14. What happened to Snow White?

Terve taas! Yllättävän lyhyellä aikavälillä päivittelin uutta osaa, mutta tätä osaa oli niin kiva pelata, että sen tekeminen sujui vauhdilla :D Viimeinkin pääsen kertomaan tapahtumia, joita olen suunnitellut piiiiitkääään.

Ja asensin valaistushackin! Kuvista tuli heti paljon miellyttävämpiä, ainakin omaan silmään. Kertokaa toki mielipiteenne.
(Tämä oli niin iso uutinen, että se täytyi jakaa kaikkien kanssa :DD)

Olkaa hyvät, lukemaan!

Ari oli aivan haltioissaan Joelista, ja poika oli pian kietonut isän pikkusormensa ympärille. Evelina kuunteli hymyillen, kuinka Ari leikki lentokonetta Joelin kanssa ja pärisytti huuliaan hänen vatsaansa vasten. 

Ari oli jopa niin innoissaan lapsesta, että ehdotti hyvin pian, jos perheeseen vaikka hankittaisiin jo toinenkin lapsi. Evelinalla ei ollut mitään sitä vastaan. 

Niinpä he yrittivät… 

…ja yrittivät. 

Kunnes lopulta tärppäsi!

Sannan hyvän hoidon ansiosta Juhanan kunto oli kohonnut roimasti, ja hän jaksoi jopa raahautua keittiöön syömään vaimonsa loihtimia munakkaita. Ehkä hänen elinennusteensa on hieman pidentynyt. Koko perhe toivoi parasta. 

Joelin synttärit! Juhlia vietettiin ihan perheen kesken, mitä nyt joku Arin työkaveri tunki väkipakolla mukaan.

Voi kun Joelista tuli suloinen! Hänestä on ennustettavissa oikea sydäntensärkijä, kunhan hän kasvaa. 

”Äiti! Juuri niin! Hienoa, kultaseni!” 

Ari kutsui tiuhaan tahtiin ystäviä kotiin töistä, eikä kyllästynyt kertomaan uudestaan ja uudestaan poikansa edesottamuksista ja kasvusta. Nytkin hän kertoi eräälle Hemmolle, kuinka Joel oli edellisenä päivänä viimeinkin oppinut potalle. Hemmo kuunteli puolella korvalla, sillä Ari oli kertonut töissä kaikille täsmälleen samat asiat. 

Sitten hieman surullisempiin uutisiin: Sannan hyvästä huolenpidosta huolimatta Juhanan aika oli koittanut. Hulatytöt saattelivat hänet tuonpuoleiseen melankolisen musiikin säestämänä. Juhana oli kuitenkin kiitollinen, että hänen tuskansa olisi lopultakin ohitse. Perhe jäi kuitenkin itkemään uurnan ympärille, eikä edes mojova henkivakuutus lievittänyt surua täysin. 

Niinpä sukuhautausmaalle saatiin ensimmäinen hauta. Sannalle aviomiehen kuolema oli kova pala, ja hän kävi haudalla joka ilta. ”Miksi teit tämän minulle?” hän kyseli lakkaamatta ja itki lohduttomasti. ”Kunpa voisin seurata perässä mahdollisimman pian!” 

Onneksi talossa oli kuitenkin Joel. Pienen pojan seura lievitti surua hieman. Joel ei tajunnut, mitä oli tekeillä, eikä Sanna halunnut olla murheellinen tyttärenpoikansa läsnä ollessa. Pikkuinen olisi alkanut kysellä vaikeita. Helpompaa oli unohtaa murheet edes hetkeksi kerrallaan.

*


Palataan ajassa hieman taaksepäin Karolinan yliopistoasunnolle, jossa hän oli viettämässä yötä Kreivin kanssa.

”Ai, huomenta”, Kreivi sanoi, kun Karolina lopulta kohottautui varovasti istumaan ja laski jalkansa lattialle. ”Vai pitäisikö sanoa, öitä. Nukahdit pariksi tunniksi, mutta ei ihmekään. Muodonmuutos on rankka.”

Karolinalla ei ollut aavistustakaan, mistä Kreivi puhui, mutta hänen olonsa oli kummallinen. Aivan kuin veri ei olisi virrannut hänessä laisinkaan. 

Peiliin katsominen oli järkytys.

”Mitä – mitä on tapahtunut?” hän kiljaisi. ”Missä minun peilikuvani on?”

Peilistä heijastui vain hänen takanaan oleva seinä ja puinen kaide.

”Tietenkään sinulla ei ole peilikuvaa”, Kreivi tuhahti. ”Luulitko, että minulla sitten olisi? Vampyyrit eivät näe heijastustaan peilistä, lapsikin sen tietää.”

Karolinan korvissa humisi. Vampyyrit.

”Olenko – olenko minä –”

Hän katsoi käsiään. Ne olivat yhtä kalpeat kuin Kreivillä. Karolina oli aina ollut kalpea, mutta nyt hänen ihonsa oli lähes valkoinen.

Kreivi oli vampyyri, ja oli nyt tehnyt hänestäkin yöeläjän. 

*

Kreivi oli aiheuttanut Karolinalle ison ongelman. Miten hän pystyisi käymään yliopiston loppuun, kun ei pystyisi osallistumaan yhteenkään loppukokeeseen? Vaikka hän oli yrittänyt suojata itsensä ties kuinka monella kerroksella vaatteita ja erilaisia salvoja, sai auringonvalo hänen jääkylmän ihonsa aina savuamaan. Karolina oli kysynyt neuvoa Kreiviltä, mutta tämä oli vain käskenyt häntä jättämään koulun ja muuttamaan luokseen. Aluksi Karolina oli vastustellut, mutta lopulta tullut siihen tulokseen, ettei hänellä ollut vaihtoehtoja. Nuorena vampyyrina yksinasuminen voisi Kreivin mukaan tuottaa vaikeuksia. 

Niinpä Karolina eräänä yönä pakkasi mukaansa vain kaikkein välttämättömimmän, lukitsi asuntonsa oven ja lähti raskain sydämin pois kampukselta, taskussaan Kreivin antama osoite. Hän ei vilkaissutkaan taakseen, sillä pelkäsi, että jos sen tekisi, hän ei pystyisikään enää lähtemään. Ja hänen oli pakko. 

Kreivi asui valtavassa, synkässä kartanossa pääkaupungin syrjäseudulla, tarkka sijainti tuntematon. Aluksi Karolinaa hirvitti kävellä kolkoissa huoneissa yksin, sillä pimeys ja joka huoneessa lepattavat kynttilät loivat tunnelmasta aavemaisen, mutta vähitellen hän sopeutui tilanteeseen. Hän tiesi, ettei voisi näyttäytyä perheelleen tilanteen ollessa mikä oli, joten miksi hän ei siis yrittäisi löytää vampyyrina olosta hyviäkin puolia? Ainakin hän sai olla kahden Kreivin kanssa.

Karolinan muutettua kartanoon Kreivi oli kuitenkin muuttunut aiempaa etäisemmäksi. Hän kyllä mielellään muhinoi Karolinan kanssa, ja kun hän niin teki, Karolina ei voinut kuin myötäillä häntä, mutta heti romanttisen hetken jälkeen hän yleensä nousi, pukeutui ja lähti metsään saalistamaan. Välillä hänellä meni vain pari tuntia, välillä hän viipyi auringonnousuun saakka. 

Karolina olisi kaivannut enemmän jotain syvällistä. Hän kaipasi niitä aikoja, jolloin he saattoivat istua ravintolassa tuntikausia ja keskustella kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä. Jopa niinä hetkinä, joina Kreivi oli hänen vierellään hyväilemässä häntä, hän tunsi olonsa yksinäiseksi. Pahan olon purkaminen musiikkiin kuitenkin auttoi. Karolina saattoi istua soittimen ääressä tuntikausia antaen sormiensa tanssia koskettimilla ja kuunnellen soljuvaa ääntä. Sen vaikutus oli tehokas ja sai hänet rauhalliseksi.

*

Aika kului, ja Evelinan raskaus eteni. Hän ei ollut unohtanut Karolinaa, vaikka tapaus olikin jäänyt viimeaikaisten tapahtumien johdota taka-alalle. Kun hän viimein löysi hieman vapaata aikaa, hän soitteli eri paikkoihin ja kyseli tietoja. Kukaan ei kuitenkaan tiennyt yhtään mitään. Lopulta Evelina palkkasi yksityisetsivän ottamaan selvää, mitä siskolle oikein oli käynyt. Hän halusi tietää, tarvitsiko hänen järkyttää Sannaa entistä enemmän. Hän toivoi sydämensä pohjasta, ettei.

Säännöllisesti hän soitteli myös siskoilleen ja veljilleen ja kyseli näiden edistymisestä. Valitettavasti joka kerta tuotti pettymyksen. Välillä sisarukset piipahtivat kylään puhumaan tilanteesta ja tervehtimään samalla Sannaa. Joskus lapset tulivat mukaan viihdyttämään pientä Joel-serkkuaan.

”Toivottavasti Karolina-tätisi löydetään”, Eve jutteli pojalleen, joka nauroi. ”Tädistä olisi varmasti kivaa nähdä sinut ja tuleva veljesi tai siskosi!”

”Täti on piilossa!” Joel hihkui, eikä Evelina hennonut korjata hänen käsitystään tilanteesta.

Joelista oli kehkeytymässä todellinen muusikko. Hän saattoi viettää tuntikausia isoäitinsä vanhan puisen ksylofonin ääressä pimputtelemassa sitä ja kuuntelemassa kirkkaita ääniä. Ulkopuolisten korviin äänet eivät ehkä olleet aivan niin kirkkaita, mutta ainakin Joel pysyi poissa pahanteosta. 

Eräänä yönä Evelinaa alkoi poltella, ja hän tiesi, mistä se johtui. Ari yritti parhaansa mukaan toimia vieressä henkisenä tukena, mutta oli itse niin hysteerinen, että enemmän hänen piti yrittää rauhoitella itseään. 

Parin tunnin kuluttua Eve sai kuitenkin käsivarsilleen suloisen ja terveen poikavauvan. Joelin pikkuveli sai nimekseen Esaias. Sannakin oli rynnännyt paikalle ihmettelemään tapahtumaa ja oli helpottunut, että kaikki sujui kuten piti. 

Pikku-Esa (:

Joel sen kuin kasvoi kasvamistaan. Jälleen kerran hänen syntymäpäiviään vietettiin perheen kesken, ja jälleen kerran juhlia oli kuokkimassa Arin työkaveri, joka alun perin oli tullut käymään lainatakseen porakonetta. 

Oli miten oli, Joel ainakin nautti huomiosta.

 Tällainen lapsonen hänestä kasvoi.

Ja tällainen hänestä pienen makeoverin jälkeen kuoriutui.

Hänen huoneensakin laitettiin uuteen uskoon. Joel sai myös tätinsä Susannan vanhan viulun, koska rakasti soittamista. Hän soitteli viulua päivittäin ja haaveili soittavansa joskus jättikokoiselle yleisölle. Päästäkseen sellaisia konsertteja esittämään hänellä oli kuitenkin vielä pitkä matka taivallettavanaan.

*

”Tänne näin, Esa! Pystyt siihen kyllä!”

Esaias oli kahden vaiheilla, viitsisikö talsia kaksi metriä äitinsä luo vai ei. Evelina käytti mahdollisimman houkuttelevaa äänensävyä. Mitä pikemmin poika seisoisi omilla jaloillaan, sitä parempi. Ainakaan housujen polvet eivät kuluisi enää niin nopeasti puhki. 

Ovikellon ääni keskeytti kuitenkin pohdinnan, ja Esaias pyllähti maahan.

”Voi sinua höpsöä”, Evelina nauroi. ”Odota tässä, niin äiti menee katsomaan, kuka haluaa tavata meidät näin myöhään.” 

Hän meni eteiseen, ja lasioven taakse päästyään hänen henkensä melkein salpautui.

”Karo- Karolina?” 

Eve kiskaisi äkkiä takin ylleen. Hän ei tiennyt, mitä sanoa. Karolina näytti kamalalta. Hänen ihonsa oli sairaalloisen värinen, hänen silmiensä alla oli tummat varjot, ja kyyneleet olivat levittäneet ripsivärin poskille.

”Missä olet ollut?” hän lopulta kysyi varovasti. Sinua on etsitty poliisien ja yksityisetsivien voimin.”

Karolina ei vastannut. Pieni vauva hänen sylissään jokelteli hiljaa.

”Kukas se siinä?” Evelina leperteli vauvalle. Vihdoin Karolina vastasi.

”Hänen nimensä on Elena”, hän sanoi ja ojensi lapsen sisarelleen. Evelina otti Elenan vastaan hellästi.

”No hei, Elena”, hän leperteli. ”Sinäkö olet Joelin ja Esaiaksen uusi serkku? Toivottavasti sinusta ja pojista tulee kavereita, kun hieman kasvat.” 

Hän kohotti katseensa jälleen Karolinaan. Siskon silmät kiiltelivät.

”Huolehdithan sinä hänestä?” Karolina kysyi äänettömästi. 

Hän ei jäänyt odottamaan vastausta, vaan kääntyi ja juoksi pois lujempaa, kuin Evelina oli hänen koskaan nähnyt juoksevan. Muutamassa sekunnissa hän oli kadonnut jälleen, eikä Evelinalla ollut muuta todistetta hänen vierailustaan kuin käsivarsilla lepäävä rauhallinen lapsi.

* 

”Mitä me oikein teemme hänen kanssaan? Voimmeko me tosiaan huolehtia hänestä?”

Evelina odotti, kun Ari mietti vastaustaan.

”Voimme”, hän sanoi lopulta. ”Siskollasi oli varmasti hyvä syy jättää hänet tänne. Sanoit itse, että hän vaikutti olevan poissa tolaltaan. Meidän täytyy olla hänen luottamuksensa arvoisia.”

Evelina oli arvannut, että Ari sanoisi noin. Hän oli itse samaa mieltä, mutta halusi saada hyväksynnän Arilta. Hän katsoi lasta, joka oli niin pieni ja avuton. Jotain kamalaa oli täytynyt tapahtua, koska Karolinan täytyi luopua hänestä. Evelina ajatteli Joelia ja Esaiasta ja epäili, olisiko hänestä itsestään koskaan sellaiseen.

He kääntyivät ja jättivät Elenan yksikseen ihmettelemään paikkaa, jonne oli joutunut.

*

Karolina ei osannut sanoa, kuinka kauan hän oli asunut Kreivin luona – päiviä, viikkoja vai kuukausia – kun hän kohtasi valtavan yllätyksen. Hänen ja Kreivin yhteiset hetket olivat tuottaneet tulosta. Kreivi oli jo pitkään haikaillut perillistä jättimäisille tiluksilleen, mutta Karolina ei ollut ajatellutkaan, että vampyyrit voivat tulla raskaaksi. Hän meni saman tien ilmoittamaan uutisen Kreiville.

Kreivi oli tietenkin onnellinen uutisesta. Aivan yhtä onnellinen hän ei enää ollut, kun Karolina alkoi vaatia, että lapsen vuoksi heidän pitäisi avioitua. Karolina epäili itsekin haluaan olla Kreivin morsian, mutta hänen moraalisen näkemyksensä mukaan lapsella kuului olla äiti ja isä, jotka olivat lupautuneet toisilleen. Se oli paras tapa taata pienokaiselle onnellinen ja tasapainoinen lapsuus. 

Lopulta Kreivi suostui, tosin hieman vastahakoisesti. Hän oli itse kuitenkin pohjimmiltaan vanhan koulukunnan miehiä, mutta hän vaati saada päättää siitä, kuinka lapsi kasvatetaan. Karolina oli jo sanomassa vastaan, mutta jokin Kreivin ilmeessä sai hänet sulkemaan suunsa. Hän vain vaati Kreiviä ajattelemaan lapsen parasta ja harppoi portaat ylös makuuhuoneeseen.

Sellaista ilmettä Kreivillä ei ollut koskaan ennen ollut. Niin kylmää ja karmivaa.

* 

Sormukset vaihdettiin äärimmäisen minimaalisin menoin. Karolina olisi halunnut isot juhlat, mutta Kreivi ei suostunut siihen, että hänen talonsa olisi tupaten täynnä ventovieraita ihmisiä. Niinpä Karolina liittyi Bäckmanin sukuun todistajanaan ainoastaan lammen yllä seisova pronssinen neitsytpatsas, joka tuijotti tapahtumaa hiljaisena kuin kivi. 

Noin kuuden kuukauden kuluttua käynnistyivät Karolinan synnytyskivut, ja monen tunnin tuskaisen ponnistelun jälkeen hän saattoi maailmaan suloisen tytön. Karolina olisi voinut itkeä onnesta. Pieni ihminen oli niin täydellinen ja virheetön, hänen ja Kreivin yhteinen tuotos. Kun tyttö ojenteli sormiaan tarratakseen äitinsä hiuksiin, Karolinaa vain nauratti. 

Tyttö sai nimekseen Elena. Se oli nimi, jonka Kreivi päätti, mutta josta Karolinakin piti. Se sopi suuhun ja sointui kauniisti. 

Arki ei kuitenkaan ollut niin ruusuista, kuin Karolina oli mielessään kuvitellut. Kreivi oli lopettanut aviomieskäyttäytymisensä aikapäiviä sitten, ja Elenan synnyttyä hän käytännössä lukitsi naiset öisin metsästysreissujensa ajaksi taloon niin, etteivät he päässeet edes käymään pihalla. Karolina vietti kaiken valveillaoloaikansa lastenhuoneessa masentuneena ja mietti peloissaan, millaista hänen elämänsä olisi vuoden tai kahden kuluttua. Entä millaista Elenan elämä olisi? Näin ei voinut jatkua. Hän halusi lapselleen vapaan ja onnellisen lapsuuden, mutta Kreivin talossa sellaisista oli turha uneksia. 

Karolina ei aikonut jäädä neuvottomaksi, kun oli kyse hänen lapsestaan. Kun Kreivi seuraavan kerran lähti jälleen metsästysreissulleen, Karolina hiippaili ulko-ovelle ja alkoi opetella lukon tiirikointia. Hän ei onnistunut sinä yönä eikä seuraavanakaan, mutta oli sinnikäs ja piti Elenan mielessään. Hän tekisi mitä tahansa saadakseen lapsensa turvaan ja ehdottomasti mahdollisimman kauas Kreivistä. Hän ei halunnut tietää, mitä suunnitelmia miehellä tytön varalle oli. Niitä Kreivi ei ikinä pääsisi toteuttamaan. 

Eräänä yönä se sitten viimein onnistui, ja ulko-ovi aukesi narahtaen. Karolina kaappasi tyttärensä syliinsä ja alkoi juosta. Hän juoksi lujempaa kuin koskaan, ja vaikka hänen sydämensä ei enää lyönytkään, hän saattoi tuntea sen jyskyttävän rinnassaan hetki hetkeltä hurjemmin. Kreivi voisi tulla kotiin milloin tahansa, joten aikaa oli rajallisesti.

Paikka, jonne hän voisi Elenan viedä, siinsi hänen mielessään ainoana selkeänä asiana. Se paikka oli hänen lapsuudenkotinsa.

*

Sinä iltana Kreivi oli kuitenkin palannut kotiin saalistusreissultaan tavallista aikaisemmin. Heti sisään astuessaan hän oli vaistonnut talon olevan tyhjä. Raivo alkoi hiipiä hänen sisimpäänsä, mutta hän tarkisti paikat vielä varmuuden vuoksi. 

Pikaisen tarkistuksen jälkeen se oli varmaa. Karolina oli tosiaan karannut, ja mikä pahinta, ottanut Elenan mukaansa. Tyttö oli Kreivin kartanon perijätär, jota hän oli havitellut itselleen jo toista sataa vuotta. Nyt hän oli menettänyt ainoan lapsensa jonkun ruodusta karanneen hutsun takia.

Hän karjui tyhjään huoneeseen toinen toistaan pahempia kirouksia. Kostonhalu valtasi hänen mielensä.

Niinpä hän lukitsi ulko-oven ja rautaportit ja kiipesi yläkerran parvekkeelle odottamaan. Auringon ensisäteet hipoivat jo horisontin takaa, kun hän viimein vetäytyi sisälle suojaan tappavalta valolta.

*

Tähän ihan loppuun vielä tilanne, joka sai sykkeen nousemaan minuutiksi huippuunsa:

Onneksi mitään vakavaa ei sattunut, palokunta ehti ajoissa paikalle ja Sanna saatiin pelastettua liekeistä. Hampurilainen tosin kärventyi. Tämän jälkeen Sanna kokkasi liemisoppaa ja sytytti senkin tuleen. Mikä siinä on, että 9 ruoanlaittopisteellä sytyttää kaksi kertaa peräkkäin hellan tuleen? Hyvin menee, Sanna. 

Karolinan tulevaisuus on ollut itsellä selvillä siitä asti, kun hän kasvoi lapseksi, joten aika pitkään olen joutunut odottamaan, ennen kuin olen päässyt siitä kertomaan. Vihdoinkin! Vampyyrit on kivoja, mutta niille, jotka ovat kyllästyneet verenimijöihin, älkää huoliko. Ne eivät saa mitään jättimäistä roolia suvun tarinassa. Ne tuovat kuitenkin mukavaa vaihtelua. Ja niiden toiminnot ovat hauskoja. "Blää!"

Pitänee tosissaan harkita defaultihojen vaihtamista. Alkaa nimittäin pikku hiljaa ärsyttää se, että kaikilla toisiksi tummimman ihon omaavilla vauvoilla on noita valkoisia sotamaalauksia olkapäissä. Jos siis joskus ihot näyttävät vaihtuneen, älkää hämmentykö. Vielä en kuitenkaan jaksa etsiä uusia korvaavia.

Mutta, sana on nyt teidän. Kommentteja, kiitos! (: