15. Lumikin kohtalo

Heipä hei taas :D Sanoinhan, että saan vielä yhden luvun ennen marraskuuta. Tässä tämä nyt sitten olisi.

Varoituksen sananen: tässä osassa nähdään yhteensä kolmet erilaiset default-ihot ja -silmät, ja lisäksi maxisin kulmakarvat vaihtuvat defaulteihin jossain kohtaa. Eli älkää hämmentykö. Pahoittelen sitä, että olen leikkinyt näiden kanssa enkä tsekannut kunnolla lataamiani defaulteja ennen osan kuvaamista D: Muttakun ekoissa oli ne vauvojen sotamaalaukset, toisissa napa oli hirveä onkalo ja yksi toisiksi tummimmista oli liian vaalea...

Nyt olen kuitenkin löytänyt kombon, jonka aion pitää. 

Noniin, en selittele enempää. Lukemaan sitten vaan!

Evelinan ja Arin helpotukseksi Joel suhtautui uuteen ”pikkusiskoonsa” hyvin ja tuntui jopa olevan kiinnostunut pienestä vauvasta. Hän kävi usein Elenan huoneessa ja kurkki avutonta rääpälettä pinnasängyn pinnojen välistä.

Kumma juttu, hän mietti itsekseen. Äidin maha ei ollut missään vaiheessa pallona, kuten silloin, kun Esaias oli hänen masussaan. Hän pohti asiaa aikansa ja tuli lopulta siihen johtopäätökseen, että pojat kasvavat naisten mahassa, ja tytöt tuo haikara. Kuinka muuten hän olisi voinut tuosta vaan saada uuden pikkusiskon?

”…en tiedä mitä tehdä, Mina, en oikeasti tiedä. Yksityisetsivätkään eivät ole löytäneet Karolinaa, vaikka ovat etsineet jo viikkokausia”, Eve avautui isosiskolleen, joka oli eräänä viikonloppuna poikennut kylään Roope-poikansa kanssa. Roope ja Joel leikkivät sheriffiä ja vankikarkuria olohuoneessa, ja heidän askeleensa kaikuivat äänekkäästi. Evelina oli pitkään miettinyt, pitäisikö hänen pyytää poikia menemään muualle leikkimään, mutta ei ollut kuitenkaan pyytänyt.

Vilhelmina katsoi häntä huolestuneena. 

”Karolina ei olisi jättänyt lastaan luoksesi, ellei siihen olisi ollut erittäin painavaa syytä”, hän sanoi. Evelina oli kuullut saman jo miljoonaan kertaan, mutta siitä huolimatta vakuuttelu rauhoitti häntä. Vilhelmina jatkoi: ”Ehkä häntä pidetään vankina jossain kellarissa. Kerroit itse, miten kamalalta hän näytti. Ehkä hän pääsi kuin onnen kaupalla pakoon, ja tuli antamaan lapsensa turvaan. Mutta kuka ihme on Elenan isä?”

Taustalta kaikui yhtäkkiä Roopen kovaääninen huuto, joka sai naiset hätkähtämään:

”Sainpas sinut kiinni, senkin kutale! Kädet ylös, tai ampu tulee!” 

”Roope”, Mina puuskahti, ”nyt riittää! Menkää muualle mekastamaan. Äiti yrittää jutella Eve-tädin tanssa!”

”Okei”, Roope vastasi alistuvasti ja katosi Joelin kanssa aulaan. 

”Niin, olen myös miettinyt sitä”, Eve sanoi, kuin mikään ei olisi keskeyttänyt heitä. ”Sitä on lähes mahdoton selvittää. Minusta kuitenkin tuntuu siltä, että minun täytyy käyttää aikani johonkin muuhun kuin pelkkään odotteluun, tai tulen hulluksi.”

Vilhelmina oli samaa mieltä. Karolina ei ollut ainoa, josta hän oli huolissaan. Hän oli huolissaan myös Sannasta. Tämä oli juuri ja juuri saanut itsensä kokoon Juhanan kuoleman jälkeen, mutta ei varmasti saisi enää uudelleen, jos Karolinan tapaus päättyisi suru-uutisiin. Siksi se ei saanut päättyä. 

Kun Roope ja Joel olivat viimein kyllästyneet sheriffileikkiinsä, he lepäsivät hetken aikaa suuren pronssipatsaan takana tasaamassa hengitystään. Joelista patsas oli ruma, eikä hän muutenkaan tajunnut, miksi heidän kotinsa piti olla täynnä omituisia taide-esineitä. Hän katsoi Roopea, joka puuskutti yhä, mutta jonka kasvot säteilivät.

”Se oli mahtava leikki!” hän intoili. ”Mitä tehdään seuraavaksi?”

”Minulla on idea”, Joel sanoi. ”Sinähän osaat soittaa pianoa?” 

Hän vei Roopen yläkerran olohuoneeseen, jonka nurkassa seisoi tyylikäs vanha piano. Se oli vasta viritetty, ja se soi kirkkaasti. Joel haki viulunsa huoneestaan ja alkoi soittaa kissanpolkkaa, ja Roope säesti häntä. Joelin mielestä he kuulostivat melkein kuin oikealta bändiltä. Hän malttoi tuskin odottaa kasvavansa niin isoksi, että voisi aloittaa kitaratunnit. Sitä ennen hän tyytyi viuluunsa.

Kissanpolkan jälkeen he soittivat Simanic-elokuvan tunnuskappaleen. Sitten he etsivät nuottivihkoja ja tapailivat joitain vanhoja ikivihreitä. Heillä oli hauskaa, melkein yhtä hauskaa kuin sheriffileikkiä leikkiessä. 

Lopulta Vilhelmina huhuili poikaansa portaikosta. Ei mennyt kauaa, kun hän tuli heidän luokseen.

”Roope, on aika lähteä kotiin. Isä odottaa”, hän sanoi. ”Kylläpä te soitatte hienosti! Pitäkää meille joskus konsertti.”

Joelin sydän hypähti. ”Pidetään, Mina-täti!” hän sanoi innoissaan, ja Roopekin nyökkäili. 

Heti Roopen lähdettyä Joel vetäytyi huoneeseensa harjoittelemaan. Ihan vain siltä varalta, että konsertti pidettäisiin jo huomenna.

*

Evelina siristeli silmiään tutkiessaan tietokoneen näyttöä. Uutisissa ei näkynyt mitään epäilyttävää. Ei mitään, mikä olisi voinut mahdollisesti liittyä Karolinan katoamiseen. Evelina ei tiennyt, oliko se hyvä vai huono asia. Toisaalta häntä hermostutti, kun siskosta ei kuulunut mitään, toisaalta taas hän oli helpottunut, kun ei löytänyt huonoja uutisia.

Joel seurasi, kuinka äiti hajamielisenä paistoi itselleen munakasta ja havahtui vasta viime hetkellä, juuri ennen kuin se olisi palanut pohjaan. Hän vaistosi, että äitiä vaivasi jokin, koska tämä oli alkanut olla omissa maailmoissaan turhan usein ja tuijotella apaattisena ikkunasta ulos. Tai vaihtoehtoisesti tämä istui tuntikausia nenä kiinni tietokoneen ruudulla, kun Joel olisi halunnut pelata Superjyrääjää. Isä oli selittänyt jotain, että Karolina-tätiä yritettiin löytää. Mikseivät vain soittaneet hänelle ja kysyneet, missä hän oli? Aikuiset tekivät asiat turhan vaikeiksi.

Esaias oli onneksi vielä niin pieni, ettei osannut ihmetellä sellaisia asioita kuin kuolleet isoisät, kadonneet tädit tai tyhjästä ilmestyneet pikkusiskot. Se oli tietyllä tavalla vapauttavaa. Hän oli talossa Elenan lisäksi ainoa, jolle ei tarvinnut keksiä tekosyitä selittääkseen tapahtumia. Sannalle oltiin jouduttu tunnustamaan Karolinan katoaminen sen jälkeen, kun Elena oli tullut taloon. Kuultuaan uutisen Sanna oli muuttunut vaitonaiseksi ja laihtunut paljon. Jokainen Esaiaksen kanssa vietetty hetki tuntui kuitenkin piristävän häntä, ja hän leikkikin taaperon kanssa aina kun mahdollista. Pikkupojasta oli vain hauskaa, kun mummi lauloi lastenlauluja sen sijaan, että isä olisi yrittänyt saada häntä tavaamaan ”diffuusiokapasiteettia” tai muita vaikeita sanoja.

*

Vaikka Susanna ja Tomi olivat yliopistolla jo kertaalleen eronneet ja palanneet jälleen yhteen, saatiin viimein viettää häitä. Tilaisuuteen oli kutsuttu lähinnä yliopistokavereita ja pari sukulaista. Evelina oli luvannut poiketa töiden jälkeen onnittelemassa paria ja jättämässä lahjansa.

Hän saapui paikalle hieman myöhässä, koska oli juuttunut iltapäiväruuhkaan, mutta Susanna ja Tomi toivottivat hänet sydämellisesti tervetulleeksi. Vaihdettuaan nopeat kuulumiset siskonsa kanssa hän siirtyi jututtamaan Tomia.

”En ole vieläkään kiittänyt sinua siitä, että autat meitä Karolinan etsinnöissä”, hän sanoi. Tomi, jonka suku oli yksi kaupungin varakkaimmista, oli Evelinan tapaan palkannut ammattietsivän huippuluokan etsivätoimistosta tutkimaan tapausta. Lisäksi hän oli kustantanut palstatilaa suurimpiin sanomalehtiin yleisövihjeiden houkuttelemiseksi. Mies hymyili Evelle. ”Ei kestä kiitellä. Sukulaiset auttavat toisiaan.” 

Susannan kanssa he puhuivat kaikesta muusta paitsi surullisista asioista. Evelina ei halunnut pilata parin hääpäivää murehtimalla liikaa. Kotona oli murhetta jo aivan tarpeeksi.

*

Aina, kun Evelina palasi töistä, juoksi Joel innoissaan häntä vastaan. Evestä oli ihana pyörittää poikaa, kuten oli aikoinaan pyörittänyt riemuissaan kiljuvaa Susannaa – ja kuten iso ja vahva Johan oli vielä kauemman aikaa sitten pyörittänyt häntä itseään. Joel ei näyttänyt edes pahoinvoivalta, vaikka jo muutaman kieputuksen jälkeen Evelinan päässä alkoi pyöriä. Kai se on niitä vanhuuden riesoja. 

Eräänä iltana, kun Evelina oli töistä palattuaan juuri saanut käytyä suihkussa ja vaihdettua vaatteet, puhelin soi erityisen vaativasti. Evelina meni epäröiden vastaamaan siihen. ”Haloo?” 

"Rouva Pohjasuo, oletan?” sanoi tuntematon miesääni langan toisesta päästä. ”Täällä Visa Vikuri etsivätoimisto Vikurista päivää. Minulla on uutisia koskien sisarenne katoamista. Onko teillä aikaa?”

Evelina henkäisi. Lopultakin! ”Kyllä, kyllä on.” 

Hän kuunteli, kun Visa Vikuri puhui, ja hetki hetkeltä hänen hymynsä hyytyi ja sisälle levisi turtumus. Shokki ja turtumus. Visa Vikurin sanat tipahtelivat yksi kerrallaan hänen aivoihinsa, ja hän juuri ja juuri käsitti ne.

Vanha kartano. Kasa tuhkaa. Sisarenne. Kuollut. Olemme pahoillamme. 

Ari tuli alakertaan tekemään itselleen iltapalaa, kun löysi vaimonsa puhelimen luota kasvot kivikovina.

”Evelina-kulta, mitä – ” hän sai sanotuksi, kun Evelina nousi ylös ja ripustautui hänen kaulaansa. 

Hän kuuli hiljaiset sanat, jotka Evelina kuiskasi hänen korvaansa, ja ymmärsi, mitä oli tapahtunut.

”Kamalaa”, hän hengähti ja veti Evelinaa tiukemmin itseään vasten. He eivät vähään aikaan sanoneet mitään.

”Mitä me teemme?” Ari jatkoi sitten. ”Miten me kerromme tämän äidillesi? Tai Joelille? Hän ei ole enää pikkulapsi, hän vaistoaa, kun jokin on pielessä.”

”Äidistä en tiedä”, Evelina vastasi, yhä aivan shokissa, ”mutta minä voin kertoa Joelille. Saman tien.”

Hän etsi Joelin, joka oli olohuoneessa harjoittelemassa pianonsoittoa, ja pyysi tämän viereensä sohvalle. Täytyi kuulemma puhua vakavasti. Joel yritti miettiä, mitä oli tehnyt väärin, ja katseli alistuvasti vastapäistä seinää. Yllättäen Evelina ei torunutkaan häntä, vaan aloitti:

”Joel, sinä et ole tavannut Karo-tätiä, mutta olet varmasti kuullut meidän puhuvan hänestä. Siitä tädistä, joka oli kateissa.”

Joel höristi korviaan. Oliko piilosilla ollut täti löydetty viimein?

”Hän… Häntä ei enää ole. Hän on nyt poissa ikuisesti.” 

Joel oli ymmällään. ”Ai niin kuin kuollut, vai?”

Evelina hätkähti. ”Kuollut” oli niin lopullinen sana. Hän sulki silmänsä ja avasi ne taas.

”Niin juuri. Kuollut.”

”Mutta eikös hän ole sinun pikkusiskosi? Et kai sinäkin kohta kuole?”

Evelina ei voinut olla hymyilemättä hieman.

”Ei, en minä kuole. Elämä on kuitenkin arvaamatonta. Koskaan ei voi tietää, ketkä siitä selviävät, ja ketkä eivät.”

”Jaaha.” Joel pyöritteli asiaa päässään. Täti, jota hän ei ollut ikinä nähnyt, ei ollut hänelle erityisen läheinen, eikä hän osannut kaivata tätä samalla tavalla kuin äiti. Hän oli hetken hiljaa ja kysyi sitten arasti:

”Voitko tulla auttamaan minua läksyissä? Me opeteltiin tänään allekkain jakolaskua, enkä ihan tajunnut sitä…” 

Joten Evelina opasti poikaansa. Johtui ehkä laskujen helppoudesta, ettei hän yrityksestä huolimatta saanut ajatuksiaan pois siskostaan ja tämän äkillisestä poismenosta. Sanna nukkui rauhallisesti makuuhuoneessaan, mutta seuraava aamu herättäisi hänet karuun todellisuuteen.

*

Lopulta Sanna tietenkin kuuli uutisen, vaikka Evelina oli loppuun asti yrittänyt vältellä sen kertomista. Tieto tyttären kuolemasta tuntui vieneen vanhan naisen viimeisenkin elämänhalun. Liian usein Evelina löysi äitinsä sammuneena ruokasalin pöydän ääreen viinipullo kaverinaan. Yhtä säännöllisesti hän myös kävi Juhanan haudan äärellä joko itkien ja raivoten, ettei halunnut haudata tytärtään yksin, tai vain istuen kukkien keskellä tuijotellen hautakiveä ja itkien äänettömiä kyyneleitä. Evelina oli neuvoton ja huolissaan, eikä se sopinut yhteen suuren menetyksen tuottaneen järkytyksen kanssa. Hänestä tuntui, että pää räjähtäisi sekunnilla millä hyvänsä. 

Jopa Elena tuntui aistineen tapahtuneen, sillä ennen niin kiltistä ja rauhallisesta pikku tytöstä oli kuoriutunut kovaääninen kitisijä, jota ei meinannut saada millään hiljaiseksi. Evelinan haaveet kolmannesta omasta lapsesta kaatuivat siihen, kun hän oli alituiseen väsynyt jouduttuaan heräämään keskellä yötä sadannen kerran rauhoittelemaan lasta, joka meinasi itkullaan herättää viereisissä huoneissa uinuvat pojat. Hän ei voinut kuin toivoa, että tyttö rauhoittuisi kasvaessaan.

Kauaa ei Sannan sydän kestänyt. Saatuaan tietää Karolinan kuolemasta hän eli masentuneena vielä kuukauden, kunnes häntä ei eräänä aamuna saatu enää ylös sängystä. Hänet haudattiin Juhanan viereen perheen pikkuiselle hautausmaalle. Vastoinkäymisistä huolimatta hänen elämänsä oli kokonaisuudessaan ollut onnellista, ja mitä todennäköisimmin hän lepäisi rauhassa.

Evelina teki kaikkensa ollakseen näyttämättä suruaan. Hän keskittyi täysillä työhönsä ja harjoitteli iltaisin puheiden pitämistä, kunnes suuta kuivasi niin, ettei voinut jatkaa. Esaiaksella oli silloin tällöin tapana istua äitinsä jaloissa kuuntelemassa haltioissaan päättäväistä puhetta. Yleensä Evelina kuitenkin harjoitteli yksin.

Joinain iltoina surua ei vaan voinut työntää sivuun, vaan se puski esiin muurien alta. Silloin Evelinasta tuntui hetken aikaa siltä, että maailma kaatui päälle. Hänen oli pakko pysähtyä itkemään hetkeksi aikaa, mahdollisimman hiljaa, jottei herättäisi käytävän varrella nukkuvia lapsia. Selvemmin kuin koskaan hän tajusi olevansa seuraavana jonossa tuonpuoleiseen. Hän yhdessä Arin kanssa.

Ilman Arin tukea hän tuskin olisi selvinnyt vaikeimmista ajoista. Mies oli kärsivällinen, haki Joelia koulusta ja hoiti Esaiasta ja Elenaa, kun Evelina ei jaksanut. Evelina tiesi olevansa itsekäs, kaipasihan Arikin varmasti Juhanaa, olivathan he olleet alun perin ystäviä keskenään. Hän ajatteli myös poikiaan ja Elenaa. Lapset eivät tekisi mitään masentuneella ja apaattisella äidillä. Hän ei ollut talossa ainoa sureva.

Arista puheen ollen, tämä oli kovalla työllä saavuttanut viimein sotilasuran huipun ja kohonnut kenraaliksi. Hänestä armeijaura oli kutienkin alkanut maistua puulta, ja mieluummin hän näkisi nimensä sanomalehdissä rahakkaiden artikkelien alla. Hän alkoi seurata päivittäin netin työpaikkailmoituksia, mutta toistaiseksi missään ei ollut tärpännyt. Ei kannattanut kuitenkaan menettää toivoa.

Evelina taas uurasti niska limassa, mutta ylennystä ei vain tahtonut tulla.

Tähänkö minä sitten jäin? hän mietti useana aamuna asettuessaan isältään perityn Simillacin penkille. Onko kohtaloni olla koko loppuelämäni pelkkä viihdealan asiantuntija?

Ehkä se ylennys vielä jonain päivänä kuitenkin tulisi.

*

Pohjasoiden kartanossa oli hiljainen tunnelma. Karolinan muistotilaisuus oli ollut päivällä, eikä kukaan siltikään jaksanut uskoa tapahtunutta todeksi. Evelina oli pyytänyt kaikkia sisaruksiaan jäämään taloon yöksi, ettei kenenkään siinä mielentilassa tarvitsisi lähteä kotimatkalle – etenkään Johanin, joka oli matkustanut Simerikasta saakka varta vasten pikkusiskonsa hautajaisiin.

Karolinasta ei tosin ollut löydetty mitään, mitä haudata; kaikki, mitä hänestä oli jäljellä, oli pelkkää tuhkaa. Sitä oli kuitenkin niin paljon, että sen täytyi käsittää koko hänen ruumiinsa. Tuhkan seasta oli löydetty luunpaloja, joista otettujen DNA-näytteiden avulla oltiin todettu tapahtunut. Evelina oli pikkuhiljaa hyväksymässä järkyttävää tosiasiaa, mutta yksi kysymys takoi hänen päässään lakkaamatta: miten? Miten ihmeessä noin oli päässyt käymään?

Muut sisarukset tuntuivat ajattelevan aivan samaa. Susanna oli kuitenkin ensimmäinen, joka uskalsi esittää kysymyksen ääneen.

”Miten on mahdollista, että hän palaa tuhkaksi noin vain? Kun mitään jälkiä sytytysnesteistäkään ei löydetty?”

”Minä epäilen Elenan isää, kuka ikinä hän sitten onkaan”, Johan sanoi päättäväisesti. ”Se mies vaikuttaa hyvin hämärältä. Ota Eve yhteyttä heti, jos hän ikinä antaa itsestään elonmerkkiä.”

”Ja sinähän pystyt paljon tekemään Simerikasta käsin”, Susanna tuhahti. ”Minä voin pyytää Tomia palkkaamaan sinulle henkivartijan. Tai vaikka kaksi.” 

”Ei tarvitse”, Evelina sanoi ja hymyili voimattomasti. Hän ajatteli Elenaa, joka silläkin hetkellä ihmetteli maailmaa kehdostaan käsin. Pienen tytön onnelliseen maailmaan ei kuulunut mitään surullista tai monimutkaista, ainoastaan rakastavia aikuisia joilta sai ruokaa ja huomiota.

Kun tilaisuus tulisi, Evelina varmasti kostaisi Elenan puolesta. Ja ennen kaikkea Karolinan puolesta.

*

Elenasta kasvoi tällainen nuori neiti. Evelina ja Ari eivät lakanneet kummastelemasta, kuka ihme hänen isänsä mahtoi olla. Tytössä kun ei ollut pätkääkään Karolinan näköä. Hän ei muistuttanut edes etäisesti ketään Evelinan tuntemaa simiä. Eve päätteli, ettei tytön isä ollut täkäläisiä.

”Sano perässä: Hämä-hämä-häkki…” Ari yritti opettaa Elenalle lastenloruja ja –lauluja, ja Elena näyttikin seuraavan kiinnostuneena opetusta. Voi tosin olla, että hän katseli enemmän Arin hauskasti heiluvia käsiä kuin keskittyi itse opetukseen.

Hänen temperamenttinsa ei kuitenkaan laantunut ajan myötä, päinvastoin. Jos hän ei saanut huomiota kymmenessä sekunnissa, hän alkoi ulvoa korviasärkevästi niin, että jopa alakerrassa olijat kuulivat sen. Lastenvahdit hädin tuskin tulivat toimeen hänen kanssaan, mutta onneksi naapurustosta löytyi aina joku rohkea Maija tai Kerttu, joka uskalsi kokeilla onneaan. He tosin eivät ikinä tulleet vahtimaan tyttöä toista kertaa.

Esasta oli varttunut tunnollinen nuorimies, joka piti kovasti koulunkäynnistä, vaikka läksyt tuottivat joskus päänvaivaa. Onneksi äiti tai isä auttoivat häntä iltaisin niiden teossa. Joel yleensä sutaisi läksynsä hetkessä ja meni sen jälkeen soittamaan viulua tai pelaamaan videopeliä, mutta Esaias halusi olla varma, että kaikki vastaukset olivat oikein. Siksi äidin tai isän apu oli välttämätöntä.

Kuva hänen uudistetusta, sinisävyisestä huoneestaan. 

Esaias ihaili suuresti äitiään ja tämän päättäväistä energiaa, joka huokui puhujapöntön takaa yleisöön. Nopeasti Evelina saikin huomata saaneensa yleisöä iltaisille harjoittelutuokioilleen. 

Ei mennyt kauaa, kun Evelina antoi pojalleen luvan kokeilla puhujapönttöä. Esaias haki kasvoilleen samanlaisen päättäväisen ilmeen kuin äidillään, mutta… vähemmän onnistunein tuloksin.

”Tiesittekö, että tänään on liputuspäivä? Jotain Aleksi Kivenmurikkaa juhlistetaan, se oli kirjailija joskus satoja vuosia sitten…” Esaias höpötti näkymättömälle yleisölle. Nyt hän ymmärsi, miksi äiti vietti puhujapöntön takana niin hirveästi aikaa. Puhuminen oli hauskaa. Oma ääni kantautui mikrofonin kautta hämmästyttävän kauas ja kuulosti hassulta. 

Välillä myös Joel innostui kokeilemaan pönttöä, joskin hieman eri lailla kuin Esaias.

”Voi jummi, nyt koko talo kuuli röyhtäykseni!”

Evelina oli vähemmän tyytyväinen vanhemman poikansa ajanvietteeseen.

”Joel, yritä käyttäytyä! Se ei ole mikään lelu!”

”Ups, sori äiti! Lopetan ihan heti.”

Huolimatta Elenan tulisesta temperamentista Evelina nautti, kun sai viettää aikaa lapsen seurassa ja olla jälleen pikkuisen taaperon äiti. Hän rakasti Elenaa aivan yhtä paljon kuin poikiaan, hänen äidinvaistonsa olivat erittäin voimakkaat. Ja nyt kun Elena-paran oikea äiti oli poissa eikä isästä tietoa, vastuu oli moninkertainen.

Karolina oli ollut hirveässä kunnossa jättäessään Elenan heidän luokseen. Vaikka Evelina ei tiennyt syytä sille, hän aavisteli sen johtuneen tuntemattomasta miehestä. Sen vuoksi Evelina päätti, ettei se mies tulisi olemaan osa heidän elämäänsä, ei, jos Evelina pystyi asialle tekemään jotain. Kerrankin oli hyötyä siitä, että sekä hän että Vilhelmina olivat töissä asianajotoimistossa!

Joelin ensimmäinen bändäri? :D

Joel oli varsin suosittu luokkansa tyttöjen seurassa. Tämäkin vaaleaverikkö seurasi häntä koko matkan koulusta kotiin. Joel tosin oli sitä mieltä, että tyttöjen kanssa leikkiminen oli nössöjen hommaa.

”Osaat varmaan kävellä kotiin!” hän huusi pettyneelle Anetelle. 

Naapuruston toisella laidalla asuvasta Joonatanista sen sijaan oli tullut läheinen kaveri sekä Joelille että Roope-serkulle. He viettivät aikaa vuoroin Tikkaloilla penkomassa Janin levyhyllyä, vuoroin Pohjasoiden kartanossa ja vuoroin Joonatanin luona, jossa oli ehkä kodikkainta. Lisäksi Joonatanin äiti oli huippuhyvä ruoanlaittaja. 

”Ai, sinä soitat viulua? Hienoa! Parin vuoden päästä pääset kitaratunneille, ja äiti ja isä lupasivat ostaa minulle rumpusetin, kun olen tarpeeksi vanha. Meistä kolmesta tulee ihan mahtava bändi!”

”Niinpä!” Joel innostui, samalla kun Roope jammaili vieressä ikkunasta pihalle kantautuvan musiikin tahdissa. ”Enää puuttuu basisti, mutta musiikkilukiosta varmasti löytyy joku, jota pyytää mukaan.” 

Pojat olivat niin innoissaan ajatuksesta, että istuivat alas suunnittelemaan tarkemmin.

”Sitten kun meillä on bändi, me voidaan soittaa keikkoja joille tulee tuhansia ihmisiä ja – mitä te siellä kaukana teette? Tulkaa tänne istumaan, täällä on lämpimämpää!” Roope huusi, mutta Joel ja Joonatan vain heilauttivat kättään. ”Ei me jakseta. Tule itse tänne.”

”No, en minäkään jaksa liikkua. Olkaa te sitten siellä, niin minä huudan teille täältä.” 

”Sitten kun meillä on bändi, me voidaan kiertää maailma ympäri ja nähdä kaikki maailman maat!” Joonatan haaveili.

”Meidän enon perhe asuu Simerikassa!” Joel ja Roope innostuivat. Joel jatkoi: ”Ne on pyytäneet, että me mentäisiin käymään siellä joskus. Äidin mielestä me ollaan vielä liian pieniä niin pitkälle matkalle, mutta parin vuoden päästä ehkä.”

”Me mennään käymään siellä jouluna!” Roope huudahti kauempaa. 

Sitten puheenaiheet kääntyivät matkusteluun ja listauksiin niistä maista, missä kukin oli pienen elämänsä aikana ehtinyt vierailla. Lopulta Joonatanin äiti huhuili heidät sisälle syömään vasta valmistuneita hampurilaisia. Kotiin lähtiessään Joel ei voinut ajatella muuta kuin sitä, että odotti malttamattomasti syntymäpäiviään. Sitten hän olisi jälleen askeleen lähempänä teini-ikää ja musiikkilukioon pääsyä.

*

Pian häiden jälkeen Susanna ja Tomi muuttivat Tomin vanhempien luokse kartanoon, joka sijaitsi vain kolmen kilometrin päässä Pohjasoiden kartanosta. Aluksi Susanna oli arastellut appivanhempiaan, mutta huomannut sitten pian tulevansa näiden kanssa toimeen mutkattomasti. Hän viihtyi erinomaisesti ja oli onnellisempi kuin koskaan. 

Ei mennyt kauaakaan, kun he Tomin kanssa ihastelivat pientä tytärtään, joka sai nimekseen Frida. Vaikka Juhana ja Sanna eivät enää olleet todistamassa seitsemännen lapsenlapsensa syntymää, Susanna oli tyytyväinen, että edes toiset isovanhemmat olivat elossa ja auttoivat lastenhoidossa. Toivottavasti Frida ystävystyy serkkujensa kanssa, kunhan tuosta hieman kasvaa.

*

Siinä olikin kaikki tältä erää. Vielä pakko kuitenkin pistää kuva Stefanista taaperona:

Aivan älyttömän suloinen ♥
Nuo ovat nyt ne defaultit, jotka saavat luvan pysyä (ainakin jonkin aikaa. Kyllästynyt vaihtelemaan...)

Nyt toivotankin sitten mukavaa marraskuuta! Toivottavasti ehdin edes yhden osan julkaista ensi kuun aikana, mutta nano menee kaiken edelle, joten se nähdään. 

Kommenteista olen kiitollinen!