16. Vampyyrin tytär

Long time no see, kuten sanotaan. Laiskuus on iskenyt jälleen. Sain nanoni valmiiksi jo 16. marraskuuta, joten aikaa pelaamiselle olisi ollut vaikka kuinka, mutta en ole jaksanut. Nyt päätin kuitenkin julkaista uuden luvun ennen kuukauden (ja vuoden) vaihdetta. Mukavaa ajanvietettä tapaninpäivälle :D Hyvää joulua näin jälkikäteen ja uutta vuotta näin etukäteen! Minä katoan viikoksi reissuun. Tschüß!

Muutaman vuoden vartuttuaan Elenan temperamentti muuttui. Hän ei enää ollut huomionhaluinen ja äänekäs, vaan hiljainen ja omissa oloissaan viihtyvä. Lähes kaiken vapaa-aikansa hän käytti opiskelemiseen ja uusien asioiden tutkimiseen. Lähestulkoon mikä tahansa maan ja taivaan välillä kiinnosti häntä, eikä kulunut montaakaan viikkoa, kun hän oli kolunnut kaikki talon kirjahyllyt läpikotaisin. Joskus Evelina ei voinut olla miettimättä, oliko moinen käytös seitsemänvuotiaalle aivan normaalia, mutta pysyipä tyttö ainakin poissa pahanteosta.

Elenalla oli myös salaisuus, josta ei tiennyt kukaan muu kuin hän. Hän heräili usein keskellä yötä eikä saanut enää loppuyöstä unen päästä kiinni. Silti hän tunsi itsensä virkeämmäksi kuin koskaan päivisin. Pimeä ei pelottanut häntä, pikemminkin kiehtoi. Tavallisesti hän vietti yönsä istuskellen sängyllään ja tutkien huoneensa valojen nurkkiin luomia varjoja. Joskus hän ei jaksanut vain istua, vaan kaivoi lelulaaristaan satunnaisen nuken ja alkoi kehitellä mielessään tarinaa, jonka päähenkilö kyseinen nukke oli. Se saattoi olla yhtä hyvin satu tai merirosvoseikkailu kuin zombien tähdittämä kauhutarina. 

Joinain yönä hän ei millään malttanut pysyä huoneessaan, vaan hiipi käytävään hyppynaru mukanaan ja alkoi hyppiä varoen, ettei naru päästäisi hirveästi ääntä osuessaan lattiaan. Välillä se ei onnistunut, vaan jompikumpi hänen veljistään heräsi. He manasivat hänen peräänsä unenpöperössä, ja hän vain säntäsi karkuun mahdollisimman nopeasti.

Kumpikaan heistä ei koskaan kannellut hänestä. Ei koskaan.

*

Ari ja Evelina keskustelivat aamiaisella Joelin syntymäpäiväjuhlista, joita vietettäisiin seuraavana päivänä. Joel täyttäisi neljätoista, ja Evelinan oli vaikea hyväksyä, ettei hän enää ollut se pikkupoika, jolle Eve oli vasta vähän aikaa sitten vaihtanut vaippoja ja lukenut iltasatua. Ari kuunteli häntä hymyillen. Vähitellen keskustelunaihe kuitenkin suuntautui jälleen kerran aiheeseen, jota Evelina oli alkanut pohtia lähes lakkaamatta.

”Miten ihmeessä kerron Elenalle hänen äidistään?” hän tuskasteli. ”Elena ei ole enää pikkulapsi, hänellä on oikeus tietää, kuka on ja keitä hänen oikeat vanhempansa ovat.”

Hän oli aikonut kertoa kaiken tytölle jo paljon aikaisemmin, mutta yritykset olivat aina kaatuneet, koska hänellä ei ollut aavistustakaan, miten sellaisia asioita kerrottiin. Ei hän voinut vain sanoa tytölle: ”Hei muuten, et ole oikeasti lapseni, ja äitisikin kuoli tuossa vuosia sitten. Isästäsi taas ei kenelläkään ole mitään tietoa.” 

