21. Kadonnut

Päivää vaan kaikille! Tässä sitä taas ollaan uuden osan kanssa. Peli-intoa riittää vaikka muille jakaa. On niin kivaa kun peli ei enää kaatuile ♥
Vähän hidasta tämä eteneminen pelissä on, koska vielä tässäkin osassa ollaan yliopistolla eikä olla lähelläkään aikuisuuteen siirtymistä... Edelliset sukupolvet viettivät aikaa yliopistolla kahden osan verran. Hupsista. Mutta kun on niin paljon asiaa...

No, eipä tässä sitten muuta. Paitsi että kuunnelkaa tämä biisi. Olen tässä miettinyt, miltä Harha kuulostaisi, jos sen toisi oikeaan maailmaan, ja olen päätynyt siihen tulokseen, että aika lailla tuolta. Plus tuo biisi on ihana ♥

Niin, ja sitä vielä piti sanoa, että pelissäni Olivia on Elisan ja Joonatanin serkku, joten kaksosten setä on kuollut :< Tarinaan en viitsinyt tätä yksityiskohtaa änkeä, koska minusta se olisi sekoittanut kaikkien päitä liikaa (varmaan osalla on jo nyt sellainen tunne ettei muista, kuka on kuka :D) Mutta tällainen nippelitieto!

Noniin, nyt lukemaan.
Kertausta edellisestä osasta:
Joel tuskaili yliopistolla, harjoitteli bändinsä kanssa ja yritti niittää mainetta keikkailemalla paljon. Bändärit olivat tuttu juttu. Sitten kampukselle saapui vaihto-oppilas, johon pojat tutustuivat Joonatanin siskon Elisan kautta. Ilkka alkoi liehitellä Susanna Ala-Tuuhelaa, ja Joel ärsyyntyi siitä. Humalainen ilta päättyi Joelin ja Ilkan tappeluun, jonka Joel hävisi. Se ei kuitenkaan säikyttänyt vaihtaria, ja Joel alkoi ystävystyä hänen kanssaan.
Sitten levy-yhtiöstä otettiin yhteyttä. Bändi saisi viimeinkin levytyssopimuksen, jota oli kauan ja hartaasti odotellut. Joel sai tuntea tyytyväisyyttä, sillä tämä kaikki oli hänen ansiotaan.
Palattuaan yhtiön pääkonttorilta pojat törmäsivät odottamattomaan näkyyn asuntolan rappusilla. Elenan paras ystävä Olivia oli tullut tapaamaan Joelia, eikä hänellä ollut hyviä uutisia.

Elena oli nimittäin kadonnut, ja tyttö itse menettänyt isänsä.

*

”No niin, kerrohan nyt uudestaan”, Joel sanoi saatuaan Olivian viimein sisälle istumaan. Tytöllä oli kestänyt hyvä tovi rauhoittua, mutta enää hänen itkunsa oli pientä niiskutusta ja tahatonta nikottelua. Joel jatkoi:

”Sanoit, että Elena on kadonnut. Miten niin? Missä hän on?” 

”Minä en tiedä”, Olivia sanoi alakuloisena. ”En ole saanut häneen yhteyttä moneen päivään. Eilen menin käymään hänen kotonaan ja soitin ovikelloa varmaan kymmenen kertaa, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Ikkunatkin olivat pimeinä.”

Hän hikkasi ja jatkoi: ”Vanhempanne ovat lomalla ja Esaiaskin on poissa, joten siksi tulin tänne pyytämään apua sinulta. Minä en tiedä, mitä tehdä.”

Hän pillahti jälleen itkuun, ja pojat katselivat toisiaan vaivautuneina. He eivät oikein tienneet, miten lohduttaa tyttöä.

”Emmeköhän me jotain keksi”, Joel sanoi varovasti. ”Ehkä Elena on jossain yötä, nyt kun kukaan ei vahdi hänen menemisiään ja tulemisiaan.”

Olivia pudisteli päätään. ”En usko. Hän on jo pitkään puhunut isästään ja siitä, kuinka tämä tulee hakemaan häntä, kunhan hän täyttää viisitoista.”

Joel ei ollut uskoa korviaan.

”Hänen isänsä?” hän toisti epäuskoisena. ”Eihän kukaan ole edes nähnyt koko miestä! Paitsi äiti. Kerran.”

”Miten hänen isänsä on oikein päässyt puhumaan hänelle?” Roope kysyi.

”En minä tiedä! Kai hän on jutellut Elenalle koulussa tai jossain. Rehellisesti sanottuna en kuunnellut koskaan kovin tarkkaan hänen avautumisiaan isästään, koska… koska…”

Hän näytti jälleen olevan murtumaisillaan, joten Joel varoi sanomasta mitään, jottei hän taas pillahtaisi itkuun.

”Mitä sinun isällesi kävi?” Joonatan kysyi varovasti.

Olivia niiskaisi, muttei Joelin helpotukseksi murtunut. ”Hänen… Ilmeisesti hänen tutkimuksensa menivät pieleen”, hän vastasi hiljaa, eikä kukaan alkanut kysellä sen tarkemmin.

Olivian ei tehnyt mieli muistella edellisiltaisia tapahtumia, se teki liian kipeää. Sitä paitsi hän pystyi vain kuvittelemaan, mitä oli tapahtunut. Tarpeeksi olivat kertoneet veriläntit lehmäkasvin aitauksen vieressä ja kasvi, joka oli hymyillyt raukeasti ja kylläisen näköisenä. Isän valkoinen tutkijantakki oli lojunut riekaleisena nurmikolla. Näky oli ollut jotain niin käsittämätöntä, ettei hän ollut aluksi tajunnut edes järkyttyä. 

Kun totuus lopulta oli valjennut hänelle, jokin oli kuohahtanut hänen sisällään. Se kuohahdus oli saanut hänet tarttumaan saksiin ja nyrhimään tukkaansa, kunnes siitä oli jäljellä vain päälaen lyhyet suortuvat.

Vihaan lehmäkasvia.

Ajatella, että vielä viikko sitten oli Elena tavanomaiseen tapaansa istunut pälpättämässä hänen takanaan, kun hän oli seikkaillut netissä keräämässä tietoa kasvista! Jos hän olisi silloin keskittynyt kuuntelemaan ystäväänsä turhan etsimisen sijaan, mitä olisikaan voinut tapahtua? Ainakin hänestä olisi enemmän apua kuin nyt.

Olivian lähdettyä pojat katselivat toisiaan totisina.

”Mitä me oikein teemme?” Roope kysyi. ”Ei viitsisi kertoa Evelinallekaan vielä, eihän Elena ole kuuleman mukaan ollut kateissa kuin muutaman päivän. Menee tädin loma pilalle, jos hän joutuu huolehtimaan.”

Joel oli samaa mieltä. ”Etsitään hänet. Tuskin hän missään kaukana on.”

”Mutta miten me voimme täältä käsin hänet etsiä?” Joonatan kysyi. 

Joel mietti hetken. ”Eikö Susanna-tädin mies ole aika vaikutusvaltainen? Hän taisi auttaa Karolinankin etsinnöissä. Ehkä hän auttaisi nytkin?”

”Niin, no, voihan sitä aina kysyä”, Roope vastasi. ”Toivottavasti tämä sukulaisten katoilu nyt ei tule tavaksi… Joku voisi luulla, että katoilemme tahallamme hyödyntääksemme toisten varallisuutta.”

Joelin oli pakko naurahtaa hieman. Oli keventävää, kun joku pystyi laskemaan leikkiä vakavasta aiheesta.

”Minä voin soittaa Susannalle”, hän tarjoutui ja katsoi kelloa. ”Nyt hän kyllä taitaa olla vielä töissä.”

”Mitä minusta puhutaan?” huikkasi iloinen ääni heidän takanaan.

Pojat kääntyivät katsomaan tulijaa. 

”Olin kuulevinani nimeni mainittavan täällä”, hän sanoi.

”Oikein kuulit”, Joel sanoi, ”mutta ei me puhuttu sinusta, älä huoli.”

Susanna pani merkille poikien vakavat ilmeet, ja hänen omakin hymynsä pieneni hieman.

”Onko jotain tapahtunut?” 

Roope kertoi hänelle pääkohdat tapahtuneesta, ja Joel kuunteli vain puolittain. Vasta vähän aikaa sitten heidän mielialansa oli ollut korkealla, nyt se oli yhtäkkiä vajonnut pohjalukemiin yhden onnettoman uutisen seurauksena. Joel kuitenkin vakuutteli itselleen, että kaikki kääntyisi vielä parhain päin. Ei Elena missään kaukana voinut olla, eihän? 

”Ymmärrän”, Susanna sanoi kuultuaan koko tarinan. ”Epäilette siis, että Elenan isä on saattanut viedä hänet?”

”Sen valossa mitä Olivia meille kertoi, se on aika todennäköistä”, Roope vastasi. ”Pitää vain selvittää, kuka tämä mysteerinen isä on.”

”Ja te ajattelitte hyödyntää sukulaistenne vaikutusvaltaa etsinnöissä?”

”Se oli päällimmäisenä mielessä”, Joel vastasi. Susannan kasvoilla paistoi kuitenkin toinen ajatus. 

”Miksette levitä sanaa itse?” hän kysyi. ”Teillähän on keikkoja taas lähiaikoina tiedossa. Voitte kertoa faneillenne tapahtuneesta, varmasti heiltä heruu apua.”

”Hmm, ei muuten huono idea”, Roope innostui. Joeliakin alkoi kiinnostaa.

”Totta. Mehän saimme sen sopimuksenkin juuri, se poikii lisää faneja ja keikkoja, lisää näkyvyyttä”, hän pohti ääneen. ”Voisimme saada aika paljonkin apua.”

”Te saitte levytyssopimuksen?” Susanna huudahti innoissaan. ”Onnea!” 

Susanna halusi välttämättä juhlia bändin menestystä ja tarjosi kaikille kierroksen baaritiskistä. Joel toivotti helpotuksen tervetulleeksi ja kittasi juomaa kurkkuunsa, kunnes päässä humisi miellyttävästi. Tällä kertaa hän varoisi tosin päästämästä itseään samanlaiseen kuntoon kuin viimeksi…

Kun Joel lopulta (juotuaan ehkä yhden enemmän kuin oli aikonut) palasi huoneeseensa aikomuksenaan kaatua sänkyyn ja nukkua yhtä soittoa lounasaikaan saakka, hän kohtasi huoneensa ovella yllätyksen. Nainen oli tuttu jostain, hän ei vain saanut päähänsä, mistä…

”Hei, Joel”, nainen tervehti iloisesti. ”Ehdinkin jo odotella. Minulla oli viimeksi kivaa, ajattelin että ehkä sinäkin haluaisit ottaa uusiksi?”

Ai niin. Tämä oli se mysteerinen neiti T.

”Mikäs siinä”, Joel sanoi, ja T hihitti. 

”Sinä olet niin vaatimaton”, hän sanoi. ”Ja se viehättää minua.”

Yhtäkkiä hän kaappasi Joelin tiukkaan syleilyyn ja moiskautti pitkän ja intohimoisen suudelman. Hän ei tuntunut edes huomaavan, että Joel ei yllättyneisyydeltään ja humalaltaan ehtinyt mukaan. Joel päätti kuitenkin antaa olla ja heittäytyä hetkeen. Saanpahan ainakin muuta ajateltavaa kuin se Elenan juttu.

Huomenna olisi kuitenkin hyvä aika harkita omaan vuokrakämppään muuttamista.

*

Roopen ja Elisan huone

Joonatanin ja Ilkan huone

Joel sai oman huoneen (mutta mitä ihmettä Roope hakee sieltä???)

”Vau, olette saaneet tämän tosi kivannäköiseksi”, Susanna kehui vieraillessaan talossa ensimmäistä kertaa.

”Kuulostat aika yllättyneeltä”, Joel sanoi virnistäen. Susanna nauroi.

”Tarkotiin sitä, että olette onnistuneet loihtimaan tästä kampuksen murjusta kodikkaan, mikä ei kaikilta luonnistu.”

”Olisit sinäkin tänne mahtunut asumaan. Olisit voinut sisustaa mielesi mukaan.”

”Niin… Asuntolassa vaan tutustuu paremmin ihmisiin”, Susanna sanoi. Hän näytti miettivän jotain.

”Kuule”, hän sanoi sitten. ”Me ei olla tunnettu hirveän pitkään, mutta sinä olet mukava, joten saanko kysyä sinulta kysymyksen? Tarvitsen miehen näkökulman.”

”Kysy pois”, Joel vastasi uteliaana.

”No, mitä mieltä olet minusta?” 

Joel häkeltyi kysymyksestä. ”No, tuota…”

”Kysyn siis mielipidettäsi miehenä. Olenko minä viehättävä?”

”Öh, mihin sinä oikein tähtäät?” Joel takelteli.

”Älä ole noin hämmentyneen näköinen! En minä kanssasi aio seurustelemaan ruveta. Haluaisin vain tietää, onko minulla kehenkään ikinä mitään mahdollisuuksia. Kotona ei ainakaan tuntunut olevan”, Susanna sanoi ja kuulosti apealta.

”Aijaa”, Joel sanoi, helpottuneena vai pettyneenä, hän ei osannut sanoa. ”No mitä minä asuntolalla olen pannut merkille, niin aika monen pää on kohdallasi kääntynyt, muttet itse vain tunnu kiinnittävän siihen huomiota.” 

”Niinkö?” Susannan kasvot kirkastuivat. ”Ehkä minä alitajuisesti kuvittelin, että he katsovat siksi, koska olen uusi.”

”Kyllä he katsovat joka kerta, kun kuljet ohi”, Joel vakuutti. ”Voihan se johtua osittain siitä, että olet uusi. Eksoottista kauneutta kampukselle.”

”No, ei se nyt ehkä niin eksoottista ole”, Susanna hihitti. ”Kiitos! Nyt on paljon helpottuneempi olo.”

”Eipä kestä”, Joel vastasi. Hän halusi vaihtaa jo aihetta. 

Onneksi Susanna teki sen hänen puolestaan. ”Voisin ottaa selvää, jos paikallisessa huutosakissa olisi vapaita paikkoja”, hän pohdiskeli. ”Sitä kautta saisi ystäviä ja pääsisi parhaisiin bileisiin… Lähtisiköhän Elisa mukaan, vaikka seurusteleekin jo? Kaikki ovat hänelle kuitenkin kateellisia, koska hänen poikaystävänsä soittaa teidän bändissänne.”

”Aina voi kysyä”, Joel vastasi.

”Siitä tulikin mieleeni, että me tulemme katsomaan huomista keikkaanne”, Susanna jatkoi. ”Olen varma, että saatte kasaan satoja innokkaita auttajia.”

Hän hymyili, ja Joel vastasi hymyyn.

”Kiitos. Minä tosiaan toivon niin.”

* 

”Mahtavaa nähdä teitä täällä näin paljon!” Ilkka hehkutti mikrofoniin bändin soitettua suunnilleen puolet sen illan keikkasetistä. ”Tästä illasta tulee mieletön, pidetään huoli siitä!” Väkijoukko hurrasi. ”Ennen kuin jatkamme seuraavaan biisiin, tällä vieressäni olevalla ääliöllä on teille asiaa.”

Yleisö naurahti, ja Joel kiristeli hampaitaan. Ihmiset tietysti luulivat ääliön olevan vain läpänheittoa, mutta Joel tiesi sen olevan Ilkan vittuilua hänelle. Niin tiesi myös muu bändi. Joel kuitenkin tarttui mikkiin kuin ei olisi kuullut Ilkan sanoja. 

”Minä olen Joel, ja te tiedätte keitä me olemme”, hän aloitti. ”Jos ette tiedä, niin olemme Torantes, kampuksen paras bändi. Me olemme juuri saaneet levytyssopimuksen ja elämä hymyilee. Nyt minulle ja Roopelle on kuitenkin sattunut jotain ikävää.”

Yleisö oli hiirenhiljaa. Sellaista Joel ei ollut koskaan ennen kokenut; kukaan ei hiiskahtanut, ei taputtanut, ei viheltänyt, kaikki keskittyivät kuuntelemaan häntä, vain ja ainoastaan häntä.

”Meidän serkkumme, minulle pikkusisko, on kadonnut jäljettömiin. Me olemme painaneet etsintäkuulutuksia, ehkä olette jo huomanneet sellaisen tuolla ovessa. Jos ette, niin menkää katsomaan. Ja ottakaa yhteyttä, jos näette hänet. Ilmoituksessa on sähköpostiosoite.” 

”Seuraava kappale on ikisuosikki ja omistettu Elenalle”, Ilkka sanoi Joelin palattua kitaransa taakse. ”Sen nimi on Harha.”

Kuului hurrausta ja vihellystä. Harha oli takuuvarma hitti joka ikisellä keikalla, ja siitä jos mistä Joel oli ylpeä. Sitä biisiä soittaessaan hän tunsi, miten Elena oli läsnä, aivan kuin tyttö olisi pystynyt kuulemaan nuotit ja sanat, jotka oli kirjoitettu häntä varten.

*

Hassua. Ihan kuin ilmassa olisi kuulunut laulua.

Kreivin kartano oli kuitenkin hyvin syrjäisessä paikassa eikä naapureita ollut lähimaillakaan, joten Elena tiesi vain kuvittelevansa. Musiikki kuulosti kuitenkin hyvin todelliselta. Elenan olisi tehnyt mieli jäädä kuuntelemaan sitä ikuisiksi ajoiksi. Hänestä tuntui, että vain hän kuuli sen.

”Elena, mitä sinä teet?”

Elena hätkähti kuullessaan äänen takanaan. Isä se vain oli. Elena ei ollut tottunut miehen äänettömiin askeliin ja varjomaiseen liikkumiseen. Hän tottuisi kyllä, hän tiesi sen. Mutta se veisi aikaa.

”En mitään”, Elena mutisi ja meni sisälle. Musiikki oli lakannut kuulumasta, Kreivin ääni oli vienyt sen mennessään. 

”Sinä aloitat pian opintosi”, Kreivi sanoi seurattuaan Elenaa sisälle. ”Paneudukin niihin sitten kunnolla, niin pääset suvun täysvaltaiseksi jäseneksi.”

”Sinä olet puhunut tuosta jo iät ja ajat”, Elena puuskahti. ”Et ole koskaan kertonut, mitä se käytännössä tarkoittaa. Miten niin suvun täysvaltaiseksi jäseneksi? Ja sinun on jo kauan pitänyt tehdä minusta kaltaisesi. Mitä se tarkoittaa ja milloin se tapahtuu?” 

Kreivi hymyili. Oli hyvä, että tytär oli kiinnostunut omasta suvustaan enemmän kuin siitä perheestä, johon hänet oli kaapattu. Tytöstä tulisi mitä mahtavin emäntä kartanoon, ja Kreivi tunsi ylpeytensä kasvavan. Hyvä vaan, että tytön hankalasta äidistä oli päästy eroon.

”Tule olohuoneeseen istumaan”, hän sanoi ja katosi alakertaan. Elena seurasi uteliaana perässä. Hän oli odottanut tavanomaista saat-tietää-sitten-myöhemmin-litaniaa, tämä lupasi jotain uutta. 

Kreivi istui sohvalle ja taputti vapaata paikkaa vieressään. Varovasti Elena istuutui ja jäi odottamaan. Hän ei uskaltanut rikkoa hiljaisuutta.

”Kuten olen aiemmin sanonut, sukumme on vuosisatoja vanhaa”, Kreivi aloitti. ”Ja sinä varmasti olet jo aavistellut, että me emme ole tavallisia simejä. Miksi minun esimerkiksi muuten olisi paettava kellariin aina, kun aurinko alkaa sarastaa? Totuus on, että me olemme vampyyreja.”

”Eivätkö ne ole satuolentoja?” Elena kysyi epäuskoisena, mutta pieni orastava helpotus levisi hänen sisälleen. Hänen omituisille oireilleen olisi siis olemassa jokin syy. 

”Näytänkö minä satuolennolta?” Kreivi tivasi mutta tyyntyi sitten. ”Niin, emme me kovasti pidä itsestämme melua. Muinoin olemme pitäneet, ja se johti siihen, että nykyään tietyt tahot ovat keskittyneet rotumme järjestelmälliseen tuhoamiseen.”

Nyt on ainakin yksi heistä hoidettu pois päiviltä, Kreivi ajatteli, muttei sanonut ääneen. 

Hän havahtui mietteistään, kun Elena kysyi:

”Ketkä vampyyreja sitten tuhoavat?”

”Voi, sinun ei tarvitse huolehtia heistä”, Kreivi sanoi vain, ja Elena ymmärsi, että siitä aiheesta ei enää puhuttaisi. Niinpä hän vaihtoi aihetta.

”Kerro minulle oikeista vampyyreista. Tarinoissa he eivät ikäänny, eivät siedä auringonvaloa, juovat verta eivätkä voi saada lapsia. Pitääkö mikään paikkaansa?” 

”Kyllä, kyllä, tavallaan, ei”, Kreivi lateli. ”On totta, että vampyyrin pureman saanut lopettaa ikääntymisen sillä samalla hetkellä, kun veri seisahtuu hänen suonissaan. On myös totta, että jos altistumme auringonvalolle, palamme poroksi nopeammin kuin tulitikku. Mitä verenjuontiin tulee, no, periaatteessa vampyyrien ei tarvitse syödä tai juoda mitään. Silloin tällöin meille kuitenkin iskee himo siminverta kohtaan. Sen voi yrittää ohittaa hyvän itsekurin avulla, mutta toisaalta: miksi pitäisi?

”Ja kyllä, me saamme lapsia. Siitä sinä olet elävä todiste.” 

”Mutta eihän Karolina-täti – tai siis äiti – eihän hän ollut vampyyri?”

”Kyllä oli. Minä muutin hänet”, kreivi sanoi lyhyestä. Häntä ei huvittanut puhua siitä naisesta enempää kuin oli pakko.

”Aiotko sitten muuttaa minutkin?” Elena jatkoi kyselyään.

”Kyllä aion. Mutta en vielä.”

”Miksi ihmeessä et?” 

”Sinä lakkaat ikääntymästä kun muutut”, Kreivi sanoi kärsimättömästi. ”Haluatko todella jäädä teini-ikäiseksi loppuelämäsi ajaksi?”

”No… En”, Elena myönsi.

”Niin juuri. Minusta sinun on parempi opetella nyt niitä taitoja ja asioita, joita tulet tulevaisuudessa tarvitsemaan. Järjestän sinulle paikan yksityisestä yliopistosta, jonka johtaja on minun henkilökohtainen ystäväni. Sitten kun olet saanut opintosi päätökseen, lupaan pitää sanani ja tehdä sinusta sukumme täysvaltaisen jäsenen.”

Tähän Elena tyytyi mukisematta. Oli enää yksi asia, mikä täytyi selvittää. 

”Jos me emme kerran ikäänny”, hän sanoi, ”niin miksi tarvitset perijää kartanolle? Ja onko minulla sukulaisia sinun puoleltasi? Saanko tavata heitä?”

”Montako kertaa sinulle joutuu toistelemaan samoja asioita?” Kreivi ärähti. ”Kaikki on niiden teurastajien syytä. Minä olen nykyään ainoa elossa oleva sukumme edustaja. Ja turvatakseni sukumme jatkuvuuden tarvitsen sinua. Mitä enemmän meitä on, sitä vaikeampi meitä on hävittää sukupuuttoon. Tajuatko?”

”Juu… Tajuan minä”, Elena sanoi hiljaa. Hän oli saanut paljon informaatiota yhdellä kertaa ja tarvitsi nyt aikaa kaiken tiedon sulatteluun. 

Kreivi lähti (omien sanojensa mukaan) asioille, ja Elena meni puutarhaan. Hän ei pitänyt siitä, sillä se oli hyvin synkkä ja ankea, mutta jokin siellä häntä silti kiinnosti. Ja se jokin oli hautausmaa talon takana.

Hän ei voinut estää perhosten lepattelua vatsassaan ajatellessaan, kenet sieltä mahdollisesti löytäisi. Totta kai hänen oli nähtävä se omin silmin. 

Suurin osa kiviin kaiverretuista nimistä oli tyystin vieraita. Elena käveli eteenpäin. Hänen kämmenensä hikoilivat, mutta muuten hän oli yllättävän rauhallinen.

”Sirivuo… Aaltonen… Jupila… Bäckman…” hän lueskeli ohi vilahtelevia nimiä. Sitten hän pysähtyi. 

Karolina Bäckman

Tässä se oli. Nimen alle oli siististi kaiverrettu synnyin- ja kuolinpäivämäärät. Muistokirjoitusta ei ollut, vain yksinkertainen kivi ja pari kynttilää sen vieressä. Tässä oli hänen äitinsä viimeinen leposija. 

”Tuota… Hei”, Elena sanoi varovasti, vaikka tunsikin itsensä vähän hölmöksi, aivan kuin hautakivi pystyisi kuulemaan hänet tai vastaamaan hänelle. ”Minä tavallaan ymmärrän, mikä sai sinut viemään minut pois täältä. On sääli, että emme voineet koskaan tutustua. Minä olen kuitenkin ollut ihan onnellinen, mikä varmasti lohduttaa sinua.” 

Jossain raakkui korppi, ja Elena värähti. Hänen ei tehnyt mieli seistä ulkona enää kauemmin, ties mitä olioita metsän siimeksestä vielä putkahtaisikaan.

”Tulen taas joskus käymään”, hän sanoi vielä, jätti haudan sitten taakseen ja juoksi nopeasti takaisin sisälle. Mitäköhän tekemistä hän keksisi odotellessaan isän saapumista kotiin?

*

”Taasko sinä juot?” Elisa kysyi ärsyyntyneenä löydettyään Joelin kämpän terassilta lasi kädessä. ”Siitä asti, kun tuo baaritiski kärrättiin tänne, on tuntunut siltä, ettet sinä muuta teekään.”

”Enhän minä juo kuin yhden illassa”, Joel murahti, vaikka kädessä oleva lasi oli jo sen päivän toinen. Tai kolmas.

”Sovitaan sitten niin”, Elisa sanoi. ”Oikeastaan minun piti vain sitä sinulle sanoa, että ensimmäisen levynne arvostelut on julkaistu SimCityn Sanomissa.”

Joel havahtui, laski lasin kädestään ja meni etsimään lehden. Elisa seurasi häntä, ja se ärsytti Joelia. Hän ei viitsinyt sanoa mitään, sillä hän tiesi tytön olevan erittäin seurankipeä, ja nyt kun kaikki muut olivat luennolla, ei talossa ollut muuta seuraa kuin Joel itse.

Bändi oli julkaissut ensilevynsä erittäin nopeasti sopimuksen solmimisen jälkeen, sillä heillä oli kasassa toistakymmentä demoa, joista levy-yhtiö oli valinnut parhaat, pannut Torantesin studioon soittamaan ne uusiksi, miksannut ja koonnut ne levyksi. Aikaa ei ollut tuhlattu, ja Pamppulat olivat tehneet selväksi, ettei tultaisi tuhlaamaan vastaisuudessakaan.

”Minäkin luin sen, ja ihan hyvältä vaikuttaa”, Elisa sanoi. ”Kolme tähteä ensilevystä on aika hyvä saavutus. Ja arvostelija kirjoittaa löytäneensä levyltä ”kikkailua ja koukkuja, joita ei kovin moni tajua käyttää…” En tiedä, mitä se tarkoittaa, mutta kehulta se kuulostaa, eikö?”

”Voitko olla hiljaa?” Joel pyysi. ”Minä yritän lukea.”

Elisa sulki suunsa loukkaantuneena. 

Elisa oli kyllä oikeassa; kolme tähteä SimCityn Sanomien levyarvostelussa heidän ensimmäisestä albumistaan ei ollut millään mittakaavalla huono saavutus. Kehuja albumi oli saanut muun muassa monipuolisuudesta, tarttuvista kappaleista ja mielenkiintoisista melodisista koukuista – joista suurimman osan Ilkka oli lisännyt kappaleisiin. Moitteita oli tullut levyn yleisestä rönsyilevästä tunnelmasta ja kappaleiden samankaltaisuudesta – paitsi Harhan kohdalla, jota kriitikko ylisti vuolaasti. Joel tunsi lämpimän hehkun sisällään kasvavan, mitä enemmän hän tekstiä luki. 

”Siitä se lähtee!” Elisa iloitsi, kun ei enää malttanut olla hiljaa. ”Teistä tulee vielä maailmankuuluja, minä olen varma siitä.”

”Toivotaan niin”, Joel sanoi. ”Yhtiö odottaa uutta levyä ilmestyväksi mahdollisimman pian, mutta minä en tiedä, saammeko materiaalia kasaan niin nopeasti… On tässä vähän muuta mietittävää.” 

”Ai niin”, Elisa sanoi ja vakavoitui. ”Oletko soittanut sille tädillesi?”

”Olen. Hän lupasi auttaa minkä voi, mutta heilläkin on kiirettä. Pitää varmaan soitella vielä loputkin sukulaiset läpi. Tai vaan palkata yksityisetsivä. Tai en minä tiedä.”

”Ilmoittaa poliisille?” Elisa ehdotti. 

”Niin…” Joel sanoi miettivänä. ”Tässä jutussa on vaan jotain niin salamyhkäistä, etten ole varma, olisiko hyvä juttu sotkea poliisia mukaan.”

”No, omapahan on valintasi”, Elisa tokaisi, ja samassa ovi kävi. 

”Hei, lehti on tullut!” Joonatan sanoi iloisesti. ”Onko se arvostelu siellä?”

”Joo, on, ja surkea onkin. Hyvä kun puolikkaan tähden saitte”, Elisa tokaisi ja suikkasi suukon perässä tulevan Roopen suulle.

”No heh heh. Rakas sisareni on hauskalla tuulella tänään”, Joonatan tuhahti ja meni lukemaan arvostelua.

”Ainahan minä”, Elisa kihersi.

Ilmestyneen arvostelun kunniaksi pojat ja Elisa päättivät mennä keskustaan keilaamaan. Elisa soitti Susannalle ja pyysi tämänkin mukaan. Tunnin kuluttua koko poppoo oli saanut keilakengät jalkaansa ja varattua radan. Kuulat eivät tahtoneet osua keiloihin vaan luiskahtivat nopeasti ränniin, mutta ainakin kaikilla oli hauskaa. 

Joel kyllästyi keilaamiseen nopeasti ja meni mieluummin sivummalle juttelemaan heitä pitkään tuijottaneiden fanien kanssa. Myös muut lopettivat keilaamisen, ja Roope pyysi Elisan tanssimaan kanssaan. Joonatan liittyi Joelin ja fanien seuraan, ja se sai fanit hihittämään hervottomasti.

”Missä se teidän söpö laulajanne on?” yksi kyseli.

”Hänellä on muuta menoa”, Joel vastasi nopeasti.

”Kiinnostaako teitä tanssiminen?” Joonatan kysyi ja vei yhden faneista tanssilattialle. 

”Minäkin voisin haluta tanssia”, Susanna sanoi iloisesti Joelin takana. Joel kääntyi tytön puoleen.

”Sinä olet varmaan aika paljon minua parempi, kun olet treenannut niissä huutosakkiharjoituksissa”, hän sanoi ja virnisti. Susanna nauroi.

”Luuletko sinä, että julkisilla paikoilla tanssiessani tekisin jotain huutosakkiliikkeitä? Hassu.” 

Susanna tanssi kuitenkin hyvin, ja Joel teki parhaansa, ettei talloisin naisen varpaita. Susannan leveästä hymystä päätellen hän myös onnistui tavoitteessaan.

”Pitäisikö huikata DJ:lle että soittaisi seuraavaksi teidän biisinne”, Susanna ehdotti ja vinkkasi silmää.

”Ei ole mikään pakko”, Joel vastasi. ”Vierastan sitä, että kappaleitamme soitetaan radiossa. Se kuulostaa niin omituiselta.” 

”Älä turhaan. Ne kuulostavat hyviltä, vaikka genre onkin hieman makuni ulkopuolella”, Susanna kehui. Joel nyökkäsi kiitokseksi, ja parivaljakko jatkoi tanssahtelua. Joel ei mielestään ollut huono tanssija, mutta Susannaan verrattuna tunsi itsensä hyvin kömpelöksi. Siitä huolimatta hänen mielialansa oli korkealla. Hyvä on, Elena oli kadonnut, mutta hän oli tehnyt asian eteen kaiken voitavansa. Oli hänen vuoronsa nauttia ja unohtaa huolet edes hetkeksi.

*

Joelin askeleet lähestyivät Punkkibaaria. Hän oli oikeastaan matkannut kantakaupunkiin ostamaan elektroniikkaa, jota kampuksen kaupoista ei saanut, mutta päättänyt matkalla poiketa muistojen täyttämässä paikassa. Punkkibaarilla oli hänelle erityinen merkitys, olihan hän Torantesin kanssa soittanut siellä yhden merkityksellisimmistä keikoista bändin alkuvaiheilla. Vaikka hän nykyään kallistui enemmän metallin kuin punkin puoleen, oli paikan tunnelmassa jotain ainutlaatuista ja nostalgista.

”Olut, kiitos”, hän tilasi tiskiltä. Baarimikko, joka oli hillitön Torantes-fani, laski juoman tuoppiin varoen läikyttämästä pisaraakaan ja ojensi juoman Joelille. ”Yläkerrassa soi muuten biisejä teidän levyltänne”, hän vinkkasi, ja Joel nyökkäsi kiitokseksi.

”Ehkä joku ilta menen kuuntelemaan. Nyt on oikeastaan asioita hoidettavana.”

Elektroniikkapuodissa ei tuhlaantunut kauaa aikaa, ja pian Joel oli jo ulkona. Hänen ohitseen pyyhälsi nainen, jonka taskusta tipahti lompakko. Joel juoksi naisen kiinni.

”Anteeksi, tämä taisi tippua sinult-” hän aloitti, mutta lauseen loppu jumahti kurkkuun.

Nainen oli sievä. Hyvin sievä. 

”Voi, kiitos todella paljon!” nainen sanoi iloisena saatuaan lompakkonsa takaisin. ”Kamalaa, jos olisin menettänyt kaikki rahani. Minä olen Jenni”, hän esittäytyi sitten ja kätteli Joelia. Joel sai juuri ja juuri käteltyä takaisin.

”Jo-Joel…” 

Vähitellen Joel alkoi saada puhekykyään takaisin. Jos hän jäisi tuppisuuksi, Jenni voisi kyllästyä ja lähteä tiehensä. Eikä hänellä ollut edes naisen numeroa! ”Oletko sinä ihan kauppareissulla?” hän kysäisi avatakseen keskustelun, vaikka oli pettynyt itseensä. Eikö hän todellakaan ollut keksinyt mitään fiksumpaa? 

”Olen menossa kotiin. Olin päivällisellä siskoni luona”, Jenni kertoi. ”Entäs itse?”

”Noo, tässä ostoksilla ollaan ja sitä ennen poikkesin paikallisessa baarissa…”

”Ai Punkkibaarissa? Se on kiva paikka, itsekin viihdyn siellä.”

Siitähän saikin loistavasti keskustelun avattua. Jenni ei tosin tainnut tuntea paikassa soivia underground-bändejä kovin hyvin, sillä hän ei tuntunut tunnistavan Joelia. Tavallaan se oli Joelille helpotus, hänellä ei ollut paineita esittää muuta kuin oli. 

He juttelivat ja kadottivat samalla ajantajun. Pian he huomasivat pimeän laskeutuneen, ja yksi yliopiston lehtoreistakin oli saapunut illanviettoon ja huikkasi heit Joelille. Joel vain naurahti ja yritti olla kuin ei huomaisikaan. Hänellä oli nyt tärkeämpää mietittävää. 

”Kuule, lähtisitkö joku ilta syömään? Keskustassa on paljon kivoja paikkoja”, Joel ehdotti rohkaistuaan itseään hetken. Jenni näytti otetulta.

”Lähdenhän minä. Tässä numeroni, soittele mahdollisimman pian.”

Varmasti soittelen, Joel ajatteli hymyssä suin katsellen vuoroin Jennin loittonevaa selkää, vuoroin lappua, jolle nainen oli tuhertanut numeronsa pienellä, siistillä käsialalla. Tähän juttuun kannatti panostaa täysillä.

* 

”Onpa kiva olla taas kotona”, Evelina sanoi tyytyväisyyttä hehkuen astuttuaan ulos taksista. Loman aikana hän oli saanut uutta virtaa ja nuortunut varmaan kymmenen vuotta. Twiikkii-saarilla hän oli nähnyt ja kokenut vaikka mitä ihmeellistä, ja paloi halusta jakaa lomakokemuksiaan Elenan kanssa. Ari seurasi vaimoaan myhäillen itsekin tyytyväisenä. Elena saisi kuunnella kyllästymiseen asti vanhusten intoilua. 

”Elenaaa, kotona ollaan!” Evelina huikkasi eteisestä. ”Toimme tuliaisia!”

”Nyt on jo myöhä, hän taitaa olla nukkumassa”, Ari huomautti.

”Ai niin tosiaan. Tämä aikaero saa minut aivan sekaisin”, Eve nauroi, ja vanhukset hiippailivat huoneeseensa purkamaan tavarat ja vaihtamaan pyjamiinsa. 

Evelina päätti kuitenkin kiivetä vielä yläkertaan toivottamaan Elenalle hyvät yöt, vaikka tyttö ei häntä kuulisikaan. Hänestä oli tyynnyttävää katsella lasten unta – vaikka herranjestas, eiväthän he enää mitään lapsia olleet. Hassua, vastahan hän vaihteli kolmikon vaippoja ja syötti heitä tuttipullosta, ja nyt kaksi heistä on yliopistossa tahoillaan ja kolmaskin varttunut jo kauniiksi nuoreksi naiseksi! 

”Elena”, hän kuiskasi tytön huoneen ovella ja raotti sitä sitten. Huone oli pimeänä. Evelina astui varovasti sisään. Hänellä kesti hetken aikaa tottua pimeään, sitten hän etsi katseellaan Elenan vuodetta.

Se oli tyhjä.

*

No niin, voin jo kuulla huokailut "lehmäkasviko sen vain söi?" (Kyseessä siis tuo Olivian isän kuolema :D) Voin jo nyt lohduttaa ettei asia ihan niin yksinkertainen ole. Minulla on päässäni mietittynä hienot juonikuviot tuota varten, ja odotan, että pääsen kertomaan niistä... 

Tiedättekö sen fiiliksen, kun päässä kehittyy juonta toisensa perään ja sitten mietityttää, miten sen kaiken saisi kerrottua fiksusti (tai ylipäänsä)? Juuri nyt tuntuu siltä. Viimeinkin Joel pääsi tapaamaan jälleen yhden potentiaalisen vaimoehdokkaan. Minulla on jo suunnitelmia hänen lastensakin varalle, tosin en tietenkään tiedä, pääsenkö toteuttamaan niitä, sillä en tiedä saako hän tyttöjä vai poikia... :D Ei pitäisi suunnitella näin kamalasti.

Mutta tuosta Elenan, Kreivin, Olivian ja hänen perheensä kiemuroista saisin varmaan jopa kokonaisen osan aikaiseksi. Pitääkin miettiä, teenkö heille oman osan vai tungenko näiden ns. "perusosien" väliin pätkiä. No, sitä tässä miettiessä...

Niin, ja Jenni tosiaankin on townie, vaikkei siltä ehkä näytä (;

Mukavaa heinäkuun loppua ja kommentoikaahan, kiitos!