervertikkojen uhri.”
Pauliina kääntyi Petrin puoleen. ”Petri, sinä olet hyvä kirjoittaja. Sinä saat kunnian kirjoittaa jutun. Minä ja Sanna voimme auttaa sinua siinä. Armas, sinä saat tulla kanssani virittämään ansan ja kuvaamaan kaiken, kun he lankeavat siihen.”
”Olet aika pelottava, tiesitkö sitä”, Armas totesi. ”En haluaisi joutua mustalle listallesi.”
Pauliina nauroi. Petri näki Armaksen katseen viipyilevän tämän kasvoissa ennen kuin hän käänsi sen pois.



”No niin”, Pauliina sanoi sitten, ”onko kaikki selvää? Kai te olette mukana tässä?”
Sekä Petri, Armas että Sanna nyökkäilivät varovasti. Kukaan ei kai uskaltanut sanoa Pauliinalle vastaan. Toisaalta heistä kaikista olisi oikeus ja kohtuus, että Harald ja muut ahdistelijat kokisivat teoistaan jonkinlaisia seurauksia. Olkootkin sitten kuinka hyviä koripalloilijoita tahansa.
”Hyvä”, Pauliina hymyili. ”Sitten vain panemaan suunnitelmaa täytäntöön!”

*** *** *** *** ***



”Sanna on asemissa”, Pauliina kuiskasi vieressään kökkivälle Armakselle, vaikka tämä tietenkin näki sen itsekin. Silti Armas ei sanonut mitään, nyökkäsi vain. Pauliina tiesi, että tämä oli Sannan puolesta yhtä huolissaan kuin hänkin. Mutta hän oli kiitollinen, että Sanna oli suostunut vapaaehtoiseksi syötiksi – ilman häntä Pauliinan suunnitelma ei onnistuisi.




 Pauliina oli ottanut etukäteen selville kaiken, tietenkin. Jokaisen pienenkin yksityiskohdan. Siispä hän tiesi, että yliopiston rehtori tykkäsi lounastaa tässä puistossa juuri näihin aikoihin. Ja toden totta; mies istui kauempana eväidensä kanssa ja nautti niitä silminnähden tyytyväisenä ja rentoutuneena. Myös Harald oli paikalla hännystelijöidensä kanssa, eli Pauliina oli laskenut ajoituksen juuri oikein. Kaikki oli täydellistä. Enää piti vain odottaa.



 Pauliina oli vaikuttunut siitä, miten tyyneltä Sanna näytti, vaikka tämän täytyi olla vähintään yhtä hermostunut kuin mitä he Armaksen kanssa olivat. Nainen istuskeli penkillä itsevarman näköisenä näyttäen siltä kuin odottaisi jotakuta. Pauliina näki Haraldin vilkuilevan tätä ja supattavan kaverilleen jotain. Hetken kuluttua hän lähestyi Sannaa. Pauliinan syke kiihtyi ja kämmenet alkoivat hiota. Kai rehtori oli yhä syömässä? Oli, hyvä.



 Pian Harald seisoi uhmakkaasti penkillä istuvan Sannan vieressä, joka esitti, ettei huomaisi tätä. ”Tormonen!” hän huusi ärtyneen kuuloisena, ja vasta silloin Sanna käänsi viileän katseensa tämän puoleen. Pauliina hykerteli tyytyväisenä. Sanna esitti osansa täydellisesti, juuri tuollaista kohtelua tuo limanuljaska ansaitsikin.



 Hän ja Armas olivat juuri sopivalla etäisyydellä kuullakseen keskustelun mutta ollakseen suht huomaamattomia. ”Mitäs sinä täällä yksiksesi teet?” Harald kysyi Sannalta ja lupaa kysymättä istui hänen viereensä hieman liian lähelle ottaen huomioon, että tilaa riitti.
”Odottelen kaveria. Jatka toki matkaasi, en pahastu.”
”Sitä poikaystävääsikö?” Harald kysyi välittämättä poistumiskehotuksesta. ”Sitä Pohjasuon tyyppiä? Mikä hänessä oikein kiehtoo?” Harald ei selvästi ollut huomannut lounastavaa rehtoria, sillä muuten hän olisi pitänyt puheensa hiljaisempana. ”Minä tiedä, mitä peliä sinä pelaat, Tormonen.”
”Niinkö?” Sanna kysyi niin kylmällä äänellä, että Pauliinan iho nousi kananlihalle. ”Mitä peliä minä sinusta pelaan?”



 ”Sinä olet Pohjasuon kanssa hänen rikkaan ja kuuluisan isänsä vuoksi. Sinä ujuttaudut heidän perheeseensä saadaksesi mainetta itsellesikin. Kaikkihan tietävät, että naisjalkapalloilu on pelleilyä. Pohjasuon kivana pikku vaimokkeena saat rahaa ja ehkä hieman menestystäkin, mutta siinä sivussa aiot kuitenkin tehdä, mitä oikeasti tähdot.” Puhuessaan Harald hivuttautui koko ajan lähemmäs, kunnes oli aivan Sannan kyljessä kiinni. Pauliina uskoi haistavansa miehen hengityksen piilopaikkaansa asti. Sitä hajua hän ei hevillä unohtaisi.



 ”Oikeasti, minä haluaisin, että lähdet nyt”, Sanna sanoi entistä painokkaammin, mutta sillä ei ollut vaikutusta. Harald ei liikahtanutkaan. ”Myönnä pois”, hän sihahti hampaidensa välistä. ”Sinä haluat minut. Ei sinun tarvitse olla uskollinen sille Pohjasuolle. Kukaan ei saa ikinä tietää. Tehdään se, ja voit jatkaa umpisurkeaa elämääsi palkintovaimona, jos niin haluat.” Hän hiveli Sannan käsivartta. Nyt, Pauliina mietti, tee se nyt! Ja toden totta, Sanna alkoi katseellaan etsiä rehtoria ja kiljui kovaan ääneen:
”Rehtori! Herra Kankkunen, auttakaa!”


 Rehtori havahtui eväidensä ääreltä, pyyhkäisi sormiaan ja lähti astelemaan Sannaa ja Haraldia kohti. Harald pelästyi silminnähden ja meinasi livistää paikalta. Salamannopeasti Sanna kuitenkin tarrasi hänestä kiinni.
”Älä mene minnekään”, hän sanoi silmät vihaisina kiiluen. ”Jää tähän, niin selvitetään asia.”



 ”Mitä täällä oikein tapahtuu?” rehtori tivasi, selvästi ärtyneenä siitä, että hänen lounasrauhansa keskeytettiin.
”Harald lähenteli ja loukkasi minua”, Sanna sanoi ja mulkoili Haraldia. ”Tämä ei ole ensimmäinen kerta. Hän ahdistelee minua säännöllisesti ja jatkaa kielloista huolimatta. Hänen käytöksensä ei tee hyvää Stenvall-instituutin maineelle, ja vaadin, että hänet erotetaan.”
Rehtori meni vaikean näköiseksi. Harald näytti hetken säikähtäneeltä, mutta kokosi sitten itsensä. Pauliinan verkkokalvoille ehti silti piirtyä tämän kauhistunut katse, ja uusi voitonriemun aalto pyyhkäisi hänen ylitseen.
”Erottaminen on aika radikaali ratkaisu”, rehtori sanoi. ”Hän on tuonut yliopistollemme niin paljon voittoja koripallossa…”
”Kumpi on teille tärkeämpää, koripallovoitot vai opiskelijoidenne turvallisuus?” Sanna kysyi vihaisena. ”Täällä on sitä paitsi todistajia. Jollette tee mitään, saatte kuulla siitä!”
”Ketä täällä muka on?” Harald puuttui puheeseen. Hän katseli ympärilleen ivallisesti. ”En minä vain näe ketään.”


 Se oli merkki. Pauliina nykäisi Armasta hihasta ja astui eteenpäin.
Minä näin, mitä tapahtui!” hän kuulutti kovalla äänellä, niin että kaikki puistossa varmasti kuulivat. ”Enkä epäröi viedä asiaa eteenpäin!”
Hän tönäisi Armasta kyynärpäällään.
”Enkä minä”, Armas sanoi.


 Välikohtaus oli alkanut kerätä yleisöä. Hetken aikaa oli aivan hiljaista. Pauliina katsoi ympärilleen haastavasti. Hetken aikaa Harald ehti näyttää omahyväiseltä ja rehtori huojentuneelta, mutta sitten joku tuntematon opiskelija astui niin ikään eteenpäin.
”Minäkin näin kaiken”, hän sanoi. ”Ja kuulin kaiken. Harald on kiusannut myös minua, ja vaadin häntä vastuuseen.”
”Samoin minä”, sanoi joku toinen esiin astuessaan.
”Ja minä.”
”Minä myös.”
Hetkessä lähestulkoon kaikki puistossa olivat astuneet esiin ja ilmaisseet kantansa. Joukkio naulitsi katseensa Haraldiin ja rehtoriin. Harald aukoi suutaan ja näytti aivan kultakalalta, rehtori raapi niskaansa sanattomana. Jollain kierolla tavalla Pauliina nautti pannessaan heidät kiemurtelemaan noin.


 ”Noh”, rehtori sanoi. ”Noh, kai sitä sitten… Kai sitä sitten täytyy harkita. Kai sitä täytyy. Harald, tulepa mukaani, niin mennään kansliaan.”
Harald näytti järkyttyneeltä. ”Mutta… ethän sinä voi… Kuunteletko sinä muka heitä?! En minä edes tunne heitä!”
”Voi, kyllä sinä tunnet meidät”, Pauliina sanoi astellen koko ajan lähemmäs. ”Ja viimeistään huomenna opiskelijalehdessä ilmestyvä artikkeli virkistää muistiasi. Turha piiloutua teeskennellyn viattomuuden taakse, tästä pinteestä et enää selviä.”
”Noh noh, rauhoitutaanpas nyt”, rehtori yritti toppuutella ponnettomasti. Haraldin silmät välähtivät ja hän kiehui raivosta.


 ”Tämän saat maksaa, huora!” hän karjui ja lähti raivoissaan pois puistosta. Rehtori meni hänen peräänsä. Väkijoukko alkoi hiljalleen hajaantua, sieltä täältä kuului puheensorinaa. Jäljelle jäivät vain Pauliina, Armas ja Sanna.
Adrenaliinipurkaus hellitti, ja Pauliinan jalat alkoivat täristä niin, että hänen oli pakko istuutua Sannan viereen penkille.
”Oletko kunnossa?” Sanna kysyi häneltä, ja hän nyökkäsi.




”Se oli mahtavaa!” hän hihkaisi ja alkoi nauraa hysteerisesti. Armas ja Sanna yhtyivät nauruun.
”Näittekö hänen ilmeensä? Hän näytti aivan Bambilta ajovaloissa”, Sanna hihitti. ”Sinä sait hänet varmasti kusemaan housuun ja pahasti!”
”Toivottavasti”, Pauliina hekotti. ”Jos en, niin teen tuon uudestaan! Ai kamala, sydän hakkaa, mutta oli tuo sen arvoista!”
He jäivät yhdessä tasaamaan sykettään ja nauramaan yhdessä huojentuneina ja fiilistelemään voittoaan. Voitolta tuo totta vie tuntui, tai ainakin askeleelta voittoa kohti.

*** *** *** *** ***



 ”Tämä artikkeli on piste iin päälle!” Pauliina hihkaisi. Sisko oli ollut yhtä hymyä eilisestä asti, ja kun Armas ja Sanna kertoivat, mitä puistossa oli tapahtunut, Petri ei yhtään ihmetellyt miksi.
”Juuri sellainen, mitä toivoinkin”, Pauliina sanoi ja halasi Petriä. ”Me teimme sen! Me panimme hänet vastuuseen teoistaan!”
”Niin taisimme totta vie panna”, Petri nauroi. Ilo oli tarttuvaa. Häntä kuitenkin kalvoi pieni huoli siitä, että Harald maksaisi Pauliinalle vielä takaisin samalla mitalla, mutta nyt ei ollut oikea hetki ilmaista sellaisia huolia. Sen sijaan hän tiukensi halaustaan ja pörrötti pikkusiskon tukkaa. Pauliina kiljahti ja kampeutui irti veljensä otteesta.




”Tätä täytyy juhlia!” Pauliina julisti. ”Tänä iltana! Mennään porukalla bilettämään, ei olla tehty niin aikoihin!”
”Miksikäs ei”, Petri tuumasi. Hän oli opintojensa loppusuoralla ja alkoi totta vie olla kyllästynyt pänttäämiseen, tuulettuminen voisi tehdä ihan hyvää. Ehkä takaraivossa kalvavan huolenkin saisi sillä hetkeksi tukahdutettua.
”Armas, oletko mukana?” Pauliina huusi ja sai vastaukseksi vaimean ”joo”:n.
”Hienoa! Petri, kutsu sinä vielä Sanna ja Ahti.”






 Irrottelu toden totta teki hyvää. Musiikki pauhasi, juoma virtasi ja ihmiset ympärillä hytkyivät kuka enemmän, kuka vähemmän sulokkaasti. Pauliina rokkasi niin että vetyperoksidiblondit hiukset heiluivat, hän näytti saaneen ympärilleen joukon ihailijoita. Armas jorasi Ahdin kanssa omaan omintakeiseen tyyliinsä, Sanna näytti hyvältä kuten aina.




 Petri kadotti ajantajun. Valopilkku tuli äkimmin kuin hän osasi odottaa. Hän etsi katseellaan joukkonsa muita jäseniä, muttei löytänyt Pauliinaa mistään.
”Armas!” hän huikkasi. ”Tiedätkö, missä Pauliina on?”
”Hän meni jonkun tyypin mukana jatkoille”, Armas vastasi. ”Hän vakuutti olevansa ihan kunnossa ja pitävänsä huolen itsestään. Kuulemma joku hänen kurssikaverinsa.”



”Olisi voinut minullekin sanoa”, Petri jupisi, mutta Sanna laski käden rauhoittavasti hänen käsivarrelleen.
”Anna olla. Siskosi on aikuinen nainen, hän huolehtii itsestään. Anna hänen pitää hauskaa.”
Sanna oli tietenkin oikeassa. Petri huokaisi mutta hymyili sitten.
”Hyvä on. Mennään me kotiin. Mutta snägärin kautta, minulla ainakin on nälkä.”

*** *** *** *** ***







Aika lensi kuin siivillä, ja pian alkoi Petrin, Sannan ja Armaksen viimeinen opiskeluvuosi. Opinnot olivat sujuneet erinomaisesti itse kullakin, ja lisäksi sekä Petri että Sanna olivat pelanneet yliopistojoukkueensa menestyksekkäästi voittoon. Olo oli paljon huojentuneempi ja pänttääminen helpompaa, kun ei ollut ylimääräisiä asioita murehdittavana. Haraldista ei ollut kuulunut mitään erottamisen jälkeen, joten senkin suhteen Petri uskalsi pikkuhiljaa huokaista helpotuksesta. Ainoa asia, mikä häntä enää huoletti, oli Pinja. Paljoa hän ei kuitenkaan voinut asialle tehdä niin kauan, kun sisko oli mukana lahkossaan vapaaehtoisesti. Eikä hän jaksanut uskoa, että tämä oli tosissaan hyvästiensä kanssa. Kuka nyt perheestään pystyisi noin vain luopumaan? Kyllä tämä vielä järkiinsä tulisi.



 Petri ei ollut ehtinyt päivittää blogiaan kovin säännöllisesti, mutta kirjoitti uusia julkaisuja aina ehtiessään – ja muistaessaan. Bloggaaminen oli rakas harrastus ja hän oli hyvillään, että ihmiset lukivat hänen kynäilyjään ja pitivät lukemastaan, mutta jalkapallo oli hänen intohimonsa. Siitä tulisi hänen uransa. Yliopistoseuran kautta hän oli saanut kontakteja, ja hänellä olisi lähes satavarmasti työpaikka tiedossa valmistumisensa jälkeen. Sannankin maalivahdinkyvyt oli huomattu, ja hänet oli jo pestattu SimCityn Pallokerhon naistenjoukkueeseen. He molemmat olivat sydämessään urheilijoita. Siitä huolimatta hän tulisi aina myös kirjoittamaan, se oli mukavaa vastapainoa hektiselle urheilijanelämälle.



 Hänen oli jo pitkään pitänyt kysyä ehkä elämänsä tärkein kysymys, muttei jostain syystä ollut saanut aikaiseksi. Tuntui, ettei koskaan ollut sopivat hetki, tai ehkä se oli vain pelkuruutta. Mutta koska yliopisto läheni loppuaan ja hän halusi turvata tulevaisuutensa Sannan kanssa, hän päätti tehdä sen. Nyt oli jo korkea aika.



 Hän valitsi paikan huolella. Sanna kuvitteli, että kyseessä olivat ihan tavalliset treffit – ehkä astetta hienommat heidän taannoisen kisamenestyksensä johdosta, mutta treffit yhtä kaikki. Petri sai itsensä vähän väliä kiinni tunnustelemasta hermostuneena povitaskuaan. Kaikki menee hyvin, hän vakuutteli itselleen. Kaikki tulisi menemään hyvin.



 ”Mm, ruoka on älyttömän hyvää”, Sanna kehui. ”Maltan tuskin odottaa jälkiruokaa!”
Ennen kuin Petri ehti reagoida, Sanna oli iskenyt haarukkansa myös hänen ruokaansa. ”Sinunkaan annoksessasi ei ole valittamista”, hän sanoi ilkikurisesti virnuillen.
”Kehtaatkin syödä minun ruokaani!” Petri huudahti nauraen. Sannakin nauroi, treffi-illan tunnelma oli katossa.


 ”Ennen kuin siirrymme jälkiruoan pariin”, Petri sanoi, kun he olivat lopulta saaneet syötyä pääruokansa, ”minulla olisi sinulle pieni kysymys.”
Sanna näytti aluksi uteliaalta, mutta hänen silmänsä laajenivat, kun hän yhtäkkiä tajusi.
”Ei voi olla totta!” hän kiljahteli, kun Petri kaivoi esiin samettisen rasian. ”Kyllä! Kyllä! Minä suostun! Minä suostun!”
”Anna minun nyt edes esittää kysymys kunnolla”, Petri nauroi huojentuneena. Hän asetti rasian pöydälle.


 ”Sanna-kulta, olen ollut ihastunut sinuun teiniajoistani saakka. Olet tuonut elämääni naurua, aurinkoa ja energiaa, ja haluaisin, että tuot vastedeskin. Haluan viettää loppuelämäni sinun kanssasi. Tuletko vaimokseni?”
”Tulen”, Sanna niiskutti. Petri pujotti sormuksen hänen sormeensa.




”Se on niin kaunis! Miten sinulla oikein oli varaa näin hienoon kiveen?”

”Noo, olen hieman säästänyt stipendejäni”, Petri vastasi kainosti. ”Sitä paitsi se on vain rahaa, sinä olet paljon arvokkaampi.”

”Rakastan sinua, hassu”, Sanna sanoi suupielet korvissa. Loppuilta meni kummallakin pää pilvissä, eikä Petri muistanut paljoakaan siitä, milloin he olivat palanneet kotiin ja mitä sitten oli tapahtunut, mutta ei sen ollut väliä, hän oli onnellinen. Hänen elämänsä oli täydellistä juuri nyt.

*** *** *** *** ***


Viimein koittivat kauan odotetut valmistujaisjuhlat. Petri oli tyytyväinen arvosanoihinsa, vaikka ne olivatkin jonkin verran alhaisemmat kuin Armaksella, jolla tuntui olevan luontainen taipumus muistaa pieniäkin yksityiskohtia pilkuntarkasti. Sannakin oli menestynyt hieman häntä paremmin, ei sillä, että Petri olisi mitään vertailua tehnyt. Pääasia oli, että he kaikki saivat juhlia valmistumistaan.






*** *** *** *** *** 



 ”Hermostuttaako sinua?”
”Ei oikeastaan.” Sanna väläytti Petrille hymyn. ”Entä sinua? Nyt kun se Susannakin asuu talossa?”
”Ei. Tai no, vähän. Mietin lähinnä, missä kunnossa isä on.”
Sanna puristi hänen kättään. ”Se nähdään kohta.”




 Mies, joka oli heitä vastassa kotiovella, ei näyttänyt hänen isältään. Petri oli tottunut siihen, että isällä oli ainaiset silmäpussit, että hän haisi viinalta, että olemus oli lannistunut ja ryhti kumara. Kartanon eteisessä seisoi kuitenkin pirteän ja energisen näköinen mies, joka tuoksui suihkusaippualta alkoholin sijaan.
”Hei Petri ja Sanna! Tervetuloa kotiin”, Joel sanoi ja halasi heitä lämpimästi. Myös Susanna saapui halaamaan heitä tervehdykseksi.
”Mukava nähdä teitä pitkästä aikaa! Paikat on valmiina teitä varten, asettukaa rauhassa taloksi. Syödään illallista yhdessä.”



 ”Sinulla menee selvästi hyvin, isä”, Petri totesi, kun Susanna oli vetäytynyt hyräillen keittiöön valmistelemaan illallista. Hän oli vieläkin hieman typertynyt noin näkyvästä muutoksesta.
”Menee, kiitos. Lopetin juomisen nyt kokonaan. Oloni on kohentunut silmissä, ja työt ja kiertueetkin sujuvat paljon paremmin. Kaikki tämä kiitos Susannan.”
”Lopetit?” Petri varmisti. ”Kokonaan? Vai, tiedäthän, kolmeksi kuukaudeksi?”
”Kokonaan”, Joel vahvisti. ”Kaadoin kaiken viemäriin. En aio enää koskea pulloon.”



 ”Sehän hienoa kuulla”, Petri sanoi ilahtuneena. ”Olen iloinen puolestasi.”
”Lapsuutenne meni minulta käytännössä ohi juomiseni takia. Olen ikuisesti pahoillani siitä, ja tiedän, etten voi sitä teille korvata. Mutta vähintä, mitä voin tehdä, on pysyä tästä eteenpäin raittiina ja olla läsnä tuleville lapsenlapsilleni.”
Petri halasi isäänsä toistamiseen.
”Onpa mukava olla taas kotona.”

*** *** *** *** ***




 Ne olivat bileet muiden joukossa. Alkuillasta oli istuttu iltaa erään opiskelija-asuntolan yhteistiloissa, mutta kun keittiötyöntekijä oli viidennen kerran tullut valittamaan liiasta menosta, porukka oli siirtynyt yhteistuumin jatkoille kaupungin yöhön. Pauliina ei enää edes tiennyt, missä hänen porukkansa oli, vai oliko kukaan enää paikalla, mutta ei se mitään, hänellä oli hauskaa.



 Kuinkahan monta tuntia hän oli tanssinut? Kolme? Neljä? Kyllä hän jossain välissä oli käynyt tiskillä hakemassa lisää juotavaa. Itse asiassa joku vanhempi herrasmies oli tarjonnut hänelle drinkin, ja hän oli ottanut sen vastaan lievästi hihitellen. Miestä ei ollut näkynyt sen jälkeen, eikä Pauliinalla ollut mitään intoa etsiä häntä.






 Seinän läpi kuului vaimea oven kolahdus, kun ulko-ovi suljettiin. Pauliina käänsi kylkeään. Hyvä, että hänen yhden yön juttunsa tajusi sentään poistua oma-aloitteisesti. Pauliina ei muistanut hänen nimeään eikä välittänyt muistaa hänen kasvojaankaan.
Päässä jyskytti. Hän huokaisi tuskallisesti ja raotti silmiään. Se oli virhe, valo vain pahensi päänsärkyä.

Mutta no, ilta oli ollut mukava. Krapulat menevät kyllä ohi aikanaan.




 Olo oli ollut outo jo jonkin aikaa. Mikään ei pysynyt sisällä, sekä ruoka että juoma tuli saman tien ylös. Hajut olivat voimakkaita, ja nekin saivat hänet voimaan pahoin. Kyllähän Pauliina oli juhlinut, mutta hänen epäilyksensä olivat heränneet, kun jopa täysin vesiselvänä vietetyn viikonlopun aikana hän oli oksentanut kolme kertaa ja tuntenut olonsa kummalliseksi. Hän alkoi laskeskella viikkoja ja kauhistui. Nyt oli pakko päästä apteekkiin.



 ”Et ole tosissasi. Taasko?”
Testi näytti juuri sitä, mitä hän oli pelännyt sen näyttävän. Pauliina tuijotti tyhjin silmiin testiin piirtyneitä pystyviivoja. Viimekertainen abortti ja sitä seuranneet fyysiset ja hekiset tuskat kummittelivat vielä mielessä. Hän ei tiennyt, pystyisikö käymään sen kaiken läpi uudelleen.

Eikä hän edes tiennyt, haluaisiko.



Mutta viime kerrassa oli ollut se hyvä puoli, että hän sentään oli tiennyt, kuka vauvan isä oli.


*** *** *** *** ***

Päivitin muuten sukupuuta ajan tasalle, jos joku kokee sitä tarvitsevansa! Nyt kommenttia kehiin.