12. Lumikki ja viisi sisarusta

Huhhuh mitä vääntöä vaati saada kaikki rakennettua ja luotua uudelleen :D Kaikki alkaa kuitenkin pikkuhiljaa olla jälleen mallillaan. Pohjikset ovat saaneet uuden, hulppean kodin, jossa toivottavasti tulevat elelemään pitkään. Rakentaminen alkaa ottaa päähän, kun toinen eniten pelaamistani suvuista vaatii rakentamaan jäsenilleen ainakin 2-3 uutta taloa/pelikerta... :D

Mutta anyway, uusi osa on ulkona, ja vihdoin Karolinastakin kuuluu jotain (: Olen tarkoituksella jättänyt hänet tätä ennen hieman ulkopuolelle, mutta suunnitelmat hänen varalleen ovat selvät. Kolmas sukupolvi on pääperheessä kuitenkin lähempänä kuin koskaan. Se syntyy ensi jaksossa.

Eli olkaa hyvät ja lukemaan!

*

Maanjäristyksen laannuttua Pohjasuot alkoivat etsiä uutta kotia. Yllättävän nopeasti he bongasivat hulppean kivikartanon, joka sijaitsi hienostoalueella rauhallisella paikalla. Vaikka se oli älyttömän kallis, päättivät he silti tehdä siitä itselleen uuden kodin.

Alakerran aula

Tv-nurkkaus

Tässä talossa vessojen teemana on musta 

Keittiö ja ruokasali

Sannan ja Juhanan makuuhuone

Yläkerran aula ja kuntosalinurkkaus

Evelinan ja Arin makuuhuone. Aika samantyyppinen kuin Sannan ja Jussin.

Muutamia kuvia talon julkisivusta ja pihamaasta. Pienelle, aidatulle alueelle tulee suvun hautausmaa, jonka ensimmäistä hautaa saadaan tosin vielä jonkin aikaa odottaa. 

Alakerran pohjapiirros

Yläkerran pohjapiirros

*

Evelina oli kutsunut kaikki sisaruksensa epävirallisiin tupaantuliaisiin, ja melkein kaikki olivatkin tulleet. He kiertelivät taloa ympäri samalla, kun Evelina esitteli huoneet ja kertoi talon historiasta sen, mitä oli itse kuullut välittäjältä. Kaikki viipyivät iltaan asti, ja kun hämärä laskeutui ja sisälle tuli viileä – kivitalon seinät hohkasivat kylmyyttä kesät talvet – Eve sytytti takkaan tulen, ja he kerääntyivät sen ääreen lämmittelemään ja juttelemaan. 

”Vanhaa kotia tulee ikävä”, Vilhelmina huokaisi. Maanjäristykset olivat harvinaisia, mutta sitäkin tuhoisampia. ”Tämä uusi on aikamoinen kartano. Ehkä tähän ajan myötä tottuu.”

”Ethän sinä edes asu täällä”, Johan huomautti nauraen. ”Mutta olet oikeassa, Evellä on aika paljon totuttelua tähän linnaan. Oletko asettunut jo taloksi?” 

”Jotakuinkin”, Evelina vastasi. Hänellä ei niinkään ikävöinyt lapsuudenkotiaan, vaan sitä taloa, joka oli valmistunut juuri ennen maanjäristystä. Nykyinen oli kuitenkin arvokkaampi ja hintavampi, täytyi myöntää.

”Kyllä tämä aina kampuksen hikiset kopperot voittaa”, Susanna ilmoitti. 

”Kampuksesta tuli mieleen”, Johan aloitti, ”Susanna, tiedätkö missä Lumikki oikein on? Hänestä ei ole pahemmin kuulunut sen jälkeen, kun hän häipyi kampukselle, vai? Ei hän ainakaan minulle ole soitellut.”

Hän käytti Karolinasta lempinimeä, jonka tämä oli teininä saanut vaalean ihonsa ja mustien hiustensa takia.

Susanna pudisti päätään. ”Ei hajuakaan. Hän ei ole kovin ulospäin suuntautunut, tiedätte kai. Emme ole erityisen läheisiä, ja kaiken lisäksi minä asun osakuntatalolla, jossa tuntuu aina tapahtuvan jotain, joten…”

Hän vaikeni, ja kaikki muutkin olivat hetken hiljaa. Kukaan ei muistanut, milloin oli viimeksi kuullut Karolinasta mitään. Edes Vilhelmina, joka oli heistä ehkä läheisin Karolinan kanssa, ei ollut puhunut hänen kanssaan lähes puoleen vuoteen.

”Asialle pitäisi varmaan tehdä jotain”, Johan totesi lopulta. Evelina tiesi hänen tuntevan yhtä suurta syyllisyyttä kuin hän itse tunsi. 

Niinpä Susanna, jonka oli helpointa käydä kylässä Karolinan luona, lupasi mennä kysymään kuulumisia heti, kun loppukokeet olisi saatu pois alta. Muut vannoivat soittavansa tälle mahdollisimman pian, kunhan Karolina itsekin saisi kokeet tehtyä. Tämän lupauksen myötä loppuilta kului keveissä tunnelmissa. Jos joistakuista piti pitää huolta, niin perheenjäsenistä. 

Illalla Eve avautui Arille tilanteesta.

”Olisi pitänyt itse olla aktiivisempi”, hän sanoi apeana. ”Tiedän, että hän on ujo, joten miksen minä tehnyt aloitetta?”

”Älä murehdi sitä, kulta”, Ari sanoi lempeästi. ”Olet tehnyt parhaasi. Pian pääset korjaamaan asian. Tule lähemmäs, haluan sinut syliini. 

”No, jos nyt kerran vaadit”, Eve vastasi pilke silmäkulmassa ja käpertyi Arin kainaloon. Mies sai hänet aina unohtamaan huolet, ja hän rakasti sitä. Ari kuiskaili suloisia sanoja hänen korvaansa ja suukotteli hänen otsaansa. Evelina arvasi, mihin tämä kaikki johtaisi. Ensimmäiset yöt uudessa talossa tuntuivat aivan erityisiltä. 

*

Vaikka Karolina asuikin kampuksella asuntolassa muiden opiskelijoiden ympäröimänä, vietti hän silti suurimman osan ajastaan yksin. Hän opiskeli ahkerasti ja sai kurssit läpi yleensä parhain arvosanoin, ja lehtorit kehuivat häntä vuolaasti. Kaikesta huolimatta hän ei ollut koskaan itseensä täysin tyytyväinen, vaan vaati seuraavalla kerralla entistäkin puhtaampaa suoritusta.

Kuusilapsisessa perheessä oli vaikeaa tulla kuulluksi, jos oli vähääkään ujompi tai sisäänpäin kääntyneempi yksilö. Karolinalla oli paljon ahdistavia tunteita, joita hän ei ollut koskaan jakanut kenenkään kanssa, mutta joita pyöritteli mielessään lakkaamatta. Tenttikirjat olivat lähestulkoon ainoa asia, joka vei ajatukset edes hetkeksi muualle. Siksi Karo viihtyi niiden parissa. Olisi hän ystäviäkin halunnut mutta pelkäsi, ettei kelpaisi kenellekään.

Toinen asia, mikä auttoi ahdistukseen, oli hikiliikunta. Teini-ikäisenä Karolina oli kiinnostunut liikunnasta, ja vaikka kampuksella oli vaikea löytää omaa rauhaa jumppaamiselle, ei Karolina tinkinyt aerobictuokioistaan. Ehkä hänen pitäisi laihtua, jotta muut hyväksyisivät hänet? Viisitoistavuotiaana hän oli kerran vahingossa eksynyt anoreksiaa käsittelevälle sivustolle, jossa oli luurankomaisten ihmisten kuvia ja järkyttäviä tositarinoita. Karolinaa eivät olleet järkyttäneet tarinat. Ne kuvat olivat syöpyneet hänen mieleensä ikuisesti. Hänestä tuntui, että hänen kuului yrittää olla samanlaisia kuin ne.

Vielä kymmenen x-hyppyä… Kyllä minä jaksan, hän ajatteli hampaat irvessä. Sisuskaluihin sattui, sillä aamupala oli jälleen jäänyt väliin, mutta Karolina oli turta kivulle. Hän oli ansainnut sen. Mitäs oli syntynyt ulkopuoliseksi.

Ensimmäisen yliopistovuoden lopussa hän saattoi jopa tuntea kunnon kohoavan ja kilojen karisevan. Eräänä kesäisenä aamuna kesken joka-aamuisen aamujoogan hän tajusi pystyvänsä tekemään liikkeet ilman, että hikoili pisaraakaan. 

”Ei varmasti kestä enää kauaa, ennen kuin kelpaan sisäpiireihin!” hän riemuitsi ja kuvitteli havaitsevansa jopa hauislihaksen käsivarsissaan. Kädet olivat oikeasti niin luisevat, että mitään kunnollista lihasta ei voinut erottaa väljän verkkarikankaan läpi, mutta Karolinan nälän näännyttämässä mielessä pienikin poukama näytti lihakselta.

Ruokalassa ei niin aikaisin aamulla ollut Karolinan lisäksi juuri muita. Yllätyksekseen hän huomasi kuitenkin kaksi sisäpiiriin kuuluvaa tyttöä juttelemassa keskenään pöydän ääressä. Karolina meni tottuneesti yksin pikkupöydän ääreen, veti esseevihon esiin ja alkoi raapustaa ekstraesseetä, jonka aiheen opettaja oli viime luennolla antanut. Hän ei voinut kuitenkaan olla kuulematta tyttöjen keskustelua.

”Tämäniltaisissa bileissä on siis niin kaikki! Tiedossa vuosisadan kemut!”

”Niinpä!” mustatukkainen tyttö hihkaisi kaverilleen. Karolina höristi korviaan. Ehkä hänkin voisi olla paikalla, tällä kertaa…

”Signe muuten”, mustatukka jatkoi, ”oletko ollut yökerho Arkussa ennen? Tiedätkö, millainen paikka se on?”

”En”, Signe vastasi, ”mutta olen kuullut huhuja. Öisin se kuulemma oikein kuhisee…” Hän madalsi ääntään, ”vampyyreja.”

”Vau!” mustatukka kiljahti, ennen kuin vihainen keittäjä tuli valittamaan liian kovasta metelistä. Tytöt mutisivat jotain darraisesta räpätädistä ja poistuivat ruokalasta keskenään tirskuen. He ohittivat Karolinan ja hädin tuskin vilkaisivat häneen.

Karolina painoi kuitenkin yökerhon nimen mieleensä. Arkku. Hän tunsi värähdyksen selkärangassaan. Hän ei uskonut vampyyreihin, mutta hänen olisi pakko mennä bileisiin illalla. Hän tunsi olevansa valmis.

*

Juhana huomasi vanhenevansa päivä päivältä. Melko pian eläkkeelle jäätyään hän ei jaksanut tehdä muuta kuin maata sängyllä lukemassa dekkareita tai tieteisromaaneja. Pian hänen jalkansa olivat niin heikot, että hän tarvitsi pyörätuolia tai Sannan tukea liikkumiseen. Elämää ei ollut jäljellä tuhlattavaksi, sen hän käsitti. 

Päivittäin hänen mielessään pyörivät samat kysymykset: Oliko hän saavuttanut elämässään tarpeeksi? Olisiko jotain pitänyt tehdä toisin? Ja mikä tärkeintä, oliko hän onnellinen? Hän tunsi olevansa pääpiirteittäin tyytyväinen elämäänsä, mutta eräs asia oli kaihertanut pitkään, eikä hän saisi rauhaa, ennen kuin se olisi selvitetty.

Kyseisen asian lisäksi oli eräs toinenkin asia. Juhana halusi saada valmiiksi Evelinan muotokuvan, joka tulisi ripustaa hänen oman kuvansa viereen yläkerran aulaan. Maalaushetkien aikana hän pakotti itsensä seisomaan, yleensä vain hetken kerrallaan, pyörätuoli takana koko ajan aivan varmuuden vuoksi. Projekti edistyi tasaista vauhtia. Juhana oli päättänyt saada taulun valmiiksi ennen kuin heittäisi veivinsä, maksoi mitä maksoi. 

Ja niin hän myös sai.

*

Eräänä viikonloppuaamuna Evelina heräsi järkyttävään pahoinvointiin. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että edellisiltainen katkarapukeitto, jonka Ari oli hänelle suurella rakkaudella ja vähällä taidolla kokannut, olikin pilaantunutta, mutta hetkessä hänen mieleensä juolahti toinen mahdollinen syy. Viimeaikaiset hellyydenosoitukset Arin kanssa huomioon ottaen oli täysin mahdollista, että hän oli raskaana. 

Pikaisen testin jälkeen tosiaankin oli onnittelujen paikka. Sanna sai kunnian olla ensimmäinen.

”Ihanaa, minusta tulee pian tupla- siis anteeksi, triplamummo”, hän sanoi melkein kyyneleet silmissä. Tosiaan, triplamummo, sillä Vilhelminakin oli parhaillaan raskaana. Sanna halasi Eveä lujasti.

”Lupaan olla tukenasi vauvan synnyttyä. Äitiys on rankempaa työtä kuin ikinä osaat kuvitella, mutta se palkitsee moninkertaisesti.” 

Tietysti myös tuleva isä oli haltioissaan. Hän seurasi Even kanssa tiiviisti lapsen kehittymistä ja vatsan kasvua. Kun hän tunsi vauvan potkivan ensimmäistä kertaa, hän alkoi jutella Evelinan vatsalle.

”Sinä ymmärrät minua, etkö ymmärräkin, pikkuinen?” hän leperteli, ja Evelina hymyili huvittuneesti. Arista tulisi mitä mahtavin isä.

*

Juhanan maatessa vuoteenomana Sanna katsoi velvollisuudekseen hoivata tätä sen sijaan, että he olisivat palkanneet hoitajan. Hän rakasti miestään ja toi hänelle mielellään vettä, ruokaa ja milloin mitäkin. Kunnon aviopari pitää huolta toisistaan hautaan saakka, näin hänelle oli opetettu. 

Silloin tällöin hän myös luki Juhanalle sanomalehteä. Niiden printti oli niin pientä, ettei Juhana nähnyt kunnolla lukea sitä.

”Taas täällä pohditaan, pitäisikö julkista liikennettä lisätä vai ei”, hän hymähti eräänä aamuna. Juhana vaikutti kuitenkin poissaolevalta ja tuskin kuuli häntä.

Pian hän kuitenkin avasi suunsa.

”Sanna”, hän sanoi, ”ole kiltti ja pyydä Vilhelmina ja Jani tänne. Nyt heti. Minulla on asiaa heille.”

Sanna hämmästyi kummallista pyyntöä. Juhana ei ollut erityisen hyvissä väleissä kummankaan kanssa, ei vanhimman tyttärensä eikä tämän aviomiehen.

”Hyvä on”, hän vastasi kuitenkin kyselemättä enempää. Hän aavisti, että tällä kertaa ei kuuluisi huutoa ja tappelua. Hän taitteli lehden ja meni puhelimen luo.

”Kyllä, ymmärsit oikein. Hän haluaa nähdä teidät molemmat. Tulkaa niin pian kuin pystytte.”

Vilhelmina lupasi heidän ilmestyvän paikalle puolen tunnin kuluttua. Sanna laski luurin. Hän luotti sekä Juhanaan että Vilhelminaan ja päätti mennä olohuoneeseen pois jaloista. 

Kun Vilhelmina ja Jani viimein tulivat, Juhana istui pyörätuolissaan tarkastelemassa juuri valmiiksi saamaansa taulua. Hän siristeli silmiään yrittäen etsiä korjailtavia kohtia. Vilhelmina rykäisi.

”Tuota, isä… Tässä me nyt olemme.” 

Juhana kääntyi heihin päin.

”Vilhelmina”, hän sanoi pehmeästi. ”Mukava nähdä sinua.”

Vilhelmina ei tiennyt, mitä sanoa.

”Mukava nähdä sinuakin. Kai.”

”Halusin vain sanoa”, Juhana jatkoi, ”että olen ylpeä sinusta. Seurasit omaa sydäntäsi, ja arvostan sinua. Pyydän myös anteeksi, jos olet tuntenut itsesi laiminlyödyksi. Sinä et ole sisaruksiasi vähäarvoisempi. Olet tyttäreni ja rakastan sinua sellaisena kuin olet.”

Vilhelminan varautuneisuus ja ennakkoluulot rapisivat sama tien, kun hän kuuli isänsä sanat. Juhana ei ollut koskaan ennen puhunut hänelle noin. Hänen suupielensä levisivät hymyyn.

”Saat anteeksi. Minäkin rakastan sinua, isä.” 

Seuraavaksi Juhana kääntyi Janin puoleen.

”Jos sopii”, hän sanoi, tosin yhä Vilhelminalle, ”niin vaihtaisin muutaman sanan Janin kanssa kaksin.”

Vilhelmina oli hiukan hämmentynyt. ”Hyvä on. Odotan ulkopuolella.” 

Hän jätti miehet kahden. Oven kolahdettua kiinni Jani aloitti epävarmasti:

”Olen hyvin pahoillani siitä, mitä tein työpaikallanne. Tarkoitukseni oli suojella tytärtänne silloisilta kavereiltani, mutta myönnän olleeni ajattelematon…”

Juhana kohotti kättään, ja Jani vaikeni. 

”Se kaikki on anteeksi annettu”, hän sanoi. ”Tiedän, miten paljon välität Vilhelminasta, joten minulla on vain yksi vaatimus: kohtele häntä vastedeskin hyvin. Jos teet sen, olemme sujut.” 

”Minä lupaan sen”, Jani sanoi huojentuneena. He vaihtoivat vielä muutaman sanan, ennen kuin Jani ja Vilhelmina lähtivät kävelemään kotiin päin. Kivi vierähti Juhanan sydämeltä. Viimeinkin hän tunsi kaikki velvollisuudet täytetyiksi ja oli täydellisen tyytyväinen elämäänsä.

