2. osa: Uutisia

Päätin laittaa toisen luvun (tämä voisi kyllä yhtä hyvin olla luku 1 a) esille nopeasti, sillä vielä tässäkin luvussa - ikävä kyllä - pysytellään yliopistolla :D Kolmannessa luvussa päästään jo naapurustoon, aloitetaan elämä ja etsitään vaimo (kuten useimmissa Legacyissa jo 1. luvussa), lupaan sen!

Mutta kommentoikaa, jooko.

-

Aika kului kampuksella nopeammin kuin Juhana olisi uskonutkaan. Pian koittaisivat ensimmäisen vuoden viimeiset loppukokeet, ja sitä varten piti opiskella hikisesti. Juhanaa turhauttivat joskus mahdottoman näköiset integraali- ja derivaattafunktiot ja niihin liittyvät soveltavat tehtävät, mutta hän ei ollut luovuttajatyyppiä. Hän näyttäisi vanhemmilleen, että pärjäisi siinä aineessa, jonka oli itse valinnut pääaineeksi.

Nikolakin soitteli hänelle silloin tällöin; heistä oli nopeasti tullut hyvät kaverukset. Juhana oli tullut siihen tulokseen, että ystävyyssuhde riitti Nikolan kanssa mainiosti. Hän ei ollut vieläkään uskaltanut pyytää Aunia ulos, ja hänestä tuntui, että tämä alkoi turhautua odotteluun. Hänen täytyisi rohkaista mielensä, ennen kuin olisi liian myöhäistä.

”Mitä luulet, onko hän vihainen, kun en ole pyytänyt häntä jo ulos?” Juhana kysyi huolestuneena Jalolta eräänä iltana heidän kirjoittaessaan esseitä yhdessä. Jalo mietti hetken, ennen kuin vastasi.
”Voi olla, että hän on pikkuisen… ärtynyt. Sinä kuitenkin pyysit häntä jo tavatessanne ulos. Olisi parempi laittaa liikettä niveliin.”

Jalo sai esseensä nopeasti loppuun ja jätti Juhanan pohtimaan tilannettaan. Juhana puri huultaan ja lisäsi hänkin viimeisen pisteen kirjoitelmaansa. Nyt hän kyllä ottaisi itseään niskasta kiinni! Kunhan loppukokeet olisivat ohi.

Eräänä päivänä hän sitten näki Aunin keittiössä syömässä päivällistä Eevin kanssa. Juhana meni keittiöön ja istui pöydän ääreen muka kirjoittamaan esseetä, vaikka oikeasti yritti kuumeisesti kerätä rohkeutta mennä pyytämään Aunia ulos. Auni vaan tuntui viihtyvän vähän liiankin hyvin Eevin seurassa…

”Helvetti, lopeta jo se jutustelu ja mene jonnekin, jossa voin kysyä sinua ulos kaikessa rauhassa”, Juhana mutisi, ja hänen esseevihkoonsa tuli melkein reikä. Niin kovaa hän kynää painoi.

Auni karkasi luennolle heti syötyään, joten Juhana suunnisti pettyneenä yläkertaan lueskelemaan tenttikirjaa. Yllättäen hänen seuraansa liittyi Eevi.
”Hei”, hän tervehti tuttuun, pirteään tyyliinsä. ”Kai tähän passaa istua?” Hän ei odottanut vastausta, vaan istui Juhanan viereen.

”No, istu vaan”, Juhana vastasi. Ajan mittaan hän oli oppinut sietämään Eeviä aina vain paremmin, vähitellen jopa pitämään hänestä. Tyttö oli erikoinen, hänen täytyi myöntää, mutta miellyttävällä tavalla. Tämä tuntui vaistoavan, että hänen mieltään painoi joku.

”Mikä mättää?” hän kysyi suoraan. ”Olet jotenkin allapäin, vai olenko aivan väärässä?”
”Ei, et ole.” Juhana huokaisi. ”Asia liittyy erääseen tyttöön nimeltä Auni Ritvala…”

”Ai, oletko iskenyt silmäsi häneen?” Eevin katse säteili, ja Juhanan oli pakko naurahtaa.
”Joo, ja olen luvannut pyytää uloskin, mutta en ole saanut vielä aikaiseksi. Ja nyt hän on luennolla.”

”No, sen kun tartut härkää sarvista heti, kun hän palaa”, Eevi sanoi iloisesti. ”Ei se ole vaikeaa, usko pois.”
”Helppo sinun on sanoa…” Juhana mutisi.

Mitä ihmettä oikein ajattelin? Juhana säpsähti yhtäkkiä. Mistä minä voin tietää, ettei ihastukseni Auniin ole kohta koko asuntolan tiedossa? Enhän minä tunne Eeviä enkä tiedä, onko hän juorukello vai ei!
Hänellä oli kuitenkin omituinen tunne, että tyttöön saattoi luottaa. Hän toivoi sen pitävän paikkansa.

Peilin edessä Juhana vielä harjoitteli puoli tuntia, miten pyytäisi Aunia ulos.
”Hei Auni… Lähtisitkö kanssani ulos?”

”Eeei… Pitää keksiä jotain muuta. Jotain omaperäisempää. Miksi tämä on näin vaikeaa?”

*

Samana iltana hän sitten bongasikin Aunin naputtelemasta aulan tietokonetta keskittyneen näköisenä. Huomattuaan Juhanan hän nousi ylös ja hymyili.
”Hei taas! Miten menee?”
”Ihan hyvin… Kuule, minun on pitkään pitänyt kysyä tätä. Huvittaisiko… Tai siis haluaisitko… Tulisitko sinä kanssani ulos syömään tänään? Vaikka Ykkösmestaan?”

Auni näytti aluksi häkeltyneenä, mutta hymyili sitten valoisasti.
”Olen odottanut tuota kysymystä. Tulen, tulen mielelläni. Odota hetki, niin kirjaudun ulos käyttäjätilistäni…”

Juhana tilasi heille taksin, joka tuli tuossa tuokiossa. Kumpikaan ei huomannut ulkoa ikkunassa seisovaa hahmoa, joka tarkkaili kaksikkoa heidän noustessaan taksiin.

Eevin kasvoille nousi pieni hymy.
”Viimeinkin nuo kaksi löysivät toisensa. Oli jo aikakin…”

*

Ykkösmestaan päästyään Juhana marssi ensimmäisenä ravintolan vastaanottovirkailijan luokse.
”Päivää. Olisiko teillä pöytää kahdelle?”
”Järjestyy tuossa tuokiossa”, virkailija vastasi ystävällisesti ja johdatti heidät pöytään.

Tarjoilija tuli nopeammin kuin he ehtivät sanoa ”kaviaari.”
”Mitä te suosittelisitte meille tänään?” Auni kysyi kuulostaen asiantuntevalta. Juhana katsoi parhaaksi pysytellä taka-alalla ja antaa Aunin hoitaa tilaus.
”Jaa-a… Härän sisäfileepihvit pippurikastikkeella ovat tänään erityisen makoisia. Suosittelen.”

Kun he olivat saaneet annoksensa, Juhana otti pienen suupalan haarukkaansa ja ojensi sitä Aunille.

”Tahdotko maistaa, onko minun sisäfileeni yhtä hyvää kuin sinun?”

”Mm, tämä on herkullista”, Auni huokaisi. ”Tarjoilija ei turhaan kehunut. Olen syönyt täällä ennenkin, aivan kuin ruoka olisi parantunut viime kerrasta…”

”Hyvä jos maistuu”, Juhana totesi tyytyväisenä. Hän oli itse asiassa päättänyt valita Ykkösmestan treffipaikaksi ihan vaan sen takia, että se oli tyylikäs, mutta halpa. Hän piti kuitenkin suunsa jälleen kerran kiinni.

He alkoivat jutella kevyesti ensin arkipäiväisistä aiheista, sitten hieman syvällisemmistä.

”Mitä vanhempasi tekevät ammatikseen?” Auni uteli. ”Olet puhunut heistä paljon, enkä ole saanut heistä oikein selvää kuvaa.”
”Jaa, no sekä äiti että isä ovat töissä sukufirmassamme. Isä on toimitusjohtaja ja äiti isän sihteeri. He kumpikin haluaisivat minun perivän isän paikan.”
”Firman pomo olisi kunniallinen ammatti”, Auni sanoi. ”Paljon valtaa ja vastuuta. Ja palkkaa.”

”Niin… No, tulevaisuus on vielä edessä”, Juhana totesi ja nosti sitten samppanjalasinsa. ”Malja tulevaisuudelle!”

Juhana hivutti kätensä kuin huomaamatta pöydälle Aunin lähelle ja toivoi, että tyttö tarttuisi syöttiin. ”Tiedätkö… Olet erityisen kaunis nyt, kun kuu valaisee hipiääsi…” Mitä imelää siirappia, mutta se tuntui tehoavan.

Auni näytti liikuttuneelta. ”Kukaan ei ole koskaan puhunut minulle noin kauniisti.”

Juhana hymyili takaisin, mutta sisimmässään hän oli kauhuissaan. Täytyisikö minun nyt alkaa puhua noin joka päivä? Ei noita voi loputtomiin keksiä!

Hän jätti kuitenkin kätensä paikoilleen, eikä Aunikaan vetänyt omaansa heti pois. Aunin lämmin iho tuntui mukavalta hänen kädellään. Ehkä se kipinä tosiaan on liioittelua, Juhana tuumi. Ehkä ihastuminen oikeasti tuntuu tältä.

Juhana ja Auni kävelivät yhdessä asuntolalle jutellen kaikista mahdollisista asioista. Kun tuttu ulko-ovi häämötti jo näköpiirissä, Juhana rohkaisi itsensä ja veti Aunin syvään, lämpimään suudelmaan, johon tyttö vastasi mielellään. Juhanan sydämessä tuntui pieni nykäys, mutta se ei tuntunut pompahtavan ulos rinnasta. Hän kuitenkin teki parhaansa nauttiakseen suudelmasta.

”Minulla oli tosi kivaa”, Auni sanoi hellästi ja laittoi kätensä Juhanan kämmenille. ”Lähden mielelläni kanssasi ulos uudelleenkin, jos haluat.”

”Joo, totta kai haluan”, Juhana vastasi. ”Oli mukava ilta. Ehdottomasti.”

*

Kuukausia kului, ja Juhana oli viimein alkanut seurustella Aunin kanssa. Hän ei ollut täysin varma, oliko se sitä, mitä hän halusi, mutta Auni tuntui olevan sataprosenttisen vakuuttunut siitä, että he menisivät joskus naimisiin ja perustaisivat perheen. Auni oli jo alkanut selailla hääkatalogejakin – Juhana oli kerran nähnyt sellaisen hänen yöpöydällään tullessaan toivottamaan tytölle hyvää yötä. Häntä itseään kylmäsi pelkkä ajatuskin häistä, joten hän hukutti murheensa tanssin maailmaan.

Hänestä oli puolessatoista vuodessa kehkeytynyt jo melkoisen hyvä tanssija; ainakin hän kehtasi veivata lanteitaan julkisesti. Silloin tällöin hänen kaverinsakin liittyivät jammailuun, mutta yleensä vain vähäksi aikaa. Kukaan heistä ei ollut yhtä innostunut tanssimisesta kuin Juhana.

Eräänä iltana viettäessään jälleen aikaa stereoiden ääressä hänen seuraansa liittyi tuntematon, melkoisen viehkeä tumma nainen. Juhana oli vaikuttunut, sillä tämä tyttö veivasi lanteita vähintään yhtä hyvin kuin hän itsekin.

No huhhuh, mikä pakkaus! hän ei voinut olla ajattelematta. Minun on pakko saada tuon numero. Sitten hän säpsähti ajatuksiaan. Minulla on tyttöystävä! En voi katsella muita.

Ei kukaan kiellä minua kuitenkaan ystävystymästä tuon tytön kanssa, hän tuumi lopulta ja meni esittäytymään tuntemattomalle naiselle. Nainen esitteli itsensä Sannaksi.

”Olet muuten aika hyvännäköinen”, Juhana lipsautti, ennen kuin tuli tolkkuihinsa. Sanna ei näyttänyt olevan millänsäkään, vaan otti kehut imarreltuna vastaan.

Juhanan oli pakko jatkaa jotenkin, jottei tuntisi huonoa omaatuntoa. ”Ei kun oikeasti, on pakko ihailla tanssitaitojasi. Olen vaikuttunut. Missä olet saanut oppisi?”

”Oi!” Sanna oli häkeltynyt. ”Tanssistudio Nelitahdissahan minä… Oletpa sinä kohtelias. Ja olet itsekin melkoisen hyvä tanssija. Olisi kiva nähdä joskus, miten olisi vaikka Nelitahdissa?”

”Ai, tuota…” Juhana aloitti, mutta Sanna keskeytti hänet.

”Älä turhaan ujostele. Opettajat ovat äärettömät mukavia. Tässä on numeroni, soittele joskus. Nyt minun pitää mennä!”
Sanna hymyili ja vilkutti ennen kuin katosi asuntolan ovesta ulos.

Juhana tunsi olevansa taivaassa. Tunne oli jotain niin erilaista kuin Aunin kanssa.

”Tekisi mieli laulaa!” hän hihkui mielessään ja vihelteli ilmoille muutaman iloisen sävelen.

”Öö, tuota… Jussi, mikä sinua vaivaa?” Jalo kysyi epävarmasti katseltuaan aikansa kauempaa Juhanan hömelöä ilmettä.

”Ai… Ei mikään. Menenkin tästä, krhm, lueskelemaan tenttikirjoja iltasaduksi…”

*

”… ja sitten minä näin siellä uuden muijan, jota pyysin ulos. Hän kuitenkin sanoi, ettei lähde, koska ei pidä pärstästäni”, Pirkka selitti aamiaispöydässä kaikille, jotka jaksoivat kuunnella ja niillekin, jotka eivät jaksaneet. Juhana oli viimein saanut ongittua salaperäisen miehen nimenkin selville. Hän oli Pirkka Pekkanen, 30-vuotias ikuisuusopiskelija. Huhut kertoivat, että hän jumitti kampuksella vain kauniiden opiskelijanaisten vuoksi. Juhana ei epäillyt huhun paikkansapitävyyttä.

”No voi voi, ehkä ensi kerralla sinulla on parempi tuuri”, Juhana voivotteli muka osaaottavasti muiden mukana. Hän oli oppinut, että Pirkan juttuja oli parempi vain myötäillä eikä alkaa kinata hänen kanssaan. Siitä syntyisi vain harmia.

”Joo, otti se vähän sydämestä”, Pirkka huokaisi ja jäi sitten tuijottelemaan takaseinää. Hän istui siinä lopulta kolme varttia ennen kuin havahtui ja löntysteli luennolleen.

*

Juhana oli tätä nykyä oikein hyvää pataa Eevin kanssa, joka aina silloin tällöin pölähti paikalle juuri silloin, kun hän oli hiomassa tanssitaitojaan. Tanssiessa hän ei koskaan voinut olla miettimättä Sannaa ja tämän ehdotusta tapaamisesta. Hän ei ollut vieläkään soittanut naiselle ja inhosi itseään pelkuruutensa vuoksi. Onneksi Eevin seura karkotti murheita edes jonkin verran.

Juhanan oli pakko kehua Eeviä.

”Olet mahtava ystävä”, hän hehkutti. ”Myönnän, että tavatessamme olin hieman epäluuloinen, mutta onneksi epäluulot voi osoittaa vääriksi.”
Eevi näytti imarrellulta.
”Hauskaa, että olet tuota mieltä.”

*

Toisen opiskeluvuotensa keväällä Juhana alkoi myös pohtia tarkkaan, oliko rikollisura oikeasti se, mille hän pyrki. Välillä hänen oli pakko käydä ulkona nyppimässä rikkaruohoja antaakseen ajatustensa nollautua. Vielä viime vuonna hän oli ollut täysin varma tavoitteestaan, mutta nyt… Nyt mikään ei tuntunut enää varmalta.

Hän katseli internetistä pääainevaihtoehtoja vielä kerran. Oli valtiotieteitä, teatteritaidetta, historiaa, psykologiaa… Psykologiaa en ainakaan lue, Juhana ajatteli ja värähti. Se oli ollut selvää alusta asti.

Aunilta ei paljon herunut apua pulmaan, vaikka hän yrittikin olla poikaystävänsä tukena kaikissa asioissa. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että uravalintansa jokaisen oli tehtävä itse. Juhana oli turhautunut. Hänellä olisi enää kolmas vuosi aikaa miettiä, oliko valinnut oikein uhmatessaan vanhempiensa tahtoa. Vuosi oli loppujen lopuksi hyvin lyhyt aika. Aivan liian lyhyt.

”Kuule, Jalo… Onko sinulla koskaan sellaista tunnetta, ettet pääse eteenpäin elämässäsi?”

Juhanan oli pakko ottaa asia esille eräänä iltana päivällispöydässä.
”Hmm, silloin tällöin”, Jalo vastasi huolettomasti. ”Eiköhän se vähän niin kuin kuulu asiaan.”

”Minusta tuntuu, että olen kadottanut suuntani”, Juhana tuskaili. ”En ole edes varma, haluanko lukea matematiikkaa.” Hän vilkaisi nopeasti ympärilleen. ”Tai seurustella Aunin kanssa. Hän on ihan kiva, mutta…”

”Mutta olet iskenyt silmäsi johonkuhun toiseen?” Jalo arvasi ja sai Juhanan pasmat sekaisin.

”E- en minä ihan niin sanonut”, hän mumisi nopeasti.

”Miten vain”, Jalo totesi ja kääntyi seuraamaan, kuinka Pirkka parka sai turpiinsa asuntolaan tunkeutuneelta naapuriyliopiston lehmämaskotilta. Juhana taas katseli, kuinka keittäjä asetti lisää ruokaa tarjolle. Vaikka oikeastaan hän ei katsellut mitään.

”Mielestäni olisi hyvä, jos saisit juteltua Aunin kanssa asioista”, Jalo totesi lopulta. ”Kysyisit häneltä vaivihkaa, mitä mieltä hän on suhteestanne. Kuulostelisit, tuntuuko sinusta samalta.”

”Ja jos ei, niin…?”
”Sitten voit miettiä, olisiko mahdollista, että sinusta joskus lähitulevaisuudessa tuntuisi samalta. Muuten jätät hänet.”

”Jättäminen kuulostaa niin julmalta”, Juhana tuskaili.

”Vielä julmempaa on antaa hänen rakentaa haavekuvia, jotka myöhemmin romahtavat”, Jalo totesi, ja Juhana joutui myöntämään, että tämä oli oikeassa.

Hän ottikin asian esille Aunin kanssa, kun he loikoilivat asuntolan pihalla nauttien auringon lämmöstä ja tarkkaillen taivaalla kumpuilevia pilviä.

”Kuule, Auni…”

”Mm, mitä?” Auni vastasi uneliaasti. Lämpö nukutti Juhanaakin.

”Tuota… Millainen käsitys sinulla on… Tai siis, missä vaiheessa suhteemme mielestäsi on?”
Auni hymyili raukeana.

”Juhana, minä rakastan sinua”, nainen kuiskasi hänen korvaansa. Juhana mykistyi.

”Hmm… Sinäkin olet kiv- tarkoitan, minäkin tykkään sinusta…” Juhana takelteli naama punaisena. Auni vain nauroi.

”Ymmärsin kyllä, senkin höpsö.”

”Hei katso, eikö tuo pilvi näytäkin aivan kylpyammeelta?” Juhana huudahti yrittäen näin kääntää keskustelunaiheen muualle. Auni tiiraili Juhanan osoittamaan suuntaan.

”Juu… Amme se on. Ei epäilystäkään.”

Tämän jälkeen ei ollut enää helppoa yrittää jättää Aunia. Juhana söi usein yksin ja omiin ajatuksiinsa uponneena.

Toivottavasti ongelmia ei tule ainakaan lisää, hän mietti tuskaisena. Näissäkin on jo tarpeeksi kestettävää.

*

Yhtenä päivänä hän sai puhelun tutunkuuloiselta naiselta.

”Hei, olen Sanna”, tyttö sanoi iloisesti. ”Se, joka oli hyvä tanssija. Muistatko? Et ole soittanut, joten etsin numerosi opiskelijaluettelosta ja päätin ottaa itse yhteyttä.”
Juhana meni hiljaiseksi, ja Sanna kuulosti epävarmalta. ”Soitinko huonoon aikaan?”

”Ei, et toki. Anteeksi, etten ole soittanut. On ollut vähän kiireitä. Oikeasti.”

”Niin, no, lähestyväthän ne loppukokeetkin… Ymmärrän”, Sanna sanoi, eikä kuulostanut syyttävältä. ”Kiinnostaisiko sinua silti tavata Nelitahdissa jonain päivänä? Vaikka kokeiden jälkeen?”

He sopivat tapaavansa mahdollisimman pian toisen opiskeluvuoden loppukokeiden jälkeen, ja Juhana vannoi soittavansa Sannalle. Nainen uhkasi terrorisoivansa hänen puhelintaan, ellei hänestä kuuluisi mitään vähintään viikkoon kolmannen vuoden alusta.

”Et sinä minusta eroon pääse!” hän varoitti nauraen.

 *

 Viimein koittivat toisen vuoden loppukokeet, ja kolmas pääsi alkamaan. Ja viimein Juhana oli täysin selvillä siitä, mitä oikeasti halusi. Hän oli huijannut itseään, kun oli kuvitellut haluavansa olla rikollinen. Hän suuntasi päättäväisesti sisälle ja kohti tietokonetta.

”Missäs se on… tuossa. Noin. Nyt se on tehty.”

Juhana hehkui tyytyväisyyttä. Matematiikka oli vaihdettu kirjallisuuteen. Seikkailu-ura, täältä tullaan!
Hyvä on, unelma-ammatin nimikkeenä olisi yhä rosvo, mutta ainakin se olisi laillinen. Ja tähtirosvo tienasi paljon paremmin kuin rikollisnero. Se oli selvä.

Hän ehti juuri kirjata itsensä ulos koneelta, kun puhelin soi vaativasti. Kuka ihme siellä soittelee tähän aikaan? hän tuskaili noustessaan ylös penkiltä ja suunnatessaan puhelimen luo. Loppukoe oli ollut poikkeuksellisen myöhään, kello oli jo kolme yöllä.

”Juhana Pohjasuo”, Juhana vastasi asiallisesti.

”Hei, täällä puhuu vanhempienne asianajaja Riitta Nyppä”, tuntematon naisääni sanoi viileästi.

”Ikäväkseni on ilmoitettava, että vanhempanne Tiina ja Kari Pohjasuo menehtyivät kaksi tuntia sitten sairaalassa. He olivat joutuneet auto-onnettomuuteen, ja heidän hyväkseen tehtiin kaikki mahdollinen. Se ei kuitenkaan riittänyt. Olen pahoillani.”

”Eivätkä huonot uutiset olleet tässä. Testamentista kävi ilmi, etteivät vanhempanne jättäneet teille perinnöksi muuta kuin tyhjän maapalstan ja 4 800 simoleonia. Kaikki muu menee serkuillenne sekä hyväntekeväisyyteen. Jos teillä on kysymyksiä, voitte soittaa huomenaamuna. Kuulemiin.”

Juhana laski luurin järkyttyneenä. Yhdessä hetkessä hänen tulevaisuutensa oli keikahtanut ylösalaisin. Kaikki tulevaisuudensuunnitelmat oli laitettava uusiksi.

Ja hän kun oli luullut, etteivät asiat olisi voineet olla nykyistä huonommin.

*

Eikä se kommenttikenttä ole tuolla alhaalla vaan koristeena. Sinne olisi tarkoitus jotain kirjoittaa (: