4. osa: Tuoreen perheen arkea

Edellisten osien ilmestymistahdin huomioon ottaen tän osan kanssa meniki hieman enemmän aikaa, mutta toivottavasti ei haittaa :D Tän tapanen on aika normaali ilmestymistahti jatkossa, riippuen vähän peli-innostuksesta ja inspiraatiosta. 

Vihaan tota Pohjasoiden tonttia :DD Se on tollanen vino ja sitä saa olla koko ajan tasottelemassa. Noh, ei voi mitään, siellähän asustelevat.

Mutta olkaa hyvät, neljäs osa (: 

Lapsen synnyttyä täytyi taloa laittaa uusiksi, jotta lastenhuone saatiin mukaan. Uudistuksen jälkeenkin tilille jäi vielä viitisentoista tuhatta simoleonia, eli myöhemmin on kyllä luvassa totaalinen uudistus. Sitä ennen tyytykäämme näihin hieman hillitympiin.

Lyhyt esittely Sannasta: Sanna Pohjasuo (o. s. Kovanen) on perhetavoitteinen vesimies. Hän on luonteeltaan hyvin vakava, menevä ja siisti sekä jonkin verran laiska ja marisija. Hänen elämäntavoitteensa on (kuten edellisestä luvusta saatettiin päätellä) saada kuusi lasta onnellisesti naimisiin. Hän pitää hatuista ja muokatuista hiuksista, mutta maskeja hän inhoaa.

Sanna ja Juhana olivat nimenneet esikoisensa pienen miettimisen jälkeen Vilhelminaksi Juhanan isotädin mukaan. Sanna oli ehdottanut aluksi ajan kuumimpia muotinimiä kuten Kukka, Kaisla ja Kirsikka, mutta Juhana oli halunnut perinteisemmän nimen. Nykyiseen nimivalintaan he olivat kumpikin tyytyväisiä.

”Puff, täältä tulee hirmuinen monsteri! Syökö se pienen Minan? Syökö? Ei, se kutittaa!”
Vilhelmina kiemurteli naurusta ja kikatteli äitinsä hassutuksille.

Tytön hoivaaminen oli raskasta etenkin Sannalle, joka joutui tekemään suurimman osan työstä. Juhana toki autteli minkä töiltään ehti, mutta tavallisesti se oli Sanna joka jäi töistä kotiin siivoamaan taloa ja vahtimaan Vilhelminaa. He eivät luottaneet kaupungin lastenhoitopalveluun sitten ollenkaan. Perheelliset ystävät olivat kertoneet siitä kauhutarinoita, eivätkä he halunneet Vilhelminan joutuvan karmeiden mummeleiden kynsiin.

Juhana vietti aikansa pääasiassa työpäivän jälkeen itseään viihdyttäen sekä opiskellen työssä vaadittavia taitoja ylennysten toivossa. Hän oli tullut siihen tulokseen, että hänestä oli eniten hyötyä, kun hän oli perinteisessä miehen roolissa ja elätti perheensä. Ainakaan vielä Sanna ei ollut vihjaillut haluavansa takaisin töihin, joten Juhana oletti järjestelyn käyvän hänellekin.

Kun Sannalta vain liikeni vapaata aikaa – esimerkiksi silloin, kun Vilhelmina oli saatu nukkumaan – hän veresti hiljalleen taas tanssitaitojaan. Hän oli tanssinut pienestä asti ja kuulunut huutosakkijoukkueisiin niin pitkään kuin muisti, joten askeleet eivät ihan heti unohtuneet. Hän kuitenkin huomasi, että joitain kuvioita täytyi muistella enemmän kuin toisia. 

Silloin tällöin Juhanakin liittyi hänen seuraansa.
”Tiedätkö, mikä hetki tästä tulee minulle mieleen?” hän sanoi eräänä iltana, kun Vilhelmina tuhisi tyytyväisenä vaaleanpunaisessa valtakunnassaan. Sanna hymyili.
”Taidan arvata.”

Sanna tarttui miestään kädestä, ja Juhana jatkoi:
”Kun tapasimme ensi kerran. Tanssin asuntolan aulassa, kun sinä pölähdit paikalle sulosäärinesi…”

”Senkin hölmö”, Sanna nauroi. ”Vai sulosääret.”
Juhana veti vaimonsa lähemmäs, ja hetken aikaa he tanssivat sylikkäin nauttien hiljaisuudesta ja rauhasta niin kauan kuin sitä kesti.

*

Kun Vilhelmina alkoi lähestyä yhden vuoden ikää, Sanna otti esille jo pitkään mielessään pyörineen asian.
”Mitä mieltä olisit, jos hankkisimme Minalle pikkusisaruksia?” hän kysäisi kerran illallispöydässä juuri, kun Juhana oli selostamassa hänelle juuri päättyneen jalkapallo-ottelun tuloksia.

Juhana meni ensin mykäksi, todennäköisesti siksi, että aihe vaihtui niin yllättäen jalkapalloista vauvoihin. Lopulta hän kuitenkin nyökytteli ja hymyili.
”Sehän olisi loistava idea.”

”Tiedän, miten kovasti haluat poikaa. Minä haluan suuren perheen, joka on kuitenkin yhtenäinen”, Sanna jatkoi, ja Juhanasta tuntui, että nainen vihjasi hänelle jotain. Hän nyökytteli hyväksyvästi.
”Ymmärrän, rakas. He kaikki ovat meidän lapsiamme, olivat he sitten tyttöjä tai poikia.”

Sanna näytti tyytyväiseltä.
”Tiesin, että ymmärtäisit. Sinun ei tarvitse olla samanlainen kuin vanhempasi, muista se.”

Juhana tiesi Sannan olevan oikeassa. Mikä sanottuna kuulosti yksinkertaiselta, oli kuitenkin todellisuudessa hyvin vaikeaa.

Juhana päätti kuitenkin olla lannistumatta. 

”Tuota noin… Miten päin minun pitäisi sinua pidellä, ettet mene rikki?” hän mutisi tyttärelleen. Vilhelmina vain katseli häntä suurilla silmillään ja kikatti. ”No, tuosta ei ollut paljon apua. Onkohan sinulla ruoka-aika nyt? Äitisi varmaan tietää paremmin…”

Juhana ojensi Vilhelminan Sannalle, joka pikaisen tarkistuksen jälkeen tuli nopeasti siihen tulokseen, että tyttö tarvitsi ruokaa. Juhana katosi jälleen opiskelemaan, ja Sanna ruokki pienokaisen. Katsellessaan vauvan tyytyväistä syömistä hän ei voinut olla pohtimatta, millaista perheen tulevaisuudesta tulisi, jos asiat jatkuisivat samaan malliin.

He olivat kuitenkin kumpikin yhtä mieltä siitä, että perheenlisäystä oli saatava. Kummankin motiivit olivat hieman erilaiset, mutta mitäpä se tässä tilanteessa haittaisi?

Niinpä he yrittivät kerran…

…ja hieman useammankin.

Lukuisista yrityksistä huolimatta Sanna ei tuntunut tulevan raskaaksi. Yksin kotona istuessaan hän yleensä söi lounastaan pyöritellen samalla päässään aina samaa kysymystä: miksi? Olen vielä nuori, eikä minulla ole sairauksia. Miksi se ei onnistu? He olivat kuitenkin Juhanan kanssa päättäneet, että lääkäreiden apuun ei turvauduttaisi kuin aivan viimeiseksi. He eivät suostuisi luopumaan toivosta.

Juhana toi töistä kotiin ylennyksiä minkä ehti. Hänet oli vastikään ylennetty pomminpurkajasta panttivankineuvottelijaksi turvaamaan SimCityn diplomaatteja, jos nämä satuttaisiin kidnappaamaan riskialttiiden matkojen aikana.

Raskaan työn takia Juhana oli usein kotiin palatessaan pahalla tuulella, eikä Sannan huono tuuli vaativan lastenhoidon seurauksena ollut omiaan parantamaan sitä. He riitelivätkin usein iltaisin, ja yleensä riidan aihe oli Juhanan olematon osallistuminen lastenhoitoon. 

Juhana yleensä ohitti Sannan kiihtyneet syytökset tyttären laiminlyömisestä ja tasapainoisen lapsuuden saavuttamisen vaarantamisesta. Hän vetosi siihen, että koska hän tienasi Sannaa enemmän, oli hänen velvollisuutensa hankkia perheelle leipää pöytään. ”Enkä minä mitään laiminlyö”, hän tuhahti perään. Riidat eivät tavallisesti kestäneet pitkään, mutta ne olivat ärhäköitä.

*

Viimein oli aika juhlia pienokaisen syntymäpäiviä. Niitä vietettiin sävyisästi vain perheen kesken, sillä kumpikaan vanhemmista ei tiennyt, miten pieni vauva reagoisi liutaan vieraita ihmisiä, eikä hänen mielenrauhaansa haluttu turhaan järkyttää. Juhana katseli ja kannusti vierestä, kun Sanna puhalsi synttärikakun kynttilät sammuksiin Minan puolesta.

Tämän näköinen pikkutyttö hänestä tuli kasvettuaan taaperoksi. Sanna ihasteli häneltä itseltään perittyjä paksuja, mustia hiuksia, ja Juhanakin hymyili.
”Kyllä ne taitavat sittenkin minun silmäni olla, jotka hän on perinyt”, hän tuumi.

Myöhään illalla, kun kasvutapahtuman väsyttämä Vilhelmina oli saatu nukkumaan, Vanhemmat juhlistivat tapahtumaa – no kuinkas muutenkaan kuin lapsentekoyrityksellä. Jos se vaikka tällä kertaa onnistuisi, Sanna mietti unisena juuri ennen nukahtamistaan. He nukkuivat aivan toisissaan kiinni. Samalla lailla he olivat nukkuneet hääpäivänsäkin iltana… Iltana, jona Vilhelmina oli saanut alkunsa.

*

Sanna oli alkanut olla aamuisin kuolemanväsynyt ja huonovointinen, joten jos Juhanalta vain liikeni vapaata aikaa, hän sai luvan hoitaa Vilhelminaa. Hyvin nopeasti paljastui, että tyttö oli perinyt ärhäkän luonteensa Juhanalta – tosin hänellä se ilmenee kolme kertaa pahempana kuin minulla koskaan, Juhana ajatteli kuunnellessaan lapsen lakkaamatonta kitinää tämän odottaessa kärsimättömänä syöttötuolissa ruokaansa. 

Kun Juhana jälleen eräänä aamuna kamppaili tyttärensä kanssa keittiössä, Sanna pujahti tyytyväisenä takaisin peiton alle. Hän oli pitkästä aikaa taas hyvällä tuulella: raskaustesti, jonka hän oli äsken tehnyt, oli näyttänyt positiivista. Lopultakin! 

Silloin kun Vilhelmina ei ryöminyt ympäriinsä tuhoamassa asuntoa, hän tykkäsi pimputella äitinsä lapsuusaikojen hittilelua, puista xylofonia. Hän teki sitä aina keskittyneenä, ilme peruslukemilla. Onpa vakava lapsi, Sanna mietti aina nähdessään Minan tuijottavan xylofonia kuin poraisi katseellaan siihen reiän.

Mina viihtyi myös palikoiden parissa – milloin paremmin, milloin huonommin. Hänellä ei siinä puuhassa yleensä riittänyt kärsivällisyyttä kovin pitkäksi aikaa, ja vanhemmat kyllä kuulivat, kun palikat ärsyttivät häntä. Oli tytön ääni sen verran kantava.

Juhanaa ei tuntunut pysäyttävän mikään. Hän oli vastikään ylentynyt jälleen selvitettyään ovelasti erään monimutkaisen kidnappaustapauksen, jossa pankkiryöstäjät olivat linnoittautuneet pankkirakennukseen ja uhanneet räjäyttää sen ja sisällä olevat vangit. Juhana oli kuitenkin ovelasti käänteisen psykologian avulla saanut roistot helikopterikyydillä vankilaan, jonne he kuuluivatkin. Tätä nykyä hänen tittelinsä oli siis mysteerimatkailija.

Ylennyksellä ansaittujen rahojen kanssa Juhana vieraili SimCityn vuosittaisilla automessuilla ja palasi kotiin mukanaan tämän näköinen punainen kaunotar. Juhana oli jo pitkään haaveillut autosta, ja mikäs sen sopivampaa kuin hankkia ensimmäiseksi autoksi Simillac?

Koska Vilhelmina oli luonteeltaan melko kärsimätön, häntä oli erittäin työlästä opettaa. Puhuminen alkoi luistaa vasta, kun päästiin sellaisiin sanoihin kuten ”äiti” ja ”syöttötuoli”. "Derivaattafunktiota" Vilhelmina ei suostunut tavaamaan, vaikka Sanna kuinka maanitteli.

*

Kuukaudet vierivät kuin huomaamatta ohitse. Sanna oli jo melkoisen tukevassa kunnossa. Hänestä tuntui, että talo oli koko ajan likainen, ihan sama kuinka monta kertaa päivässä hän vei roskat tai jynssäsi keittiötasoa. Hän alkoi kyllästyä ainaiseen siivoamiseen ja toivoi voivansa pian hankkia talouteen kotiapulaisen. 

Häntä myös ärsytti eräs isokokoinen koira, joka lakkaamatta kierteli heidän talonsa ympärillä ja tilaisuuden tullen pilasi etupihan rumilla kuopilla, joita sai sitten olla jatkuvasti täyttelemässä.

Myös Juhanaa ärsytti lika ja epäsiisteys, mutta siistinä siminä hän nautti nurkkien putsaamisesta. Jo yliopistossa hän oli kerännyt roppakaupalla siivouspisteitä siivoilemalla muiden jäljiltä likaisia vessoja ja kuuraamalla suihkuja. Eivätpä samat hommat kotona eronneet mitenkään merkittävästi nuoruusvuosien asuntolaelämästä.

Vähitellen Vilhelmina oppi paitsi puhumaan, myös pottailun ja kävelyn ihmeet. Tähän urakkaan toimi verrattomana apuna mahtimaito, jota Sanna oli kerran sattumalta löytänyt ruokakaupasta ja hetken mielijohteesta ottanut mukaansa. ”Tätä pitääkin alkaa käyttää”, hän mumisi itsekseen seuratessaan, kuinka Vilhelmina taapersi ympäri olohuonetta innoissaan siitä, miten hyvin näki kahden raajan päältä.

Hänen temperamenttinen luonteensa ei tasoittunut yhtään iän myötä, mutta yleensä hänet rauhoitti se, kun Sanna otti hänet syliin ja kutitti hieman kainaloista. Sanna saattoi saada hänet rauhoitettua jo pelkästään sillä, että tuli samaan huoneeseen. Mielenkiintoista nähdä, mitä hänestä vielä isona kasvaakaan, Sanna tuumi lähes päivittäin seuratessaan esikoisensa kehitystä.

Sannasta tuntui, että hän ja Juhana olivat etääntyneet toisistaan. Heillä oli vain harvoin yhteistä, kahdenkeskistä aikaa, ja suurimman osan siitäkin ajasta Juhana istui joko pänttäämässä mekaniikan saloja, harjoittelemassa iskeviä puheita peilin edessä tai treenaamassa hiki hatussa stereoiden luona. Toki Sanna ymmärsi, että johtotehtäviin tarvittiin täydellisiksi hiottuja taitoja, mutta hän oli silti katkera. Välillä hän uskoi Juhanan unohtaneen kokonaan, että oli naimisissa ja että hänellä oli lapsi – pian parikin. 

Näin ei voi jatkua, Sanna mietti eräänä iltapäivänä kylvettäessään Vilhelminaa, joka oli onnistunut kippaamaan ruokalautasen naamalleen ja sotkenut ruokaa sen jälkeen paitsi käsiinsä ja ylävartaloonsa myös hiuksiinsa. Tyttö läträsi vedellä innoissaan kastellen myös Sannan hihat. Sanna ei kuitenkaan välittänyt siitä. Minun on puhuttava Juhanan kanssa, tällä kertaa suoraan. Hän ei selvästikään ymmärrä vihjailuja. Haluan hänen tekevän päätöksensä nyt. Joko hän on kunnollinen isä lapsilleni, tai joudumme ottamaan kovemmat keinot käyttöön.

Hän tunsi itsensä kuitenkin jatkuvasti liian väsyneeksi aloittamaan keskustelua Juhanan kanssa. Raskaus tuntui ottavan voimille tällä kertaa jopa enemmän kuin Vilhelminaa odottaessa. Sen vuoksi kului kuukausia, ennen kuin hyvä hetki juttutuokiolle viimein koitti.

Sanna kuuli Juhanan puhelevan vessassa peilikuvalleen – taas vaihteeksi. Hän ilmeisesti harjoitteli puhetta, joka hänen oli tarkoitus pitää Simlandian Seikkailijoiden Liiton vuosikokouksessa ensi viikolla. Sanna asteli kylppäriin. ”Juhana?” hän huhuili.

Juhana lopetti peilikuvalleen höpöttelyn ja kääntyi vaimonsa puoleen. Ennen kuin Sanna ehti edes avata suutaan, mies oli ojentanut kätensä ja silitteli hellästi hänen poskeaan. ”Sanna kulta”, hän sanoi, ”olen ajatellut hieman. Minusta sinun ja minun pitäisi saada hieman kahdenkeskeistä aikaa. Mitäs sanot, jos vien sinut ulos syömään? Nyt?”

Sanna unohti täysin, mitä asiaa hänellä alun perin oli ollut Juhanalle. Hän oli kuin sulaa vahaa. Juhana ei ollut aikoihin ehdottanut mitään noin romanttista. ”Se kuulostaisi ihanalta”, hän huokaisi. Juhana tarttui hänen käsiinsä.
”Soitanpa lastenvahdille saman tien. Eiköhän Vilhelmina hetken aikaa pärjää pelottavan mummon kynsissä…”

Lastenvahti saapui onneksi nopeasti ja lupasi huolehtia Minasta yhtä hyvin kuin kalleimmista koruistaan. Juhana ja Sanna nousivat tyytyväisenä Juhanan tuliterän Simillacin kyytiin, ja Juhana ajoi heidät ravintola Luteeseen, joka oli pieni mutta viihtyisä ruokapaikka lähellä puistoa. He olivat kerran aiemminkin käyneet kyseisessä paikassa treffeillä, ja muisto lämmitti Sannaa. Paikalla oli tunnearvoa heille kummallekin.

Samalla kun he söivät herkullista kanaa, heillä oli viimein aikaa jutella kaikessa rauhassa ilman minkäänlaisia häiriötekijöitä. Sannan ei tehnyt mieli alkaa haastaa riitaa, joten hän jätti Juhanan kovistelun sikseen ja keskusteli tämän kanssa muun muassa tanssistudio Nelitahdin tanssiopetuksesta, lähestyvistä pormestarinvaaleista ja lapsuuden suosikkitelevisio-ohjelmista. Hän ei muistanut, milloin olisi viimeksi ollut yhtä rentoutunut ja hyväntuulinen.

”Kulta”, hän hymyili miehelleen, ”kiitos todella paljon, että toit minut tänne syömään. Olen kuin uusi ihminen, kun sain irrottautua hetkeksi arjesta.”
”Ei mitään, rakas”, Juhana vastasi. ”Olet sen arvoinen. Ja enemmänkin.”

Kotiin saavuttuaan Sanna meni ottamaan torkut ja Juhana etsi lastenhoitajan käsiinsä. Hän yllätti tämän tietokoneen äärestä. Nainen katsoi Juhanaa happamana.
”Ai, te tulitte jo. Pieni hetki, minulla on tässä vielä meseikkuna auki…”
Juhana huokaisi raskaasti. Vai että kalleimmista koruistaan. Tästä ne kaverit siis koko ajan varoittelivat. No, nyt tosiaan ymmärrän syyn…

*

Pian olikin Vilhelminan syntymäpäivien aika. Juhliin oli jälleen kutsuttu Juhanan ystäväpiiriä, josta tosin oli vähitellen muodostunut myös Sannan ystäväpiiri. Juhana viihdytti vieraita, kun Sanna hoiti vielä viime hetken laittautumisia.

Kynttilät saatiin onnellisesti puhallettua, kun Sanna hieman auttoi. Sanna katseli pikkuistaan. Tämä olisi viimeinen kerta, kun hän saisi kantaa tätä sylissään. Sannasta tuntui haikealta, mutta hän iloitsi Vilhelminan – ja itsensä – puolesta. Tyttö saavuttaisi uuden, merkittävän vaiheen elämässään, ja vanhempien urakka helpottuisi yhden vaippahousun jättäessä potat lopullisesti taakseen.

Pikku-Minasta tulikin oikein suloinen lapsukainen! Hän tuntui myös viihtyvän hyvin isänsä ystävien seurassa. Ehkä se oli se vakava luonne, joka sai hänet jutustelemaan syvällisiä varttuneiden simien seurassa.

Sanna sai juttuseuraa Eleonora Husarista, jonka kanssa hän pui mieshuolia. Tuntui hyvältä voida avautua jollekulle.
”Niin, sellaisia ne miehet ovat”, Eleonora totesi, kun Sanna oli kertonut Juhanan haluttomuudesta osallistua lastenhoitoon. ”Heikki oli aluksi aivan samanlainen. Sain hoitaa Hannelea käytännössä yksin, kunnes eräänä päivänä totesin Heikille että nyt riitti, lähden pariksi päiväksi lomalle, sinä saat luvan hoitaa tyttöä sillä aikaa. Hän suostui pitkin hampain, mutta kun palasin takaisin, oli kuin uusi mies olisi tervehtinyt minua etuovella. Jos vain pystyt, lähde lomalle! Se kannattaa.”
Sanna olisi enemmän kuin mielellään noudattanut neuvoa, mutta koska hän oli jo yhdeksännellä kuulla raskaana, hän ei saisi lentää. Ei hän muutenkaan pystyisi jättämään perhettään keskenään muutamaksi päiväksi. Hän kuitenkin kiitti Eleonoraa neuvosta ja söi kakkunsa nopeasti loppuun.

Kun juhlavieraat olivat lähteneet ja talonväki käynyt nukkumaan, hiippaili tumma hahmo esiin varjoista. Hän ohitti tyynesti Juhanan Simillacin (johon Jussi ei ollut vieläkään saanut asennetuksi murtohälytintä ja joka nökötti lukitsemattomana pihalla) ja tiirikoi talon etuoven auki. Apajat odottivat!

Pahaksi onnekseen hän ei tajunnut, että vaikka autosta puuttui hälytin, sisällä sellainen kyllä oli. Ja tehokas.

Pian poliisi kaahasikin paikalle sireenit ulvoen. Naispoliisi juoksi sisään, ja metakka herätti Sannan ja Vilhelminan. Juhana kuorsasi tyytyväisenä sillä aikaa kun naiset seurasivat kauhuissaan nyrkkitappelua olohuoneessa. 

Onkohan tämä nyt ihan soveliasta katseltavaa Minalle, Sanna mietti, mutta unohti ajatuksensa, kun murtovaras sai kolmannen kerran poliisilta köniinsä. "Uskallakin murtautua tänne enää toiste!"

Oikeus voitti lopulta, ja rosvo joutui telkien taakse. ”Miten tässä nyt näin kävi”, hän mutisi, kun poliisi laittoi käsiraudat hänen ranteisiinsa ja ohjasi sisälle mustaan maijaan. Sanna peitteli säikähtäneen Vilhelminan takaisin sänkyyn ja vakuutteli, ettei varas tunkeutuisi heille enää. Lopulta Mina nukahti, ja Sannakin saattoi painua pehkuihin.

Hän ei kuitenkaan ehtinyt nukkua kauhaa, kun tunsi tuttua kipua vatsassaan. Kun hän nousi ylös, hän huomasi housujensa olevan läpimärät. Nyt se syntyy, hän ajatteli, ja voimakas supistus keskeytti hänen ajatuksensa.

”Juhana, herää!” hän voihki, mutta mies kuorsasi niin autuaana, ettei noteerannut ulkomaailman tapahtumia lainkaan. ”Hemmetin hemmetin hemmetti…” Sanna puri alahuultaan ja ulvahti, kun supistukset käynnistyivät taas. ”JUHANA! Samperi soikoon, soita sairaalaan, lapsesi syntyy!”

Juhana havahtui kuitenkin vasta, kun synnytys oli jo niin pitkällä, että sairaalaan lähteminen oli jo myöhäistä. Niinpä hän ei voinut muuta kuin toimia kätilönä vaimolleen.

Lopulta heidän käsivarsillaan lepäsi ei vain yhtä, vaan kaksi vastasyntynyttä vauvaa! Juhana oli onnessaan. Kaksospojat! He olivat keskustelleet nimistä Sannan kanssa jo aiemmin, joten päätös oli helppo.

Juhanan käsivarsilla lepäsi Johan, kaksosista vanhempi. ”Johan Juhananpoika, se se on”, hän totesi tyytyväisenä katsellessaan poikansa kasvoja. Iho oli kuin kopio Vilhelminan ihonväristä, ja muut piirteet olivatkin Sannan peruja – tosin silmät saattoivat olla kummalta tahansa.

Sannan sylissä jokelteli Kaius, jonka erotti veljestään vain sirommat kulmakarvat. Onneksi piirteet tulisivat selvemmin esiin, kunhan pojat kasvaisivat hieman.

Vilhelmina nukkui rauhallisesti huoneessaan autuaan tietämättömänä vastasyntyneistä veljistään.

*

Älkää kysykö, miks vauvojen olkapäissä on tollasta valkosta töhryä, en todellakaan tiedä D:
 Enkä tiedä sitäkään, miksi Sanna päätti avata hiuksensa mennessään ravintolaan miehensä kanssa. No, ei ainakaan sonnustautunut siihen hirvittävään laama-asuun, mihin pukeutui edelliskerralla... (Sen vuoksi en voinut laittaa edelliseen osaan kuvia heidän treffeistään :D Käytin hieman boolpropia jotta sain puettua Sannan edes alusvaatteisiin. Oli sekin parempi kuin se laamanaamiaisasu...)

Ja kyllä hieman hajosin kun huomasin Juhanan vain koisivan, kun Mina ja Sanna rynnistävät olohuoneeseen katselemaan nyrkkitappelua :DD Plus sitten vielä se, että hän tosiaan heräsi vasta, kun Sanna oli lopettanut kiljumisen :--DD Jos pelaisin kolmosta, Juhanan luonteenpiirteenä olisi varmasti sikeäuninen.

Ja idiootti rosvo, auto kökötti lukitsemattomana pihalla ja tää päätti tunkeutua murtohälyttimellä varustettuun taloon. Järjen riemuvoitto.

Mutta Vilhelmina oli sulonen taapero ja siitä kasvoi oikein soma lapsi ♥ Ainakin omasta mielestäni :D Pojat on myös sulosia, syntymämerkeistä huolimatta ♥

No, tässä tuli oma hieman pitkähkö kommenttini :'D Mutta antakaas nyt te omanne!