Ekstra: Vilhelmina

Tässä teille siis lyhykäinen ekstraosa Vilhelminan elämästä yliopiston jälkeen. Siinä ei mitään maata mullistavaa tapahdu, mutta olisi ollut tylsää jättää näitä tapahtumia kertomatta :D

Kappale, johon lopussa viitataan (Minan ja Janin lempibiisi) on Art of Dyingin kappale Sorry. Tykkään väännellä ja suomennella (enemmän tai vähemmän osuvasti) lempibändieni ja -biisieni nimiä simimaailmaan, tulette vielä huomaamaan sen :D Tällä kertaa biisi peräti sopii lukuun, kuunnelkaa se ihmeessä.

Niin, ja se vielä piti sanoa, älkää välittäkö alussa olevista erikokoisista kuvista. Jatkossa laitan kuvien leveydeksi aina 600 pikseliä, kun se tähän mennessä on ollut 550. Osan kuvista olen muokannut toisia aikaisemmin, joten ne ovat pienempiä. Koettakaa kestää.

-

-

Vilhelmina oli onnistunut vähillä säästöillään ja vanhempiensa taloudellisella tuella vuokraamaan itselleen sangen kauniin kaksion läheltä SimCityn keskustaa. Hänet oli myös aikailematta kutsuttu haastatteluun samaan lakifirmaan, missä Evelinakin tätä nykyä työskenteli, ja saanut paikan leikiten. Kaikki oli siis hyvin, vai oliko? 

Jotain tuntui puuttuvan. Pelkästään se, että oli katto pään päällä ja rahaa pankkitilillä, ei riittänyt takaamaan onnellisuutta, sen Vilhelmina oli oppinut jo aikapäiviä sitten. Hän kaipasi Jania, oli kaivannut kaikki nämä vuodet. Hänellä oli käynyt useasti mielessä selvittää tämän numero tai osoite, tai vaikka kummatkin, mutta hän ei tiennyt, mistä aloittaa. Janilla oli salainen numero, eikä Vilhelminan rohkeus varmasti muutenkaan olisi riittänyt hänelle soittamiseen. Ei, vaikka hän tiesi olevansa pojalle anteeksipyynnön velkaa.

Monena iltana hän harjoitteli peilin edessä repliikkejään, jos joskus sattuisi törmäämään Janiin. Usein hänen yksinpuhelunsa kuitenkin päättyivät siihen, että hän huusi ja syytti Jania samoista vanhoista asioista: miten hän oli voinut, kuinka hän oli saattanut, millaiset hänen arvonsa oikein olivat, noinko huonosti hänet oli kasvatettu. Kaikki ne olivat sanoja, joita hän ei missään nimessä halunnut sanoa Janille. Ne saivat purkautua ulos niin monta kertaa, kunnes niitä ei ollut enää tarvetta sanoa.

Eräänä päivänä Vilhelminan palatessa töistä hän kuuli, kuinka sisällä soi puhelin vaativasti. Hän avasi oven nopeasti ja juoksi vastaamaan.

”Haloo?” hän sanoi epävarmasti.

”Onko Vilhelmina?” kysyi tuttu ääni langan toisesta päästä. Vilhelmina ei ollut uskoa korviaan.

”Jani?”

Minähän se täällä”, Jani nauroi. ”Mitä kuuluu?”

”Mistä sinä oikein sait numeroni?” Vilhelmina kysyi yhä hieman hämmentyneenä, mutta ei oikeastaan jäänyt edes odottamaan vastausta. ”Minä olen miettinyt sinua joka päivä! En ole vain saanut aikaiseksi etsiä sinua käsiini.”

”Minäkin olen ajatellut sinua. Koko ajan”, Jani sanoi. ”Haluaisin tavata sinut. Sopisiko sinulle lauantai? Voisimme mennä vaikka kahville.”

 

”Minä mietin asiaa”, Vilhelmina sanoi pehmeästi. Hän ei oikeastaan tiennyt, miksei ollut suostunut saman tien. Ehkä siksi, ettei vaikuttaisi liian innokkaalta tai siltä, ettei hänellä ollut muuta elämää viikonloppuisin.

”Älä mieti liian kauan”, Jani sanoi ennen kuin he lopettivat puhelun.

*

Jani oli muuttunut silminnähden sitten teini-iän. Vilhelmina ei ollut meinannut tunnistaa tätä astellessaan sisään kahvilan ovista ja hakiessaan miestä katseellaan. Vasta tämän omaperäinen hymy ja kutsuva käden heilautus olivat auttaneet tunnistamisessa.

”Kerros nyt, miten sinulla menee”, Jani kehotti, kun he eivät olleet vielä päättäneet, mitä tilaisivat.

”Sitä tavallista”, Vilhelmina vastasi vaatimattomana. ”Töitä töiden perään, ehkä hieman vapaa-aikaa välissä…”

”Mm, aivan. Entä tapailetko ketään?”

”En tällä hetkellä. Entä itse?”

”Yliopistolla on tullut oltua parin tytön kanssa”, Jani vastasi. ”Mutta ne jutut oli tuomittu kaatumaan.”

Vilhelmina yritti näyttää myötätuntoiselta. Se oli helpommin sanottu kuin tehty.

Kahvit juotuaan he suuntasivat iltakävelylle läheiseen puistoon. Siellä oli ihmisiä pelailemassa ja viettämässä iltaa, mutta he etsivät rauhallisen paikan, jossa pystyi puhumaan ilman häiriöitä. Vilhelminan helpotukseksi puhuttavaa Janin kanssa riitti, sillä hän oli salaa pelännyt heidän etääntyneen toisistaan vuosien saatossa niin, että heidän välillään olisi vallinnut kiusallinen hiljaisuus koko illan. Sitä vaaraa ei kuitenkaan ollut. Kaikki tuntui olevan kuten ennenkin. Ennen ratkaisevaa iltaa.

Mikään ei voinut olla kuten ennen, ellei sitä puhuttaisi selväksi.

Kuin kohtalon johdatuksesta puiston kaiuttimista alkoi soida eräs sekä Vilhelminan että Janin suosikkikappaleista, kappale nimeltä ”Anteeksi”. Vilhelmina tiesi Janinkin tiedostavan sen.

”Jani, minä olen pahoillani –” hän aloitti, mutta Jani tarttui hänen käteensä.

”Kuka tahansa olisi tehnyt siinä tilanteessa kuten sinä teit”, hän vastasi ja nauroi. ”Minä olin idiootti, kun annoin Tuukan uhkailla itseäni. Hän antaa itsestään kovemman kuvan kuin mitä oikeasti on.”

”Mutta minä olin tyhmä, kun olin vihainen sinulle, vaikka sinä yritit suojella minua”, Vilhelmina yritti, mutta lauseen loppu juuttui hänen kurkkuunsa. Janin käsi tarttui häntä kevyesti leuan alta. Mies ei enää sanonut mitään, mutta hänen silmänsä viestittivät sitäkin enemmän: anna jo olla, unohdetaan koko juttu. Jatketaan siitä, mihin jäätiin ennen sitä.

Eikä Vilhelminalla ollut mitään sitä vastaan.

*

Kommentteja, kiitos!