13. Kolmas sukupolvi

Terve taas kaikille! Uusi osa on jälleen täällä, ja se on aika lailla vauvapainotteinen. Toivottavasti tenavat eivät mene sekaisin :D
Sukupuuta päivittelen jossain vaiheessa, ja tarpeen vaatiessa voin yrittää laatia siitä myös hieman laajemman version, jos tuntuu että lapsissa on vaikea pysyä perässä. Ei välttämättä vielä, mutta ehkä myöhemmin... No, muille kuin Evelinalle ei ole tarkoitus hankkia enempää kuin vain yksi lapsi, joten ehkä se helpottaa asiaa.

Tästä vaan sitten lukemaan.

Aika kului kuin pikakelauksella, ja pian Evelina oli jo kahdeksannella kuulla. Johan ja Sonja olivat poikenneet käymään yhtenä iltana ja tuoneet mukanaan pienen lahjan pian syntyvälle vauvalle. He olivat ostaneet neutraalin pehmolelun, sillä vielä ei tiedetty, oliko lapsi tyttö vai poika. Evelina halusi pitää sen yllätyksenä viimeiseen hetkeen saakka. 

Pian päästiin kuulumisienvaihtoon. Yllätyksekseen Evelina sai kuulla, että myös Sonja oli raskaana.

”Se varmistui kaksi viikkoa sitten”, hän sanoi kasvot hehkuen. ”Eikä siinä vielä kaikki”, hän jatkoi ja väläytti Evelinalle vasenta nimetöntään koristavaa kultaista timanttisormusta. Evelinan silmät laajenivat.

”Minä luulin, ettette aio mennä kihloihin!” hän päivitteli katsoen vuoroin Sonjaa, vuoroin veljeään. Johan virnisti.

”Jokainen saa muuttaa mieltään, vai mitä?”

Loppuilta kului leppoisissa merkeissä ja jutunaiheet pyörivät vuoroin vauvoissa, vuoroin häissä ja avioelämässä.

Kului kolme viikkoa, kun selittämätön kipu herätti Evelinan kesken yöunien. Salamana hän tajusi lapsen syntyvän, ja karjui Arin hereille. Ei kestänyt kauaa, kun he olivat jo tien päällä ja matkalla sairaalaan. 

Parin päivän kuluttua he olivat jälleen kotona eivätkä olleet uskoa onneaan. Terve poikalapsi lepäsi Evelinan käsivarsilla, ja hetken mietittyään pari päätti ristiä hänet Joeliksi. Lapsen huone oli sisustettu valmiiksi sillä aikaa, kun äiti ja lapsi olivat olleet sairaalassa, ja Evelina kiitti mielessään Sannaa ja Aria siitä.

”Katsopa tätä Joel, äidin olkapäällä istuu ankka!” Ari lässytti ja esitti kädellään ankkaa. Joel katseli sitä ihmeissään. 

”Nyt on jo aika myöhä ja isin pikkuisen pitää mennä jo nukkumaan, mutta aamulla menemme sanomaan huomenta mummille ja ukille, eikös juu”, Ari jatkoi lässyttämistä ja pelleili lisää Joelille. Evelina nauroi. Vihdoin perhe-elämä voisi alkaa.

*

Ei kestänyt kauaa, kun Joel oli onnistunut hurmaamaan koko perheen. Etenkin Sanna oli aivan lääpällään pikkuiseen ja vahti tätä enemmän kuin mielellään, kun Evelina ja Ari olivat päivisin töissä. Joel sai liudan lempinimiä, aina ”mummin pikku kullannupusta” ”söpöön pikku perhosentoukkaan”.

”Hei isä”, Evelina huikkasi vanhempiensa huoneen ovelta ja pani ilokseen merkille, että Juhana näytti voivan hieman paremmin kuin tavallisesti. ”Emme kai häiritse?” 

Juhanan ilme kirkastui. ”Ette toki. Tuo pikkuherra lähemmäs, haluan nähdä hänet kunnolla.”

Evelina teki työtä käskettyä ja käveli sängyn viereen. 

Juhana nousi varovasti seisomaan. Kun hän oli varma, että jalat kantoivat, Evelina ojensi Joelin hänen pideltäväkseen. Juhana katsoi pojan sinisiin silmiin, ja poika katsoa napitti takaisin.

”Hän on aivan sinun näköisesi”, Juhana sanoi liikuttuneena. ”Hänestä tulee varmasti hurmaava, kun hän kasvaa. Olen onnekas, kun sain nähdä hänen syntyvän.”

Evelina ei tiennyt, mitä sanoa. Heidän välissään Joelin katse vaelteli ympäriinsä ja hän jokelteli viattomana, autuaan tietämättömänä maailman tapahtumista.

*

Loma oli jo pitkällä, kun Susanna viimein löysi kalenteristaan aikaa käydä tapaamassa siskoaan asuntolalla. Hän muisti ne ajat, jolloin oli itsekin asunut samassa rakennuksessa, nousi tottuneesti portaat ylös ja suuntasi Karolinan ovelle.

”Hei, Karo! Minä täällä, Susanna! Avaa ovi!”

Kukaan ei kuitenkaan vastannut. Susanna rypisti otsaansa. Ei Karolinalla luentoakaan voinut olla kesälomalla. 

Susanna pysäytti ensimmäisen ohikulkijan.

”Anteeksi”, hän kysyi kohteliaasti. ”Satutko tietämään, missä Karolina on? Karolina Pohjasuo?”

”Ai tuo tyttö, jonka huone on tuo viereinen? Jolla on kalpea naama ja joka on aina yksin? Se lähti. Ei hajua, minne. Henkilökunta pitää kylttejä loman yli, koska eivät jaksa ottaa niitä alas.”

Susannalla kesti hetken aikaa uskoa korviaan.

”Lähti? Mutta… miksi?”

Eikö Karolina tosiaan ollut kertonut kenellekään, että muuttaisi pois asuntolalta? 

”Kuten sanoin, se on aina yksin. Tuskin kukaan tietää siitä yhtään mitään”, poika vastasi ja kääntyi lähteäkseen. ”Jos ei ollut muuta, mulla alkaa luento ihan just. Moikka.”

Susanna seurasi hetken kuluttua perästä. Karolina oli aikuinen ja sai tehdä mitä mieli, mutta tämä oli viime aikoina ollut kovin kummallinen. Pitäisikö hänestä huolestua?

*

Heti ensitapaamisesta lähtien Kreivi oli tehnyt Karolinaan lähtemättömän vaikutuksen. Hän oli tapaillut miestä jo puoli vuotta, ja oli yhä häneen korviaan myöten ihastunut. Kreivi oli salaperäinen eikä päästänyt ketään kovin lähelle. Karolina aikoi kuitenkin olla kärsivällinen. Hän oli päättänyt olla Kreivin elämän nainen. 

”Kumman luokse menemme tänään?” Karolina kysyi varovasti, kun he olivat päättäneet maittavan illallisensa (liemessä haudutettua härän sisäfileetä kummallakin; Kreivi oli erityisen mieltynyt liharuokiin). ”Minun luokseni vai sinun… kartanoosi?”

”Sinun luonasi on hyvä”, Kreivi vastasi Karolinan pettymykseksi. ”Kämppäsi on mukavan, tuota, kotoisa.”

”Me olemme aina minun luonani!” Karolina huomautti. ”En ole vieläkään päässyt näkemään sinun niin kuuluisaa kartanoasi. Milloin me oikein menemme sinne?” 

Kreivi tarttui Karolinaa kädestä.

”Kaikki aikanaan”, hän sanoi ja sulatti hymyllään Karolinan sydämen. Eikä Karo pannut taaskaan vastaan. 

Kreivissä oli jotain, mitä hän ei voinut vastustaa. Ensimmäisen kerran elämässään hän tunsi olevansa tärkeämpi kuin kukaan muu. Kreivi keskittyi vain häneen, ajatteli vain häntä, teki kaiken vain hänen vuokseen. Karolina oli aina joutunut jakamaan kaiken, nyt hänen ei tarvinnut jakaa mitään. 

”Mitä sinä mietit?” Kreivi kysyi unenomaisella äänellä samalla, kun painoi Karolinaa hitaasti, mutta päättäväisesti lähemmäs patjaa. Karolinan sydän alkoi tykyttää kovempaa.

”Minä mietin, onko tämä liian hyvää ollakseen totta”, hän sai kuitenkin vastattua.

Kreivin kasvoilla välähti outo ilme. Aivan kuin varjo olisi pyyhkäissyt niiden ylitse. Miehen silmät näyttivät sekunnin ajan verenpunaisilta, mutta kun Karolina räpäytti luomiaan, niiden väri oli jälleen vaaleanvihreä. Hän oli varmasti nähnyt harhoja. Ehkä jännitys oli laukaissut jonkinlaisen hallusinaation.

Karolinan pää tyhjeni, kun Kreivi laski päänsä ja kosketti huulillaan hänen huuliaan. Hän tunsi käden paitansa alla, ja miehen ihon viileys sai hänen kehonsa värähtämään. Silmissä kipinöi, korvissa humisi ja Karolinan kehon jokainen solu huusi lisää tuota kalpeaa, viettelevää miestä. Kaiken sekamelskan keskellä hän erotti juuri ja juuri hiljaiset sanat, jotka Kreivi kuiskasi hänen korvaansa:

”Vampyyrit eivät ole hyviä.”

Sen jälkeen Kreivi liu’utti huuliaan tytön leukaa pitkin hänen kaulalleen.

*

Tässä välissä käydään kurkkaamassa, mitä Vilhelminalle ja Janille kuuluu.

Kuten Pohjasoiden, myös Tikkaloiden talo tuhoutui maanjäristyksessä täysin, ja heidän piti etsiä tilalle uusi. Koluttuaan monta kymmentä taloesittelyä he lopulta päättivät rakennuttaa aivan omannäköisensä kodin naapuruston moderneimpaan kortteliin. Talosta tuli lopulta juuri sellainen kuin he olivat haaveilleet.

Olohuone

Ruokailutila ja portaat yläkertaan

Tietokonenurkkaus

Keittiö

Yläkerran aula, jonka varrella sijaitsevat sekä lastenhuone, Vilhelminan ja Janin makuuhuone että kylpyhuone.

Talon takana on uima-allas, jonne pääsee sekä parvekkeelta että takaovesta.

 Hieman ennen Joelin syntymää myös Tikkaloilla syntyi uusi perheenjäsen. Pieni poika nimettiin Roopeksi. Hänestä ja Joelista tulisi varmasti hyvät kaverukset, kunhan kumpikin kasvaisi vähän.

*

Nyt kun Evelinan lähipiiri oli täynnä tuoreita äitejä, hän sai korvaamatonta vertaistukea muun muassa Vilhelminalta ja Kristiinalta, joiden kanssa hän saattoi myös jakaa Joelin kasvun ihmeet ja muut tärkeät asiat. Välillä myös Susanna soitteli ja tiedusteli sisarenpoikansa vointia, eikä Evelina koskaan kyllästynyt kuvailemaan pojan lumoavia nappisilmiä ja sametinpehmeää ihoa.

Eräänä kauniina lauantaiaamuna Joel oli viimein oppinut itse kierimään kyljeltä toiselle, ja Evelinan teki hirveästi mieli jakaa tapahtuma jonkun kanssa. Ari oli töissä, mutta onneksi puhelin soi. Susanna sanoi jotain langan toisessa päässä, mutta Evelina puhui hänen päälleen:

”…et usko sitä, hän teki sen ihan itse! Meidän Joelista tulee varmasti leipuri, hän tykkää leikkiä kaulinta!” 

”Voitko kuunnella, mitä sanon?” Susanna tiuskaisi. ”Karolina on lopettanut koulun!”

Vihdoin Evelina vaikeni. ”Anteeksi kuinka? Lopettanut? Mitä ihmettä?”

”Kävin yliopistolla ja tarkistin kaikki opiskelijarekisterit. Hänen nimeään ei näy enää listoilla. Virkailija sanoi, että hänen lähdöstään on noin kuukausi. Kuukausi! Eikä hän ole sanonut kenellekään mitään!”

”Tämä… tämä on hullua”, Evelina sopersi. ”Äiti ja isä sekoavat, jos kuulevat…” 

”Me emme voi kertoa isälle”, Susanna sanoi. ”Emme nyt, kun hän on tuossa kunnossa. Eikä äidillekään tekisi hyvää, jos hän joutuisi huolestumaan. Minä etsin hänet. Tomi saa auttaa minua, hänen perheellään on varaa palkata yksityisetsivä, jos sellainen on tarpeen.”

Evelina empi, hänestä olisi ollut kohtuullista kertoa edes Sannalle. Siinä hän oli samaa mieltä Susannan kanssa, että isää oli turha huolestuttaa hänen elämänsä viimeisinä hetkinä. Mutta Sanna… Sanna tappaisi heidät, jos saisi kuulla heidän salanneen häneltä jotain sellaista…

Lopulta hän kuitenkin suostui. Jos Karolinalle ei kuitenkaan ollut käynyt mitään vakavaa, olisi turha nostaa asiasta suurta meteliä. Sekä hän että Susanna kumpikin toivoivat, että sisko löytyisi mahdollisimman pian.

*

Sitten vähän Johanista ja Sonjasta:

Sonja halusi ehdottomasti, että häät vietettäisiin ennen kuin vatsa paisuisi palloksi, joten tilaisuus oli hyvin pieni ja vieraiksi kutsuttiin vain sukua ja lähimmät ystävät. Sonja oli kaunis morsian hieman siniseen taittuvassa mekossaan, ja Evelina oli äärimmäisen onnellinen parin puolesta.

Kaiken kaikkiaan koko juhlat olivat erittäin onnistuneet. Jossain vaiheessa naiset innostuivat tekemään toisilleen niska- ja jalkahierontoja ulkona, ja Kaius ja Johan keskustelivat kakkulautasten ääressä avioelämästä. Kaius antoi neuvoja, miten kunnon aviomiehen piti käyttäytyä ja kuunteli huvittuneena Johanin meuhkaamista hänen tulevasta lapsestaan. Johan oli varma, että oli lapsi poika tai tyttö, se tulisi palvomaan isäänsä ja haluavansa oppia kaiken muun muassa jalkapallosta ja kitaransoitosta. Johan suunnitteli jo valmiiksi heidän yhteisiä isä-lapsi-hetkiään, joina hän saisi opettaa jälkikasvulleen kaiken, mitä elämässä tarvittiin. 

Noin seitsemän kuukauden kuluttua lapsi sitten syntyi. Terve nelikiloinen poikavauva nimettiin Stefaniksi. Kylläpä sukuun syntyy nyt sitten paljon poikia! 

Jos joku olisi vuosi sitten kertonut Johanille tämän olevan näin haltioissaan saadessaan ensimmäisen lapsensa, hän ei olisi uskonut. Nyt hän kuitenkin tuuletti kuin maailmanmestaruuskisojen voittaja. Stefania isän meuhkaaminen ei pahemmin hetkauttanut, hänen katseensa oli keskittynyt lähinnä äitiin.

*

Kaiuksen pikku herranterttu Kaarinalla oli syntymäpäivä. Kaiuksen koko sisaruskatras oli kutsuttu paikalle juhlistamaan sitä. Sanna oli jäänyt hoitamaan Juhanaa kotiin, mutta Evelina oli tuonut mukanaan lahjan heiltäkin. 

Ihan on isänsä näköinen tyttö. Tuo naama erottuu massasta.

*

Ihan loppuun muutama sekalainen kuva sekalaisista tapahtumista:

Kreivi ja Karo saivat hieman yleisöä pelehtiessään sovituskopissa (:

Ilme ♥ "Jippii, olen vaari!"

Roope-taapero. Aika... vihaisen näköinen. Toisaalta on hyvä asia, että Pohjiksille tulee persoonallisen näköisiä muksuja!

No huhhuh, eräs miestennielijäsimini onnistui sitten hurmaamaan Janinkin. Tästä ei hiiskuta sanaakaan Vilhelminalle...

Yleisökään ei näytä haittaavan kumpaakaan. 

Kristiina sai taloonsa akvaarion, josta haaveili jo yliopistossa! Äärimmäisen tärkeä uutinen.

*

En ole itse kovin tyytyväinen tähän osaan, koska palan halusta päästä kuvailemaan tapahtumia, joita olen suunnitellut jo pitkään, eivätkä ne mahtuneet vielä tähän osaan. Tai oikeastaan olisivat mahtuneet, mutta ne olisivat tulleet liian pian, jos olisin ne jo tähän laittanut. Siksi piti venyttää osaa ei-niin-tärkeillä tapahtumilla. Mutta joko seuraavassa tai sitä seuraavassa osassa hauskuus (minun osaltani) alkaa.

No joka tapauksessa, kommentit ovat erittäin tervetulleita!