torstai 30. toukokuuta 2013

19. Kohti uutta ja tuntematonta

Hei ja anteeksi kamalasti että osan julkaisu on kestänyt näin kamalan kauan! Pitemmittä puheitta siis itse asiaan.




Juhanan katse oli vakava ja huokui ylpeyttä. Hän oli aivan samannäköinen kuin Evelinan muistikuvissa. Vilhelmina oli ollut pikkutyttö maalatessaan muotokuvan, mutta se oli uskomattoman näköinen. Jokainen yksityiskohta oli tallennettu tarkasti. 




Evelina katseli seinällä roikkuvaa kuvaa isästään ja huokaisi syvään.
”Saat sitten vihdoin pojan perimään talon”, hän mutisi. ”Sitähän sinä aina halusit, vai kuinka?”
Taulu oli hitusen kallellaan oikealle, joten hän suoristi sen ja pyyhkäisi pölyt kehyksistä. Heti näytti paljon paremmalta.




”En tiedä, olisitko sinä valinnut toisin”, Evelina jatkoi. ”Luultavasti olisit. Eipä sillä väliä, sillä tämä on minun asiani päättää.”
Hän tiesi, miten perhe tulisi reagoimaan tähän päätökseen. Osa olisi tyytyväisiä, osa taas… no, nätisti ilmaistuna suuttuisi hieman. Hänen diplomaattiset taitonsa joutuisivat koetukselle, mutta kaikesta huolimatta hän tiesi tehneensä oikean valinnan. Tai niin hän uskotteli itselleen. Ei hänen valintansa kaikkein ilmeisin ollut, perijälle kun lankesi osakseen paljon vastuuta, hän jos kuka tiesi sen.

Joel oli kuitenkin sisimmässään kunnon poika ja pystyisi samaan kuin hän itse.




Joel tuskaili läksyjensä parissa. Hänen täytyi kirjoittaa aine simspanjantuntia varten, joka oli huomenna. Tapansa mukaan hän oli jättänyt asian viime tinkaan. Homman haastavuutta lisäsi se, ettei hän oikeastaan tajunnut koko kielestä mitään, vaikka oli opiskellut sitä jo muutaman vuoden. 




Hän etsi taustatietoa ainetta varten internetistä, kuten opettaja oli neuvonut tekemään. Simspanjankielisten sivujen teksti vilisi hänen silmissään. Joel pinnisteli ymmärtääkseen sanan sieltä, toisen täältä, mutta siitä ei tullut mitään. Hänen teki mieli heittää koko kone nurkkaan, pois mielestä. Miksi ihmeessä hän edes oli valinnut simspanjan yläasteella valinnaiseksi kieleksi? Ai niin, koska Evelina oli ollut sitä mieltä, että edes yksi vieras kieli oli opeteltava. Se toisi yleissivistystä ja helpotusta yhä uusien kielien opiskeluun.

Mutta kun Joelia ei oikeastaan olisi vähempää kiinnostanut.





Hän vaihtoi suosiolla ainetta. Äidinkieli. Siinäkin aineessa hän oli pahasti jäljessä, palauttamattomia esseitä oli vaikka kuinka. Nyt oli mitä otollisin aika yrittää kuroa railoa umpeen ja parantaa arvosanoja. Eipä hänellä muutakaan tekemistä ollut, kotoa kun ei saanut poistua eikä bänditreeneihin mennä.
Joel ei kuitenkaan tajunnut esseiden rustaamisesta yhtään sen enempää kuin simspanjastakaan, joten hän luovutti saman tien. Kitara lepäsi houkuttelevasti jalustallaan, suorastaan houkutteli tarttumaan itseensä ja näppäilemään kieliään. Joel ei voinut vastustaa kutsua, vaan sysäsi läksyvihkonsa sängyn alle ja kiinnitti piuhat. Kun ensimmäinen sävel kaikui huoneessa, hän oli jälleen elementissään. 




Hän ei kuullut puhelimen soivan, vaan havahtui sointujen maailmasta vasta, kun kuuli Evelinan huutavan käytävästä:
”Joel! Se on sinulle! Tulisitko puhelimeen?”
Joel laski kitaran takaisin jalustalle ja meni käytävään hakemaan luurin äidiltään.




”Haloo?”
”Hei, jäbä! Ihan mahtavia uutisia! Missä oikein olet? Pääsetkö tulemaan treenikämpälle?”
Se oli Roope. Hänen äänensä oli hysteerisen innostunut; jotain merkittävää oli täytynyt tapahtua, tavallisesti Roope ei ollut noin vauhkona mistään. Joel tunsi vatsassaan raskaan kiven joutuessaan vastaamaan Roopelle:
”En pääse. En pääse seuraavaan neljään viikkoon. Sinun on kerrottava uutinen minulle puhelimessa tai koulussa.”
”Mitä ihmettä?” Roope kysyi, ja Joel pystyi mielessään näkemään, miten hänen leukansa oli loksahtanut sijoiltaan. 




”Minä olen arestissa”, Joel sanoi masentuneena. ”Äiti sai Vilhelminalta kuulla siitä keikasta. Ei sosiaalista elämää eikä bänditreenejä kuukauteen. Olen jumissa täällä ja joudun harjoittelemaan itsekseni pysyäkseni vireessä.”
”Et ole tosissasi!” huusi Roope tuohtuneena. ”Pitikö sinun hankkiutua arestiin juuri nyt? Kaikkein huonoimmalla hetkellä!”
”Ensinnäkin, minä en hankkiutunut arestiin, se oli sinun äitisi joka – Miten niin? Mitä tapahtuu?”





”Ilkka on onnistunut hommaamaan meille keikan”, Roope sanoi dramaattisesti. ”Meidän ekan oikean keikan nykyisellä kokoonpanolla! Ensi kuun alussa kulttuuritalolla. Hyvä on, siellä esiintyy muitakin bändejä, paljon tunnetumpia, ja meille on varattu aikaa vain puoli tuntia, mutta silti! Sinne on myyty jo nyt viitisensataa lippua, veikkaan että kuukauden päästä tulijoita on melkein kuusisataa!”
Joel ei ollut uskoa korviaan. Tämä oli liian hyvää ollakseen totta. Ja samalla liian huonoa.
”Miten me oikein treenataan keikkaa varten, kun sinä olet siellä, eikä me voida soittaa yhdessä?” Roope kysyi vihaisena, ja Joel tunsi puukon kiertyvän ilkeästi haavassa.




”Kuule, en minä vapaaehtoisesti ole kotiarestissa!” hän raivosi luuriin. ”Jos jotakuta haluat syyttää, niin syytä äitiäsi! Hän se meni juoruilemaan minun äidilleni.”
”No en minä tajunnut, että he juttelisivat keskenään Vihreästä Päivästä! Etkä kyllä tajunnut sinäkään sen puoleen. No, oli miten oli, tämä on tilanne nyt”, Roope totesi kylmästi. ”Meidän on soitettava Torantesin ensimmäinen keikka ilman sinua, bändin johtajaa. Toivota onnea ja ole ylpeä itsestäsi.”

Hän paiskasi luurin kiinni omassa päässään, ja Joel joutui vetämään kuuloketta kauemmas korvastaan. Hän laski sen kannattimeen ajatukset sykkyrässä.

Mitä äsken oikein oli tapahtunut? Miksi hän oli riidellyt Roopen, serkkunsa ja yhden parhaista ystävistään, kanssa?





Hän oli laahustamassa takaisin huoneeseensa, kun Evelina tuli olohuoneesta hänen luokseen.
”Onko kaikki hyvin?” hän kysyi huolestuneena. ”Kuulin huutoa –”
”Kaikki on ihan hyvin”, Joel mumisi ja käänsi selkänsä.
”Odota hetki”, Evelina sanoi. ”Minulla on asiaa sinulle ja Esaiakselle.”




Joel laittoi kädet puuskaan ja odotti, kun Evelina kutsui Esan paikalle. Kun kummatkin pojat olivat kuuloetäisyydellä, Evelina sanoi:
”Minä olen miettinyt erästä asiaa kauan ja hartaasti. Jommankumman teistä on aikanaan perittävä tämä talo ja hoidettava sitä ja sen tiluksia. Valinta oli vaikea ja pohdin sitä pitkään, mutta olen nyt päätynyt ratkaisuun.”
Esaias höristi korviaan, Joel kohotti hieman leukaansa.



”Joel, sinä saat talon vastuullesi, kun minusta aika jättää.”
Evelina kääntyi Esaiaksen puoleen ja hymyili. ”Esa-kulta, toivottavasti et ajattele, että suosisin Joelia sinun kustannuksellasi. Ajattelin lähinnä sitä, että näin saat mahdollisuuden pyrkiä ulkomaille hyödyntämään kykyjäsi. Toivottavasti ymmärrät.”
”Ymmärrän minä”, Esaias sanoi, eikä hänen äänessään ollut katkeruutta, päinvastoin. ”Siitä minä haaveilenkin! Kiitos, äiti.”
Hän lähti läksypinonsa pariin tyytyväisyyttä hehkuen. Joel sen sijaan ei ollut tilanteeseen tyytyväinen ollenkaan. 



”Entäs minun mahdollisuuteni?” hän tivasi.
Evelina näytti huolestuneelta.
”Kuinka niin? Olisitko sinäkin halunnut ulkomaille? Olen pahoillani, kulta, mutta – ”
”En minä sitä tarkoittanut! Mutta minä haluan panostaa Torantesiin ja päästä kiertämään ulkomaita, ja tilannetta ei ainakaan helpota se, että saan tämän jättikartanon vastuulleni. Etkö yhtään ajatellut sitä?”
”Mutta kulta”, Evelina aloitti. ”Tiedät, miten epätodennäköistä hyvienkin bändien on menestyä maailmanlaajuisesti, ja ajattelin että perimällä talon et ainakaan jää taivasalle, jos asiat eivät suju odotetusti –” 




”Ja pyh! Sinä et vain usko, että Torantesista ikinä tulee mitään!” Joel karjui. ”Sinä et usko, että minusta tulee mitään, että minä jään ikuisiksi ajoiksi tänne nurkkiin pyörimään! Että minä olen siksi juuri sopiva henkilö ottamaan sukukartanon vastuulleni! Jumalauta, kiitos vain ihan kamalasti!”
Hän juoksi käytävän poikki huoneeseensa ja paiskasi oven kiinni. Evelinan olo oli hämmentynyt. Hän oli aavistanut, että jompikumpi olisi ollut pettynyt tilanteeseen, mutta hän ei ollut arvannut sen olevan Joel.

Oliko hän sittenkään valinnut oikein?

*





”Esaias! Hei, Esa! Täällä!”
Esaias räpytteli silmiään ja haravoi koulun käytäviä katseellaan. Lopulta hän huomasi, kuka häntä huusi, ja hänen sydämensä alkoi tykyttää kiivaammin. Kukapa muukaan se oli kuin Sinikka. Esaias yritti koota itsensä kuulostaakseen mahdollisimman normaalilta.
”No hei. Luulin, että olet kavereidesi kanssa.”
”Oh, niin minäkin”, Sinikka vastasi. ”Siiri on kuitenkin kipeä, samoin Alisa. Heihin on tarttunut se vatsapöpö, joka täällä jyllää. Sonja on matkoilla, ja muut kai lintsaavat. He tekevät niin välillä, ja se on pöyristyttävää. Minä kaipaan seuraa. Haluaisitko tulla pihalle kanssani?” 



Esaias oli onnensa kukkuloilla. ”Joo, voinhan minä tulla”, hän sanoi varoen kuulostamasta liian innokkaalta.
”Hienoa!” Sinikka sanoi ilahtuneena. Esaias seurasi häntä, kun hän hyppelehti autiolla käytävällä – kaikki muut oppilaat olivat jo ulkona nauttimassa kauniista ilmasta – kohti ulko-ovia. 



”Tämä on rauhallinen paikka”, Sinikka sanoi raukeana ja hengitti syvään sisään. ”Minä pidän tästä paikasta, ja me hengataan täällä usein tyttöjen kanssa. Mitä mieltä sinä olet?”
”Minäkin pidän tästä”, Esaias sanoi. ”En ole tajunnut, että koulun alueelta voi löytyä jotain tällaista. Täällä voisi olla mukava tehdä vaikka läksyjä.” 



”Niin minä teenkin aina välillä”, Sinikka naurahti. ”Mitä jos tehdään ne tänään yhdessä?”
Pyysikö Sinikka minua juuri viettämään kanssaan aikaa?” Esaias mietti pää pyörällä. Hän nyökkäsi.
”Tehdään vain.”
”Sinä olet hyvä matematiikassa, etkö olekin? Osaat varmaan auttaa minua.”
”Juu, varmasti.” 




He jatkoivat juttelua koulusta ja siirtyivät vähitellen muihin aiheisiin. Sinikan seurassa välitunnin vähäiset minuutit hupenivat nopeasti, ja hän toivoi, että niitä olisi ollut roppakaupalla enemmän. Kellon soidessa Sinikka kuitenkin lähti keinuvin askelin kohti luokkahuonettaan, ja Esaias toimi saattajana. Ennen luokkaan astumistaan Sinikka vielä kääntyi hymyilemään Esalle.
”Sinun kanssasi on mukava viettää aikaa. Nähdään ensi välitunnilla!”
Sitten hän katosi luokkaan.

Sinun kanssasi on mukava viettää aikaa. Nuo sanat saivat Esaiaksen kasvoille leveän virneen, ja hän tallusteli oppitunnille toistakymmentä kiloa kevyempänä kuin hetki sitten.

*




Joel oli anellut äidiltään armahdusta arestista sen verran, että olisi kyennyt harjoittelemaan ja esiintymään tulevalla keikalla, mutta Evelina oli ollut järkähtämätön. Joel oli kokeillut kaikkea: hän oli rukoillut polvillaan, hän oli heittäytynyt uhmaikäiseksi, hän oli pitänyt mykkäkoulua, paiskonut ovia, huudattanut musiikkia ja yrittänyt jopa livistää. Jäätyään kiinni hän sai päälleen vihaiset huudot, mutta arestia ei onneksi pidennetty. Niinpä Joel vietti aikansa huoneessaan tylsistyen ja miettien, kuinka bändikaverit hioivat riffejä ja komppeja ja lyriikoita loistaakseen yleisön edessä. Hän oli niin katkera, että rintaan sattui. 



Hän ei pystynyt edes keskittymään läksyihinsä, joten tekemättömien tehtävien vuori kasvoi päivä päivältä. Evelina oli vihainen siitäkin, eikä se helpottanut hänen arestiaan yhtään. Päivien kuluessa Joel vain vähitellen lakkasi välittämästä. Koulu ei merkinnyt mitään, arvosana heilui juuri ja juuri sellaisissa numeroissa, että hänet hyväksyttäisiin maan vähiten arvostettuun yliopistoon, mikä riittikin hänelle vallan mainiosti, jos yliopisto kerran oli pakko käydä. 




Vihdoin, lopultakin, kuukausi oli kulunut ja Evelina julisti arestin päättyneeksi. Joelista tuntui oudolta kävellä jälleen treenikämpälle niin pitkän tauon jälkeen; hänhän oli tottunut käymään siellä lähes päivittäin. Ulos kantautui sähköisten soitinten räminää, rumpujen pauketta ja Ilkan laulua – treenit oli siis aloitettu. Joel kiirehti askeliaan niin, että lopulta eteni puolijuoksua. Hän koputti oveen pari kertaa ja astui sitten sisään. 



Soitto lakkasi heti hänen suljettuaan oven takanaan. Ilkka näytti lievän yllättyneeltä ja Joonatan iloiselta, mutta Roopen ilmettä Joelin oli vaikea tulkita. Hän heitti takkinsa naulaan.
”Moi. Kiva olla täällä taas. Millä aloitetaan tämän päivän treeni?" 



”No tuota…” Roope takelteli, ”me ollaan vähän kehitelty uutta materiaalia, jos haluat kuulla niin voidaan soittaa…”
”No soittakaa ihmeessä”, Joel sanoi. ”Jammailen mukana ja koitan keksiä uusia ideoita.”
Roope mumisi jotain ja tarttui bassoonsa. Joel ei vilkaissutkaan Ilkkaan päin, mutta tunsi tämän haukkamaisen katseen kohdistuvan itseensä. Hän ei antaisi sen häiritä, ei nyt, kun hän viimein oli treenikämpän välkkyvien loisteputkilamppujen alla tekemässä sitä, mitä rakasti eniten maailmassa. Hän näyttäisi Ilkalle olevansa pomo – siitäkin huolimatta, että Torantesin ensimmäinen keikka oli soitettu ilman häntä. 



Joel yritti pysyä hänelle tuntemattomien kappaleiden tahdissa. Ne olivat hyviä, erittäin hyviä, mutta kaipasivat silti pientä viimeistelyä. Ensimmäisen biisin puolivälissä hän alkoi tapailla riffejä, jotka sopisivat biisin tunnelmaan, kokeili uudestaan ja uudestaan. Hän yllättyi itsekin siitä, miten helposti improvisoiminen sujui. Biiseihin tuli heti lisää syvyyttä ja mielenkiintoa, kun niitä hieman väritti kitaralla. 



He kuluttivat noin tunnin kappaleiden hiomiseen ja harjoittelemiseen. Sitten Joonatan pakkasi rumpukapulansa ja ilmoitti, että häntä kaivattiin kotona, hänen äidillään oli seuraavana päivänä syntymäpäivä ja hänen täytyi käydä viimeistelemässä lahjansa. Ilkkakin lähti, hän ei mitä ilmeisimmin halunnut jäädä paikalle pidemmäksi aikaa kuin oli pakko, ja se kyllä sopi Joelille. Hän irrotti piuhan kitarastaan ja mietti, pitäisikö hänenkin lähteä jo. Roope viritteli bassonsa kieliä hänen takanaan. Hiljaisuus heidän välillään uhkasi muuttua painostavaksi. 



”Keikka taisi mennä hyvin?” Joel kysyi lopulta. Hän ei oikeastaan ollut varma, halusiko kuulla siitä mitään, mutta ei lopulta pystynyt olemaan hiljaakaan aiheesta. Se olisi ollut aivan liian teeskenneltyä. Hän odotti, ja Roope vastasi lopulta.
”Joo, meni se ihan hyvin. Väkeä oli muutama sata, ja eturivissä oli joitain, jotka oikeasti jopa jammailivat mukana.” 



”No kiva”, Joel sanoi tekopirteästi.
”Joo… Kyllä se tästä”, Roope sanoi ilmeisen helpottuneena, että Joel suhtautui asiaan niin rennosti. 



”Vaikka täytyy kyllä myöntää”, hän lisäsi hetken kuluttua, ”että kyllä se keikka olisi mennyt paremmin, jos sinä olisit ollut mukana.”
Hän ei sanonut sitä syyttävästi. Hän sanoi sen antaen ymmärtää, että hän oli kaivannut Joelia seurakseen lavalle, ja siitä Joel oli kiitollisempi kuin mistään muusta. Hänen mielialansa koheni valtavasti.
”Seuraavalla keikalla minä olen mukana aivan varmasti”, hän vakuutti.



”Aivan varmasti olet”, Roope sanoi ilahtuneena. ”Hei kuule, anteeksi että syytin sinua siitä arestista. Olisihan meidän pitänyt ottaa huomioon se, että meidän äidit on aika paljon tekemisissä keskenään…”
”Ei se mitään”, Joel sanoi nopeasti ja virnisti sovinnon merkiksi. ”Oli se keikka sen arvoinen.” 




”Jammaillaanko vielä hetki, ennen kuin häivytään?” Roope ehdotti, ja Joel suostui oikopäätä.
Hän ei muistanut, milloin hän olisi nauttinut jammailusta niin paljon kuin juuri sillä hetkellä.


*



Syksy lähestyi jo loppuaan, mutta ilma oli yhä kaunis, kirpeä ja raikas. Aika oli taas kulunut älyttömän nopeasti, ja Evelina alkoi vasta nyt tuntea itsensä todella vanhaksi. Lapset olivat itsenäisiä eivätkä tarvinneet häntä tai Aria, joten heillä oli yhä enemmän aikaa itselleen. Pitäisikö sitä vaikka matkustella, nyt kun kerrankin oli tilaisuus?



”Moi äiti!” Esaias huikkasi. ”Moi isä!” Sinikka seurasi hänen vanavedessään. Hän melkein kuului kalustoon, Esaias oli tuonut tytön mukanaan koulusta niin usein.
”Me mennään ylös tekemään läksyjä!” Esaias ilmoitti, ja nuoret katosivat yläkertaan. Rappusista kuului iloista juttelua ja hihittelyä. Evelina ei tuntenut poikansa tuoretta tyttöystävää kovin hyvin, mutta tämä vaikutti oikein mukavalta. Ei juonut, ei polttanut eikä muuten houkutellut Esaa pahoille teille. Mikäs sen mukavampaa. 




Esaias oli tosiaan alkanut seurustella Sinikan kanssa, nyt he olivat olleet vakituisesti yhdessä pari kuukautta. Esaias oli onnensa kukkuloilla jo silloin, kun sai istua Sinikan kanssa hiljaa huoneessaan ja miettiä otsa rypyssä kotitehtäviä tai jutella maantiedon ryhmätehtävästä. Aina silloin tällöin se tietenkin unohtui, eikä Esalla ollut mitään sitäkään vastaan. 



Joel oli hieman kateellinen veljelleen tämän tyttöystävästä ja katkera siitä, että pikkuveli sai kokea seurustelun riemun ennen häntä. Ei hän sitä kuitenkaan koko ajan jaksanut miettiä, sillä hän oli valintansa tehnyt: ihmissuhteet saivat väistyä bändin tieltä.



Siksi häntä ärsytti myös se, että Roope ja Elisa olivat alkaneet seurustella, ja Elisa oli nykyään seuraamassa jokaisia bändin treenejä. Ei se muuten olisi häirinnyt, mutta Elisa ei tajunnut rockista yhtään mitään. Lisäksi hän kikatti liikaa ja keskeytti treenit vähän väliä tyhmillä kysymyksillä. Roope oli ainoa, jota tämä ei häirinnyt, hän vain suikkasi tytön huulille suukon, kutsui tätä hunajakukkaseksi ja sanoi selittävänsä asian myöhemmin. Se sai koko muun bändin pyörittelemään silmiään, mutta hiljensi Elisan ainakin hetkeksi. 



Ilkka oli kuluneiden kuukausien aikana hommannut heille toistakymmentä keikkaa, ja eräänä iltapäivänä hän tuli jälleen treenikämpälle ilmoitusasian kanssa.
”Me soitetaan kolmen viikon päästä Punkkibaarissa”, hän sanoi. ”Serkkuni tutun kummisedän sisko on töissä siellä ja auttoi järjestämään keikan.”
”Ooh!” Elisa henkäisi. ”Minä tulen katsomaan teitä tyttöporukan kanssa!”
”Joo joo, kiva”, Ilkka sanoi kiinnittämättä Elisaan suurempaa huomiota. ”Miten on, käytetäänkö samaa settilistaa kuin viimeksi?” 



Noin vartin mittaisen pohdintatuokion jälkeen he päätyivät käyttämään pääosin samaa settilistaa kuin edellisellä keikallaan – ”jotta ihmiset oppivat tunnistamaan kappaleemme”, oli Ilkka perustellut – mutta lisäämään loppuun vielä pari upouutta biisiä. Joel ei halunnut myöntää sitä Ilkalle, mutta hän oli äärimmäisen innoissaan. Punkkibaari oli punk- ja rockdiggaajien suosima mesta, joka oli kuuluisa mielettömistä keikoistaan ja siitä, että se suosi underground- ja autotallibändejä. Sinne ei tietenkään tavallisesti päässyt alaikäisenä, joten keikkailu siellä olisi ainutlaatuinen tilaisuus.



Ainutlaatuinen tilaisuus… Joel mietti. Heidän olisi todellakin pistettävä parastaan sillä keikalla, koska paikan kohderyhmä oli sama, jolle he tekivät omaa musiikkiaan. Joel ei enää kuullut, mistä muut puhuivat; hänen aivonsa olivat alkaneet raksuttaa.

Sitten hän sai idean. Se oli niin loistava, että hän ei todellakaan mainitsisi siitä sanaakaan Ilkalle, ennen kuin olisi päässyt toteuttamaan sen.

*



Joelia hermostutti, kun kalseanharmaa betonirakennus kohosi hänen edessään. Hän hieroi hikisiä kämmeniään yhteen. Olikohan tämä sittenkään hyvä idea? Otettaisiinkohan hänet todesta? Vai naurettaisiinko hänelle ja komennettaisiin kotiin kasvamaan? Oli miten oli, nyt oli myöhäistä perääntyä, kun tänne asti oli kerran tultu.




Rappuset tuntuivat päättymättömiltä, vaikka askelmia oli vain muutama. Lopulta Joel seisoi ulko-oven edessä ja katsoi ovisummerin painikkeita. Niitä oli aivan liikaa! Hän painoi niistä yhtä, eikä aikaakaan kun ovipuhelimesta vastasi asiallinen naisääni:
”Simlantic Records, kertokaa nimenne ja asianne.”
Joel veti henkeä ja vastasi. Hetken kuluttua ovi aukesi ja hän astui sisään. Syteen tai saveen, hetken kuluttua nähtäisiin kumpaan. 



Jorma Pamppula katsoi Joelia päästä varpaisiin. Hän oli uransa aikana nähnyt lukemattomia samanlaisia poikia. Heillä oli bändi, ja he halusivat saada levytyssopimuksen. Huoneessa sillä hetkellä epävarmana istuva nuori poika ei eronnut heistä juuri millään tavalla. Pamppula huokaisi itsekseen. Tämä olisi jälleen niitä kertoja, kun joku tulisi hukkaamaan hänen aikaansa. Hän päätti kuitenkin olla etäisen kohtelias.
”Sinulla oli siis joku demo, vai?” hän kysyi Joelilta, joka säpsähti, kun häntä puhuteltiin yhtäkkiä. ”Annapa tänne, niin kuunnellaan.” 



Joel ojensi kasetin miehelle, joka laittoi sen soittimeen. Hetken kuluttua huoneen täytti tutunkuuloinen soundi. Ilkan ääntä oli outoa kuunnella stereoista, kun treenikämpän kalseaan toistoon oli tottunut. Joelista he soittivat nauhalla hyvin. He olivat äänittäneet demon vain pari päivää sitten aikeenaan ottaa siitä kopioita ja myydä sitä keikkojen jälkeen, ja jos se myisi hyvin, lähettää sen levy-yhtiön edustajille tuomaroitavaksi. Kenelläkään bändistä ei ollut aavistustakaan, että Joel oli napannut yhden kaseteista omaan käyttöönsä, ja että se juuri sillä hetkellä soi maan suurimman levypampun stereoissa.




Pamppula ei sanonut sanaakaan sinä aikana, kun kasetti pyöri soittimessa. Hän oli hiljaa pitkään myös sen jälkeen, kun musiikki oli vaiennut. Joel ei uskaltanut rikkoa hiljaisuutta. Hän ei voinut tehdä muuta kuin odottaa.


Viimein mies istui takaisin pöytänsä ääreen ja avasi suunsa.
”Sinä siis haluat, että levy-yhtiömme edustaja tulee tämän demon perusteella kuuntelemaan bändinne seuraavaa keikkaa?”
”Ni- niin”, Joel sai änkytettyä.
”Laitetaan harkintaan”, mies sanoi. ”Kiitos ja mukavaa päivänjatkoa.”
Ennen kuin Joel huomasikaan, hän seisoi jälleen huoneen ulkopuolella pää sekaisin kaikesta.



Työpöydän ääressä istui ilmeisesti Pamppulan sihteeri, joka näytti äärettömän uteliaalta.
”No? Mitä hän sanoi sinulle?” nainen uteli heti, kun ovi oli sulkeutunut.
”Että laitetaan harkintaan”, Joel vastasi. Hänen mielialansa oli alhaalla, sanat eivät olleet kuulostaneet kovin lupaavilta. No, ainakin hän oli yrittänyt parhaansa.





”Upeaa! Tuollaista tunnustusta herra Pamppula ei yleensä anna bändeille, jotka tulevat häntä tapaamaan”, sihteerikkö sanoi innoissaan. ”Yleensä hän ajaa heidät saman tien ulos. Sinun bändissäsi on selvästi potentiaalia. Toivotan sinulle onnea!”
”Öö… Kiitos”, Joel sai sanotuksi. ”Minä tästä taidan mennä nyt…”
”Ostan teidän levynne kun se ilmestyy!” sihteeri huikkasi hänen peräänsä.

Ulos päästyään oli helpompi hengittää ja ylipäänsä ajatella. Ehkä se ei ollutkaan mennyt niin huonosti kuin hän oli kuvitellut. Toiveikkuus täytti Joelin. Jos tämä onnistuisi, se olisi kokonaan hänen ansiotaan, ei Ilkan. Ja sen he kaikki tulisivat kyllä muistamaan.


*




Postinjakaja oli käynyt, ja Esaias meni postilaatikolle. Hän oli viimeisten viikkojen ajan ollut joka aamu se, joka haki postit, ja syynä oli eräs kirje, jota hän kuumeisesti odotti. Hän valmistautui pettymään sinäkin aamuna. Pinossa oli tavalliseen tapaan laskuja, mainoksia ja satunnaisia tiedotteita.
Tänä aamuna Esan sydän kuitenkin hypähti, sillä pinossa oli kuin olikin kirje, joka ei kuulunut tavanomaiseen pinoon. Se oli osoitettu hänelle, ja sen yläkulmassa oli virallistakin virallisempi leima. 



Hän avasi kirjeen ja luki sen läpi. Monta kertaa. Sitten hän riensi innosta hihkuen äitinsä luo.
”Äiti! Äiti! Minä pääsin sinne! Pääsin ulkomaille opiskelemaan!”
Hän ojensi kirjeen Evelinalle, joka tutki sitä. Evelina hehkui ylpeydestä.
”Loistavaa, Esaias! Minä tiesin, että sinut hyväksytään sinne!”
Hän halasi poikaansa, ja oli yhtä aikaa sekä iloinen että huolissaan. Mutta äitien tehtävä oli paitsi kasvattaa lapset myös päästää nämä ajan koittaessa kokeilemaan siipiään. 



Enää Esaiaksen täytyi hoitaa se kaikkein ikävin velvollisuus, eli kertoa Sinikalle kirjeestä. Hänestä oli järkevintä hoitaa se pois alta niin pian kuin suinkin, joten hän soitti tytölle ja pyysi tätä käymään saman tien. Sinikka kuulosti puhelimessa uteliaalta, ja hän lupasi tulla heti. Niinpä hetken kuluttua ovikello soi, ja Esaias päästi tyttöystävänsä sisään. 



”Sinulla oli jotain kerrottavaa”, Sinikka sanoi heti päästyään sisään. Esaias nyökkäsi.
”Mennään olohuoneeseen.”
He istuutuivat takan eteen vastakkain. Sinikka odotti, kun Esaias haki sanoja.
Lopulta hän sai uutisen kerrottua. Hän näytti Sinikalle hieman rypistynyttä paperia, ja Sinikka luki sen läpi. Hän antoi sen takaisin ilme peruslukemilla.
”No? Sano nyt jotain”, Esaias pyysi, kun ei enää kestänyt hiljaisuutta.



”Minä – minä olen ylpeä sinusta”, Sinikka henkäisi ja nousi ylös. Hän jäi tyhjin silmin tuijottamaan eteensä. ”Mutta kai sinä ymmärrät, että kun sinä lähdet, meidän juttumme on ohi?”
”Mutta ei kai sen niin tarvitse mennä”, Esaias yritti epätoivoisena. ”Kyllä me voimme jatkaa, onhan meilit keksitty, samoin puhelimet…”
Hän oli pelännyt tätä ja tiesi itsekin, mitä tulisi käymään, vaikka yritti parhaansa mukaan vakuuttaa itselleen muuta. Sinikka pudisteli murheellisesti päätään. 



”Sinun täytyy lähteä”, hän sanoi. ”Se on sinun unelmasi, enkä minä saa olla tiellä. Sinun on helpompi lähteä, kun olet vapaa kaikista siteistä tähän maahan. Me voimme kuitenkin nauttia siitä ajasta, mitä meillä on jäljellä.”
Hän ripustautui Esaiaksen kaulaan kasvot täynnä kyyneleitä. Esaiaskin oli purskahtamaisillaan itkuun, mutta kokosi itsensä. Hänen oli oltava vahva.
”Minä toivon, että unelmastasi tulee totta ja että se tekee sinut onnelliseksi”, Sinikka sanoi. ”En toivo muuta.”
Jos Esaias olisi saanut suunsa auki, hän olisi vastannut toivovansa Sinikalle täsmälleen samaa. Hän kuitenkin tyytyi rutistamaan tyttöä lujempaa ja toivoi, että tämä ymmärtäisi viestin.

*





Sinä iltana ei Punkkibaarissa ollut paljoa ihmisiä, mutta se ei Torantesin energiaa latistanut. Kaikki esiintyivät kuin tupa olisi ollut täysi. Soiton lomassa Joel yritti vaivihkaa kuikuilla, näkyikö yleisön joukossa ketään levy-yhtiön edustajan näköistä, mutta hän ei osannut sanoa mitään varmaa. Periaatteessa kuka tahansa paikallaolijoista voisi olla Simlantic Recordsin leivissä. Toisaalta oli paljon mahdollista, ettei kyseisestä firmasta kukaan ollut kiinnostunut katsastamaan heitä. Joel yritti unohtaa epäilyt ja keskittyä jälleen soittamiseen. Oli asia miten oli, hänen oli näytettävä parastaan. 



Ja he soittivat hyvin, ainakin Joelin mielestä. Harvoin he itse asiassa olivat soittaneet niin upeasti kuin sinä iltana. Kunpa se levy-yhtiön edustaja olisi paikalla…
Joel keskittyi jälleen soittamiseen. Harmi, etteivät Elena ja Esaias olleet päässeet paikalle. Joitain keikkoja hekin olivat olleet katsomassa, lähinnä kohteliaisuudesta, sillä Torantes ei soittanut heidän makuunsa sopivaa musiikkia. Jos he olisivat tällä keikalla olleet, ehkä hekin olisivat innostuneet jopa tanssahtelemaan. 



Keikan jälkeen Joel halusi välittömästi siirtyä takahuoneesta yleiselle puolelle, ja Roope seurasi häntä.
”En tiennyt, että sinua kiinnostaa juominen noin paljon”, hän nauroi. ”Aiotko tilata jotain? Minä ainakin aion, kerrankin kun on tilaisuus!”
”Minusta tuntuu, että paikan työntekijät tietävät, minkä ikäisiä olemme”, Joel vastasi, mutta Roope vain tuhahti.
”Aina voi kokeilla. Sanotaan vaikka, että paperit jäi himaan.”
Hän heilautti kättään baarimikolle, ja Joel yritti vilkuilla huoneessa toisilleen juttelevia ihmisiä. Suuri osa oli jo poistunut, ja jäljelle jääneet olivat sen verran epämääräisen näköisiä, että Joel ei uskonut heidän edustavan Simlantic Recordsia. Hän päätti unohtaa asian ja kääntyi pettyneenä tiskin puoleen. Ehkä hänkin nyt sitten kokeilisi jotain… 




Huoneen kauimmaisessa päädyssä, jonne Joelin katse ei yltänyt, seisoi tyylikkääseen takkiin pukeutunut nainen. Hän ei ollut liikahtanut paikoiltaan koko iltana, vaan oli silmä kovana seurannut keikkaa ja yleisön reaktioita bändin kappaleisiin. Hän oli vaikuttunut näkemästään ja paloi halusta raportoida pomolleen. Vielä ei kuitenkaan ollut sen aika. Niinpä hän tyytyi nyökyttelemään itsekseen tyytyväisenä.
”Tässä bändissä on potentiaalia”, hän mutisi. ”Kunhan he saavat hieman lisää nimeä, heistä voi tulla vaikka mitä… Täytyy ehdottomasti laittaa tarkkailuun.”

*


Kaksi vuotta myöhemmin



Tämä oli jälleen niitä unettomia öitä. Elena istuskeli mieli täysin virkeänä eikä tiennyt, mitä tekisi. Mitä vanhemmaksi hän oli kasvanut, sitä pahemmaksi se oli äitynyt. Nykyään hän sai unta öisin ehkä… Kerran kuussa? Kerran kahdessa? 



Hänen olisi tehnyt mieli ottaa kännykkä käteen ja soittaa Olivialle vuodattaakseen ongelmiaan, mutta ei halunnut herättää tätä. Niinpä hän aikansa kuluksi selaili nettiä poukkoillen kissankarvaharjoja kaupittelevalta sivulta Pärstäkirjaan ja sitä kautta Ilta-Lööpin sivuille. Oli hänelläkin huvit. Voisin tehdä vaikka kouluhommia, hän mietti, kunnes muisti, että oli tehnyt joka ikisen tehtävän jokaisesta kirjasta jo aikapäiviä sitten. Niinpä hän huokaisi ja jatkoi surffailua. Saattaisihan hän törmätä johonkin mielenkiintoiseenkin. 



Pian hän kuitenkin säpsähti. Huoneessa oli hänen lisäkseen joku.
”Uneton ilta jälleen, vai?” kysyi tuttu ääni.
Elena hymähti. Olisi pitänyt arvata.
”Jep. Sinähän sen tiedät, isä.” 



”Niin”, Kreivi vastasi hymyillen. ”Minä jos kuka tiedän.”
Sitten hän vakavoitui. ”On aika. Oletko valmis?”
Elena nyökkäsi. Täyteen pakattu kassi oli lojunut jo useita viikkoja piilossa hänen vaatelipastonsa alla odottamassa juuri tätä hetkeä. Hän oli kuvitellut jännittävänsä paljon enemmän, mutta hän oli aivan tyyni.

”Lähdetään sitten.”

*


Krääh tuo koulukohtaus oli hirveä kuvata D: Olin ladannut hienon koulutontin ja luonut hienon kouluperheen, mutta peli kaatui kun sim-kello näytti 12:06. Asutin perheen toiselle tontille, ja taas sama homma. No, lopulta onnistuin kuvaamaan kohtauksen, kun kynsin ja hampain olin ensin vääntänyt... Pitää oikeasti selvittää mistä kaatuilu johtuu. Viimeksi se kaatui, kun Joel oli kasvamassa nuoreksi aikuiseksi. Siksi en saanut hänestä kuvaa tähän loppuun :<

Ja tämä osa oli viimeinen, missä Esaiasta nähdään, tästä eteenpäin hänet löytää LC Ala-Tuuhelasta vaihto-oppilaana. Ja Ala-Tuuheloiden perijä-äänestyksen hävinnyt tulee siis Joelin seuraksi tänne. Siitä lisää seuraavassa osassa!

Kommenttia, kiitos!

17 kommenttia:

  1. Vau, tosi hyvä osa! Tykkäsin todella kovasti! :) Oli kiva lukea Pohjasoita pitkästä aikaa. Hyvin kirjoitettua tekstiä, ja tykkäsin myös kuvista. Paljon postiivista sanottavaa tästä.

    Jätitpä kyllä jännään kohtaan! Onkohan Kreivi aikeissa muuttaa Elenan vamppyyriksi? :o

    Jes, Joelista perijä! Kyllä hän varmasti aikanaan ymmärtää ja haluaakin perijänpaikan. Upeaa, että bändissä saattaa olla ainesta huippuluokan tähdiksi! Jään odottelemaan jatkoa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosi kiva että tykkäsit osasta! (: Kreivin aikeista nyt ei ota Ernestikään selkoa, mutta voipi olla, voipi olla... (;
      Suurkiitokset kommentista!

      Poista
  2. Hyvä osa! Joelin perijän taakka tuntuu olevan pojalle vielä liikaa, mutta mitenhän se muuttuu tulevaisuudessa...? Esan seurustelu oli mukavaa luettavaa, kiva kun jollain perheessä on vähän sutinaa :) Ero tulee tietysti olemaan raskas taakka, mutta jotian se ulkomaille lähtö sitten vaatii. Jänskättää, että mitäs Ala-Tuuuheloiden vaihtari tuo mukanaan! Elena nyt sitten lähti isänsä matkaan, mitä lie mahtaa siitäkin seurata...
    Mutta, uutta osaa oottelen jo innolla!
    - Sabrina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä Joel tottuu ajatukseen itsestään perijänä, aika näyttää. Se osa hänelle nyt kuitenkin on langennut :D Jep, uhrauksia täytyy elämässä tehdä, näin se vain on. En ole vielä paljoa suunnitellut vaihtarin varalle, kun en tiedä, kumpi ehdokkaista tänne päätyy, mutta varmasti kaikennäköistä mielenkiintoista on luvassa! Ja Elenasta ja hänen isästään kuullaan vielä...
      Paljon kiitoksia kommentista!

      Poista
  3. Hmm, näyttää ehkä vähän siltä, että Torantesille käy perinteinen nousu ja tuho -tarina. Pojat saavat kaiken, mutta eivät taida pystyä käsittelemään suosiota. Tai ainakin sellaista vähän uumoilen :D toivottavasti tietenkin ei! Hauska, kun laitoit Esan ja Sinikan vielä seurustelemaan, vaikka Esa nyt matkustaakin aika lailla pysyvästi muille maille vierahille. Mukava käänne. Nähdäänköhän Elenaa enää paljonkaan? Vai kaikista eniten? Kiintoisaa.

    Mukavasti kirjoitettu ja kuvattu osanen, thanks :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saa nähdä, saa nähdä... (;
      Joo, se niiden juttu piti saada käsiteltyä ennen kuin Esa häippäisee, muuten se olisi jäänyt ilmaan ärsyttävästi roikkumaan :D Ja Elenasta kuullaan kyllä, mutta ei vielä ensi osassa.

      Kiitos kommentista! (:

      Poista
  4. Iloliemessä on uusi osa. .------------)

    VastaaPoista
  5. Hmm... Mulla on näemmä tämä osa vielä lukematta. Pitääpä lukea vaikka huomenna :)

    Mutta asia oli, että Susanna on nyt ladattavissa täällä https://dl.dropboxusercontent.com/u/43310490/susanna_ala-tuuhela.zip

    Ilmoittele heti, jos ongelmia ilmenee :)
    Susanna on siis tosiaan nuori aikuinen, eli saat simin heti yliopistolle.

    VastaaPoista
  6. No kylläpäs riitti juonenkäännettä!
    Ensinnäkin, anteeksi, että kommentoimisessa on kestänyt, on ollut vähän kesäkiireitä (:
    Muttajoo, Joel perijäksi! <3 tuitui hyvä näin :--D
    Harmi, että Esa ja Sinikka joutuivat eroamaan ): Sinikasta olis tullut varmasti hyvä lisä sukuun (:
    Torantes ottaa tuulta siipiensä alle, noniin. :--D alkaa poikien uurastus palkitsemaan. (: Toivotaan, että levy-yhtiön nainen jatkaa tarkkailua ;)
    Mihinkäs se Kreivi Elenan vie? Höps, ei tyttöä saa muuttaa vampyyriksi! ): Ainakaan vasten omaa tahtoaan, riippuu tietenkin siitä, mikä se sitten on :--D

    No mutta, hyvä osa jälleen (: Jatkoa tulemaan, kunhan ehdit työstämään seuraavaa osaa (:

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei mitään, ymmärtäähän pienen viiveen kun ulkona on nättiä ja aivot on lomalla! (: Jep, Joel saapi sukukartanon seuraavaksi vastuulleen!
      Joo, harmi että noin täytyi Esaiakselle ja Sinikalle käydä. Niistä kahdesta olisi tullut hyvä pari. Mutta Esaias löytää taatusti Aliksiltakin hyvää seuraa!
      Tässä vaiheessa alkaa tosiaan näyttää siltä, että Torantes on kasvamassa oikeaksi nimeksi (;
      Kreivistä ja Elenasta kuullaan kyllä vielä!

      Suuret kiitokset kommentista!

      Poista
  7. Kiva osa :) Esaias-kohdat nyt syystä tai toisesta kiinnostivat enemmän ;D Olen kirjoitellut Esan ensiesiintymisosan jo melkein valmiiksi. Tai suunnitellut, kunnollista tekstiä ei ole vielä sanakaan ylhäällä. Mutta pitää ottaa tuo Sinikka huomioon :)
    Kiva, että Joelin elämä ei ole ihan ruusuilla tanssimista. Mielenkiintoisempaa, kun on haasteita. Mietin jo, että levytysyhtiön henkilö tarjoaisi Ilkalle diiliä yksin. Ei sentään (ainakaan vielä) :D

    Hetken jouduin miettimään, että kuka ihme olikaan Elena. Joku kertaus osan alussa voisi siis olla harkitsemisen arvoinen. Tai sitten osan aikan olisi joku kertausosio, joka ei kuitenkaan olisi niin selkeästi kertaus. Elena vähän muistelisi aiempia tapahtumia tai jotain ;)

    Tuohon kaatuiluongelmaan. Kirjoitit, että olit ladannut tontin. Olisikohan sen mukana tullut jotain, joka aiheuttaa kaatuilun? Toivottavasti saat ongelman ratkaistua.

    Jatkoa vaan, odotan jo innolla Susannan ilmestymistä tarinaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oijoi, odotan sitä innolla! :D
      Niinpä, olisi elämä aika tylsää jos kaikki menisi täysin putkeen. Haasteita on luvassa tulevaisuudessakin (;

      Hmm, no pitää pistää korvan taakse. Ehkä voisin jo ensi osassa aloittaa tavan kerrata edellistä osaa ennen uuden alkamista. Kiitokset tuosta (: Itselle ei tuollaiset jutut tule mieleen, kun pitää niin itsestäänselvyytenä, että kuka hahmoista on kuka.

      En usko, koska peli kaatui myös täysin uudella tontilla, jolle olin itse rakentanut lavastekoulun. Eikä pelkästään kyseisellä kouluperheellä, vaan myös Rabbeilla, jotka olivat perhevarastossa valmiina D: Pelkään, että naapurustossa seikkailee joku korruptoitunut sim, joka naapurivierailulle tullessaan kaataa pelin. Ei olisi ensimmäinen kerta.

      Kiitokset kommentista! Susannankin varalle minulla on jo jonkinlaisia suunnitelmia, ja hänet nähdään seuraavassa osassa (:

      Poista
  8. Uusi lukija täällä huutelee. Oon tosin vasta osassa kymmenen menossa, mutta yritän ottaa tahdin kiinni! Tosi hyvä Lc :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jee, uusi lukija! Ihanaa, että tykkäät ja kiitos, että ilmoitit itsestäsi! (:

      Poista
  9. Hellurei, linkitys käy ja miulla ois uutta osaa jos kiinnostaa :)

    Niin joo ja kiinnostavan oloinen legacy, vois lueskella tän läpi kunhan ehtii :3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heissan, taas olis miulla osaa :) Lueskele jos haluat

      Poista