Ari huokaisi mielessään. Taas sama ongelma. Tämä asia oli niin arkaluontoinen, niin perheensisäinen, ettei hän katsonut asiakseen hoitaa sitä itse ilman Evelinan lupaa. Jos Evelina pyytäisi häntä kertomaan Elenalle totuuden, hän tekisi sen. Toistaiseksi Evelina halusi kuitenkin hoitaa asian itse.

”Tee se tänä iltana”, hän sanoi. ”Elena menee koulun jälkeen kaverinsa luokse, mutta illalla kenelläkään ei ole minnekään kiire. Huomenna on kaiken lisäksi lauantai. Sinä et voi vältellä asiaa loputtomiin. Jos jahkailet liian pitkään, Elena suuttuu sinulle, kun viimein kuulee totuuden. Hän luulee, että yritit salailla sitä häneltä.”

Evelina tiesi Arin olevan oikeassa. Asia ei voinut enää odottaa. 

Hän katsoi kelloa ja nousi.

”Työt alkavat kohta. Haen Elenan päivän päätteeksi. Onko hän taas sen Olivian luona?”

”Kenenpä muunkaan”, Ari vastasi. ”Ei hänellä taida muita kavereita edes olla.”

Elena ei tosiaan kuulunut luokkansa suosituimpiin, sillä lähes kaikki pitivät häntä outona hikipinkona. Rinnakkaisluokan Olivia oli kuitenkin yhtä outo kuin hänkin, eikä se Elenan mielestä ollut ollenkaan huono juttu. Olivia ymmärsi hänen juttujaan, ja se oli jotain aivan uutta. Lisäksi hänen isänsä oli jonkinnäköinen tutkija, ja heidän pihaltaan löytyi vaikka minkälaisia kummallisia juttuja. Eniten Elenaa kiehtoi suuri, lehmänpäätä muistuttava kasvi, jonka lähelle heitä oli kuitenkin kielletty menemästä. Olivia ei tiennyt syytä, eikä kumpikaan uskaltanut kysyä hänen isältään.

”Kuka tuohon on haudattu?” Elena kysyi huomatessaan kukilla reunustetun kylmänharmaan hautakiven pihan nurkassa.

”Minun äitini”, Olivia sanoi. ”Haluatko keinua?”

”Tuota… En oikeastaan”, Elena vastasi epäröiden. ”Mihin sinun äitisi kuoli?”

”Tulipaloon. En muista sitä, olin niin pieni. Isä kertoi minulle. Pelataanko tuota peliä sitten?” 

Illan hämärtyessä Evelina kaartoi pihaan, ja Elena hyvästeli ystävänsä.

”Olet paras kaverini”, hän sanoi Olivialle.

”Niin sinäkin minun”, Olivia vastasi. ”Tule taas viikonloppuna käymään, niin voin näyttää, miten tuolla kojeella tehdään lääkettä!” 

Illallista syödessään Evelinaa hermostutti. Pian hänen pitäisi kertoa Elenalle kaikki. Miten tyttö suhtautuisi kuulemaansa? Hänestä oli niin vaikea ottaa selvää. 

Esaiaksen kirkas ääni keskeytti hänen mietteensä.

”Isä”, Esa sanoi kirkkaalla äänellä, ”onko totta, että pojat kasvaa äidin mahassa ja tytöt tulee haikaran kyydillä?”

Evelina kauhistui. Mistä ihmeestä Esa oli tuollaisia saanut päähänsä?

Ari tuntui lukeneen hänen ajatuksensa.

”Kuka sinulle sellaista kertoi?” hän kysyi Esaiakselta.

”Joel”, Esa mumisi. ”Kun se sanoi, että äidin maha oli iso ja pyöreä, ennen kuin minä ilmestyin kotiin, mutta ei ennen kuin Elena tuli. Minä luulen, että se huijaa, koska kaikissa piirretyissäkin haikara tuo sekä tytöt että pojat, eikä mahat kasva palloiksi kenelläkään –”

”Asia on niin”, Evelina sanoi, ”että keskustelemme tästä asiasta myöhemmin. Nyt syötte loppuun ja menette sitten iltapesulle, hopi hopi.”

”Tyhmät”, Elena nauroi. ”Ei haikara tuo ihmisiä. Vain eläintenpoikaset.”

Mikseivät asiat voi olla kuten lasten maailmassa? Evelina mietti neuvottomana.

Hän yritti vakuutella itselleen pystyvänsä siihen. Niinpä kun he olivat illallisen jälkeen katsoneet söpön romanttisen komedian (jonka puolessa välissä pojat olivat vähin äänin liuenneet nukkumaan, ja Ari oli mumissut nähneensä elokuvan jo joskus ja paennut hänkin paikalta), Evelina avasi keskustelun.

”Elena kulta”, hän sanoi, ja koska ei halunnut mennä suoraan asiaan, hän jatkoi: ”Kerropa hieman päivästäsi. Millaista Olivian luona oli?” 

Elena hivuttautui lähemmäs Eveä. ”Niillä on pihalla kaikkea tosi jännää”, hän sanoi. ”Niin kuin esimerkiksi sellainen iso kasvi, jolla on lehmän pää. Ja sitten sellainen laite, jolla tehdään sekä sairauksia että lääkkeitä niihin. En tiennyt, että sellaisiakin laitteita on olemassa!”

”Ihanko totta?” Evelina kysyi. ”Kuulostaapa jännittävältä.” Hän hymyili, mutta ilme tuntui pingottuneelta. Aivot yrittivät muotoilla tapaa, jolla totuuden voisi kertoa pehmeästi. Sellaista ei tullut mieleen. 

”Ai niin, sitten oli vielä yksi vähän surullisempi juttu”, Elena sanoi, ja hänen äänensä vakavoitui hieman. ”Siellä pihalla oli myös hauta.”

Evelina höristi korviaan. ”Hauta? Kenen?” 

”Olivian äidin”, Elena sanoi ja huokaisi. ”Ajattele, miten kamalaa olisi, jos äiti kuolisi, kun on lapsi! Onneksi sinä et ole kuollut”, Elena sanoi. Hän nousi sitten sohvalta.

”Minä menen nukkumaan”, hän sanoi. ”Ihanaa, että huomenna on lauantai. Hyvää yötä, äiti.”

”Hyvää yötä, kulta”, Evelina vastasi hajamielisenä, kohdistamatta katsettaan minnekään.

*

”Esaias, lopeta tuo naruhyppely, koulubussi tulee kohta”, Evelina komensi. Hän oli nukkunut sinä aamuna pommiin ja oli laittanut aamupalan hirveässä kiireessä. Kaikki tuntui menevän pieleen heti aamusta. ”Elena, mitä sinä siinä haahuilet?”

”Lupasit laittaa hiukseni, äiti”, Elena muistutti, ja Evelina huokaisi.

”Melkein unohdin. Mutta missä ihmeessä se Joel oikein on?” 

”Nukkuu vielä”, Elena sanoi ja meni kylpyhuoneeseen. ”Minä odotan täällä.”

Evelina meni itsekseen sadatellen poikansa huoneen ovelle. Oli se kumma, ettei viisitoistavuotias osannut herätä ajoissa!

”Joel, mitä ihmettä sinä vielä makoilet? Nyt ylös!” Evelina komensi. Joel mutisi jotain epämääräistä.

”Tiedän, ettei sinua huvita, mutta koulubussi tulee vartin päästä, etkä ole edes syönyt! Saat luvan ottaa eväät mukaan ja syödä bussissa, kuulitko?”

”Joo, joo”, Joel ärähti. 

”Ja katsokin, että keräät nämä likaiset vaatteet lattialta koulun jälkeen. En ymmärrä, miten ihminen voi elää tällaisessa huoneessa.”

”Eihän sinun tarvitsekaan täällä elää”, Joel mutisi, mutta Evelina oli jo kuuloetäisyyden ulkopuolella.

Joel huokaisi ja hieroi silmiään. Hän piti huoneestaan juuri sellaisena kuin se oli. Liika siisteys häiritsi hänen luovaa virtaansa, jota hän tarvitsi kitaraa soittaessaan. Hänen lempikitaransa oli käytettynä ostettu ja monet kolhut kokenut sininen Fernandes Stratocaster, samanlainen kuin punkbändi Vihreän Päivän laulaja-kitaristi villi-Joella. Joel oli jopa koristellut kitaransa samalla lailla kuin Joe. Eihän äiti sellaisten hienouksien päälle ymmärtänyt.

Seinällä roikkui hänen ensimmäinen kitaransa, puoliakustinen Yamaha. Sitä hän ei enää juuri soittanut, sähkökitaran soundi oli lähempänä hänen sydäntään. Kappaleiden luonnostelussa se oli kuitenkin korvaamaton.

”Hyvää koulupäivää”, huikkasi Evelina, kun kolmikko marssi koulubussille kuka enemmän, kuka vähemmän innokkaana. Joel odotti vain koulupäivän loppumista ja kokoontumista bändikämpällä. Se oli hänen jokaisen päivänsä kohokohta.

Joelilla, Joonatanilla ja Roopella oli viimein kasassa aivan oikea bändi, joka oli nimetty Torantesiksi. He olivat jopa keikkailleet hieman, vaikka kasassa oli vasta pari omaa biisiä. Lähinnä he soittivat cover-versioita suosikkibändiensä kappaleista. Keikat olivat olleet kavereiden kotibileissä ja muilla kutsuilla, mutta pienikin keikka oli aina keikka. Joelin haaveissa oli, että Torantesista jonain päivänä tulisi suuri nimi, yhtä suuri kuin Vihreä Päivä tai Metallikka tai vaikka Aliisa Kuupperi.

Treenikämpäksi oli löytynyt hylätty varasto läheltä keskustan korkeita taloja. Se ei ollut viihtyisin mahdollinen, mutta sai kelvata. 

Yksi asia Torantesilta tosin yhä puuttui: laulaja. Aluksi heiltä oli uupunut myös basisti, mutta Roope oli ottanut sen paikan itselleen ja luopunut koskettimista. Joelia kutkutti laulaa, joten hän kirosi vanhempansa, jotka olivat antaneet hänelle sorakurkun geenit. Roope taas ei missään nimessä halunnut olla laulaja-basisti, ja Joonatanille se homma taas ei käytännön syistä sopinut. Rumpujen takaa olisi hieman vaikea laulaa muuta kuin taustoja. 

”Pitäisikö laittaa lehteen tai nettiin ilmoitus, että haemme laulajaa?” Joel ehdotti kerran. Roope näytti innostuvan ajatuksesta.

”Liitetään mukaan kunnolliset kriteerit. Ikä saisi olla noin 15-17, tyyli metalia, punkia tai rockia ja asuinpaikka SimCityssä tai naapurikaupungeissa yhteydenpidon helpottamiseksi”, hän luetteli. Joel nyökytteli, ja hajamielisenä jääkaappia tonkiva Joonatankin havahtui. 

Innoissaan he rupesivat heittelemään ideoita toisilleen, mitä muita kriteerejä he asettaisivat laulajaehdokkaille. Joel lupautui kirjoittamaan ilmoituksen ja lähettämään sen lehteen ja nettiin. Häntä jännitti jo valmiiksi. Kunhan heillä olisi hyvä laulaja, mikään ei estäisi heitä kipuamasta huipulle. Hän tiesi, että sitä he kaikki halusivat. Bändin menestyminen oli jokaisella tärkeysjärjestyksessä etusijalla. 

Joel naputteli ilmoituksen menemään ja tarkisti lehden ja internetin musiikkipalstan sen jälkeen päivittäin. Ilmoitus oli julkaistu, mutta moneen viikkoon ei kuulunut mitään. Joelia turhautti. Eikö SimCitystä löydy yhtä ainutta nuorta, joka haluaisi laulaa vastaperustetun bändin menestykseen? Jo on kumma.

Lopulta, eräänä kauniina lauantaiaamuna, hänen puhelimensa soi. Hän riensi vastaamaan, ja vieras pojanääni tervehti häntä.

”Näin ilmoituksenne lehdessä,” poika sanoi. ”Täytän ensi kuussa viisitoista, en kai ole liian nuori?”

”Ei, et ollenkaan”, Joel vastasi sydän riemusta hyppien. ”Pidetään koelaulu mahdollisimman pian! Käykö esimerkiksi tänään iltapäivällä?”

He sopivat ajankohdan, ja lopetettuaan puhelun Joel soitti Roopelle ja Joonatanille kertoakseen hyvät uutiset. Ajatella, että joku viimeinkin otti heihin yhteyttä! 

Heitä kohtasi kuitenkin pienoinen pettymys. Poika oli esitellyt itsensä Olaviksi, ja vaikuttanut mukavalta, joskin hieman hiljaiselta, mutta hänen laulunsa ei ollut ollenkaan sitä, mitä he olivat odottaneet. Tuntui, että poika parka oli käsittänyt kriteerit totaalisen väärin. 

”Tämähän on räppiä”, Roope kuiskasi epäuskoisena Joelille. Joonatan yritti kuunnella kohteliaasti, mutta hänenkin ajatuksensa harhailivat. Joelin into lopahti. No, ehkä seuraava sitten… Tai sitä seuraava…

Jos kukaan nyt enää ottaisi heihin yhteyttä.

*

Ari oli yrittänyt etsiä itselleen uutta työpaikkaa, mutta turhaan. Kaikki lehtitalot olivat sitä mieltä, että koska hän oli jo niin lähellä eläkeikää, häntä ei ollut mitään järkeä palkata. Eikä hänellä ollut edes yliopistokoulutusta. Jos hän sen olisi hankkinut silloin kun se oli ollut mahdollista, asiaa oltaisiin kuulemma voitu harkita. Ari katseli tyhjin silmin turhanpäiväisiä tosi-tv-ohjelmia. Nykyisen työn ainoa hyvä puoli oli palkka. Muuten se maistui puulta.

Lopulta Ari kyllästyi tosi-tv:seen ja kokeili taitojaan pelikonsolin kanssa. Esaias kuuli lempipelinsä äänet yläkertaan saakka ja tuli katsomaan, kuka oikein pelasi.

”Hei iskä, ei sitä noin pelata. Anna minä näytän. Otetaan kisa.” 

Esaiaksen opastuksella Ari pääsi jyvälle, mistä pelissä oikein oli kyse. Hän hurrasi kovaan ääneen onnistuttuaan tekemään lumilautailijahahmollaan täydellisen kierrevoltin.

”Noin sitä pitää! Kyllä vanhakin vielä oppii!”

”Paitsi että minä olen johdolla. Hys, nyt pitää keskittyä.” 

Lopulta Ari tajusi luovuttaa, kun Esaias oli voittanut jo kolme kierrosta peräjälkeen. Hän jupisi itsekseen ja jätti poikansa jatkamaan pelaamista itseensä tyytyväisenä. Eivät ne vanhat kuitenkaan yhtä tehokkaasti opi uusia temppuja kuin nuoret, on se tullut todettua.

Kyllästyttyään pelaamaan Esa etsi Evelinan käsiinsä.

”Hei äiti”, hän huikkasi, ”opetatko minua taas sen puhemasiinan käytössä?”

”Totta kai, kulta”, Evelina sanoi hymyillen. Hänestä oli mukavaa, että edes joku lapsista oli kiinnostunut siitä, mitä hän teki. Evelina arveli Esaiasta tulevaksi lakimieheksi tai poliitikoksi. Vaikka toisaalta, ei sitä näin varhaisessa vaiheessa voinut mitenkään tietää. 

”Yritä olla katsomatta papereita”, Evelina ohjeisti. ”Vilkaise niitä vain, jos unohdat kokonaan, mitä olit sanomassa. Muuten pidä katse yleisössä.”

”Kröhöm… Hyvät naiset ja herrat, Simlandian asukkaat”, Esaias aloitti, mutta Evelina keskeytti:

”Ei noin. Kovemmalla äänellä. Laita tunnetta peliin.”

Äiti-poika-moment (:

”Nyt se alkaa sujua”, Evelina kehui. Tuli Esaiaksesta isona mikä tuli, ainakin hän saisi muut simit puolelleen puhumalla. Pojalla oli lahjoja, ja Evelinasta olisi sääli, jos hän heittäisi ne hukkaan.

*

”Kisu, kisu, kisu”, Elena maanitteli ja heilutteli sormiaan Raksun pään yläpuolella. Hän oli haltioissaan Olivian perheen uusimmasta jäsenestä, sillä hän rakasti eläimiä, erityisesti kissoja. Raksu seurasi Elenan heiluvia sormenpäitä katseellaan ja hyppäsi lopulta ilmaan napatakseen jostain kiinni. Elena vetäisi kätensä turvaan ja nauroi. ”Raksu on aivan ihana! Milloin te hankitte sen?”

”Kaksi viikkoa sitten”, Olivia kertoi. ”Pelastimme sen löytöeläintalosta. Se oli kamalan nälkiintynyt ja sairas, mutta nyt se voi jo paljon paremmin.”

Ja totta tosiaan, pulskasta ja kiiltäväturkkisesta kissanpennusta ei päällepäin olisi arvannut, miten laiha se vielä pari viikkoa takaperin oli ollut.

Elena huokaisi mielessään. Suostuisikohan äiti hankkimaan meille kissan, jos oikein kauniisti pyytäisin? hän mietti haikeana. Heidän perheessään ei ollut koskaan mainittu sanallakaan lemmikin hankkimista. Kai se silti saattoi olla mahdollista? Elena elätteli toivoa.

”Mennäänkö ulos?” Olivia ehdotti lopulta kyllästyttyään seuraamaan Elenan ja Raksun leikkimistä sivusta. Elena nousi vastahakoisesti pystyyn ja seurasi ystäväänsä pihalle. Olihan sielläkin vaikka mitä kivaa tekemistä.

”Kovempaa!” kiljui Elena ja sulki silmänsä keinun heilahtaessa ylös kohti taivasta. Kun se palasi takaisin, Olivia työnsi kaikin voimin.

”Tämän kovempaa en pysty!” hän huusi.

”Ei haittaa!” Elena huudahti takaisin. Hänkin olisi halunnut pihalle keinun, muttei uskaltanut valittaa asiasta Olivian kuullen, koska heidän talonsa oli kuitenkin paljon isompi kuin Olivian perheen. Ja saihan hän tulla Olivian luo keinumaan silloin kun halusi.

”Ilmavirta kasvoilla on ihana”, hän sanoi ja sulki silmänsä. Vauhti tuntui sokkona monta kertaa hurjemmalta kuin mitä se oikeasti oli.

Välillä hän kuitenkin joutui avaamaan silmiään ja näkemään surullisen, yksinäisen haudan puskien suojissa. Sen näkeminen sai hänet aina jotenkin surulliseksi. Oliviaa äidin kuolema ei juuri tuntunut liikuttavan, olihan siitä niin kauan ettei hän sitä edes kunnolla muistanut, mutta Elenasta ajatus siitä, että ei ole äitiä, oli kamala. Hänen oma äitinsä oli tosin muuttunut jotenkin omituiseksi viime aikoina. Päällepäin kaikki näytti olevan hyvin, mutta Elena aisti, että jokin painoi äidin mieltä. Hän olisi halunnut lausua lohduttavia sanoja, mutta ei osannut.

Lopulta keinuminenkin kyllästytti, ja tytöt miettivät uutta tekemistä.

”Mennäänkö tutkimaan lehmäkasvia?” Olivia ehdotti. ”Ehkä me saadaan selville, mitä se tekee!”

”Mennään vaan!” Elena innostui. Kasvi oli hänen suosikkinsa kaikista niistä jännittävistä vempeleistä, mitä Olivian pihalta löytyi. Se oli suloinen ja samalla jotenkin mystinen.

”Mitä sinä luulet?” Olivia kysyi. ”Mitäköhän tapahtuu, jos sen lypsää?”

”Ehkä sieltä tulee myrkkyä”, Elena ehdotti.

”Tai ehkä sieltä tulee kaakaota! Tai mansikkapirtelöä?”

Samassa he säpsähtivät. Kuistilta kuului askelia, ne laskeutuivat portaat alas. 

”Olivia”, sanoi vihainen ääni. Se oli Olivian isä, jonka synkkä ilme ei enteillyt hyvää. ”Enkö minä ole sanonut monta kertaa, että pysyt kaukana tuosta lehmäkasvista? Mikset sinä voi totella?”

Elena kuunteli Olivian saamia toruja vaivautuneena ja tuijotteli pilviä kuin ei olisi läsnä ollenkaan. 

”Mutta isä”, Olivia sanoi silmät kirkkaina, ”mitä se oikein tekee? Kerro meille!” 

”Sinun ei tarvitse sitä tietää”, isä tokaisi. ”Menkää sisälle leikkimään. Minä aloitan kokeiden tekemisen täällä ulkona.” 

”Aina sama juttu”, Olivia jupisi itsekseen vaivautuneen Elenan seuratessa perässä. ”’Mene muualle leikkimään, minä teen nyt kokeita.’ Tyhmät kokeet! Tyhmä isä. Haluatko antaa Raksulle ruokaa?”

”Haluan”, Elena vastasi varovasti. Hän pyöritteli asioita päässään. Olivian isän kiivaat sanat olivat saaneet hänen uteliaisuutensa kunnolla heräämään. Vielä joskus he selvittäisivät lehmäkasvin salaisuuden. Vielä joskus. 

Oli jo myöhä, kun Elena viimein lähti kotimatkalle. Pimeät, heikosti valaistut kadut olivat pelottavia, mutta onneksi koti oli lähellä. Elena saattoi huokaista helpotuksesta nähdessään tutut autot pihatiellä. Ikkunoista kajasti valo kutsuvana. Mitäköhän on illalliseksi? Elena mietti vatsa kurnien. Toivottavasti jotain hyvää… 

Hänen askelensa hidastuivat yhtäkkiä. Häntä kohti käveli kalpea, mustaan viittaan pukeutunut mies, jonka katse sai kylmät väreet kulkemaan pitkin Elenan selkäpiitä. Mies katsoi rävähtämättömin silmin suoraan häneen. Pelko alkoi hiipiä Elenan mieleen ja kehoon. Kuulisivatko äiti ja isä, jos hän huutaisi oikein kovaa? Jokin kuitenkin esti häntä avaamasta suutaan. 

Ehkä mies oli vain ohikulkumatkalla. Saihan jalkakäytävää kuka tahansa kävellä. Elena otti vielä muutaman askeleen eteenpäin, mutta mies pysähtyi hänen eteensä. Hän hymyili. Hymy ei ollut lämmin, mutta sai hänen kasvonsa näyttämään vähemmän pelottavilta.

”No mutta hei”, mies sanoi. ”Oletko sinä Elena? Elena Pohjasuo? Siitä onkin jo kauan. Mukava nähdä sinua jälleen…” 

”…tyttäreni.”

*