1. osa: Sopeutuminen

Tervetuloa seuraamaan LC Pohjasuota!

Tämä on ensimmäinen aloittamani LC-blogi (ja ensimmäinen simsblogi ylipäänsä), vaikka pelikokemusta on kerääntynyt... öö... kuuden vuoden ajalta? Seitsemän? 

Pahoittelen ensimmäisten osien jaarittelua :D Olen hidas pääsemään itse asiaan.

Mutta. Pari sanaa pelaamisestani. En siis laske pisteitä, kuten ajan mittaan varmasti tulette huomaamaan. Käytän myös jonkin verran koodeja, mutta vain sellaisia, joista on hyötyä kuvien ottamisessa tai sisustamisessa (mm. plumbbobin poistamiskoodi, tavaroiden 45 asteen kulmaan asettelu, sensuurinpoisto yms.) En siis käytä mitään peliä helpottavia koodeja tai hackeja, kuten maxmotivesia tai rahakoodeja. Sen verran olen rehellinen.

Toivon, että viihdytte ja kestätte alkukankeuden :D Ja kommenttia pitää jättää. Risut ja ruusut on kaikki tervetulleita!

*

Juhana katseli edessään kohoavaa asuntolarakennusta vakavana.
”Tässä sitä nyt ollaan”, hän mietti. ”Yliopistolla. Sivistyksen kehdossa, kuten isä sitä nimittää. Hän on ylistänyt SimCityn yliopistoa maasta taivaisiin, toivottavasti kehut ovat ansaitut…”

Juhana Pohjasuo on tietotavoitteinen neitsyt. Hänen mieltymyksiinsä kuuluvat korkeat ruoanlaitto- ja siivoustaidot. Roboteista hän ei taas juurikaan pidä. Hän on juuri muuttanut vanhempiensa luota omilleen SimCityn yliopistoon, mikä on omalla tavallaan helpottavaa, toisaalta taas ahdistavaa. Hän on saanut konservatiivisen kasvatuksen, josta yrittää pyristellä irti, mutta tuntee sen pitävän itseään yhä otteessaan.

Juhana meni sisään tutustumaan paikkoihin. Hän muisti vanhempiensa tiukat sanat siitä, että alakastin ihmisten kanssa ei kannattanut alkaa juttusille. He olivat mitä suurimmalla todennäköisyydellä typeriä ja rahvaanomaisia.

Hän varasi itselleen parhaan huoneen, ennen kuin muut asuntolan asukkaat olivat ehtineet edes tulla paikalle. Sen jälkeen hän alkoi pohtia pääaineita. Hänen vanhempansa halusivat hänestä bisnes- tai lakimiestä, mutta sillä hetkellä häntä itseään kiehtoi eniten rikollisura. Hän selaili netistä pääainevaihtoehtoja, mutta omaatuntoa kolkutti. Pitäisikö hänen kuunnella omaa sydäntään vai vanhempiensa tahtoa?

Hitto vie, kai sitä myöhemminkin ehtii päättää, Juhana mietti ja meni pelaamaan shakkia jumpatakseen aivojaan.

Hänen seuraansa liittyi yhtäkkiä outo tyttö. Juhanaa ärsytti, mutta hän ei viitsinyt sanoa mitään. Rahvasta, hän ajatteli synkkänä. Tyttö keräsi muitta mutkitta nappulat laudalta ja asetti ne aloitusruutuihin.
”Terve, uusi tulokas”, tyttö sanoi pirteästi. ”Olen Eevi Hamara, sano Eeviksi vain.”

”Aha”, Juhana vastasi ynseästi, ja kumpikin oli vaiti.
Eevi jatkoi kuitenkin hetken päästä: ”Tavallisesti kun toinen esittäytyy, on kohteliasta esittäytyä takaisin.”

Juhana tiiraili tyttöä epäluuloisesti, mutta loppujen lopuksi hänkin sanoi nimensä.
”Olen… Juhana. Juhana Pohjasuo.”
”No niin, nyt me kumpikin tunnemme toisemme”, Eevi sanoi iloisesti. ”Se on hyvä alku. Meistä tulee varmasti ystäviä näiden yliopistovuosien aikana.”
Sen kun näkisi, Juhana mietti ärtyneesti. Sen päivän kun tosiaan näkisi.

”Nyt pistit pahan siirron…” Eevi puuskahti ja tuijotti shakkilautaa ja kultaista lähettiä, jolla Juhana oli juuri matittanut hänen kuninkaansa. Eikä siihen ollut mennyt kuin pari siirtoa.
Typerä tyttö, Juhana mietti ja suunnisti vähin äänin kohti asuntolan ruokalaa, sillä hänen vatsansa kurni vaativasti. Hän tunsi nenässään lettujen tuoksun, ja jo se sai veden herahtamaan hänen kielelleen.

Juuri kun hän oli päässyt istumaan, hän näki tutun hahmon suunnistavan tiskille ottamaan ruokaa ja tulevan sitten häntä kohti. Voi ei, eikö vihje mennyt perille? Juhana mietti epätoivoisesti Eevin lähestyessä häntä.

”Haittaako, jos istun tähän?” tyttö kysyi ja vastausta odottamatta veti tuolin alleen ja kiskoi sen lähemmäs pöytää. ”Huhhuh, tuo shakkimatsi otti voimille! Minulla kesti hieman tajuta, että olin hävinnyt, ja siinä vaiheessa tajusinkin, mitä kello oli ja etten ollut syönyt vielä koko aamuna. Onneksi löysin sinutkin täältä! Pelkäsin jo, että ehdit kadota.”

”Kuule –” Juhana aloitti, mutta Eevi keskeytti hänet.
”Onpa hyvää… Kunpa lettuja olisi joka päivä. Ai niin, niitähän on. Aina aamuisin.”

Kun hän nyt tuossa on, niin ehkä hänen kanssaan on tultava toimeen, Juhana pohti ja kysyi sitten: ”Saanko udella, mikä pääaine sinulla on?”

”Ai, saat toki.” Eevi kuulosti ilahtuneelta, kun Juhana vaihteeksi avasi keskustelun. ”En ole vielä valinnut pääainettani. Niitä on niin monia… Urasuunnitelmatkaan eivät ole vielä ihan selvillä. Mutta onhan tässä aikaa. Vasta kolmannen vuoden aikana se täytyy tietää. Entä sinä?”

”No… Minäkään en aivan vielä tiedä”, Juhana mumisi. ”Toisaalta voisi kiinnostaa taloustiede, toisaalta taas matematiikka…”
”Matematiikalla on huono maine”, Eevi totesi, ”mutta se olisi rohkea valinta. En tiedä. Päätä itse.”

Juhana jäi miettimään aihetta, eikä Eevikään puhunut mitään vähään aikaan. Jos matematiikalla kerran on huono maine, vanhemmat eivät takuulla anna minun lukea sitä, hän ajatteli surullisena ja huokaisi. Ehkä valitsen sitten taloustieteen… Olisi ainakin tulevaisuus taattu.
Hän ei kuitenkaan tehnyt päätöstä. Ei vielä.
Hän katsoi kelloa.

Hitto, miten ihmeessä voin jumittua juttelemaan sen muijan kanssa niin pitkäksi aikaa, että meinaan myöhästyä luennolta? hän tiuski itselleen rynnätessään kohti yliopistoa. Hän oli kuitenkin yllättynyt, että loppujen lopuksi tunsi tulevansa Eevin kanssa ihan hyvin juttuun. Ehkä heistä tulisi kaverit. Joskus. Paljon myöhemmin.

Luennolta palattuaan Juhana päästi sisäisen perfektionistinsa pintaan ja siisti asuntolan puutarhaa muun muassa kitkemällä rikkaruohot ja tasoittamalla pensaat. Hän ei välittänyt, vaikka samalla satoikin kaatamalla. Lehtorit olivat ärsyttäneet häntä suunnattomasti, ja hän tunsi kieroa mielihyvää kuvitellessaan puskien liian pitkät oksat kyseisten lehtorien päiksi… Siitäs saat. Ja siitä. Buahhahhaa.

Häntä myös ärsytti se, että asuntolan muut asukit jättivät jälkeensä pelkkää sotkua ja kaaosta.
Tuntuu, että minä olen ainoa, joka koskaan siivoaa täällä, hän marisi ajatuksissaan hinkatessaan epämääräisiä kuratahroja suihkun seinistä, kunnes pesuhuone lopulta kiilsi puhtauttaan.

”Taidan lukaista jonkun kirjan, ennen kuin menen nukkumaan…” hän mutisi kävellessään kirjahyllylle. Hän ei kiinnittänyt huomiota sohvalla tenttikirjaa selailevaan mieheen, ennen kuin tämä alkoi puhua hänelle.

”Itsekseen puhuminen on ensimmäinen merkki hulluudesta”, mies sanoi tyynesti ja käänsi kirjansa sivua.

Juhana tuijotti häntä suu auki. ”Anteeksi kuinka?”

”Sitä minä vaan”, mies sanoi pidätellen naurua, ”että taidat olla vähän seko, kun höpötät itsellesi? En ole muuten nähnyt sinua täällä ennen. Tuletko Pöpilandiasta? Hehe…”

”Haista vieteri”, Juhana tuhahti ja keskitti kaiken huomion kirjaansa. Kaikenlaisia sekopäitä sitä päästettiin opiskelemaan.

Nukkumaan mennessään Juhanan pää oli täynnä ajatuksia. Ensimmäinen päivä yliopistolla oli ollut… mielenkiintoinen. Ei aivan kamala, mutta olisi voinut olla parempikin.

Hän huoahti päästessään viimein peiton alle lämpimään ja saadessaan unohtaa kaiken. Edes hetkeksi.

*

Aika kului kampuksella huimaa vauhtia. Ensimmäisen vuoden ensimmäisiin loppukokeisiin oli enää kaksi kuukautta, kun Juhana sai tiukan puhelun kotoa. Hänen äitinsä soitti ja tiedusteli kuulumisia.
”Mm… Ihan hyväähän tässä. Ei mitään ihmeellistä.”

”Kai olet valinnut jo pääaineen?” äiti tivasi. ”Ja kai se on taloustiede tai valtio-oppi?”
”Ööh, tuota…” Juhana aloitti ja yritti mielessään kehitellä hyvää selitystä äidilleen. ”Olen punninnut eri vaihtoehtoja huolella, enkä tiedä, onko kumpikaan noista aineista oikein sopiva minulle…”
”Et kai vain aio teatteritaidetta tai taideoppia opiskella? Siinä tapauksessa pidämme isäsi kanssa huolen, että jäät perinnöttömäksi, muista se.”
”Ei, ei, en aio. Mutta matematiikka olisi kiva. Pidän laskemisesta.”

”Vai että matematiikka”, äiti totesi jokseenkin kylmästi. ”Luuletko, että voin ylpeänä sanoa suvullesi, että poikani opiskelee matematiikkaa?”
”Mitä väliä sillä on? Minusta voisi tulla rikol- rikollisen hyvä matemaatikko. Olen hyvä laskemaan, ihan oikeasti.”
”Sillä ei kyllä elämässä pitkälle pötkitä. Kuka tahansa osaa laskea. Sinusta tulee lakimies, se on selvä.”

”Älä viitsi! Tuo lakimieshöpinä on sinun ja isän toive, ei minun! Et sinä voi estää minua opiskelemasta sitä ainetta, mitä haluan. Sinä olet kotona, minä olen täällä”, Juhana vaahtosi tuohtuneena.

”Selvä se”, hänen äitinsä sanoi. ”Tee mitä lystäät. Mutta älä sitten syytä itseäsi, jos et saa meiltä pennin hyrrää perintönä. Kaikki menee sedällesi ja serkuillesi, usko pois.”

Juhana ei pelästynyt äitinsä uhkausta. Hän meni saman tien internetiin ja valitsi itselleen pääaineeksi matematiikan. Selvä se. Minusta tulee rikollisnero, hän ajatteli tyytyväisenä. Eivät äiti ja isä voi niin julmia olla, että jättäisivät minut ilman perintöä. He tietävät, etten saa muuten kunnollista kattoa pääni päälle valmistumiseni jälkeen, ja siten tuotan suvulleni häpeää.

Hän oli niin täynnä adrenaliinia tekonsa johdosta, että kävi vaihtamassa verkkarit ja alkoi aerobicata stereoiden edessä. Vähitellen hän tunsi tyyntyvänsä, ja tyytyväisyys täytti hänet. Minä tein sen! En taipunut!

Viimeiset kaksi kuukautta ennen loppukokeita Juhana viettikin lähinnä luentojen, esseiden ja tenttikirjojen parissa. Hänen täytyi paiskia töitä niska hiessä yltääkseen samalle tasolle kuin ne, jotka olivat lukeneet matematiikkaa alusta lähtien, mutta pääsi kuin pääsikin jyvälle asioista. Itsetyytyväisyys vain kasvoi aste asteelta. Hän tunsi pärjäävänsä missä tahansa.

Eräänä iltana, kun hän oli jälleen irrottautumassa opinnoista tanssimusiikin avulla, Eevi liittyi hänen seuraansa kursailemattomaan tyyliinsä.
”Hei taas”, hän sanoi yhtä pirteästi kuin ennenkin. ”Eipä olla nähty aikoihin. Tanssit muuten paljon paremmin kuin lukukauden alussa.”

Juhana ei tiennyt mitä vastata, joten hän vain jatkoi tanssimista. Eevi siirtyi häpeämättömän lähelle häntä. Hitto, Juhana ajatteli ja tunsi olonsa epämukavaksi. Eikö hän voisi siirtää jalkaansa edes hieman kauemmas…?

Viimeisenä iltana ennen ensimmäistä loppukoetta Juhana päätti repäistä ja lukea tenttikirjan kannesta kanteen. Oleskeluhuoneeseen tullessaan hän kuitenkin ikäväkseen huomasi tutun hahmon istuvan sohvalla.
On minullakin oikeus olla täällä, hän ajatteli uhmakkaasti ja marssi kirjahyllyn luo suomatta silmäystäkään sohvalla istuvaan mieheen. Mies kuitenkin tunnisti hänet.
”Hei, sinä olet se itsekseenpuhuja! Vieressäni on vapaa paikka, istu siihen. Eipähän tarvitse puhua yksinäsi!”

Juhanan olisi tehnyt mieli olla kuin ei kuulisikaan, mutta mitä todennäköisimmin mies sen jälkeen pitäisi häntä kuurona itsekseenpuhujana. Hän istui miehen viereen, muttei yhäkään katsonut tätä.
”Ihme juttuja ne laittaa tenttikirjoihin”, mies puuskahti. ”Tuossakin on tuollainen ihmeellinen häkkyräväkkyräkaavio… En ymmärrä tätä.”
”Ynh”, Juhana vastasi.

”Katso muuten tuota kirjahyllyä”, mies jatkoi, ja Juhana kohotti katseensa vaistomaisesti, vaikkei ollut aikonut noudattaa miehen kehotusta. ”Eikö ole aika kummallinen? Tuollainen halpishylly, joka on liimattu kasaan. Silti tuo sama hylly on seissyt tuossa kymmeniä vuosia. Uskomatonta!”
”Mm, onhan se”, Juhana vastasi kyllästyneenä.

”Eikö sinustakin tuo hylly ole ihmeellinen?” mies kysyi kauempana istuvalta Jalo Pyyköltä, jonka Juhana tunsi pintapuolisesti ja jota hänen äitinsä oli pitänyt sivistävänä seurana pojalleen, sillä Pyykköjen suku oli vuosisatoja vanhaa, rikasta ja hienostunutta. Sillä hetkellä Jalo tosin ei näyttänyt kovin hienostuneelta, vaan hymyili kuin vähäjärkinen. Hän ei selvästi ollut ollenkaan kärryillä siitä, mistä sekopäämies oikein puhui.
Miksi, oi miksi juuri minun asuntolassani? Juhana ajatteli epätoivoisesti.

Rankka uurastus tuotti tuloksia, ja Juhana suoriutui loppukokeistaan niin kirkkaasti, että ylsi jopa himoittujen huippuoppilaiden joukkoon.
Ja vielä ensimmäisenä vuonna! hän ajatteli ylpeänä. Isä on varmasti tyytyväinen!

Eräänä päivänä puhelin soi vaativasti. Juhana vastasi siihen ja sai todeta, että langan toisessa päässä oli vähintään yhtä vaativana hänen isänsä.
”Hei, poika”, isä jyrähti. ”Mitenkäs sinulla menee?”
”Hyvinhän minulla. Syyslukukauden loppukoe oli muutama viikko sitten, ja pääsin huippuoppilaiden listalle…”

”Sepä hienosti toimittu.” Isä ei tuntunut kunnolla edes kuuntelevan Juhanaa, ja tämä turhautui.
”Mitä asiaa sinulla sitten oli?” hän kysyi turhautuneena siitä, että mikään ei tuntunut kelpaavan hänen vanhemmilleen.

”Minulla on itse asiassa hyvin tärkeää asiaa. Kuten tiedät, olet ainoa poikani, joten sinulla on erityislaatuinen tehtävä, kunhan valmistut yliopistolta. Sinun on perittävä talomme, lapsuudenkotisi, ja jatkettava Pohjasoiden nimen siirtämistä tuleville sukupolville. Eli yksinkertaisemmin mentävä naimisiin ja hankittava lapsia.”

Isän ääni oli vaativa, eikä jättänyt vaihtoehtoja. Juhana arvasi, mitä olisi pian tiedossa.
”Kuten äitisi teki selväksi, emme aio jättää omaisuuttamme sinulle, jos aiot lukea matematiikan loppuun yliopistossa. Joudut aloittamaan aivan alusta, ja samalla pilaat Pohjasoiden maineen varakkaana ja uraauurtavana sukuna. Oman itsesi puolesta, poikani, toivon että mietit vielä valintojasi. Voit vielä muuttaa niitä.”

”Tarkoitatko, että minun täytyisi jättää omat unelmani teidän unelmienne takia?” Juhana kysyi ärtyneenä.
”Oman tulevaisuutesi takia. Emme me pahaa sinulle halua. Haluamme auttaa sinua menestymään.”
Isä piti pienen tauon. ”Vaimo sinun on ainakin hankittava. Kun löydät sopivan kandidaatin, tuo hänet meille arvioitavaksi. Onnea opintoihin, poika! Kuulemiin.”

Isän sanat pyörivät Juhanan päässä, ja sekavin tuntein hän otti ruokaa tajuamatta edes kunnolla, mitä se oli. Hän huomasi Jalo Pyykön istuvan yksinään eräässä pöydässä, ja meni tämän luo.

”Hei, mikä painaa?” Jalo kysyi. Loppukokeiden jälkeisinä viikkoina Juhana oli lähentynyt tämän kanssa ja huomannut tämän olevan luotettava ja uskollinen ystävä, joskin hieman hidasälyinen. Juhana kuitenkin tiesi, että pystyisi kertomaan hänelle huolistaan ilman pelkoa niiden leviämisestä. Hän kertoikin pääpiirteet isän kanssa käydystä puhelusta.

”Vau. Aika tiukat vanhemmat sinulla”, Jalo totesi ja haarukoi lettuja suuhunsa. ”Ei käy kateeksi.”
”Kiitos vaan”, Juhana hymähti. ”Vaihtaisin heidät pois milloin tahansa.”

”Jos tyttöjä lähdet metsästämään, ilmoita minulle. Tulen mukaan”, Jalo totesi, ja sai Juhanalta vastaukseksi vain hymähdyksen. He söivät ruokansa loppuun hiljaisuuden vallitessa.

*

Kevätlukukauden loppukokeiden lähestyessä Juhana päätti purkaa stressiä menemällä opiskelijayhdistyksen tiloihin pelailemaan biljardia ja ottamaan rennosti. Hän oli opiskellut rankasti, joten hän pystyi huvittelemaan hyvällä omallatunnolla.

Hänen seuraansa liittyi vieras tyttö. Tämän kasvot näyttivät Juhanasta etäisesti tutuilta, mutta hän ei saanut päähänsä, mistä. Isän sanat kummittelivat Juhanan mielessä, mutta hän torjui ne. Juhanan teki mieli jutella tytölle, mutta kai hän pystyi tekemään niin vain ystävämielessä?

Juhana rykäisi.
”Anteeksi, näytät niin tutulta, että minun on pakko kysyä nimeäsi. Olemme varmaan nähneet jossain?”
Tyttö katsoi häntä äimistyneenä.
”Et ole tosissasi, Juhana! Olemme asuneet koko vuoden samassa asuntolassa. Olen Auni Ritvala.”

Juhana meni noloksi.
”Ai… Tuota, olen hieman huono muistamaan kasvoja, ja nimet menevät minulla sekaisin, ja öh…”
”Säästä selitykset”, Auni ärähti. ”Iskurepliikkinäkin tuo oli aika mauton.”

Juhana tarttui pikapikaa turvallisempiin puheenaiheisiin, ja vähitellen juttu hänen ja Aunin välillä alkoi luistaa. He pitivät kumpikin autoista, italialaisesta ruoasta ja klassisesta rokista. Mitähän vanhemmat hänestä sanoisivat? Juhana huomasi ajattelevansa ja torui itseään. Selvitän ensin, mitä itse ajattelen hänestä. Se on kuitenkin kaikkein tärkeintä.

Hän arvioi Aunia pikaisesti. Tyttö oli kohtuullisen hyvännäköinen, fiksu ja siististi pukeutuva. Kaiken järjen mukaan mitä loistavin kumppani. Juhanasta kuitenkin tuntui, että jonkinlainen kipinä heidän väliltään uupui. Hänellä ei ollut kokemusta naisista, joten hän ei uskaltanut torjua sitä mahdollisuutta, että se kipinä, josta hän oli kavereilta kuullut, oli vahvasti liioiteltu.

Hän päätti ryhtyä toimeen. Jostain se oli aloitettava. Auni ainakin näytti imarrellulta.

”Kuule”, hän aloitti epävarmasti. ”Lähtisitkö joskus ulos kanssani? Tiedäthän… Kahville, tai jotain sellaista. Kiinnostaisiko?”

Auni hymyili lämpimästi.
”Se olisi todella mukavaa. Kiitoksia.”

Pian Aunin täytyi lähteä luennolle. Sitä ennen tämä oli kuitenkin ehtinyt tutustuttaa Juhanan ystäväänsä Nikola Helttaan, joka oli äänekäs, itsevarma ja värikäs persoona. Juhana kuunteli, kun nainen selitti kiihkeästi politiikasta ja lainsäädännöistä asioita, joista hän itse ei ollut lainkaan perillä. Nikola vaikutti kuitenkin kiinnostavalta.

Juhanaa ei ollut kasvatettu kuitenkaan tapailemaan yhtä aikaa useita naisia. Hän pyysi silti Nikolan numeron. Ihan vaan kaiken varalta.

*

”…ja sitten pyysin sitä ulos!” Juhana selitti innoissaan kaverilleen Jalolle tämän huoneessa. ”Ihan tuosta vaan! En oikeastaan edes suunnitellut sitä, se vaan kävi…”
”Mahtavaa!” Jalo vastasi innoissaan. ”Auni on kyllä kuuma pakkaus. En vaan tajua, miten et tunnistanut sitä…”

”No… Selitin kaiken parhain päin. Hän leppyi onneksi nopeasti.” Juhana hehkui itsetyytyväisyyttä. Hän ei ollut koskaan ollut mikään mestari naisten kanssa, mutta viimein hän saisi tilaisuuden harjoitella. Toivottavasti kaikki menisi hyvin…

*

Ja kommenttia kehiin, eikös juu?