17. Valhe ja uhka

Helou! Jälleen täällä, uuden osasen merkeissä. Tällä kertaa sainkin sen ulos paljon nopeammin kuin edellisen :D Oli tarkoitus tehdä sellainen normi ~70 kuvan osa, mutta kuvia tulikin 16 kappaletta enemmän. No ei se mitään. Parempi niin päin.

Pelini on ruvennut taas harrastamaan satunnaista kaatuilua, jonka syytä yritän paraikaa selvittää. Joskus se ei haittaa pelaamista ollenkaan, mutta välillä sen aiheuttaa milloin tietylle henkilölle soittaminen, milloin uuteen ikävaiheeseen siirtyminen... Joskus sille ei ole mitään syytä. Pitää katsoa, jos se menisi vaikka ohi joskus.

Mitä todennäköisimmin ensi osan jälkeen ollaan jo niin pitkällä, että perijä-äänestyksen järjestäminen on ajankohtaista. Mutta siitä lisää sitten. Nyt lukemaan, olkaa hyvät!

”Öh… mitä?” Elena kysyi epäuskoisena. ”Minun isäni on sisällä. Minä taidan olla väärä Elena Pohja-”

”Kyllä sinä aivan oikea Elena Pohjasuo olet”, mies vastasi hymyillen yhä karmivaa hymyään. ”Minä tunnistaisin sinut, vaikka kuulisin pelkästään äänesi.”

”Kuka sinä oikein olet?” Elena kysyi paniikissa. Samassa ulko-ovi kolahti. Helpotuksekseen Elena näki äitinsä rientävän portille häntä vastaan.

”Elena, heti sisälle!”

”Sinä, lopeta tyttäreni häiriköinti, tai soitan poliisit!” Evelina meuhkasi Elenan juostessa kohti ovea.

”Sinun tyttäresi?” mies kysyi kylmästi. ”Sinulla ei ole tytärtä, eikä sen pahemmin miehelläsikään.”

He puhuivat niin kovalla äänellä, että Elena kuuli heidän sanansa ulko-ovelle saakka. Hän ei ymmärtänyt alkuunkaan, mistä oli kyse. Kumpi oikein puhui totta, äiti vai vieras mies?

Evelina varmisti, että ulko-ovi sulkeutui, ennen kuin sihahti miehelle:

”Jos sinä kerran olet Elenan oikea isä, olisit voinut edes hoitaa tämän asian kuten aikuiset! Sinulla on oikeus tavata tytärtäsi, kyllä, mutta ei niin että hiippailet tonttimme liepeillä kuin mikäkin namusetä! Mistä minä edes tiedän, puhutko totta? Ehkä oletkin joku sairas lasten hyväksikäyttäjä!”

”Varo hieman sanojasi”, Kreivi ärähti. Häntä yökötti jo valmiiksi. Karolinan sisar ei ollut alistuva ja helposti määräiltävissä, ja tämä oli muutenkin kaikin tavoin erilainen verrattuna Kreivin kuolleeseen vaimoon, mutta silti näissä kahdessa oli ällöttävän paljon samaa. Ja nyt tuo ämmä vielä kehtasi ojentaa häntä, vuosisatoja vanhaa, sukupuunsa arvokkainta helmeä, kuin jotain likaista lurjusta. 

Hän kaivoi rypistyneen paperin pukunsa taskusta. Hänen ja Karolinan avioliittotodistus. Samassa oli myös kopio Elenan syntymätodistuksesta sekä valokuva Elenasta vastasyntyneenä sylivauvana.

”Riittävätkö nämä vakuuttamaan sinut henkilöllisyydestäni?” hän kysyi jäätävästi. Evelina tuijotti papereita. Aidoilta ne näyttivät. 

”Karolina oli siis vaimosi”, Eve totesi. Äänensävy ei ollut enää vihainen, muttei vielä ystävällinenkään. ”Mitä hänelle tapahtui? Miten hän kuoli?”

”Onnettomuus”, Kreivi totesi ykskantaan. Ei kai hänen, ”surevan aviomiehen”, tarvinnut puhua aiheesta sen enempää? ”Näkisin mielelläni tyttäreni. Nyt.”

”Nyt on jo myöhä”, Evelina vastasi. ”Voitte soittaa huomenna, sovitaan asiasta puhelimitse. Tässä on numeroni.” Evelina ojensi miehelle lapun, jolle oli sutaissut numeronsa. ”Hoidetaan asia, kuten se kuuluukin hoitaa.”

Hän käänsi selkänsä ja lähti. Kreivi jäi lukitun portin taakse seisomaan, puristamaan paperilappua ja kiehumaan raivosta. Mikä ylimielinen lehmä. Toisaalta, ei Kreivillä ollut aikomustakaan ottaa Elenaa luokseen asumaan. Vielä. Aika ei ollut sopiva.

Hieman eripuraa heidän välilleen… Kreivi mietti häijysti hymyillen. Jos Elena tosiaan on minun tyttäreni, hän ei suhtaudu suopeasti heihin, jotka ovat pettäneet häntä ja salailleet asioita. Minä en ainakaan suhtautuisi.

”Äiti! Kuka se mies oli?” Elena kysyi heti, kun Evelina oli päässyt sisälle. Tyttö tuijotti häntä tiiviisti, luottavaisin, kysyvin silmin. Evelina huokaisi raskaasti. Asiaa ei voinut enää lykätä hetkeäkään. Elenan isä vaikutti arvaamattomalta. Evelinaa kylmäsi, kun hän ajattelikin niitä silmiä.

”Kulta, tule tänne”, hän sanoi. ”Istutaan olohuoneeseen, niin näytän sinulle jotain.”

Evelina kaivoi kirjahyllyä. Elena istahti sohvalle ja seuraili tiiviisti hänen liikkeitään. Viimein Evelina löysi etsimänsä. Hän asettui sohvalle Elenan viereen ja avasi paksun, raskaan valokuva-albumin.

Löydettyään oikean sivun hän ojensi albumin Elenalle. ”Katso.”

Elena katsoi. Sivun täytti vanha valokuva, jossa hymyili joukko lapsia, joista neljä vanhinta oli selvästi teini-ikäisiä. Elena tunnisti heidät: siinähän oli äiti sisarustensa kanssa.

Kuvan alla oli pienempi valokuva, jota Evelina osoitti sormellaan. Kaunis, kalpea tyttö katsoi vakavana hieman sivuun kamerasta.

”Siinähän on Karolina-täti. Se, joka kuoli, kun olin pieni”, Elena sanoi kummissaan. ”Miksi sinä tämän halusit minulle näyttää? Olen nähnyt kuvia Karolina-tädistä aiemminkin.”

”Elena.” Sanojen saaminen ulos kurkusta oli äärettömän tuskallista. ”Hän ei ole sinun tätisi. Hän on sinun äitisi.”

Painostava hiljaisuus laskeutui olohuoneeseen. Vihdoin Elena rikkoi sen. ”Mutta… hän ei näytä minulta ollenkaan. Enkä minä häneltä. Hän on ihan kalpea, katso vaikka.”

Oli kyllä totta, ettei Elenassa ollut pätkääkään Karolinan piirteitä. Ruskeisiin hiuksiin oli löytynyt selitys, kun tytön isä oli näyttänyt naamaansa. ”Sinulla on isoäitisi iho, kulta”, Eve vastasi lopulta. ”Hän oli juuri tuollainen. Hyvä puoli on se, ettet pala koskaan.”

 Elena tuskin kuunteli. Hän tuijotti tiiviisti kuvaa. Äiti, jota hän ei koskaan oppisi tuntemaan. Ja kaikki nämä vuodet hän oli luullut, että hänellä oli vanhemmat.

Muistikuva yksinäisestä haudasta Olivian kodin pihamaalla nousi hänen mieleensä.

 ”Elena, odota!” Evelina huusi, kun Elena ponnahti pystyyn ja ryntäsi portaikkoon. Evelina seurasi häntä. ”Anteeksi, rakas! Anteeksi, etten kertonut aiemmin! Minä ja isä rakastetaan sinua, olemme aina rakastaneet!”

”Ole hiljaa!” Elena huusi takaisin. ”Te olette huijanneet minua! Jättäkää minut rauhaan!” 

”Mitä ihmettä täällä metelöidään?” Joel kysyi ärtyneenä ja tuli ulos huoneestaan. Elena rynnisti omaan huoneeseensa ja paiskasi oven kiinni. ”Mitä tuo nyt oli?” Joel kysyi äidiltään. ”Minä yritän keskittyä soittamiseen, ja yhtäkkiä kuuluu ihan hirveää kiljuntaa ja mekkalointia!” 

”Sinä nyt et kuule ikinä mitään sen jumalattoman vinkunan yli!” Evelina huusi hermot kireinä. Hän katui räyhäämistään saman tien nähtyään Joelin loukkaantuneen ilmeen.

”Anteeksi, kulta. Minä vain –”

”Kyllä minä tiedän”, Joel tuhahti. ”Sinä et arvosta tätä bändijuttua. Tiedetään. Tämä on kuitenkin tärkeää minulle, okei?”

”Mitä täällä oikein tapahtuu?” Esaiaskin oli havahtunut elämöintiin.

Evelina hengitti syvään. ”Joel, olen pahoillani. Ei ollut tarkoitus purkaa omaa kiukkuani sinuun.” Hän viittoi poikia lähemmäs. ”Minulla on kerrottavaa. Teille kummallekin.”

Päästyään huoneeseensa Elenan olisi tehnyt mieli itkeä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt tehdä mitään muuta kuin säpsähtää, kun nurkasta kuului rauhallinen ääni:

”Ei hätää. Minä olen tässä.”

Se oli se sama mies. Se, joka oli kutsunut Elenaa tyttärekseen. 

”Mene pois”, Elena nyyhkytti. Hän ei välittänyt ihmetellä, miten mies oikein oli päässyt livahtamaan kenenkään huomaamatta hänen huoneeseensa, hän halusi vain olla hetken rauhassa yksin. ”En tunne sinua. Mene.”

Mies ei liikahtanutkaan, katseli vain Elenaa myötätuntoisesti. Pari kyyneltä vierähti tytön poskille. Hän ei ollut varma, halusiko miehen lähtevän vai jäävän. 

Mies teki päätöksen hänen puolestaan, eikä liikkunut. Vähitellen Elena rauhoittui. Hän katseli miestä. Tällä oli kauniit, vihreät silmät ja samanlainen nenä kuin Elenalla. Vaikka hän oli tuiki tuntematon, hänessä oli jotain tuttua. 

”Oletko jo itkenyt?” mies kysyi lempeästi. Elena nyökäytti päätään ja sai jopa puserrettua huulilleen pienen hymyn.

”Hyvä. Haluaisitko kuulla jotain suvustasi? Perheestä, johon oikeasti kuulut?”

Elena empi hieman. Hän ajatteli Joelia ja Esaiasta, isoveljiään. Miksei hän kuuluisi tähän perheeseen? Sitten hän ajatteli Aria, isäänsä. Mutta hänen isänsä seisoi häntä vastapäätä.

Lopulta hänen ajatuksensa siirtyivät Evelinaan. Äitiin, joka ei ollutkaan äiti, vaan pelkkä täti. Kaiken lisäksi täti, joka oli huijannut häntä. Mies hänen edessään ei varmasti huijaisi häntä. Vihreät silmät olivat niin lempeät.

”Joo, kerro vaan.”

*

Kun Joel saapui koulupäivän päätyttyä jälleen treenikämpälle, siellä oli vain Roope. Hän viritteli bassoa ja teki sormiharjoituksia juoksuttamalla sormiaan nopeasti ja ketterästi paksuilla kielillä. Joel oli hyvillään, ettei Joonatan ollut vielä tullut. Pelkästään Roopelle hänellä olikin asiaa.

”Hei, mitä mies?” Roope hihkaisi nähdessään hänet. Hän vakavoitui hieman huomatessaan Joelin ilmeen. ”Mitä on tapahtunut, kun näytät noin maasi myyneeltä?”

”Siskoni ei olekaan siskoni, vaan serkkuni”, Joel tokaisi suoraan. Mitä sitä turhia kiertelemään. 

 Roope lopetti soittamisen. Hän räpytteli epäuskoisena silmiään.

”Öö, tuota, mitä? Tai siis, toivottavasti minun serkkujeni lukumäärä pysyy samana kuin aiemmin –”

”Tyhmä”, Joel vastasi. ”Siitäkö sinä olet huolissasi?”

Hän huokaisi. ”Elena on kuulemma Karolina-tädin joku salaperäinen tytär, josta äiti lupasi pitää huolta. Kaikkien näiden vuosien aikana äiti ei ole kertonut Elenalle mitään. Ei yhtään mitään. Ja kaiken kukkuraksi Elenan vielä salaperäisempi isä ilmestyi ovellemme eilen illalla. Tällä hetkellä Elena pitää kaikille mykkäkoulua ja tuskin poistuu huoneestaan muualle kuin sen omituisen kaverinsa luo.” 

”Hui”, Roope sanoi. ”Kuulostaa rankalta. En tosin olisi arvannut, että hän on Karolina-tädin lapsi, olisin luullut, että Johan-eno olisi laittanut toisen vahinkolapsensa erehdyksessä postiin tulemaan tai jotain.”

”Niin, no, emmehän me kummatkaan kovin hyvin Karoa tunteneet, hänhän on ollut kuolleena jo jonkin aikaa… Ei tämmöinen kai silti olisi ollut hänen tapaistaan”, Joel myönsi. Koko juttu oli niin omituinen, ettei hänen hirveästi tehnyt mieli ajatella sitä.

Roope näytti saaneen kuitenkin idean. 

”Tee siitä biisi!” hän hihkaisi.

”Anteeksi mitä?” Joel kysyi yrittämättä piilottaa epäuskoa äänestään.

”No tee biisi tästä aiheesta!” Roope toisti säteillen. ”Pura tunteitasi vai miten se menikään. Jos sanat muotoilee tarpeeksi hämärästi, tosi monet tulevat samaistumaan niihin! Kuinka joku ei olekaan sitä mitä luulit ja sitä rataa.”

Joel mietti hetken. Roopen idea ei ollut sittenkään kovin huono.

Pian ovi kävi ja Joonatan liittyi heidän seuraansa. 

”Moro”, hän sanoi. ”Miten hurisee?” Ja ennen kuin he ehtivät vastata, hän jatkoi: ”Tänään tulee uusi laulajakokelas. Joku 17-vuotias naapurikylästä. Kuulosti änkyttävän puhelimessa, saa nähdä mitä tästä tulee.”

No, on sekin sentään jotain, Joel mietti. Hän pitäisi mielen avoimena.

Vaikka turhaa se oli ollut. Änkyttävältä poika oli kuulostanut mikin takanakin, siitä ei ollut päässyt yli eikä ympäri. Joel yritti kuitenkin olla ajattelematta sitä. Hän tuijotti tyhjää paperia edessään. Hän oli bändin paras sanoittaja, mutta se kasasi toisinaan hänen harteilleen aika lailla paineita.

Mieti nyt, hän ruoski itseään. Ajattele. Aivot, toimikaa. Paperi kuitenkin oli ja pysyi tyhjänä.

Huokaisten hän luovutti ja avasi nettiselaimen. Ehkä hän saisi lisää inspiraatiota annettuaan aivojensa levätä hetkisen.

Hän kävi suosikkifooruminsa sivuilla. Ei uusia viestejä. Hän tarkisti sähköpostinsa. Kukaan ei ollut kaivannut häntä sielläkään. Hän avasi Pärstäkirjan, jossa ei ollut tapahtunut yhtään mitään sinä päivänä. Sitten hän avasi lempibändinsä viralliset sivut.

 Ei tietenkään mitään uutta, miksi muka olisi? Paitsi… hetkinen. Voisiko se olla totta…?

Riemunkiljahdus täytti huoneen. Joel oli niin innoissaan, että hyppäsi muitta mutkitta sängylleen ja alkoi pomppia hurjasti välittämättä siitä, että oli yhdeksännellä luokalla sekä siitä, että äiti suuttuisi hänelle nähdessään myllätyt lakanat. Mikään ei saisi hänen hyvää tuultaan latistettua! 

Evelina kuuli Joelin riemastuneet huudot käytävään asti. Se oli aika hyvin ottaen huomioon huoneesta kantautuvan möykän, jota Joel kutsui musiikiksi. Evelina koputti oveen, mutta Joel ei kuullut. Hän avasi varovasti oven ja astui sisään. Stereoista kantautuva räminä oli korviaraastavaa.

”Laita tuota hiljemmalle!” hän huusi. ”Minulla on sinulle asiaa!” 

”Äiti”, Joel sanoi silmät loistaen väännettyään volume-nuppia hitusen lounaammas. ”Et ikinä arvaa mitä! Vihreä Päivä tulee keikkailemaan SimCityyn ensi kesänä! Ensimmäistä kertaa! Ja lipunmyynti alkaa ylihuomenna! Aivan huikeaa, sinne on pakko päästä, liput myydään loppuun hetkessä –” 

”Kulta”, Evelina keskeytti. ”Kuulepas nyt, on hienoa, että olet asiasta noin innostunut. Löysin kuitenkin tämän olohuoneesta.” Hän näytti paperia Joelille, ja Joelin hartiat lysähtivät kasaan. Se oli Joelin viimeisin koulutodistus, joka olisi oikeastaan pitänyt näyttää vanhemmille tai huoltajille jo ajat sitten. Hups. Nimikirjoitusta Joel ei onneksi ollut ehtinyt vielä väärentää. 

”Tämä ei ole kovin kaunista katsottavaa”, Evelina sanoi moittivasti. ”Sinullahan on täällä pelkkiä vitosia ja kuutosia! Viimeksi kun kysyin, sanoit koulun menevän hyvin. Tämäkö on sinun mielestäsi hyvin?”

”No… Tuota… Ainakaan ei ole nelosia”, Joel yritti keventää tunnelmaa. Hän näki sielunsa silmin, kuinka konserttiliput saivat siivet hänen silmiensä edessä ja lepattivat pois kohti korkeuksia. ”Lupaan parantaa arvosanoja jos pääsen keikalle, voi äiti pliis pliis pliis…”

”Niin sinä parannatkin”, Evelina sanoi jyrkästi. ”Eikä keikkalippuja ole tiedossa, ennen kuin joka ikinen numero on kohonnut vähintään seiskaan.”

Se oli viimeinen puheenvuoro, jonka jälkeen Evelina poistui huoneesta. Into, jonka vallassa Joel vielä hetki sitten oli ollut, oli tipotiessään. Miten muutama sana saattoikin tuhota niin paljon? Ja kaikki vain parin hassun arvosanan takia.

*

”Mitä? Et ole tosissasi”, Roope sanoi järkyttyneenä, kun Joel seuraavana päivänä kertoi pää painuksissa, ettei pääsisi Vihreän Päivän keikalle. ”Faija lupasi jo hankkia liputkin ja kaikkea! Sillä ei kuulemma huomenaamuna ole töitä, se lupasi kytätä nettiä ja puhelinta ja ostaa liput tasan kello yhdeksän kaikille meille kolmelle.”

”Älä käännä veistä haavassa, ole kiltti”, Joel pyysi. ”Sinun isäsi ymmärtää hyvän musiikin päälle, minun äitini on ilonpilaaja. Mutta pitäkää te nyt sitten hauskaa Joonatanin kanssa.”

 ”Ja pyh. Ei me mennä sinne ilman sinua. Ja mehän siis olemme kaikki menossa”, Roope sanoi päättäväisesti. Hänellä oli ilkikurinen virne kasvoillaan. Joel kohotti päätään. Hänen mielenkiintonsa alkoi herätä.
Eivät häntä mitkään kiellot estäneet, kun kyseessä oli vuosisadan tärkein tapahtuma.

”Noin sitä pitää”, Roope kehui nähdessään Joelin mielialan kohenevan. ”Vihreä Päivä on sentään esikuvamme ja yksi tärkeimmistä innoittajistamme. Meidän on yksinkertaisesti pakko nähdä heidän keikkansa. Muita vaihtoehtoja ei ole, ymmärsi Evelina-täti tai ei. Kyllä hän sinulle anteeksi antaa.”

”Niin antaa”, Joel sanoi ja vastasi Roopen virneeseen. 

Rumpujen takana Joonatan löi kapuloitaan yhteen neljästi, ja he pääsivät aloittamaan senpäiväiset treeninsä.

*

Elena itki. Taas. Viimeisten päivien aikana Olivia oli joutunut kuuntelemaan hänen vuodatuksiaan niin paljon, että hän osasi ne ulkoa. Kuka tahansa muu olisi tullut hulluksi sellaisesta. Mutta ei Olivia. Elena oli hänen paras – ja ainoa – ystävänsä, totta kai hänen täytyisi kuunnella ja tukea. Sitä paitsi kuka osaisi tukea paremmin kuin hän? He olivat kumpikin kokeneet saman. Molempien äiti oli kuollut, kumpikaan ei tuntenut kunnolla isäänsä.

Elenalla on sentään ollut jonkinnäköiset vanhemmat, Olivia mietti, mutta torui siten itseään. Oli hänelläkin isä, joka oli ruokkinut ja vaatettanut hänet, vaikka paljon muuta he eivät yhdessä olleet tehneet. Hänelläkin oli tätejä, tarkemmin sanottuna viisi kappaletta, ja setiäkin peräti neljä. Lisäksi hänellä oli rakastavat isovanhemmat ja lauma serkkuja. Hänen asiansa olivat sen verran hyvin, että hän kykeni kuuntelemaan ystäväänsä ja antamaan kaiken myötätuntonsa.

”Miksi ihmeessä äiti – ei kun siis Evelina-täti oikein huijasi minua näin pitkään?” Elena kysyi vihaisena sadannen kerran. Hän ei osoittanut kysymystään kenellekään, joten Olivia ei vastannut. Jos hän olisi jotain sanonut, niin hän olisi ehdottanut arasti, että ehkä Evelina halusi alusta asti saada Elenan tuntemaan itsensä kokonaisvaltaiseksi perheenjäseneksi. Hän kuitenkin tiesi, että se olisi turhaa: Elena oli nyt niin äkkipikaisella päällä, ettei hän kuunnellut mitään eikä ketään.

”Minä en voi antaa hänelle anteeksi”, Elena jatkoi itsekseen höpisemistä. ”Mitä jos isä on oikeassa, enkä oikeasti kuulu heidän perheeseensä? Isä kertoi, että hänen sukunsa on erittäin vanha, erittäin arvostettu ja erittäin hieno. Se kuulostaa aika hyvältä, eikö totta?”

”Niin kai”, Olivia vastasi. Tosiasiassa häntä hieman epäilytti tämä mies, jota Elena kutsui isäkseen, ja johon tämä vasta lyhyen tutustumisen jälkeen tuntui luottavan niin kovin ehdoitta.

Elena ei ollut kertonut Olivialle, että ensitapaamisen jälkeen Kreivi oli ilmestynyt Elenan huoneeseen joka ilta ja kertonut joka kerralla hieman lisää Bäckmanien suvun historiasta, vanhoista kreiveistä ja kreivittäristä ja heidän saavutuksistaan. Historia ei ollut koskaan kiinnostanut Elenaa, mutta isänsä kertomuksia hän kuunteli haltioituneena. Kuulosti siltä, kuin hänelle olisi avautunut aivan uusi maailma, jonka hän saattoi joko hylätä tai ottaa vastaan.

Kreivi oli kertonut myös sen, että kun hän täyttäisi viisitoista, hän voisi tulla Kreivin kartanoon asumaan, ja Kreivi tekisi hänestä kaltaisensa. Elena ei tiennyt, mitä se tarkoitti käytännössä, mutta Kreivistä näki heti, ettei hän ollut aivan tavallinen ihminen. Hän oli paljon salaperäisempi ja puoleensavetävämpi, ja hänessä oli jotain, mitä Elenakin huomasi haluavansa olla.

Elenalla oli jo paljon parempi mieli. Ei menisi enää montaa vuotta, ja hän pääsisi pois huijareiden luota. Oliviakin näytti vaistoavan hänen mielialansa muutoksen, sillä tämä uskalsi ehdottaa:

”Mennään pihalle. Siellä on niin kiva ilma.” 

”Katso, lehmäkasvi on lypsetty”, Olivia sanoi ja osoitti kasvia. Tosiaan, sen utareet eivät olleet enää pulleat, ja sen suuhun oli ilmestynyt jostain kakunpala – herkullisimman näköinen kakunpala, jonka Elena oli eläessään nähnyt.

”Lypsikö isäsi sen?” Elena kysyi. ”Mitä sieltä tuli?”

”En minä tiedä. Isä ei koskaan näyttänyt minulle.” 

Ovi kävi, ja tytöt kavahtivat kauemmas kasvin luota. Olivian isä ei näyttänyt kuitenkaan olevan yhtä pahalla tuulella kuin viime kerralla. Hän hymyili tytöille ja heilautti kättään.

”Hei, Elena. Tytöt, haluatteko seurata vierestä, kun ruokin lehmäkasvin?” 

Aivan kuin Olivian isä olisi kokonaan uusi mies. Kasvotkin näyttivät kirkkaammilta ja nuoremmilta. Ehkä se johtui vain hymystä.

”Joo, halutaan!” tytöt sanoivat kuorossa. 

Olivian isä tarttui isoon lihakimpaleeseen ja astui portin sisäpuolelle. Tytöt seurasivat silmä kovana, kuinka mies heilautti lihakimpaleen ilmaan, ja kasvi nappasi sen suuhunsa ja nielaisi kokonaisena.

”Aika siistin näköistä”, Elena hihitti.

”Joo”, Olivia säesti. ”Tuolla tavalla se pystyisi varmaan nielaisemaan jopa kokonaisen simin!”

”Kuka tietää”, Olivian isä nauroi. ”Kuka tietää, vaikka pystyisikin! Menkäähän nyt leikkimään. Raksu kaipaa varmaan seuraa.”

Tytöt hihittelivät ja juoksivat innoissaan etsimään Raksun. Kaikkihan nyt tiesivät, etteivät kasvit simejä syöneet!

*

Joelia alkoi turhauttaa. Todella, todella turhauttaa. Hän oli koekuunnellut ainakin kymmenen laulajaehdokasta, mutta kukaan ei ollut edes sellainen, jota he olisivat voineet harkita bändin jäseneksi. Alkoi tuntua siltä, ettei heitä otettu tosissaan. Joel pystyi vaistoamaan myös Roopen ja Joonatanin mielialojen laskevan. Näytti siltä, että heidän täytyisi tyytyä soittamaan industrial-musiikkia. Joel oli jo pari kertaa tarjoutunut mikin taakse, mutta lähinnä vitsinä. Jos hän vain olisi osannut laulaa…

Oli ollut myös ehdokkaita, jotka lauluäänensä puolesta olisivat kelvanneet bändiin, mutta joiden tyylilaji oli ollut totaalisen väärä, kuten räppäri-Olavin tapauksessa. Lisäksi laulajan täytyi olla paitsi hyvä laulamaan, myös keulakuva-ainesta, sillä perinteisesti juuri bändin solisti oli se, joka oli eniten esillä, jos he joskus tekisivät läpimurtonsa ja pääsisivät julkisuuteen. 

Joel tosin oli itse valmis ottamaan sen vastuun kannettavakseen, olihan bändi käytännöllisesti katsoen hänen. Idea oli tullut Joonatanilta vuosia sitten, mutta hän oli se, joka oli tehnyt kaiken työn: etsinyt treenikämpän, varannut keikkoja, keksinyt nimen, säveltänyt biisejä ja kirjoitellut lyriikoita, joille he nyt etsivät tulkitsijaa. Joel tunnusteli taskussaan olevaa paperia. Hän oli tuntikausien väännön jälkeen saanut viimein aikaiseksi kelvollisen kappaleen, jolle oli antanut nimeksi ytimekkäästi Harha. Se kappale oli omistettu Elenalle, vaikka ulkopuolisen silmiin siinä kerrottiin vain ihmisestä, joka piilottelee psyykkisen muurin takana, kunnes jokin – tai joku – lopulta hajottaa muurin palasiksi.

”Se oli tämän päivän viimeinen kokelas”, Joonatan totesi, kun punatukkainen poika oli lähtenyt kämpältä ja he olivat luvanneet olla häneen yhteydessä, jos hän olisi sopivaa laulaja-ainesta – mitä hän ei ollut. ”Totta puhuen alkaa usko vähän hiipua. Kaupungissa ei ole kohta enää yhtään nuorta, jota emme olisi kuulleet.”

”Mitä sinulla siinä on, Joel?” Roope kysyi nähdessään Joelin kaivavan paperin esiin farkkujensa taskusta. ”Onko se se biisi? Vau, sait sen valmiiksi näin nopeasti!”

”Näytä minullekin!” Joonatan pyysi, ja hän ja Roope lukivat tekstin. Kun he olivat päässeet loppuun, he säteilivät.

”Kuulostaa aivan mahtavalta!” Roope hehkutti. ”Onko sinulla mielessä melodiaa?”

”On”, Joel vastasi. ”Ja tiedän myös, missä kohdissa karjutaan. Voin demonstroida, jos haluatte.”

Hän oli tuskin ehtinyt tarttua kitaraansa, kun oveen koputettiin.

”Kuka ihme siellä oikein on?” Joel ihmetteli ja laski kitaransa. ”Äskeisenhän piti olla viimeinen!”

”Niin piti”, Joonatan sanoi ja meni ovelle. ”Kai tälle silti pitää avata ja kysyä, mitä asiaa hänellä on.”

”Tämäkö on Torantesin treenikämppä?” kysyi tuntematon poika. Kolmikko nyökkäsi epävarmana.

”Ja te etsitte bändiinne laulajaa?”

”Ymm… Joo”, Joel vastasi. ”Kuka sinä oikein olet?”

”Ilkka”, poika vastasi ja lupia kyselemättä astui sisään. Joel, Roope ja Joonatan vilkuilivat toisiaan epävarmoina siitä, pitäisikö tämä hämärä jätkä ajaa ulos vai antaa hänelle tilaisuus. 

He päättivät kuitenkin asettua istumaan sohville ja antaa Ilkan laulaa. Poika näytti tietävän, mitä teki. Hän sääti mikrofonia ja testasi sitä, kuin olisi käsitellyt laitteita koko ikänsä.

”Esitän nyt teille suosikkibiisini”, Ilkka sanoi lopulta saatuaan kaiken valmiiksi. Hän veti syvään henkeä ja alkoi laulaa. 

Joel ei tiennyt, mitä oli odottanut. Ehkä jälleen kerran uutta pettymystä, tekohymyä ja tyhjää lupausta siitä, että soittelemme sitten kun olemme päättäneet. Ilkka ei täyttänyt näitä odotuksia alkuunkaan. Hän huokui karismaa ja itsevarmuutta – ja mikä parasta, lauloi Vihreän Päivän kappaletta Tervetuloa paratiisiin.

Jokin hänessä sai Joelin kuitenkin varautuneeksi. Oliko se sitten ylitsevuotava karisma vai tiukan määrätietoinen luonne, sitä Joel ei osannut sanoa. Jos olisi ollut kyse vain ja ainoastaan lauluäänestä, valinta olisi ollut selvä. Joel vilkaisi, mitä mieltä Roope ja Joonatan olivat. Heidän kasvoiltaan paistoi puhdas ihailu.

Kun Ilkka lopetti laulamisen, he kumpikin ponnahtivat seisomaan. Joel jäi epävarmana paikoilleen.

”Aivan mahtavaa!” Roope hehkutti. ”Juuri tuollaista me etsimme!”

”Ylitti odotukset”, Joonatan sanoi.

”Eiköhän päätös ole aika lailla selvä”, Roope sanoi. ”Vai mitä, Joel? Joel?”

Joel nousi ylös, ja hetken ajan hän ja Ilkka katsoivat toisiaan silmiin. Kummankin katse oli kova. Oli selvää, että Ilkka halusi olla esillä, ja jos hän liittyisi bändiin, heidän välilleen voisi tulla ristiriitoja. Uhkasiko Ilkka hänen asemaansa bändin päänä, sitä hän ei osannut sanoa. Se mahdollisuus oli kuitenkin olemassa.

 Hänellä ei näyttänyt kuitenkaan olevan vaihtoehtoja. Joonatan ja Roope katsoivat häntä odottavasti.

”Tuota… Selvä juttu. Tervetuloa bändiin”, hän sanoi ja puristi pikaisesti Ilkan kättä. Hän saattoi vain kuvitella, mutta hänestä tuntui, että Ilkan ote oli tarkoituksella voimakkaampi kuin sen olisi tarvinnut olla.

*

Lopussa paljastan salaisuuden: Evelinalla ja Joonatanilla on melkein vihamiessuhde, enkä yhtään ymmärrä, minkä takia :D Kerran, kun kumpikin sattui olemaan kylässä Tikkaloilla (Jani ja Vilhelmina), Evelina alkoi yhtäkkiä töniä Joonatania ja urputtaa jotain. On sillä naisella kyllä käytöstavat hukassa kun käyttää alaikäisiin sellaisia voimakeinoja. Kai se sitten ajattelee, ettei Joonatan ole Joelille sopivaa seuraa tai jotain. Voi toista...

Pohjisten 1-vuotissynttärit lähestyvät! En lupaa mitään, mutta yritän jotain ekstrantapaista kehitellä. Lähinnä siihen tulee kai vaan sekalaisia kuvia, mitä tuonne kansioon on vuoden aikana kerääntynyt. Mutta ajatella, miten tämä aika onkaan kulunut... Hälyttävän nopeasti.

Ja ihan loppuun vielä:

Vilhelmina vanheni tyylikkäästi (: Eihän häntä edes uskoisi vanhukseksi! Roope pilaa taustaa, mutta noh...

Johanin vanhuudenpäivät eivät ole kaukana, mutta miekkonen on paremman näköinen kuin koskaan ♥ Tuon muodonmuutoksen jälkeen rakastuin häneen aivan totaalisesti :D (Vaikka minusta tuntuukin, että joka toinen miessimini on tuollainen mustiin pukeutuva, lävistetty rokkari. Krhmhm mistähän mahtaa johtua... *silmienpyöritys*)

Tui tui ♥