*

Karolina istui yökerho Arkun nahkasohvalla vaivautuneena. Ketään tuttua ei näkynyt mailla halmeilla, ehkä juhlapaikka oli vaihtunut viime tipassa.

Mitä ihmettä oikein teen täällä? Karolina mietti itku kurkussa. Miksi edes yritän?

Hän näpersi mekkonsa helmaa ja mietti, mitä tekisi. Hän voisi mennä suoraan takaisin asuntolalle, vaihtaa yöpuvun päälle ja käpertyä peiton alle säälimään itseään koko yöksi. Vaihtoehtoisesti hän voisi – kun nyt kerran oli tänne asti päässyt – juoda pari lasillista, keikuttaa itseään hieman tanssilattialla ja yrittää teeskennellä pitävänsä hauskaa. Ehkä se menisi läpi. Ehkä joku juhlijoista kiinnostuisi hänestä. 

Hän teki päätöksensä, meni istumaan baaripöydän päähän ja tilasi hiljaisella äänellä cocktailin. Sitten toisen. Hän halusi, että möykky vatsassa katoaisi, jotta hän voisi aloittaa hauskanpidon. 

 

Kulautettuaan viimeisetkin rippeet seitsemännestä mojitosta hän tunsi viimein olevansa juhlakunnossa. Huone pyöri hieman, mutta se ei haitannut. Välkkyvät värivalot ja korviahuumaava musiikki yhdistettynä reippaaseen nousuhumalaan saivat yhdessä aikaan varsin epätodellisen tunnelman, josta Karolina piti. Hänen ei tarvinnut olla oma itsensä tänä iltana, joten hän sai tehdä mitä halusi. Hän pystyi tekemään, mitä halusi.

Hän laskeutui haparoivin askelin tanssilattialle. Siellä hänen katseensa kohdistui mieheen, jolla oli musta viitta ja epätavallisen kalpea iho, vielä kalpeampi kuin hänen omansa. 

Kuka… kuka tuo on? Karolina ajatteli typertyneenä. Hänen teki mieli mennä esittäytymään. Miehessä oli jotain taianomaista. Hän veti Karolinan katsetta puoleensa kerta toisensa jälkeen, vaikka Karo yritti olla tuijottamatta. Hän rohkaisi mielensä.

En ole oma itseni tänä iltana, hän ajatteli ja asteli epävarmoin askelin miehen luo.

”Hei”, hän tervehti, eikä tunnistanut ääntä omakseen. ”Ihailin kauempaa teidän… upeaa… vittaanne. Oli pakko tulla kysymään, kuka oikein olette. Minun nimeni on Karolina.”

Mies oli selvästi häntä vanhempi ja erittäin charmikas. Hän ei näyttänyt olevan moksiskaan Karolinan huojunnasta tai hiukan sammaltavasta puheesta, vaan näytti imarrellulta. 

”Neiti hyvä, sanokaa Kreiviksi vain”, mies sanoi pilke silmäkulmassa. Karolina hymyili typeränä ja tuijotti miehen silmiä. Ne olivat kirkkaanvihreät, syvät, salaperäiset. Niin kauniit. Koskaan ennen Karolina ei ollut kenelläkään nähnyt sellaisia silmiä. 

Kreivi ja Karolina tanssivat ikuisuudelta tuntuneen ajan, ja koko ajan Karolina piti katseensa Kreivin silmissä. He eivät puhuneet paljoa, mutta silti tuntui, kuin Kreivi olisi jollain tasolla kommunikoinut Karolinan kanssa. Tasolla, jolla ei tarvittu sanoja. Karolina oli sulaa vahaa Kreivin kanssa. Hän oli sillä hetkellä erittäin onnellinen, ettei ollut lähtenyt kotiin aikaisin.

Valomerkin komennettua juhlijat lähtemään koteihinsa Kreivi kietoi kätensä äkkiä Karolinan ympärille, ja Karon hengitys oli pakahtua.

”Nähdään vielä, neiti Salaperäinen”, hän sanoi hiljaa ja sujautti jotain Karolinan mekon olkaimen väliin. Se oli käyntikortti, johon oli koukeroisella fontilla painettu Kreivin koko nimi, osoite ja puhelinnumero. Kreivi irrotti otteensa, käänsi selkänsä, Karolina räpäytti silmiään – ja samassa Kreivi oli kadonnut. 

Karolina puristi käyntikorttia sormissaan. Paksu, karhea paperi kutitti sormenpäitä.

Ehkä Kreivi halusi hänen ottavan yhteyttä jo seuraavana iltana.

*

Kommentit ovat tervetulleita! (: