23. Kuilun partaalla

Hei vaan kaikille! Olisin halunnut tämän osan ulos jo elokuussa, mutta jätin kuvaamisen viime tippaan, joten nyt kävi näin. 
Ihan kuin olisi ollut jotain sanottavaa... Enpä muista mitä. Ihan sama. Lukemaan nyt siitä.

Kertausta edellisestä osasta:
Elenasta ei ole kuulunut mitään, hän on kadonnut kuin maan nielemänä. Joel on saanut ajatuksensa onneksi muualle tapailemalla Jenniä, johon on palavasti rakastunut. 
Bändin pyörittämistä ja opiskelua on vaikea yhdistää, mutta jotenkuten sekin onnistuu. Alkoholi on korvaamaton kofeiinin korvike ainakin Joelille, joka tuli humalassa levy-yhtiön konttoriin ja haastoi jälleen riitaa Ilkan kanssa. Jää nähtäväksi, koituuko tästä isompiakin ongelmia.
Bändillä pyyhkii muuten mukavasti. Suosiota on alkanut kerääntyä, kun musiikkia soitetaan radiossa tiuhaan. Pamppulatkin olivat halukkaita jatkamaan sopimusta, jonka olivat solmineet poikien kanssa.
Pienestä väärinkäsityksestä ja yhden yön mökötyksestä huolimatta Elisa päätyi lopulta kihloihin Roopen kanssa. Myös Joel kihlasi rakastettunsa Jennin. Susanna pyysi Elisan ehdotuksesta Joonatania ulos, eikä ainakaan pettynyt...

Sitten koittikin jo valmistujaispäivä.

*

”Hei ja tervetuloa seuraamaan lauantai-illan musiikkikatsausta! Minun nimeni on Minna, ja tänään meillä on haastateltavanamme yhtye, joka on vasta uransa alussa, mutta niittänyt mainetta muun muassa singleillään ”Kun putoat jaloillesi”, ”Siellä ja ylipäänsä” ja ”Harha”. Tämä yhtye on nimeltään Torantes!”

”No niin”, Minna sanoi pirteästi, kun studioyleisön aplodin olivat laantuneet, ”mistäs aloittaisimme? Teillä on ollut bändi kasassa kymmenisen vuotta, mutta olette julkaisseet vasta kolme levyä. Siitä huolimatta nimenne on tätä nykyä kaikkien huulilla. Valottaisitteko hieman menestyksenne salaisuutta?”

”No”, Ilkka sanoi nopeasti, ennen kuin Joel ehti avata suunsa, ”ahkera työ on tuottanut tulosta. Lisäksi meillä on takanamme maan paras levy-yhtiö, jota voi osaltaan kiittää siitä, että maineemme on kiirinyt edellämme.”

”Niin, ja olemme tietenkin keikkailleet ahkerasti, julkaisseet singlejä ja albumeita ja olleet muutenkin esillä”, Joel lisäsi.

”Albumeistanne puheen ollen: milloinkas saamme odottaa ilmestyväksi uutta materiaalia?”

”Ihan pian”, Joel lupaili. ”Kaikki kappaleet on nauhoitettu, ne ovat enää jälkikäsittelyä vailla. Albumin ilmestymispäivä on syyskuun yhdeksäs.”

”Mahtavaa”, Minna intoili. ”Tämä on faneillenne erittäin hyvä uutinen. Odotusaikaa ei siis ole jäljellä enää kovinkaan paljon.”

[mel.: Jonkun synttärit on syyskuun yhdeksäs... (;]

”Sitten muihin aiheisiin”, Minna jatkoi, ja hänen äänessään kuulsi innostus, vaikka hän yritti peitellä sitä. ”Kyselen hiukan yksityiselämästänne, joka kiinnostaa monia teistä salaa haaveilevia naisia. Roope, sinä vietit häitä kesällä. Miltä nyt tuntuu? Vaimosi ainakin on hyvin kaunis ja onnellisen oloinen.”

”Me olemme molemmat onnellisia”, Roope vastasi. ”Hän on maailman upein nainen.”

”Aivan ihanaa”, Minna sanoi liikutuksen kyynel silmäkulmassaan ja kääntyi sitten Joelin puoleen. ”Sinullakin on häät pian tiedossa. Pidätkö suuret juhlat vai pienen tilaisuuden? Pääsevätkö toimittajat paikalle?”

”Ei missään nimessä. Juhla on vain sukulaisille ja ystäville”, Joel vastasi, ja Minna näytti pettyneeltä.

Hän oli kuitenkin päättänyt saada Joelista jotain irti.

”Mediassa on spekuloitu kovasti niin sanottua ongelmaasi alkoholin kanssa. Mikä on oma kommenttisi aiheeseen? Oletko riippuvainen vai koetko juovasi kohtuudella?”

”Ei minulla ole mitään ongelmaa”, Joel vastasi hämmentyneenä. Hän ei ollut seurannut lehtiä tai internetiä, eikä ollut osannut varautua kysymykseen. ”Kumoan sellaiset väitteet.”

”Mutta sinut on nähty usein julkisilla paikoilla humalassa, etkä osaa kuulemma keikkaillakaan ilman jotain vettä väkevämpää”, Minna yritti vielä.

”Eikö se vähän niin kuin kuulu rocktähden imagoon?” Joel tokaisi, eikä Minna saanut häneltä enempää vastauksia kysymyksiinsä.

Niinpä hän siirtyi tenttaamaan Ilkkaa ja Joonatania. ”Entä te? Te ette ole pitäneet melua parisuhdeasioistanne. Mitäs sinnepäin kuuluu?”

”En kommentoi”, Joonatan totesi vain.

”No, onhan noita tullut treffailtua”, Ilkka sanoi. ”En sano enempää, kuin että on minulla yksi, josta olen kiinnostuneempi kuin muista.” 

”Ja tähän salaperäiseen kommenttiin päätämme lähetyksen”, Minna sanoi kameralle. ”Lopussa näytetään vielä musiikkivideo kappaleelle ’Kun putoat jaloillesi’. Kiitos seurastanne ja hyvää yötä!”

*

Jenni seisoskeli parvekkeella katselemassa auringonlaskua ja hengitti raitista ilmaa keuhkoihinsa. Vihdoinkin hetki omaa rauhaa, edes pari minuuttia aikaa vuodattaa kaikki patoutuneet tunteet pihalle.

Kuumat kyyneleet tipahtelivat hänen poskilleen, vierivät leualle ja putosivat siitä paidalle. Jenni ei välittänyt, vaikka kankaaseen tuli laikkuja, se oli vain suolavettä, hän halusi saada sen kaiken pois sisältään. Elämä ei aina mene kuten elokuvissa, sen hän toki tiesi, mutta yhä useammin viime kuukausien aikana hän oli tuntenut epävarmuutta siitä, oliko tehnyt oikean ratkaisun suostuessaan Joelin kosintaan.

Miehen perhe oli ottanut hänet avosylin vastaan. Joelin vanhemmat olivat erittäin mukavia ja sydämellisiä, ja Jenni tunsi olonsa kotoisaksi heidän seurassaan. Mitä nyt hän välillä sattui näkemään Joelin äidin laahustelevan ympäri taloa murheellisen näköisenä tai kökkimässä tietokoneella tutkimassa näyttöä. Ari oli selittänyt, että Evelina oli huolissaan kadonneen tyttärensä kohtalosta, ja vaikka Ari oli itse hyväksynyt jo sen, ettei Elenaa enää nähtäisi, Evelina sai välillä itsevarmuuden puuskia ja surffasi internetissä yrittäen löytää johtolankoja tytöstä.

Hääpäivä oli ollut viileydestä huolimatta upea: kirkas taivas, ei pilvenhattaraakaan näköpiirissä. Joel oli rustannut vihkivalansa omin käsin ja lausunut sen lähes laulaen; se oli niin kaunis, että Jennin silmät olivat kostuneet. Lähileipomosta tilattu kakku oli kaikessa kermaisuudessaan ollut herkullista. Roope oli bestmanina pitänyt lennokkaan ja hauskan puheen, ja häävalssin aikana Jenni ei ollut muuta nähnyt kuin tuoreen aviomiehensä kasvot. 

Ensimmäiset kuukaudet avioparina olivat olleet kuin ruusunpunaista unta. Kuherruskuukautensa he viettivät Kaukoidässä pagodien ja jadepatsaiden varjoissa, ja Jenni rakasti paikan eksotiikkaa. Mikä parasta, Torantesin nimi ei ollut levinnyt niin kauas, joten missään ei näkynyt myöskään kirkuvia faneja häiritsemässä heidän rauhaansa. Päivisin he kiertelivät katselemassa nähtävyyksiä ja iltaisin oli aikuisten hauskanpidon vuoro – tai joskus jopa keskellä päivää, jos nähtävyydet eivät kiinnostaneet.

Jenni havahtui muisteluistaan kuullessaan rääkynää sisältä.

”Äiti tulee, äiti tulee”, hän mumisi ja meni lastenhuoneeseen etsimään hätää kärsivää pienokaista.

Pullon piteleminen oli niin mekaanista touhua, että Jenni pystyi jatkamaan ajatuksiaan siitä, mihin jäi. Hän oli huomannut raskautensa pian lomalta palatessaan, ja sekä hän että Joel olivat molemmat olleet innoissaan.

Vähitellen rakkauden ruusunpunaiset silmälasit olivat pudonneet päästä ja paiskanneet Jennin eteen kylmän todellisuuden.

Hän oli havainnut merkkejä muutoksesta jo ennen Petrin syntymää. Suurimman osan raskausajasta Joel oli ollut kiertueella, vieläpä kaukana ulkomailla – nyt jos koskaan on tärkeää lyödä läpi Simerikassa, hän oli sanonut – mutta silloin kun hän oli kotona, hän sulkeutui suurimmaksi osaksi omiin oloihinsa. Välillä Jenni saattoi oven läpi kuulla pullon kilahtavan lasia vasten.

Tästä aiheesta he olivat riidelleet usein. Jennin mielestä Joel ei itse nähnyt ongelmaa, joka hänen olisi pitänyt nähdä, nimittäin alkoholinkulutustaan. Joel väitti vastaan, ja väittelyt yltyivät lähes aina ilmiriidaksi. Jenni ei voinut kuitenkaan riidellä kovin pitkään, jottei vaarantaisi vauvaa, ja häipyikin yleensä paikalta pian ovet paukkuen.

Petrin syntymän jälkeen Joel oli kunnostautunut, ainakin näennäisesti. Jenni kuitenkin pelkäsi tulevaisuutta. Mitä tapahtuisi, jos Joel jatkaisi juomistaan entiseen malliin? Nykyäänkin hänet löysi todennäköisemmin hiprakassa kuin selvänä. Joel itse piti sitä vain rokkareiden etuoikeutena ja käski Jenniä olemaan holhoamatta. Hänen äitinsä oli kuulemma tehnyt sitä aivan tarpeeksi hänen elämänsä aikana.

”Kulta rakas, annan sinulle yhden neuvon”, Jenni leperteli itkuisena pojalleen, ”älä ikinä nai rokkaria – tai mikä pahempaa, ryhdy itse rokkariksi. Särjet vain naisten sydämet.”

*

Joel nauhoitti kitaraosuuksia yläkerran ylimääräiseen huoneeseen rakennuttamassaan kotistudiossa. Uusi levy oli hyvällä mallilla. Siitä tulisi täysin erilainen kuin edeltäjistään, paljon huolitellumpi, joku voisi sanoa kaupallisempi, mutta Joel piti enemmän termistä tyylitellympi. Bändi oli kasvanut jo kauas niistä ajoista, kun he vielä harjoittelivat pienessä romuvarastossa ja keikkailivat maksimissaan parillesadalle ihmiselle. Nyt he olivat aikuisia, ja heidän täytyi myös kuulostaa siltä. 

Hän soitti sormet verillä, kunnes sai lopulta työn päätökseen ja kaikki äänet soimaan puhtaasti. Pamppuloiden täytyisi tosin vielä tarkistaa raidat, mutta mitä pienistä. Joel kaivoi minijääkaapista oluen ja istahti sohvalle. Ympärillä oli hiljaista; ääntäkään ei kuulunut studion äänivaimennettujen seinien läpi. Se kävi Joelille paremmin kuin hyvin. Studio oli hänen pakopaikkansa arjesta, ja hän vietti siellä aikaa muutenkin kuin soittaen, vain istuskellen ja kuunnellen hiljaisuutta. 

Evelina auttoi Jenniä lastenhoidossa, mikä oli helpotus Jennille ja ilo Evelinalle itselleen. Siitä oli niin pitkä aika, kun talossa oli viimeksi ollut pieniä lapsia. Lisäksi Evelina oli onnellinen, että sai olla elossa nähdäkseen lapsenlapsensa syntymän ja kasvun. Juhana oli kuollut Joelin ollessa pieni, eikä Sannakaan ollut nähnyt lasten kasvua kovin pitkälle. Evelina tunsi voivansa mitä mainioimmin, eikä ainakaan vähiten Petrin ansiosta. 

Häntä harmitti, että Joel tuskin vietti aikaa lapsensa kanssa, vaan oli enemmän lukkojen taakse sulkeutuneena kitaroineen. Poika ei tajunnut, että lapset kasvoivat nopeammin kuin osasi kuvitellakaan, ja jos halusi nähdä heidän kasvavan, piti heidät asettaa etusijalle elämässä. Evelina oli tosin joutunut myöntämään, että pojan bändi oli kuin olikin ottanut tuulta alleen. Ehkä hän pystyisi elättämään itsensä sillä, kuka tiesi. 

Kun Evelina oli saanut Petrin nukutettua, siirtyi hän tietokoneen ääreen. Se oli hänelle samanlainen rutiini kuin vaikka hampaiden harjaus tai vessassa käynti. Hän tiesi, ettei tulisi löytämään mitään, mikä johtaisi hänet Elenan jäljille, muttei voinut lakata toivomasta niin. Entä jos jotain ilmestyisi juuri silloin, kun hän ei tarkistaisi asiaa? 

Hän soitteli myös jatkuvasti poliisilaitokselle tiedustellakseen, oliko mitään uutta kuulunut, mutta vähitellen hänelle vastattiin yhä suoremmin, että Elenan etsimiseen varattuja resursseja oli vähennetty ja että oli hyvin epätodennäköistä, että hän löytyisi. Koska Evelinalle ei sanottu sen olevan mahdotonta, hän takertui tähän heikkoon toivonkipinään ja jatkoi omaa salapoliisintyötään. Elena oli sitkeä tyttö ja taatusti hengissä. Hänet täytyi vain löytää ja tuoda kotiin.

*

”No niin, vedetäänpä lauluosuudet vielä kerran.”

Bändi oli studiossa jälleen kerran äänityssessioiden merkeissä, ja Pamppulat olivat kuuntelemassa ja huomauttelemassa, jos jokin kohta kaipasi hiomista tai parantelua. 

Ilkka alkoi laulaa, ja muu bändi seurasi vierestä. Joelin ajatukset lähtivät pomppimaan minne sattuu. Hänen vatsaansa väänsi ja häntä hermostutti. Ensi viikolla olisi tiedossa heidän uransa toistaiseksi isoin keikka. Sen sijaintipaikka oli SimCityn jäähalli, jonne oli myyty lippuja tuhansittain. Lippuja oli jäljellä niin vähän, että lipputoimistot ennustivat viimeistenkin menevän ennen keikkapäivää. 

Lämppärinä soittaisi joku pikkuinen hevibändi, josta kukaan ei ollut koskaan kuullutkaan. Hassua, mietti Joel, olen tottunut pitämään meitä juuri sellaisena bändinä. On hullua ajatella, että tälläkin hetkellä ihmiset kuuntelevat soittoamme radiosta tai levyltä… 

”No niin, se oli sitten purkissa”, Riitta Pamppula sanoi lopulta. ”Hienoa, meillä on mahtavaa uutta materiaalia. Seuraavasta levystänne tulee, jos mahdollista, edeltäjäänsä paljon parempi. Te kehitytte levy levyltä”, hän kehui. Bändi otti kehut imarreltuina vastaan, Pamppuloilta ei sellaista herkkua usein kuullut. 

”Teistä tulee vielä suuria”, Riitta Pamppula intoili. ”Yhtä suuria kuin Metallikkasta, ellen sanoisi, jos tähän malliin jatkatte. On kuitenkin hyvin helppoa astua harhaan matkallanne tähtiin, joten pitäkää varanne älkääkä haukatko suurempaa palaa kuin jaksatte niellä.” 

”Ai niin, vielä yksi juttu”, Jorma Pamppula sanoi, kun bändi oli jo keräilemässä kamojaan ja suuntaamassa kohti ulko-ovea. ”Istukaa vielä hetkeksi alas.”

Pojat tottelivat hämmentyneinä. 

”Ensi kuussa saatte uuden tuottajan ja managerin”, Jorma Pamppula kertoi. ”Minä ja Riitta olemme saaneet työtarjouksen isommasta firmasta. Uudet pomonne tulevat tutustumiskäynnille huomenna ja seuraavat hetken nauhoituksia.”

”Vai niin”, Joel totesi. ”Ovatko he kokeneita?”

”He ovat erittäin kokeneita. Riku Rubiini on tuottanut muun muassa Vihreän Päivän kolme viimeisintä albumia sekä monia Metallikkan, Knipslotin ja Surmaajan levyjä.” 

”Vau”, Joel henkäisi. Nostalgiset muistot Vihreän Päivän keikasta yli kymmenen vuotta sitten täyttivät hänen mielensä. Roope, Joonatan ja Ilkkakin näyttivät innostuneilta, vaikka oli tietenkin haikeaa hyvästellä Pamppulat, jotka olivat seuranneet heidän uraansa pitkään ja nähneet heidän kehittyvän. 

Kotona Joelin oli pakko juhlistaa hieman uuden huipputuottajan kuvioihin astumista baaritiskin ääressä.

”Voisitko laittaa sen pullon pois”, Jenni tuhahti. ”Ihan oikeasti, tuosta ei hyvä seuraa.” 

”Jenni kulta”, Joel sanoi ja veti naisen lähemmäs itseään, ”tästä seuraa vain ja ainoastaan hyvää. Bändi saa uuden loistotuottajan, ja ryvemme kohta maineessa. Mikä ei voisi olla paremmin?”

”Paljon onnea teille”, Jenni sanoi yrittäen kuulostaa iloiselta, vaikka todellisuudessa häntä pelotti kuuluisuus ja se, mitä siitä seuraisi. 

Hän oli kuitenkin kaivannut aviomiehensä läheisyyttä niin paljon, ettei estellyt, kun Joel veti hänet seurakseen makuuhuoneeseen, hyväili häntä ja veti hitaasti vaatekappaleita pois hänen päältään. Vihdoinkin Joelilla oli aikaa hänelle. Huolet risteilivät Jennin päässä, mutta hän hätisti ne tiehensä. Huomenna olisi jälleen aikaa murehtia.

Seuraavana päivänä bändi kätteli hermostuksissaan sekä tuottaja Riku Rubiinia että uutta manageria, Rob Kavalloa. Joelia heikotti hieman edellisiltaisen juomisen jäljiltä, mutta hän teki parhaansa näyttääkseen skarpilta. Hän halusi muun bändin tavoin tehdä hyvän vaikutuksen uusiin pomoihin. 

Uudet jehut seurasivat vierestä, kun Joel, Roope ja Joonatan nauhoittivat instrumenttiosuuksia kappaleeseen, josta todennäköisesti tulisi heidän uuden albuminsa ensisingle. He nyökyttelivät hyväksyvästi eivätkä antaneet keskittymisensä herpaantua hetkeksikään. Joel päätti, että krapulasta huolimatta hän näyttäisi nyt parastaan. Hänestä tuntui, että bändi oli tehnyt syvän vaikutuksen miehiin. 

”Hienoa, kuulostaa oikein hyvältä. Menisittekö hetkeksi käytävään, niin puhumme Pamppuloiden kanssa?” Rubiini pyysi, ja vaikka pyyntö oli perin omituinen, pojat tottelivat. Ei kannattanut alkaa kyseenalaistaa vaikutusvaltaisten musiikkialan ammattilaisten kehotuksia. 

Joel yritti hieman salakuunnella jehujen keskustelua oven läpi, mutta tuloksetta. ”Hemmetin äänieristykset”, hän tuskaili. ”Mikä nyt mahtaa olla niin tärkeää, ettei meitä päästetä kuuntelemaan? Meidän asioitamme ne kuitenkin puivat.”

”Sinun pitäisi puida hieman hygieniaasi”, Ilkka sanoi. ”Viina lemuaa tänne asti.” 

”Sinun henkesi lemuaa kymmenen kertaa pahemmalta kuin minä”, Joel raivosi. ”Ilmastonmuutos hidastuisi puoleen nykyisestä, jos hautaisit itsesi johonkin kaivokseen etkä tulisi koskaan ulos!”

”Taisi osua arkaan paikkaan, vai mitä?” Ilkka kysyi virnuillen. 

”Hei, ihan oikeasti, onko teidän aina pakko aloittaa tappelu?” Roope ärähti, kun Joel oli jo astumassa askeleen eteenpäin ja kohottamassa nyrkkejään. ”Ihan kuin olisitte jotain varhaisteinejä!”

”Hyvä on, olet oikeassa. Pahoittelen”, Ilkka sanoi ja nojasi seinää vasten.

”Minä en!” Joel tuhahti, mutta perääntyi hänkin ja siirsi katseensa mielenosoituksellisesti muualle. Roope pyöräytti silmiään, ja pian miesten välille laskeutui jälleen hiljaisuus. 

He eivät tienneet, että tosiasiassa sekä Pamppulat että Kavallo ja Rubiini olivat tämän ajan olleet hipihiljaa ja kuunnelleet heidän sananvaihtoaan. Pamppulat tarkkailivat hermostuneina miesten reaktiota.

”Mielenkiintoista”, sanoi Riku Rubiini lopulta – niin hiljaa, etteivät muut kuulleet kuin Pamppulat ja Kavallo. ”Tappelevatko he useinkin keskenään?”

”Vain Ilkka ja Joel. He riitelevät lähes poikkeuksetta”, Riitta Pamppula vastasi yhtä hiljaa.

”Entä onko Joel humalassa tai krapulassa useinkin seurassanne?”

”No… On, kyllä”, Riitta myönsi. 

”Ilkka vaikuttaa lisäksi ärsyttävän Joelia tahallaan”, Kavallo tuumaili, ja Rubiini nyökytteli.

”Meidän pitää ajatella yhtyeen etua. Jos emme saa bändiä toimimaan, on kokoonpanoa mietittävä uudelleen.

”Kumpi heistä mahtaa olla helpommin korvattavissa?”

* 

”Joonatan? Missä säilytät vessapaperia? Se on loppu kylppäristä”, Susanna kysyi penkoessaan laatikoita.

”Mm, katso keittiön kaapeista.” 

”Miksi ihmeessä säilytät vessapaperia keittiössä?” Susanna ihmetteli löydettyään paketin ja vietyään pari rullaa kylpyhuoneeseen. ”Vessaankin voisi hommata kaapin, se olisi paljon kätevämpää.”

”Niin, ehkä olisi.” 

Susanna huokaisi kärsimättömästi. ”Voisitko tulla pois sieltä koneen ääreltä? Minä puhun sinulle.”

”Ethän sinä kysynyt kuin vessapaperista. Minä yritän etsiä uutta rumpusettiä.”

Susanna puri huultaan. Pitäisikö hänen puhua siitä vai ei? Asia painoi hänen vatsaansa kuin vyyhti köysiä. Toisaalta, vyyhden purkaminen olisi peruuttamatonta.

”Minä haluaisin keskustella. Ole kiltti.” 

Hän istui sohvalle odottamaan, ja pian Joonatan istui hänen viereensä.

”No?” tämä kysyi. Susanna ei ollut varma, mistä aloittaa. 

”Kuule… Minä välitän sinusta kovasti, sinä tiedät sen. Mutta en tiedä, onko tällainen tapailu hirveän hyvä idea.”

”Mitä tarkoitat?”

”No… tätä. meitä yhdessä. Eikö se sinustakin tunnu oudolta, vai olenko minä ainoa?” 

”Välillä se kieltämättä tuntuu”, Joonatan myönsi. ”En ole halunnut puhua siitä, koska pidän sinusta enkä tahtonut satuttaa.”

Susanna huoahti. Hänen oli yhtäkkiä paljon helpompi hengittää. 

”Minusta tuntuu, että kummastakaan ei tuntuisi niin oudolta, jos olisimme vain ystäviä, hän ehdotti.

”Taidat olla oikeassa.”

”Minä olen kuitenkin iloinen tästä ajasta, jonka olen viettänyt kanssasi. Me tutustuimme toisiimme paljon paremmin. Ystäviä ei voi olla koskaan liikaa.” 

He halasivat vielä kun Susanna teki lähtöä.

”Nähdään joskus. Mennään vaikka Elisan, Roopen ja Joelin kanssa syömään”, Susanna ehdotti.

”Kuulostaa hyvältä”, Joonatan vastasi. Susanna lähti kävelemään kohti kotia hytisten hieman, sillä syksy muutti illat kirpeiksi ja koleiksi. 

Hyvinhän se meni, hän ajatteli helpotuksesta huokaisten. Hän oli hermoillut aivan turhaan. Asiat olivat sujuneet ylitse odotusten: Joonatan ei ollut vihainen, oli ollut samaa mieltä hänen kanssaan ja he olivat pysyneet ystävinä erosta huolimatta. Susanna kiirehti askeliaan. Hän odotti malttamattomana kotiin pääsyä. Sormet kuumottivat jo päästä näppäilemään erään simin numeroa… 

Vihdoin ja viimein hän oli kivunnut kotitalonsa rappuset ylös, saanut oven auki ja etsinyt puhelimen käsiinsä. Tärisevin käsin hän näppäili numeron, jonka muisti ulkoa, sen verran monta kertaa hän oli paperia katsellut iltaisin ennen nukkumaanmenoa. Outoa? Ehkä, mutta mitä siitä. 

”Klaus? Hei, tässä minä, Susanna. Kyllä, juuri se Susanna. Ei sinua kiinnostaisi lähteä vaikka kahville tässä joku päivä? Kyllä, lauantai käy! Olisiko kahdelta hyvä? Selvä, nähdään silloin. Kuulemiin!”

Susanna oli tavannut Klausin jo kauan sitten, silloin kun vielä seurusteli Moritzin kanssa. Se oli ollut vain ohikiitävä hetki, mutta oli porautunut syvälle Susannan mieleen. Koska hän ei ollut tiennyt miehestä mitään, ei nimeä, osoitetta tai numeroa, hän oli päättänyt luovuttaa heti alkuunsa ja uskotella itselleen, että ei ollut ihastunut ensisilmäyksellä. Mitä enemmän aikaa kului, sitä selvemmin hän oli tajunnut sen mahdottomaksi. 

Kuin kohtalon johdatuksesta he olivat sitten sattumalta tavanneet uudestaan eräissä bileissä, joissa sama vanha ihastuksen palo oli jälleen syttynyt Susannassa. Hän oli onnistunut pyytämään miehen numeron ja saanut heidän välinsä sen verran tuttavalliselle tasolle, että oli kehdannut pyytää tätä ulos. Kun mies nyt puhui Susannaa vastapäätä asioista, joihin Susannalla ei ollut minkäänlaista kantaa, hän nyökytteli siitä huolimatta ja piti katseensa tiiviisti suunnattuna Klausin kasvoihin. Hän rakasti sitä vimmaa, jolla tämä puhui sydäntään lähellä olevista asioista. 

Hänen mieleensä nousivat jälleen lapsuuden hääleikit, katalogien selailu ja haaveilu omista satuhäistä. Silloin hän tosin oli vielä kuvitellut sulhasen tilalle vain jotain epämääräistä, mutta nykyään hän sai itsensä yhä useammin kiinni kuvittelemasta itseään ja Klausia saman hääkaaren alla sukulaisten ja ystävien ympäröimänä, kukkien terälehtien sadellessa yläpuolelta… Susanna punastui ajatuksiaan. Mieshän oli aivan vieressä! Entä jos hän arvaisi, mihin suuntaan Susannan ajatukset olivat lähteneet liitelemään? 

”Mitä mieltä sinä olet?” Klaus kysyi yhtäkkiä saaden Susannan pasmat sekaisin. Hän ei ollut tajunnut, että aihetta oli vaihdettu jo ajat sitten.

”Ai siis, öh, joo, olen aivan samaa mieltä!” hän huudahti. Klaus hymyili huvittuneesti.

”Et sinä taida edes tietää, mistä minä puhun.”

”En niin”, Susanna myönsi nolona. 

”Ei se mitään”, Klaus sanoi hymyillen. ”Olet söpö, kun olet hämilläsi.”

Se sai Susannan entistä enemmän hämilleen. Hän kun luuli olevansa sanavalmis tilanteessa kuin tilanteessa!

Hän rummutteli pöytää kynsillään, ja yhtäkkiä mies laski kätensä hänen kätensä päälle. Kämmen oli miellyttävän lämmin, yhtä lämmin kuin Susannan posket.

Susanna oli rakastunut.

*

”Hei, kulta! Olen kotona”, Joel huikkasi ja lampsi keittiöön hakemaan itselleen oluen, sitten yläkertaan etsimään Jenniä. Hän löysi naisen lastenhuoneesta, jossa Jenni oli juuri vaihtanut Petrin vaipat ja tuuditteli tätä nyt päästäkseen itse ojentamaan jalkojaan hetkeksi ja nähdäkseen illan jakson Suloisista ja urheista.

”Täällä minun molemmat kultani ovat”, hän huudahti, mutta Jenni vaiensi hänet nopealla mulkaisulla. Petri tuhisi unisena ja oli juuri vaipumassa uneen. 

Kun poika lopulta nukahti, Jenni meni sohvalle odottamaan lempiohjelmansa alkamista. Hän yllättyi, että Joel liittyi hänen seuraansa, vaikka tavallisesti mies vihasi Suloisia ja urheita. Tunnelmaa tosin latisti hieman pullo Joelin kädessä. Jennistä alkoi tuntua, että se oli kasvanut ihoon kiinni eikä lähtisi irti kuin kirurgisella toimenpiteellä. 

”Miten sinun päiväsi on mennyt, rakas?” Joel kysyi.

”Mm, ihan hyvin. Töissä oli vähän kiirettä, joten väsyttää.”

”Sama juttu.”

[Ylimääräinen kohtaus:]

Jenni oli saanut potkut töistä ja otti asian raskaasti, koska tunsi epäonnistuneensa unelmaurallaan. Jostain syystä tästä huolimatta Jenni on yhä töissä... Eli sai potkut muttei saanut. Outoa. Siksi tämä on ylimääräinen kohtaus.

No, Arilta herui myötätuntoa joka tapauksessa, ja hän leipoi suussasulavan juustokakun piristämään Jennin mieltä. Naisen ilmeestä päätellen keino toimi (:

Sitten jatkuu:

”Tänne muuten soitti joku radiotoimittaja. Pyysi sinua vieraaksi sunnuntaiaamun lähetykseen. Sanoin, että soitat takaisin illalla.”

Jenniä alkoi kyllästyttää, että melkein joka toinen kerta kun puhelin soi, langan päässä oli joko toimittajia tai hihitteleviä faneja, jotka olivat jostain onkineet puhelinnumeron. Ja koska Joel oli ollut viime aikoina harvoin kotona albumiprojektin vuoksi, hän sai aina olla se, joka vei viestit eteenpäin. 

”Kai muistat, että Petrillä on synttärit illalla?” Jenni varmisti.

”Tietysti. Kai minä nyt poikani syntymäpäivän muistan”, Joel sanoi.

”Ja nyt kun puheenaihe on lapsissa… Minä odotan meille toista lasta”, Jenni ilmoitti äkisti. 

Joel laski pullonsa lattialle ja veti Jennin syliinsä. ”Mutta sehän on mahtavaa!” hän intoili. ”Missä äiti ja isä ovat? Milloin kerrotaan heille?”

”Heti Suloisten ja urheiden jälkeen”, Jenni nauroi ja suukotti Joelia. Tällaisten hetkien ansiosta hän muisti, miksi rakasti miestä. 

Evelinakin oli haltioissaan kuullessaan, että hänestä ja Arista tulisi jälleen isovanhemmat.

”Aivan ihanaa! Saamme olla lapsenlasten ympäröimiä vielä näin vanhoilla päivillämmekin”, hän sanoi liikuttuneena. ”Oletteko nimiä jo miettineet?”

”Äläs nyt mene asioiden edelle”, Joel toppuutteli. ”Ehtiihän sellaisia miettiä tässä vielä monta kuukautta!” 

”Onkohan Esaiaksella jo jälkikasvu mielessä? Hän ei ole pitänyt juurikaan yhteyttä”, Evelina alkoi pohdiskella. ”Ja mitenköhän Elenan laita tuolla jossain…”

Evelina jäi tuijottelemaan ikkunasta ulos ajatuksiinsa uponneena. Huoneeseen laskeutui vaivaantunut hiljaisuus. Joelia alkoi ärsyttää. Kaikki muut perheessä olivat jo hyväksyneet sen, että Elena oli mitä todennäköisimmin kuollut, eikä palaisi enää kotiin. Evelina sen sijaan käytti tuhottomasti aikaa salapoliisin leikkimiseen, ja se johti juuri tähän. Toivottomaan jossitteluun ja kyvyttömyyteen päästää taakasta irti. 

”No niin, kulta”, Ari sanoi lopulta hiljaa. ”Mitä jos menisimme haukkaamaan happea? Ulkoilma voisi tehdä hyvää.”

”Mennään vain”, Evelina sanoi poissaolevasti.

”Älkää nyt ihan vielä menkö!” Joel huudahti. ”Pikku-Petri viettää synttäreitä!”

Se sai Evelinan havahtumaan ja palaamaan maan pinnalle. 

Söpö pikkumies hänestä kasvoi!

Nähtyään lapsenlapsensa kasvavan Ari vei vaimonsa pienelle kävelylenkille raittiiseen kevätilmaan. Jenni ja Joel jäivät kahdestaan juhlistamaan esikoisensa merkkipäivää.

Kesken kurkistusleikin puhelin pärähti soimaan Joelin taskussa.

”Isiä kaivataan nyt, joten jää sinä tänne äidin hoiviin. Äiti keksii varmasti jotain kivaa tekemistä”, Joel lässytti nauravalle Petrille ja lähti sitten viereiseen huoneeseen katsomaan, kuka häntä kehtasi häiritä, kun hän vietti laatuaikaa perheen kanssa. 

”Simlantic Records?” hän ihmetteli. ”Mitäs asiaa heillä muka on?”

Sitten hän tajusi, mikä päivä oli. Rubiini ja Kavallo olivat astuneet Pamppuloiden tilalle tuottajaksi ja manageriksi. Ehkä heidän piti keskustella uudesta levystä tai jostain kiireellisestä asiasta koskien tulevia kiertueaikoja. Kuka tiesi.

Joel vastasi puhelimeen. 

Jenni oli päättänyt, että nyt kun Petri oli selvillä siitä, missä hänen jalkansa olivat, hän voisi myös opetella käyttämään niitä.

”Kyllä sinä pystyssä pysyt!” hän kannusti.

He kumpikin hätkähtivät kuullessaan Joelin karjuvan viereisessä huoneessa. Petri pyllähti istumaan, ja hänen alahuulensa väpätti.

”Isi on vain huonolla tuulella”, Jenni lohdutti hiljaa samalla kun seinän läpi tunkeutui yhä vihaisempia ja vihaisempia sanoja. 

Petri näytti niin surkealta, että Jenni katsoi parhaaksi napata hänet mukaansa ja peitellä yöpuulle. Häntä alkoi pelottaa. Mikä ihme oli saanut Joelin noin pois tolaltaan? Vasta hetki sitten kaikki oli ollut niin hyvin.

 ”TIEDÄN KYLLÄ, KUKA SINÄ OLET!” Joel karjui luuriin. ”OLITTE KUINKA POMOJA HYVÄNSÄ, TEILLÄ EI OLE OIKEUTTA POTKIA MINUA ULOS OMASTA BÄNDISTÄNI!”
”VÄHÄT JOSTAIN JULKISUUSKUVASTA! ILKKA SE JOUTAA PELLOLLE! KAIKKI ON HÄNEN VIKANSA! EIKÄ MINULLA OLE MITÄÄN ONGELMAA ALKOHOLIN KANSSA! TE OLETTE KEKSINEET SEN OMASTA PÄÄSTÄNNE PÄÄSTÄKSENNE MINUSTA EROON! SE ON VALETTA! VALETTA!!!”

Joel joutui vetämään henkeä, ja siinä välissä Riku Rubiini pääsi puhumaan väliin.

”Joo – tiedän kyllä – minä – joo – mitä? – Okei, eilinen meni vähän överiksi, myönnetään! Ei olisi pitänyt hakata Ilkkaa sillä mikrofonilla, tai tuhota sen keikkapaikan takahuonetta tappelun lomassa. Tai tehdä sitä niin, että lehdistön edustajat näkivät kaiken ja saivat tapahtuneesta kuvamateriaalia. Mutta ette te silti voi noin vain erottaa minua selkäni takana! Te ette ole mitään muuta kuin valehtelevia, kieroilevia mulkeroita koko sakki! Tervemenoa helvettiin, toivottavasti kärvennytte hitaasti ja tuskaisasti!” Joel toivotti vielä ennen kuin paiskasi kännykän lattialle niin, että se levisi tuhanneksi osaksi pitkin poikin. 

Hän harppoi takaisin olohuoneeseen, jossa kohtasi kysymysmerkkinä seisovan Jennin (joka oli käynyt vaihtamassa löysempää vaatetta päälle tuntiessaan housujen puristavan ikävästi vatsaa).

”Kuka ihme sinulle oikein soitti?” hän ihmetteli. ”Kuului hirveää karjumista! Huonoja uutisia, vai? Saiko sinkkunne noin huonon vastaanoton?”

Joel ei vastannut, vaan suuntasi portaikkoa kohti. Jenni näki hänen ilmeestään, mitä hän oli menossa tekemään. Hän seurasi perässä. 

”Et tasan aloita tuota!” hän ärähti, kun huomasi osuneensa arvauksessaan oikeaan. ”Minä en jaksa katsella sinua, kun keikaroit täällä tokkuraisena etkä tiedä mistään mitään! Pane se pois!”

”Sinä et määräile minua! Minä olen ansainnut tämän nyt”, Joel pisti vastaan ja jatkoi juomista. 

”Jos sinä jatkat, niin minä häivyn!” Jenni huusi kyyneleet silmissä. ”Saa nähdä, miten pärjäät täällä sitten!”

”Et sinä minnekään häivy, kun Petri on täällä”, Joel vastasi ykskantaan.

”Lyödäänkö vetoa?” Jenni uhosi, ja samassa ovi kävi. Ari ja Evelina olivat palanneet kävelyltään. 

”Hyvä, nyt voinkin lähteä, kun täällä on täyspäisiä ihmisiä pitämässä huolta Petristä”, Jenni tokaisi ja katosi samalla ovenavauksella kuin millä vanhukset olivat tulleet sisään. Molemmat jäivät hölmistyneinä tuijottamaan naisen perään ja kääntyivät sitten Joelin puoleen.

”Mitä täällä on oikein tapahtunut?”

Joel kulautti pohjat vodkapullostaan ja lähti hoipertelemaan ulko-ovelle.

”Minun pitää lähteä hänen peräänsä”, hän sanoi. 

Ulkona oli pimeää, eikä Jenniä näkynyt missään. Nainen oli nopea liikkeissään. Joel yritti tarkentaa katsettaan, mutta kaikki huojui.

”Jenni!” hän karjui. ”JENNI!”

Vastaukseksi hän sai vain pöllön huhuilua jostain kaukaa.

Kirosanojen tulva pääsi Joelin suusta. ”Kaikki menee päin helvettiä ja se on Ilkan vika!” hän huusi ei-kenellekään.

Jossain rasahti oksa, ja ääni sai Joelin vaikenemaan ja niskavillat nousemaan pystyyn. Ihan kuin joku olisi ollut läsnä, vaikka ketään ei näkynyt. 

Yhtäkkiä hän tunsi, kuinka hänen takanaan seisoi joku, ja hän käännähti salamannopeasti ympäri.

”Hei Joel”, sanoi joku.

Joel haukkoi henkeään.

”Ele – Elena?”

*

Tässä oli tämä. Susannalle tuli enemmän suhdedraamaa kuin mitä olin kaavaillut, mutta syyttäkää siitä Klausia. Mitäs meni tutustumaan Susannaan ja sopimaan hänelle yhteen kolmen salaman verran. En tietenkään voinut estää Susannaa saamasta osakseen tosirakkautta! Mutta nyt jää vähän auki, mitä Joonatanin suhteen käy. Ehkä löydän hänellekin jonkun jostain joskus.

Ja Jennin potkut olivat erittäin hämmentävät, etenkin kun niiden jälkeen tuli ilmoitus "olet käyttänyt yhden palkallisista lomapäivistäsi." Mistä lie johtuu, että sai pitää työnsä, vaikka tuli kotiin potkujen kera. Eikä sillä ollut edes sitä anomisominaisuutta. Mutta eipä mua haittaa, nyt saan jatkaa sen elämäntoiveen toteuttamista.

Haluaisin tässä lopuksi kuulla mielipiteitänne siitä, mikä on sopiva luvun pituus kuvina. Tässä luvussa oli 106 kuvaa, kun edellisissä on ollut kaikkea 60 ja 80 välillä. Oliko tämä luku liian pitkä vai muut liian lyhyitä? Vai jotain ihan muuta? Olen kiitollinen mielipiteistä!

Nyt kommenttia, kiitos!