9. Olen valmis!

Hei taas ja suokaa anteeksi tällainen viivästys. Sille ei ole mitään muuta selitystä kuin ylitsepääsemätön laiskuus. En voi luvata ettei se enää toistu, sillä se saattaa hyvinkin toistua, useinkin. Tällä hetkellä on kuitenkin into huipussaan, ja sen voimalla sain uuden osan viimein esille!

Ja kuunnelkaa vanhaa klassikkoa, Deep Purplen Smoke on the Wateria. En tiedä liittyykö se osaan, todennäköisesti ei, mutta kuunnelkaa vaikka vaan siksi että se on hiton hyvä biisi. Klassikot kunniaan!

Sitten itse asiaan, eli osaan. Olkaa hyvät lukekaa ja mielellään myös kirjottakaa joku pikku puumerkki kommenttiboksiin sen jälkeen. Kiitoksia!

*
 

”Mina, tuota… Oletko kunnossa?”

Vilhelmina räpytti silmiään pari kertaa, muttei kääntänyt katsettaan siskoonsa.

”Mitä? Joo, olen. Katson telkkaria…”

Selitys olisi ollut vakuuttavampi, jos televisio olisi ollut päällä.

Juuri kun Eve oli tivaamassa tarkempaa selitystä, hänen kännykkänsä soi. Langan toisessa päässä oli pirteänkuuloinen puhelinmyyjä, joka kaupitteli käytettyjä hammasharjoja erittäin halvalla. Eve tokaisi ärtyneenä ”ei kiitos” ja palasi sitten siskonsa luo. Hän tunsi velvollisuudekseen auttaa tätä jotenkin.

 

Hän istui Minan viereen ja odotti kärsivällisesti, mutta sisko ei ollut juttutuulella. Hetken päästä tämä nousi ja lähti luennolleen, ja Eve jäi sohvalle yksin. Hän tunsi olonsa hieman hölmöksi. Tietenkään Vilhelmina ei halunnut apua pikkusiskoltaan. Hän oli sellaiseen liian ylpeä.  

Eve ja Mina pyrkivät kuitenkin syömään yhdessä niin usein kuin mahdollista. Olihan se aina mukavampaa nauttia ateriansa hyvässä seurassa kuin täysin yksin. Vilhelmina rupatteli kevyesti niitä näitä, vaikka Eve vaistosi, että jokin asia painoi sisaren mieltä. Oliko Mina sittenkään unohtanut Jania, vai oliko sattunut jotain muuta, mikä kaihersi nyt? 

Vaikka kolmannen vuoden viimeiset loppukokeet lähestyivät, Eve löysi aina jossain välissä aikaa soitella veljilleen, erityisesti Johanille. Hän sai kuulla, että tällä meni Sonjan kanssa paremmin kuin hyvin. Johan kuulosti korviaan myöten rakastuneelta. Eve oli iloinen hänen puolestaan, vaikka miettikin haikeana, milloin mahtaisi kohdata oman satuprinssinsä.

He eivät kuitenkaan unohtaneet opiskella. He läpäisivätkin loppukokeet kirkkaasti ja lehtorit kiittelivät heidän suorituksiaan jälkeenpäin. Eve ajatteli tyytyväisenä äidin ylpeää ilmettä kotipuolessa, ja samalla kertaa hänen päähänsä iskostui eräs tosiasia: heillä oli enää vuosi aikaa yliopistolla.

Loppukokeiden jälkeen Evelina päätti käyttää vapaa-ajan hyödyksi. Hän oli lopen kyllästynyt synkkään ja masentuneeseen Vilhelminaan, joten hän päätti piristää tätä viemällä tämän shoppailemaan kampuksen putiikkeihin.

”Mitä sanot, Mina?” Eve huikkasi sovitettuaan erästä bilemekkoa. ”Sopiiko se?”

”Luulin, ettet käytä mekkoja”, Mina totesi kauempaa sohvalta. Eveä alkoi ärsyttää yhä enemmän ja enemmän.

”Yrittäisit edes pitää hauskaa!” hän tiuskaisi Minalle vaihdettuaan pikaisesti takaisin omiin vaatteisiinsa. ”Minä yritän vain piristää sinua. Joko kerrot, mikä mieltäsi painaa, tai tulet tuonne ja sovitat jotain söpöä mekkoa.”

Mina ei hetkeen sanonut mitään, mutta Eve vaistosi, että hän saattaisi avautua, jos häntä ei hoputettaisi. Hän istui siskonsa viereen ja odotti kärsivällisenä. Hetken kuluttua Mina tosiaan kääntyi hänen puoleensa ja haparoivan aloituksen jälkeen kertoi kaiken hänen ja Fannyn viilenneistä väleistä ja niiden syystä.

Evelina katsoi isosiskoaan myötätuntoisena.

”Empatiani ovat sinun puolellasi. Ehkä aika parantaa haavat, vaikka se niin kliseiseltä kuulostaakin.”

Hän empi hetken ja kysyi sitten varovasti:

”Oletko kuullut Janista mitään?”

”En oikeastaan”, Vilhelmina myönsi apeana. ”Joskus minä mietin, mitä olisi tapahtunut, jos olisin antanut hänelle anteeksi. Jos olisin antanut toisen tilaisuuden. Me voisimme olla onnellisia. Mutta se taitaa olla myöhäistä nyt. En tiedä hänen uutta numeroaan enkä sitä, missä hän opiskelee.”

”Ihmissuhteet ovat liian vaikeita hoidettaviksi”, Vilhelmina totesi lopuksi.

”Älä muuta sano”, Evelina vastasi. ”Mennäänkö pelaamaan biljardia?”

Biljardipöydän äärellä oli kuitenkin niin paljon pelaajia, että he tyytyivät suosiolla katselemaan. Noin varttitunnin kuluttua kumpikin tunsi vatsansa murisevan. Evelina muisti, että pihalla oli ulkogrilli, jota sai käyttää ilmaiseksi, ja hän pyysi Vilhelminaa grillaamaan heille muutaman hodarin. Ihan vain sen vuoksi, että Vilhelmina oli heistä parempi kokki.

 

”Mina, näetkö tuon shakkia pelaavan vaalean pojan? Tiedätkö, kuka hän on?”

”Mm?” Mina vastasi poissaolevasti. ”Ei, en tiedä. Hän saattaa olla samalla kurssilla kanssani, mutten ole varma. Kuinka niin?”

”Hän on aika hyvännäköinen… Ainakin näin kaukaa katsottuna”, Eve sanoi epävarmasti. ”Ehkä minun pitäisi mennä puhumaan hänelle…”

”Teepä se”, Mina sanoi hajamielisesti keskittyen oikeastaan grillihiiliin ja hodarinakkeihin. Eve ei voinut enää perääntyäkään, joten hän asteli mahdollisimman itsevarmasti poikien luokse, vaikka oikeasti hänen sydämensä pamppaili ja kämmenet hikosivat. Mitä jos poika ei ollutkaan läheltä katsottuna yhtä hyvännäköinen kuin kaukaa?

Päästyään lähemmäs Eve huokaisi helpotuksesta. Oli poika läheltäkin katsottuna ihan mukavannäköinen, vaikkei mikään mallikasvo. Sisin oli kuitenkin se, mikä ratkaisi, Eve muistutti itselleen, jäi odottelemaan jonkin matkan päähän shakkilaudasta ja tunsi olonsa typeräksi.

 

”Hei, katso mikä pimu tuijottaa sua”, vaalean pojan punatukkainen kaveri totesi viimein ja sai blondin kiinnittämään huomionsa häneen. Eve punastui rajusti, kun blondi nousi ylös tuolistaan ja lähti tulemaan häntä kohti.

”Hei kaunotar, haluatko sinäkin pelata?” poika kysyi ystävällisellä, hieman flirttailevallakin äänellä. Hän esitteli itsensä Veliksi. ”Evelina”, Eve vastasi niin nopeasti, että kieli meinasi mennä solmuun. Veli hymyili.

”Kaunis nimi. Oletko koskaan pelannut shakkia?”

Evelina esitti ettei osannut pelata shakkia, eikä se Veliä haitannut. Hän esitteli Evelle nappulat, kertoi niiden arvot ja opetti, mitä nappulaa siirretään milläkin lailla. Vähitellen Eve alkoi päästä jyvälle. Veli esitti pohtivansa ankarasti jokaisen Even siirron jälkeen, luultavasti siksi, jotta Eve saisi tuntea tehneensä ovelan siirron. Se oli Evestä jollain lailla suloista.

He juttelivat siirtojen lomassa niitä näitä. Veli kertoi tulevansa suoraan erään ystävänsä valmistujaisista, siksi hänelläkin oli valmistujaisasu yllään. Hän itse valmistuisi tosin vasta ensi keväänä.

”Minäkin valmistun silloin”, Eve sanoi iloisena. ”Mukavaa valmistua samaan aikaan!”

Kun he olivat pelanneet seitsemäntoista kierrosta (joista Veli oli antanut Evelinan voittaa kymmenen) ja juttu oli luistanut mukavasti, Eve rohkaisi mielensä.

”Lähtisitkö joskus vaikka kahville?” hän ehdotti. ”Kampuksen kahvilasta saa kuulemma hyvää lattea.”

Hänen yllätyksekseen – ja pettymyksekseen – Veli kuitenkin nyrpisti nenäänsä.

”Ehkä joskus toiste. On vähän kiire tässä lähiaikoina…”

Eve tunsi itsensä nolatuksi. Kauhukseen hän myös muisti Minan, joka oli ollut yksinään monta tuntia.

”Minun – minun pitää mennä. Siskoni on täällä jossain”, hän takelteli. Hän halusi vain äkkiä pois Velin luota. ”Tuota noin, heipä hei.”

Hän liukeni takavasemmalle, ja Veli palasi opettamaan shakkia jollekulle lettipäiselle tytölle.

Vilhelmina löytyi onneksi nopeasti. Hän oli juuri tullut ulos naistenhuoneesta. Hän näki pikkusiskonsa ilmeen ja kysyi hyväntuulisesti:

”Mennäänkö?”

”Todellakin”, Evelina puhisi.

No, ainakin onnistuin tavoitteessani, hän ajatteli. Vilhelminaahan tänne oltiin tultu piristämään.

*

”Miten ihanaa, että pääsitte käymään, tytöt!” Sanna toivotti Evelinan ja Vilhelminan lämpimästi tervetulleeksi viikonlopunviettoon. ”Yritimme saada Johania ja Kaiustakin tulemaan, mutta heillä kuulemma on kiireitä. Kumpikin taitaa viettää viikonloppua tyttöystävänsä kanssa, jos oikein ymmärsin.”

Sanna oli laittanut koko joukolle kevyen salaatti-illallisen, sillä hänen omien sanojensa mukaan ”Juhanalla alkaa toimettomuus näkyä vyötärössä, eläkkeelle jäätyään hän ei ole muuta tehnyt kuin istunut ja lukenut”. Evelina kehui ruokaa kaikesta huolimatta. Vilhelmina oli vessassa puhumassa puhelimeen, joten hänellä kestäisi hetken aikaa liittyä takaisin muiden seuraan.

 

Juhana ja Sanna yrittivät olla mahdollisimman rentoja ja luonnollisia, mutta Evelina vaistosi heidän välillään kireyttä. Tosiasiassa he olivat riidelleet edellisenä päivänä. Riidan aihe oli ollut sama kuin useita kertoja ennenkin.

Aluksi he olivat jutelleet arkisesti kaikesta tavallisesta, kuten säästä, töistä ja lasten kuulumisista. Siitä puheenaihe olikin lähtenyt vaarallisille urille. Vaikka he olivat Sannan mielestä jo päättäneet, että heidän itse rakennuttamansa talon perisi Evelina, tuntui Juhanalla yhä olevan jotain sitä vastaan.

”Minusta Johanin kuuluisi periä tämä talo”, hän oli todennut vaimolleen miljoonannen kerran.

”Johanista ei ole talon perijäksi”, Sanna oli vastannut siihen. ”Hän on liian vastuuton. Oletko kuullut, millaisia suunnitelmia hänellä on sen Sonjan kanssa? He eivät aio mennä naimisiin, vaan muuttavat Simerikkaan keskelle suurkaupunkia. Simerikkaan! Sitten hän on niin hirveän kaukana…”

”Talo kuuluu Johanille esikoispojan oikeudella”, Juhana oli ärähtänyt, ja uhkaava ääni sai Sannan nousemaan jaloilleen.

”Millä esikoispojan oikeudella? Emme elä enää 1800-luvulla”, hän oli tokaissut takaisin. ”Esikoisoikeudella talo kuuluisi Vilhelminalle, mutta hän ei sitä halua.”

”Hän se vasta vastuuton onkin”, Juhana oli jylissyt. ”Seurustella nyt jengiläisen kanssa! Ja kaiken kukkuraksi jengiläisen, joka murtautuu minun työpaikalleni!”

”Entiselle työpaikallesi”, Sanna oli muistuttanut viileästi. ”Eikä sillä ole mitään tekemistä hänen vastuuntuntonsa kanssa. Hän oli itse asiasta yhtä järkyttynyt kuin mekin. Minä luotan silti hänen arvostelukykyynsä.”

”Entä Kaius sitten?” Juhana oli yrittänyt, mutta sai tuskin lausettaan loppuun.

”Kaius muuttaa sen Kristiinansa kanssa Kristiinan lapsuudenkotiin. Etkö muka muista sitä?”

Samaa rataa oli jatkunut minuuttikaupalla. Lastenhuoneessa Karolina ja Susanna olivat istuneet aivan hiljaa vierekkäin, kuunnelleet oven takaa kantautuneita kiivaita sanoja ja tukeutuneet toisiinsa. Susanna oli pyytänyt Karolinaa jäämään viereensä nukkumaan yöksi, ja Karolina oli suostunut.

Karolina muisteli tätä kaikkea omiin ajatuksiinsa uppoutuneena, mutta säpsähti kuultuaan oman nimensä mainittavan. Evelina oli puhutellut häntä.

”Karolina? Hei, Karo? Oletko jo päättänyt, mikä sinusta tulee isona?”

”E-en”, Karolina vastasi nopeasti ja haukkasi salaattiaan. Hän oli muutenkin ujo uusien ihmisten seurassa, joten hän ei oikein tiennyt miten käyttäytyä sisarustensa seurassa, joita ei ollut nähnyt vähään aikaan.

”Ai jaa”, Evelina sanoi. Hän yritti epätoivoisesti luoda kontaktia nuorimpiin pikkusiskoihinsa, vaikka hänestä tuntuikin, että hänen kohdallaan se oli helpompaa Susannan kuin Karolinan kanssa. Vilhelmina taas tuli hyvin toimeen Karon kanssa, ehkä siksi, koska hän oli äidillisempää tyyppiä kuin Eve ja jaksoi olla kärsivällinen ujon, nuoren teinin kanssa.

Ruoan jälkeen Susanna halusi välttämättä, että Eve pyörittäisi häntä ympäri ja ympäri. Evelle tuli nostalginen olo: hän muisti, kuinka Johan oli pyörittänyt häntä itseään samalla tavalla, kun hän oli ollut Susannan ikäinen.

”Eikö sinulle tule huono olo?” Eve nauroi, ja Susanna vakuutteli, ettei tullut. Eve näki hänen kuitenkin oksentavan heti, kun hän oli lopettanut kieputtamisen.

Sisällä Vilhelmina oli viimein lopettanut maratonpuhelunsa ja jutteli sen sijaan nyt rakkaan siskonsa Karolinan kanssa. Hän sai hiljalleen ujon Karon tulemaan ulos kuorestaan, ja hän taisikin olla perheen ainoa, joka onnistui siinä. Edes Sanna ei päässyt niin lähelle tytärtään, vaikka yritti.

”Tulettehan taas pian käymään?” Sanna pyysi, kun oli lähdön aika.

Vilhelmina vakuutti heidän kummankin puolesta, että he tulisivat kyllä.

”Ja käskekää myös veljiänne piipahtamaan useammin. Toisivat vaikka tyttönsä mukanaan”, Sanna huikkasi vielä ovelta, ennen kuin tytöt katosivat näkyvistä hämärään iltaan.

*

Kauan ja hartaasti odotettu valmistujaispäivä koitti viimein. Vilhelmina oli heittänyt kaapunsa ja hattunsa nurkkaan jo juhlien ensimmäisen vartin aikana, mutta Eve halusi pitää pukunsa päällä loppuun asti. Se päällä oli niin aikuinen olo. Hän oli tehnyt sen! Hän oli saanut opintonsa päätökseen!

Hän jutteli hyvän ystävänsä Elsen kanssa, ja he jättivät toisilleen haikeat hyvästit. Else muuttaisi toiselle puolelle kaupunkia tähtäimessään tanssijan ura, Evelina taas palaisi lapsuudenkotiinsa vanhempiensa tarkkailevien silmien alle ja etsisi työpaikan ehkä politiikan parista. Tai taiteiden. Kuka tietää.

”Minun tulee niin ikävä sinua”, Evelina sanoi lähes kyynelehtien halatessaan Elseä. Myös Elsen silmät olivat kosteat.

”Niin minunkin sinua. Lupaa kuitenkin soitella vähintään joka viikko, okei?”

Evelina lupasi. Se oli vähintä, mitä hän saattoi tehdä.

*

”Tervetuloa kotiin, rakas”, Sanna sanoi lämpimällä äänellä, kun Evelina astui taksista ulos. Eve kiitti äitiään ja seurasi Sannaa sitten sisälle. Talossa asuivat sillä hetkellä Even ja hänen vanhempiensa lisäksi vain hänen Susanna-siskonsa, sillä Karolina oli lähtenyt yliopistolle edellisellä viikolla. Eve tuli kotiin kreivin aikaan, sillä Susannan syntymäpäiviä juhlittaisiin pian.

”Katsokaa, kuka tuli”, Sanna huikkasi ovelta. Juhana mumisi jotain sen tapaista kuin ”tervetuloa kotiin”, mutta Susanna intoutui heti kertomaan Evelle kaiken viikonlopun sirkusreissusta ja etenkin sen kädestäennustajasta, joka oli ennustanut Susannalle pitkää elämää ja rikasta miestä. Eve kuunteli huvittuneena, vaikka tosiasiassa hän olisi enemmän kuin mielellään myynyt vaikka sielunsa samanlaisesta ennustuksesta.

Eve sai omakseen yhden yläkerran ylimääräisistä huoneista (kuvassa vasemmanpuoleinen ovi, pohjapiirustuksessa keskimmäinen huone). Hänellä ei ollut paljoa tavaroita, joten niiden purkaminen ei vienyt kauaa aikaa.

Saatuaan tavaransa purettua Eve asettui taloksi ja ensi töikseen etsi itselleen työpaikan. Hänen silmiinsä osui lakitoimiston ilmoitus. ”Haetaan korvausvaateiden asianajajaa”, hän luki silmät sirrillään. Hetkeäkään epäröimättä hän naputteli hakemuksen ja lähetti sen menemään. Aina kannatti yrittää.

Koska ilta oli vielä nuori, Eve päätti kuluttaa aikaansa kävelemällä keskustaan. Sillä hetkellä alkoi sadekuuro, mutta se loppuisi pian. Pieni sade vain raikasti ilman.

Puistossa oli hyvin vähän porukkaa, eikä ihme, olihan arki-ilta. Evelina kuunteli veden liplatusta ja ihmisten puheensorinaa hetken aikaa. Paikka oli oikeastaan hieman liiankin kuollut hänen makuunsa. Sitä paitsi hän kaipasi kipeästi uusia vaatteita. Hän käänsi askeleensa ja jatkoi matkaansa sanomatta sanaakaan ihmisille, jotka yrittivät tulla juttelemaan. Juuri nyt hän ei ollut sillä tuulella.

 

 

 

 

 

Evelina ei malttanut olla tuhlailematta hieman. Hän oli yllättynyt kuultuaan Sannalta, miten paljon heidän perheensä kassassa tosiasiassa oli rahaa – ja miten suuri osa siitä oli Evelinan käytössä. Hän osti arkivaatteita ja juhla-asuja, eikä malttanut pitää sormiaan erossa kauniista, kermanvalkoisesta hääpuvusta. Hän pystyi jo näkemään itsensä se päällä hääkaaren alla…

Kuvitelman rikkoi tosin se, ettei hän tiennyt, minkä näköinen hänen tulevaisuuden ritarinsa tulisi olemaan.

 

 

 

Maksettuaan ostoksensa (ja kauhisteltuaan hetken kuittiin painettua summaa) Eve rentoutui biljardin parissa. Pian hänen katseensa kiinnittyi takaseinustalla flipperiä pelaavaan nuoreen mieheen.

”Tuota… Oletko sinä uusi täällä? En muista nähneeni sinua ennen”, Eve kysyi tuntemattomalta, mukavannäköiseltä mieheltä. Mies esitteli itsensä Pirkaksi ja kertoi muuttaneensa keskustaan kuukausi sitten.

”Se selittääkin kaiken”, Evelina sanoi nauraen. ”Olen asunut SimCityssä koko elämäni. Minä olen Evelina.”

Evelina ja Pirkka juttelivat lisää ja huomasivat nopeasti, miten paljon yhteistä puhuttavaa heillä olikaan. Pirkka oli töissä eduskunnassa – kansanedustaja, Eve ajatteli, siinä vasta saalis! – mutta maalasi vapaa-ajallaan. Hän kertoili innoissaan taiteesta ja taiteilijoista, ja Eve kuunteli vilpittömästi kiinnostuneena. Hän itse puolestaan sanoi pitävänsä jalkapallosta. Pirkka kysyi suosikkijoukkuetta, ja pian he olivat ajautuneet ystävällismieliseen väittelyyn siitä, kumpi olikaan parempi joukkue liigassa: SimCityn Laamat vai Similän Saukot.

Miehen miellyttävästä olemuksesta ja hänen kanssaan hyvin luistaneesta jutusta rohkaistuneena Evelina otti seuraavan askeleen Syteen tai saveen, hän mietti mielessään ja veti henkeä.

”Haluaisitko lähteä kanssani ulos viikonloppuna?”

Kun kysymys oli kysytty, Evelina jäi tarkkailemaan miehen reaktiota.

Hänen ilokseen mies näytti otetulta.

”Mielelläni”, hän vastasi hymyillen. ”Varsinkin, kun noin kaunis nainen pyytää.”

Evelinan sydämessä läikähti. Värit, valot ja ympärillä pyörivien ihmisten äänet tuntuivat yhtäkkiä paljon aiempaa selkeämmiltä ja kirkkaammilta.

*

 

 

Ja tähän loppuun kuva Karolinasta nuorena aikuisena sekä pari näppäystä Susannasta teini-iässä:

*

Jää nähtäväksi, mitä Evelinan ja Pirkan suhteesta tulee, jos tulee mitään. Mun pelissä on jäätävä pula hyvännäköisistä townie- ja NPC-miehistä. Pirkka leveine nenineen on parhaasta päästä. Tämä puute johtuu siitä, että latasin korvaavat valmiskasvot vasta LC:n aloituksen jälkeen, ja nyt en enää tietenkään halua poistaa kaikkia naapuruston asukkaita jotta uusille tulisi korvaavat kasvot :D Ja uuteen naapurustoon muuttaminenkaan ei ole vaihtoehto. 

Mutta toivottavasti tykkäsitte kaikesta huolimatta. Kolmas sukupolvi on aina vaan lähempänä ja lähempänä... Vilhelminasta, Johanista ja Kaiuksesta kuullaan vielä joskus myöhemmin lyhyet kuulumiset. Susannan ja Karolinan tulevaisuuksistakin kerrotaan jotain kunhan ollaan niin pitkällä, mutta pääasiassa kuitenkin keskitytään perijättäreen, eli Evelinaan.

Sana on nyt vapaa. Kommenttia, kiitos!