20. Uusia tuttavuuksia ja vihan aaltoja

Heipähei taas! Nyt menikin sitten hieman vähemmän aikaa uuden osan julkaisuun, syynä se että peli toimii taas! ♥ Tai no, yhä se kaatuu kun menen yhteisötontille vaatteita ostamaan, jonkin aikaa valikkoa selailtuani peli mitään ilmoittamatta kaatuu, mutta se on pientä verrattuna aiempaan, ja onneksi on olemassa modin ihana hackinaulakko (: Ah, autuutta. Olen päässyt viimein kasvattamaan Johanin ja Kaiuksenkin vanhuksiksi ja Susannan tyttären Fridan lapseksi, mitä en ole jaksanut/pystynyt kaatuilun takia aiemmin tekemään.

Päivitän sukupuuta kunhan jaksan, ei siellä muuta päivitettävää ole kuin kuvat, ehkä toistaiseksi kestetään katsella vanhoja.

Ja rupean tästä eteenpäin tekemään osien alkuun pienen yhteenvedon edellisestä osasta, ihan vain muistinne virkistykseksi jos vaikka jotain on päässyt edellisestä osasta unohtumaan (:

Ja tietysti vielä: Susanna Ala-Tuuhela hyppää mukaan tarinaan tässä osassa, ja hän saakin suht ison roolin. Toivottavasti tykkäätte (ja Yun, toivottavasti onnistuin tekemään oikeutta hänelle... :D Tein parhaani, ja teen jatkossakin!)

Olkaa hyvät ja lukemaan!
Kertausta edellisestä osasta:
Joelista tuli Pohjasoiden kartanon perijä, vaikka hän ei pitänyt ajatuksesta yhtään. Lisäksi hän oli yhä arestissa ja kuuli Roopelta, että Torantesille oli hankittu keikka, jolle hän ei pystyisi osallistumaan. Evelina ei suostunut joustamaan arestista, joten Joel joutui jättämään keikan väliin.
Esaias sai tyttöystävän ihastuksestaan Sinikasta. Pari joutui kuitenkin eroamaan, sillä Esaias sai hyväksymiskirjeen yliopistoon ulkomaille. Sinikan mielestä Esaiaksen olisi hyvä päästää irti kaikesta, mikä sitoi hänet kotimaahan.
Joel vei salaa muilta bändin jäseniltä demonauhan levy-yhtiöön. Yhtiön pomo lupasi harkita lähettävänsä jonkun yhtiön edustajan bändin seuraavaa keikkaa katsomaan, mikä kuulemma piti tulkita niin, että pomo piti bändiä erittäin lupaavana. Keikka meni erittäin hyvin, mutta Joel ei tiennyt, että joku tosiaan oli tarkkaillut heitä...

Kaksi vuotta myöhemmin Elena (Kreivi Bäckmanin ja Evelinan siskon Karolinan lapsi) kärsii pahasta unettomuudesta. Sitten Kreivi ilmestyy paikalle hakemaan häntä, lopultakin, mukaansa kartanoonsa...



*


Palataan ajassa hieman taaksepäin Elenan lähtöä edeltäviin tapahtumiin.

Ensimmäinen vuosi yliopistossa oli takana, ja aika oli virrannut kuin vesi siivilän läpi. Joel tuijotti esseevihkoa. Hän uskotteli itselleen keskittyvänsä pelkästään esseen kirjoittamiseen, vaikka aina välillä hänen oli pakko rustata marginaaliin muutama todella hyvä sanoituspätkä, joita bändi voisi käyttää uusissa biiseissään. Esseen aihe oli niin kuolettavan tylsä, että kuka tahansa olisi tehnyt samoin. 

Välillä hän unohti kirjoittamisen kokonaan ja mietti viime aikojen tapahtumia. Vaikka hän ja Esaias eivät olleet mitenkään erityisen läheisiä, oli omituista, kun veli ei enää pyörinyt samoilla mestoilla kuin hän. Joel ei kuitenkaan epäillyt, etteikö Esaias viihtyisi siellä, minne ikinä olikaan päätynyt. Ainakin paremmin kuin mitä hän itse viihtyi SimCityn nukkavierulla yliopistolla lukemassa niinkin turhaa ainetta kuin kirjallisuutta ja murehtimassa sitä, miten hän heitti elämästään neljä vuotta täysin hukkaan. 

Hän ei ollut ollut edes kotona, kun Esaias oli lähtenyt. Veli oli soittanut hänelle hieman ennen lähtöään, ja he olivat jutelleet pari minuuttia, mutta kunnolla Esaias oli hyvästellyt vain vanhempansa ja Elenan, ja noussut sitten taksiin ja suunnannut kahden täyden matkalaukun kanssa lentokentälle. Joel pystyi kuvittelemaan äidilleen kyyneleet silmäkulmiin tämän seistessä taksin vieressä vilkuttamassa nuorimmalle pojalleen. Sellainen äiti oli ollut aina, itkenyt kun lasten elämässä tapahtui suuria muutoksia.

Pian Esan lähdön jälkeen Evelina ilmoitti, että hän ja Ari olivat molemmat jääneet eläkkeelle ja että he halusivat nähdä maailmaa vielä, kun voisivat, joten he pakkasivat laukkunsa ja suuntasivat kohti lämmintä ja aurinkoista Twiikkii-saarta. Elena jäi talonvahdiksi, eikä hänellä tuntunut olevan mitään sitä vastaan. Evelina ja Ari olivat vuokranneet saarelta mökin pariksi kuukaudeksi, ja lapset saivat kukin oman postikortin, jonka mukaan vanhukset mitä ilmeisimmin viihtyivät lomallaan erinomaisesti. Olivat he sen kyllä ansainneetkin vuosien kasvatustyön ja uraportailla nousun jälkeen.

Ja sillä aikaa Joel mätäni yliopistolla. Opintojen ohella oli vaikea harjoittaa bänditoimintaa, vaikka Torantes olikin haalinut itselleen kaikki mahdolliset keikat, mitä kampuksella oli heille tarjota. Hän oli kuitenkin pannut merkille, että osa opiskelijoista tunnisti heidät ja tervehti iloisesti, jotkut tulivat jopa juttelemaan. Olemme saaneet nimeä, hän mietti tyytyväisenä. Ja maine on mitä ilmeisimmin hyvä. Siitä on hyvä lähteä.

Hän ei voinut silti olla tuntematta katkeruutta. Tuntui, ettei äiti arvostanut hänen ”bänditouhujaan”, joiksi hän Torantesia nimitti. Hän oli pari kappaletta suostunut joskus kuuntelemaan, mutta hänestä he soittivat käsittämätöntä mölyä. Joelin olisi tehnyt mieli ravistella häntä ja takoa hänen päähänsä, että maailmassa oli muutakin musiikkia kuin iskelmät ja klassinen. Hänen täytyi kuitenkin tyytyä kiristelemään hampaitaan. Olisipa hän päässyt edes ulkomaille musiikkia opiskelemaan. Nyt hänen täytyi tyytyä kirjallisuuteen, josta ei tulisi olemaan hänelle minkäänlaista hyötyä tulevaisuudessa.

Onneksi oli bändi. Ja onneksi kaikki bändin jäsenet asuivat saman katon alla.

”Hei Joel”, Roope sanoi keskeyttäen Joelin opiskelu- ja biisinkirjoittamistuokion. ”Meillä on taas keikka tiedossa. Ylihuomenna opiskelijakeskuksessa. Vedetäänkö se vanha tuttu vai kokeillaanko jotain uutta?”

”Mm, mennään vanhalla, siitä jengi diggaa”, Joel vastasi hajamielisesti. ”Onhan se kiva opettaa ihmiset tunnistamaan meidän kappaleet, ettei joka keikalla vedetä uusia, vai mitä?” 

”Niinhän se on”, Roope sanoi hyvillään. Hän oli juuri kääntymässä ja menossa ilmoittamaan asiasta Joonatanille ja Ilkalle, kun joku huhuili häntä.

”Roopeliiniii! Missä olet?”

Pian Elisa pölähti paikalle. ”Ai, täällähän sinä!” hän huudahti ja hyppäsi Roopen syliin. Joel hengitti hitaasti sisään ja ulos. Hän oli joutunut suostumaan siihen, että Elisakin muuttaisi bändin kanssa, ja kyseinen myönnytys meinasi viedä häneltä mielenterveyden joka ikinen päivä.

Tämän on parempi olla kärsimyksen arvoista…

Keikka meni kuitenkin hyvin, yhtä hyvin kuin kampuskeikat siihen mennessä keskimäärin. Keikan jälkeen lauma tyttöjä tuli juttusille heidän luokseen.

”Me olemme suuria fanejanne!” he ilmoittivat. ”Haluatko kirjoittaa nimmarin tuohon käsivarteen?” yksi kysyi Joelilta, toinen taas sähelsi kameransa kanssa ja yritti saada Ilkasta mahdollisimman vähän alivalottunutta kuvaa. Joonatankin oli löytänyt itselleen seuralaisen, Roope taas oli kadonnut vähin äänin välttyäkseen kiusaukselta. Ilkka oli tietenkin napannut kauneimman tytön, sillä kuten hän jaksoi muistuttaa, laulajilla oli eniten vientiä.

Hetken mielijohteesta pojat pyysivät tyttöjä tulemaan visiitille asuntolalle, ja tytöt suostuivat tietenkin oikopäätä hihitellen samalla typerästi. Bändärit olivat aivan innoissaan, kun asuntolalta löytyi kuplapuhallin. Moiset vekottimet oli vuoden alussa kielletty kampukselta kokonaan, sillä niiden lukuisat haittavaikutukset oltiin vasta saatu selville, mutta asuntolan asukkaat piilottivat omansa aina, kun yliopiston tarkastaja kävi kierroksella. Niinpä koko porukka sai päänsä sekaisin vähällä vaivalla. Tyttöjen kikatus sen kuin koveni, mitä enemmän he torviin puhaltelivat.

Illan hämärtyessä tunnelma alkoi muuttua rennon hilpeästä kuumemmaksi ja kiihkeämmäksi. Sivusilmällä Joel näki, miten bändikaverit alkoivat katoilla huoneisiinsa ihailijoiden kanssa. Joel ei kuitenkaan pystynyt kovin tiiviisti tarkkailemaan heitä, sillä hänen huomionsa oli kiinnittynyt omaan seuralaiseensa, jonka nimeä hän ei tosin muistanut, mutta hän veikkasi, että se alkoi T:llä.

”Mennäänkö mekin?” T kysyi kuiskaten ja hymyili vihjailevasti. Joelia hermostutti, mutta hän nyökkäsi. Ei kai hänellä ollut vaihtoehtoja. Hänen ei vain olisi tehnyt mieli paljastaa kokemattomuuttaan tälle naiselle. No, jos hyvin kävisi, tämä kuplapuhaltimesta humaltunut bändäri ei kuitenkaan jälkeenpäin muistaisi mitään…

*

”Nooo, oliko sinulla kivaa eilisiltana?” Roope kysyi kiusoittelevasti Joelilta, vaikka häntä harmitti, että tyttöystävän takia häneltä itseltään jäivät bändärihuvit täysin kokematta. Joel punastui hiukan.

”Nojoo, taisi olla.” 

”Miten niin ’taisi’? Etkö muka muista?” Roope tenttasi, ja Joel punastui entistä rajummin.

”Älä kerro kenellekään”, hän vannotti Roopea, ja Roope lupasi pitää suunsa supussa.

”Me menimme sänkyyn, ja, tuota, se oli minun eka kertani”, hän paljasti lopulta. Roope vislasi kovaäänisesti. 

”Hei, hiljaa!” Joel huudahti.

”Okei, sori”, Roope sanoi suu leveässä virneessä. ”Mahti juttu, jäbä! Nyt olet sitten virallisesti mies!”

”Joo, joo”, Joel sanoi ja jatkoi aamiaisensa suuhun lappaamista. Hänkin oli tyytyväinen itseensä. Jatkossa koko bändäritouhu olisi paljon helpompaa. 

”Hei, kukas tuo on?” Roope kysyi yhtäkkiä. Joelkin kääntyi katsomaan. Vasta nyt he huomasivat täysin vieraan tytön, joka istui kauemmassa pöydässä. ”Hän ei taatusti ole opiskellut täällä viimeisen vuoden aikana, eikä tähän asuntolaan pitänyt tulla fukseja.”

”Varmaan hän on eksynyt”, Joel ehdotti. ”Tai vierailulla jonkun luona.”

”Aika eksyneeltä hän näyttää”, Roope totesi ja vinkkasi silmää Joelille. ”Mene ihmeessä neuvomaan häntä.”

”Ehkä toisen kerran. Hän näyttää selviävän itsekseenkin”, Joel totesi nähdessään, miten tytön pöytäseuralaiset alkoivat pälpättää kilpaa tälle. Hän keskittyi jälleen aamiaiseensa.

”Olet tylsä”, Roope tuhahti ja nousi pöydästä. ”Minä menen etsimään Elisan. Lupasin lähteä kaupungille hänen kanssaan”, hän sanoi ja jätti Joelin yksinään istumaan.

Joel tarkkaili vielä jonkin aikaa tuntematonta tyttöä, ennen kuin lähti itsekin ruokalasta ja suuntasi oleskelutilaan opiskelemaan muiden asuntolan asukkien kanssa. Meneillään olevan kurssin aihe ei olisi voinut häntä vähempää kiinnostaa, mutta hän ei myöskään halunnut jäädä koeajalle tai tulla potkituksi ulos koulusta. Siitäkö vasta hänen äitinsä olisi saanut raivarin ja keksinyt jonkin kaamean koston.

*

Joel ei ollut tajunnut, kuinka suosittuja he kampuksella olivat, ennen kuin hän alkoi saada ihailijoilta lahjoja, kirjeitä ja sähköpostia. Aluksi hän suorastaan järkyttyi roinan ja postin määrästä, mutta alkujärkytyksen liennyttyä hän oli otettu ja lueskeli kirjeitä hymy huulillaan. Lahjatkin olivat sitä paitsi suurilta osin hyvin käytännöllisiä, vaikka joukossa oli myös kukkapuskia ja rumia koriste-esineitä. Joelista alkoi tuntua, että he olivat paikallisella mittapuulla julkkiksia. 

Levy-yhtiöstä ei kuitenkaan ollut kuulunut mitään, ja sen suhteen Joel alkoi jo menettää toivoaan. Kohta muu bändi saisi saman idean kuin hän jo aikapäiviä sitten ja kiikuttaisi demon kykyjenetsijöille, ja sitten Joel ei saisi itselleen sitä kunniaa, että oli auttanut bändiään saamaan levytyssopimuksen. Joel oli odottanut odottamistaan siinä toivossa, että jos he olisivat tarpeeksi hyviä, kyllä Simlantic Recordsilta joku ennen pitkää ottaisi yhteyttä, mutta vähitellen hänelle alkoi valjeta, että niin ei tulisi käymään. Hänen piti siis keksiä jotain muuta. 

Seuraava keikka oli tiedossa kahden päivän kuluttua, ja Joel ei unohtanut mainita siitä kenellekään, jonka kanssa jutteli niiden päivien aikana. Ja kaikki hänen juttukaverinsa kertoivat odottavansa keikkaa innolla, myös pojat. Joel oli tyytyväinen huomatessaan, miten laajan fanikunnan Torantes oli saanut. Ainoastaan kampuksen nörttikerho ei todennäköisesti tulisi kuuntelemaan heitä, mutta he nyt muutenkin vastustivat kaikkea, mikä jollain lailla muistutti valtavirtaa. 

Luennolta palatessaan Joel näki jälleen sen uuden tytön. Monen pojan pää kääntyi tämän kohdalla, mutta Joel pani merkille, että tyttö itse tuntui tuskin huomaavan tätä.

”Ihmeellinen tapaus”, hän mutisi itsekseen.

Sitten hän tajusi, ettei ollut tytölle vielä muistanut mainostaa tulevaa keikkaa. Mikäs olisi sen parempi tekosyy tutustua hieman? 

”Hei”, hän huikkasi, ja tyttö pysähtyi. ”Torantesilla on keikka ylihuomenna. Kai sinäkin olet tulossa?”

Tyttö näytti hämmentyneeltä. ”Pitäisikö sitten? En ole kuullutkaan koko bändistä.”

Hän pyyhälsi Joelin ohi ja häipyi matkoihinsa. Joel jäi tyhmänä paikoilleen seisomaan. Mitä ihmettä oikein tapahtui?

Hän havahtui kuullessaan Joonatanin äänen kutsuvan häntä.

”Joel! Tule tänne! Pari viimeisen vuoden opiskelijaa on kärrännyt tänne baaritiskin!” 

”No jo on tynnyrissä kasvanut, kun ei meistä ole edes kuullut”, Joonatan totesi Joelin vuodatettua hänelle äskeisen tapauksen (ja juotuaan sitä ennen kymmenen shottia putkeen ihan vain siksi, koska puskan takana istuva blondi Torantesin fani oli hänet haastanut).

”Sanos muuta”, Joel sanoi ja hikkasi.  

Samassa Roope ja Elisa ilmestyivät jostain heidän seuraansa.

”Tämä baari on ihan mahtava!” Roope intoili. ”Elisa, mitä sinä haluat? Minä voin kaataa!” 

”Me keskusteltiin juuri siitä uudesta tytöstä”, Joel sanoi, kun Roope oli sekoittanut Elisalle itse kehittelemänsä drinkin ja ottanut itse yksinkertaisen jallukolan. ”Hän ei ole kuullutkaan Torantesista! Eikö ole kummallista? Ei kampuksella oikein voi liikkua ilman, että vähintään tietää meidät…”

”No niinpä!” Roope huudahti. ”Onkohan hänellä sosiaalista elämää ollenkaan, vai kuuluuko hän siihen hikkeporukkaan, joka ei näe muuta kuin oppikirjat?”

”Puhutaanko me nyt siitä nätistä sinisilmäisestä uudesta tytöstä?” Elisa kysyi. Pojat nyökkäsivät, ja Elisa tuhahti. 

”Että te olette tyhmiä”, hän tokaisi.

”Miten niin?” Roope, Joonatan ja Joel kysyivät kuorossa.

”Se on vaihto-oppilas! Se aloitti täällä vasta vuoden alussa, tietenkään se ei ole teistä kuullut mitään. Ette te nyt mitään maailmantähtiä ole.”

”Mistä sinä tiedät, että se on vaihdossa täällä?” Roope kysyi.

”Katsoin kristallipallostani”, Elisa sanoi ja huokaisi kärsimättömästi. ”Olen jutellut sille, tolvana. Susanna on tosi mukava. Ja kaikkea muuta kuin elämätön hikke.”

”Tuolla hän muuten on!” Elisa sanoi iloisena. ”Hei, Susanna! Tule tänne meidän seuraan!”

Pojat kääntyivät katsomaan tulijaa, ja Susanna näytti iloiselta nähdessään Elisan. Elisa riensi tervehtimään tyttöä.

”Miksi naiset ovat aina paremmin perillä asioista kuin me?” Roope nurisi. Joel hihitti; hän oli niin humalassa, että kaikki oli hänestä hirveän hauskaa. 

”Susanna, minä esittelen sinut nyt pojille”, Elisa sanoi pirteästi. ”Tässä on veljeni Joonatan, poikaystäväni Roope ja Joel, joka nyt vain sattuu seisomaan siinä. He ovat kaikki urpoja, mutta ei anneta sen häiritä.”

”Miksi me ollaan urpoja? Ei me voitu tietää”, Roope valitti.

”Pojilla on bändi, jonka nimi on Torantes”, Elisa jatkoi. ”He soittavat ihmeellistä räminämusiikkia, josta melkein kaikki opiskelijat täällä tykkäävät. Heillä on keikka ylihuomenna opiskelijayhdistyksen suihkulähdeaukiolla. Jos haluat, voidaan mennä katsomaan heitä yhdessä.”

”Ei se ole räminämusiikkia”, Joel vastusteli yhä hihitellen. 

”Mikä ettei”, Susanna sanoi. ”Täytyyhän minun tutustua paikallisiin suuruuksiin.”

”Bändin laulaja ei ole tässä porukassa, mutta hänen nimensä on Ilkka ja hänet tunnistaa kyllä, kun hänet näkee”, Elisa lisäsi vielä.

”Toivottavasti hän nyt ei tule tänne, meillä on nyt niin hauskaa”, Joel tokaisi, mutta samalla hetkellä kuului askelten vaimeaa töminää.

”Siinä paha missä mainitaan”, Joonatan totesi. 

”Miksi bileet on aloitettu ilman minua?” Ilkka kysyi suureen ääneen ja marssi baaritiskille. Hän kaatoi kirkasta vodkaa ison kulauksen suoraan pullosta ja lyöttäytyi sitten muun bändin seuraan. ”Olisitte kutsuneet minut mukaan hauskanpitoon.”

”Ei se sitten olisi ollut enää hauskanpitoa”, Joel tokaisi, mutta Ilkka ei ollut kuulevinaan.

”Minä olen Ilkka”, Ilkka esittäytyi Susannalle. ”Sinä olet varmaan se vaihto-oppilas, josta kaikki puhuvat täällä?”

”Hän varmaan kuuli yhden ihmisen puhuvan jotain vaihto-oppilaasta ja pätee nyt sillä, että tietää”, Joel mutisi Roopelle. Hänen hyvä tuulensa alkoi kaikota. Roope ei vastannut.

”Joo, minä olen”, Susanna sanoi. ”Hauska tutustua.” 

”Mitä sinä opiskelet, Susanna?” Ilkka kysyi ja tarjosi tytölle juomaa. Susanna otti lasin vastaan.

”Psykologiaa. Haluaisin ala- tai yläasteen opettajaksi, ehkä liikuntaa tai miksei jotain muutakin.”

Joel näki, miten imarreltu Susanna oli huomiosta, jota sai Ilkalta. Kaiken kukkuraksi Ilkkaa näytti oikeasti kiinnostavan, mitä Susanna sanoi, eikä hän kuunnellut vain kohteliaisuudesta. Joelia alkoi ärsyttää, eikä hän tarkalleen ottaen tiennyt, mikä. Kaikki, mihin liittyi Ilkka, ärsytti häntä väkisinkin. Vähin äänin hän häipyi muiden seurasta. 

”Hei, mitä sinä täällä yksin teet?” Roope kysyi huomattuaan Joelin harppovan tiehensä ja seurattuaan tätä sivummalle.

”Pitää olla aika epätoivoinen, jos on noin otettu Ilkan huomiosta”, Joel sanoi ärtyneenä.

”Tuo Ilkkako sinua niin pännii? Mitä sitten, vaikka hän juttelee Susannalle?”

”No kai sinä nyt tiedät, millainen Ilkka on. Hän luulee omistavansa maapallon ja saavansa kaiken, minkä haluaa. Hän ei muuta tee kuin pomottaa ja päsmäröi ja yrittää olla tärkeämpi kuin muut”, Joel vuodatti ja hämmästyi itsekin, miten helpottunut oli, kun sai purettua patoutuneen vihansa Ilkkaa kohtaan jollekulle. 

”Kyllä minä tiedän, ettet sinä tykkää Ilkasta”, Roope sanoi. ”Kaikki sen tietää, vaikea sitä on olla huomaamattakaan. Mutta siitä huolimatta hän on parasta, mitä bändille on tapahtunut, etkö ole samaa mieltä?”

”En nyt olisi niin varma”, Joel mutisi, mutta Roope jatkoi:

”Hänen ansiostaan me olemme menestyneet. Jos hän ei olisi koskaan liittynyt bändiin, jumittaisimme yhä paikoillamme. Eikä hän nyt niin hirveä tyyppi ole. Sinä olet vain vainoharhainen ja luulet, että hän yrittää viedä paikkasi. Ei hän sitä vie.” 

”Mistä sinä sen tiedät? Hänestä näkee, että hänen tekisi mieli savustaa minut ulos omasta bändistäni ja ryhtyä laulaja-kitaristiksi!”

Roope huokaisi. Tuollaisessa mielentilassa oli turha yrittää puhua Joelille järkeä. Ehkä huomenna voisi yrittää uudelleen, kun molemmat olisivat selvittäneet päätään hieman.

”Minä menen muiden luo”, Roope sanoi. ”Tule mukaan jos haluat tai jää tänne. Ihan sama.”

Lopulta Joelkin päätti palata, tosin vilkaisemattakaan Ilkan suuntaan. Hän suuntasi suoraan baaritiskin luokse ja päätti juoda itsensä niin humalaan, ettei muistaisi seuraavana aamuna mitään. Vain siten hän sietäisi Ilkan läsnäoloa koko illan.

*

”Ai helvetti kun on paha olo”, Joel mumisi noustessaan sängystä. Ohimossa jyskytti kolmekymmentä vasaraa ja kurkkuun nousi jatkuvasti sappea. Pahoinvointi oli kuitenkin ollut kaiken juomisen arvoista, Joelin muisti oli autuaan tyhjä. 

Hän kaivoi lipastosta ensimmäiset käteen sattuneet vaatteet ylleen ja vilkaisi peiliin. Hän vilkaisi uudelleen. Näky järkytti häntä.

”Mitä ihmettä minulla on naamassa?!”

Oli pakko etsiä Roope ja tentata häneltä eilisillan tapahtumia. 

Joel joutui etsimään Roopea jonkin aikaa. Aina, kun ihmisiä käveli ohitse, hän yritti piilottaa kasvojaan paidankaulukseen. Lopulta hän löysi Roopen ATK-huoneesta kirjoittamassa keskiajan näytelmiä käsittelevää lopputyötään.

”Tuntuuko eilinen kropassa?” Roope kysäisi nostamatta katsettaan Joeliin.

”Selitä tämä”, Joel sanoi ja osoitti kasvojaan. 

Roope huokaisi. Hän oli avaamassa suutaan, kun hänen takaansa kuului vihainen ääni:

”Pohjasuo, väistä. Tukit tien.”

Joel kääntyi ja näki Ilkan, joka virnisti ivallisesti. ”Toivottavasti tuo sattui. Sinä et ainakaan onnistunut satuttamaan minua kovin pahasti.” Hänen silmänsä oli vain hieman sinertävä, muita ruhjeita hänen kasvoissaan ei ollut. Hän tunki Joelin ohi vapaalle koneelle, käynnisti sen ja alkoi pelata räiskintäpeliä äänenvoimakkuus täysillä. Joel kääntyi jälleen Roopen puoleen.

”Me taidettiin tapella, eikö?” 

Roope huokaisi uudelleen. ”Joo, niin te tosiaan teitte. Sinä olit niin humalassa, että rupesit haastamaan riitaa Ilkan kanssa ja löit hänen silmänsä mustelmille. Hän oli kuitenkin loppujen lopuksi paljon sinua vahvempi ja rökitti sinut aika huolella. Me jouduimme Joonatanin, Elisan ja Susannan kanssa kantamaan sinut huoneeseesi, koska tappelun jälkeen sammuit lattialle.”

Joelin korvat lehahtivat tulipunaisiksi. Häntä hävetti, millaisen ensivaikutelman vaihto-oppilas olikaan hänestä saanut! Hän olisi voinut vajota maan alle vaikka saman tien. Tai muuttaa Simerikkaan Johan-enon luo. Se voisikin olla hyvä idea… 

Hän laahusti aamiaiselle toivoen, ettei törmäisi matkalla kehenkään, mutta pahaksi onnekseen huomasi Susannan istuvan pöydässä munakaslautanen edessään – ja tyttö oli huomannut hänet.

”Tule tänne, täällä on tilaa”, Susanna huikkasi, eikä Joel voinut muuta kuin totella. 

”Näyttää kipeältä”, Susanna totesi tarkastellessaan Joelin kasvoja. ”Kai sinä olet puhdistanut nuo?”

”Teen sen aamiaisen jälkeen”, Joel vastasi vaisusti.

”Voin lainata sinulle meikkivoidetta, jos haluat”, Susanna ehdotti nauraen. Joelkin hymähti, ja häpeä alkoi vähitellen hellittää. Susanna ei vaikuttanut järkyttyneeltä edellisillasta, hän vitsaili siitä ihailtavan rennosti. 

”Ilkka oli aika kovakourainen sinua kohtaan”, tyttö lisäsi vielä. ”Ja minä kun pidin häntä aluksi mukavana tyyppinä!”

”Joo, no, hän on kaikkea muuta”, Joel vastasi.

”Et sinäkään kyllä kovin kivasti käyttäytynyt”, Susanna sanoi moittivasti, ja se sai Joelin korvat jälleen punaisiksi, ”mutta annan sen anteeksi koska hävisit tappelun ja koska olit juonut aika paljon enemmän kuin Ilkka.”

”Voidaanko puhua jostain muusta?” Joel kysyi nopeasti. Eilisillan muistelu teki yhä pahaa, vaikka hän ei siitä itse muistanutkaan mitään. 

”Voidaan toki. Mistä sinä haluaisit puhua?”

”No vaikka…” Joel aloitti. ”No, miten päädyit hakemaan tänne vaihtoon? Näin paikallisen näkökulmasta täällä on aika vähän mitään mielenkiintoista.”

Susanna nauroi. Hänen naurunsa kuuntelu piristi, se oli niin iloisen heleä. ”Se oli oikeastaan sattumaa. Me lyötiin siskoni kanssa vetoa, ja hän hävisi. Minut hyväksyttiin vaihtoon, ja hän joutuu treffeille yliopistomme laamamaskotin kanssa! Vannotin häntä kirjoittamaan minulle treffien jälkeen ja kertomaan, miten meni.” 

”Romanttiset treffit tiedossa”, Joel totesi virnistäen.

”Kyllä”, Susanna hihitti. ”Amandan ilme oli näkemisen arvoinen, kun tulokset tulivat!” Hän otti jälleen haarukallisen ruoastaan. ”Tänne minä päädyin siksi, että hain mukaan vaihto-ohjelmaan paljon myöhemmin kuin muut, ja täällä sattui olemaan vapaita opiskelijapaikkoja.”

”No, en ihmettele.”

”Älä nyt, täällä on ihan mukavaa. Elisa lupasi näyttää minulle kampusta tänään, ja sitten me mennään varmaan keskustaan.” 

He jatkoivat juttelua, kunnes Joelin täytyi juosta luennolle. Hän oli tyytyväinen siihen, miten asiat olivat järjestyneet. Hyvä on, hän ja Ilkka olivat nyt virallisesti vihamiehiä, mutta mitä pienistä. Susanna oli mukava, hänen kanssaan oli helppo jutella, melkein yhtä helppo kuin Roopen ja Joonatanin. Ja jos ruhjeet punottaisivat vielä huomenna keikalla, hän voisi lainata tytöltä meikkivoidetta. Täydellistä.


*

Keikka sujui odotetusti, ja suoraan keikalta porukan piti rynnistää asuntolalle nukkumaan noin tunniksi ja sitten herätä loppukokeisiin, koska SimCityn yliopistolla oli tapana pitää loppukokeita hyvin kummallisiin ja epäinhimillisiin kellonaikoihin. Siitä huolimatta koko bändi suoriutui kokeista kunnialla, myös Joel, jonka opiskelumotivaatio oli ehkä alhaisin koko bändistä. Se oli sitä luontaista lahjakkuutta, hän sanoi itselleen, samaa mitä Esaias oli saanut roppakaupalla häntä enemmän.

Parin tunnin yöunien jälkeen he laahustivat aamiaiselle samoissa vaatteissa, jotka heillä oli ollut päällä keikallakin. Ilkka meni mielenosoituksellisesti istumaan yksin omaan pöytäänsä, ja muu bändi yritti olla kuin ei huomaisikaan. Samassa puhelin soi, ja Joonatan ryntäsi vastamaan onnistuen pakenemaan raskasta ilmapiiriä. 

Hän puhui yllättävän pitkään. Sitten hän palasi takaisin hyvin pöllämystyneenä.

”Joku tyyppi soitti. Sanoi olevansa Simlantic Recordsilta. Simlantic recordsilta! Tajuatteko? Hän sanoi, että meidän pitäisi tulla käymään pääkonttorilla, ja minä sovin, että olemme siellä kahdelta.”

Kukaan ei ollut uskoa korviaan.

”Simlantic Recordsilta?” Roope toisti. Hänen kasvonsa alkoivat äkkiä säteillä.

”Meistä tulee kuuluisia!” hän huudahti ja nousi pöydästä jättäen puoliksi syödyn aamiaisensa nyrpeän keittäjän siivottavaksi. 

Myös Joel hehkui riemua. Vihdoinkin hänen vaivannäkönsä palkittiin! Heidät oli huomattu! Ellei hän olisi ollut niin uninen että pelkäsi kaatuvansa, hän olisi hypännyt pöydälle ja tanssinut riemuntanssin, mutta nyt hän tyytyi vain syömään aamiaistaan erittäin itsetyytyväinen ilme kasvoillaan. Sitten hän lähti vaihtamaan vaatteita. Levy-yhtiöön ei voinut kävellä haisevissa eilisillan kuteissa. 

”Te olette siis Torantes”, Jorma Pamppula totesi ja silmäili poikajoukkoa, joka seisoskeli hänen edessään yhtä hermostuneesti kuin Joel oli istunut aikoinaan. ”Minä olen Jorma Pamppula, tämän levy-yhtiön pomo. Tämä tässä on Riitta, minun vaimoni ja teidän managerinne. Me olemme pitäneet bändiänne silmällä jo pidemmän aikaa, koska Joelin tänne kiikuttama demonauha teki meihin todella hyvän vaikutuksen.”

”Sinäkö se olit, Joel!” Roope huudahti innoissaan. Joel virnisti hänelle. 

”Me ehdotamme teille seuraavanlaista sopimusta”, Pamppula jatkoi välittämättä keskeytyksestä. ”Te sitoudutte levyttämään kaksi ensimmäistä levyänne meillä, ja me otamme neljänneksen tuotoista.”

Joel oli jo suostumassa, kun Ilkka ehätti väliin.

”Viisitoista prosenttia.” 

”Pamppula katsoi häntä hetken. Hänen ilmeensä ei värähtänytkään, vaikka miehen katse oli hyvin tuima.

”Kaksikymmentä prosenttia. Ottakaa tai jättäkää.”

”Otetaan”, Ilkka sanoi ja oli jo tarttumassa kynään ja allekirjoittamassa sopimuspaperia, kun Joel nappasi kynän häneltä.

”Minä voin kyllä allekirjoittaa.” 

”Me tarvitsemme joka tapauksessa teidän kaikkien allekirjoitukset tähän sopimukseen”, manageri Riitta Pamppula huomautti, mutta Joel työnsi Ilkan joka tapauksessa sivuun ja allekirjoitti ensimmäisenä. Ilkan silmissä leiskui salamoita, kun Joel lopulta ojensi hänelle kynän. Joel ei välittänyt siitä, sillä tämä oli ratkaiseva askel heidän bändilleen. Torantes oli matkalla kohti kuuluisuutta – eikä siltä tieltä ollut paluuta.

He palasivat asuntolalle hyväntuulisina ja itsevarmoina. Nyt mikään ei ollut mahdotonta, bändillä oli potentiaaliset mahdollisuudet päästä vaikka minne.

Rappusilla istui joku. Roope kiinnitti häneen ensimmäisenä huomionsa, ja Joel havahtui vasta, kun hän kysyi:

”Hei – eikös tuo ole se Elenan kaveri?” 

Joel tarkasteli tyttöä. ”Taitaa olla. En ole nähnyt häntä pitkään aikaan.”

”Mitä ihmettä hän tekee täällä?” Roope ihmetteli.

”Ei mitään hajua. Mutta hän näyttää aika järkyttyneeltä.” 

Olivia todellakin näytti järkyttyneeltä, sen he kaikki totesivat päästyään lähemmäs. Hänen meikkinsä olivat levinneet ja hän nyyhki ja vapisi. Hiukset näyttivät siltä kuin tornado olisi repinyt ne irti.

”O-oletko sinä Joel? Joel Pohjasuo?” hän kysyi Roopelta ja hikkasi. Roope pudisti päätään ja osoitti Joelia. Olivia käänsi katseensa häneen.

”Sinä olet Elenan veli?”

Joel nyökkäsi. ”Tule sisään, sinä olet ihan shokissa. Mitä on tapahtunut?” 

Joko Olivia ei välittänyt kutsusta tai sitten hän ei vain ymmärtänyt sitä; häneltä pääsi syvä ulvahdus ja hän heittäytyi Joelin kaulaan. Roope ja Joonatan katsoivat tilannetta vaivautuneina vierestä, ja myös Joel oli vaivautunut – hän tuskin tunsi koko tyttöä.

”No niin, kerropa mikä nyt on”, hän sanoi mahdollisimman lempeästi. ”Onko Elenalle sattunut jotain? Siksikö olet täällä?” 

Olivia hikkasi. Kyynel vierähti hänen silmäkulmastaan.

”Elena – Elena on kadonnut!”

Hän purskahti raastavaan itkuun.

”Ja minun isäni on kuollut!”

*


Ja tästä pääsemmekin sitten takaisin siihen, mihin jäimme viime osan lopussa.

Tässä luvussa tuntui olevan hirveästi asiaa kerrottavana, en tiedä tuntuiko teistäkin siltä. Ja pojat vaihtoivat vaatteita useammin kuin kertaakaan koko tarinan aikana :DD Sopivat vaatteet alkavat loppua ladattujeni joukosta (paitsi Joonatanin osalta, hänen tyylinsä poikkeaa aika vahvasti muusta bändistä :D), joten se tuskin tulee tavaksi, sori. Vaikka ihan kivahan se on, etteivät ole aina samoissa.

Muttajuu, nyt sitten vain kommentoimaan, kiitos! (:
Niin ja hei, mukavaa juhannusta vaan kaikille!