8. Uusia ja vanhoja tuttuja

Jälleen pitkästä aikaa!

Piti jotain tässä selostaa, mutta unohdin jo, mitä :D Joten en selosta. 
Lukemaan siis vaan.

Ensimmäinen opiskeluvuosi yliopistolla oli alkanut kenellä enemmän, kenellä vähemmän mukavasti. Vilhelmina, Johan, Kaius ja Evelina olivat majoittuneet samaan asuntolaan, jossa heidän isänsäkin oli aikoinaan asunut. He pyrkivät syömään yhdessä niin usein kuin mahdollista. Välillä se oli haastavaa, sillä luennot olivat niin eri aikoihin.

Sekä Johan että Kaius olivat hyvin selvillä siitä, miksikä halusivat tulla isona. Johan pänttäsi taideoppia, hänestä tulisi vielä jonain päivänä maailman tunnetuin reportteri, oikea mediamoguli. Kaius taas kirjoitti valtiotieteiden lopputyötään eri valtioiden välisistä kauppa- ja riippuvuussuhteista. Hän tähtäsi sotilasuralle ja näki itsensä tulevaisuudessa kenraalina.

 

Tytöillä sen sijaan ei ollut vielä harmainta aavistusta siitä, mitä he rupeaisivat tekemään aikuisina. Vilhelmina olisi mieluusti jättänyt työt kokonaan sikseen, mutta koska kaikkien täytyi syödä, jopa hänen, hän oli pohtinut, että ehkä hän elättäisi itsensä tanssimalla baareissa.

”Se olisi ainakin helppoa”, Eve totesi kuultuaan siskonsa suunnitelmista. Hän itse ei ollut asiasta aivan vakuuttunut, mutta eiköhän Minakin saisi elämälleen jonkinnäköisen päämäärän ennemmin tai myöhemmin.

Vaikka Vilhelmina oli yrittänyt, hän ei kyennyt työntämään Jania mielestään. Useammin kuin kerran hän yllätti itsensä tuijottamasta sähköpostinsa tyhjää tekstikenttää ja miettimästä, miten muotoilisi anteeksipyyntönsä. Vaikka eihän hänellä ollut mitään anteeksipyydettävää. Eihän?

"Rakas Jani, pyydän anteeksi… Ei, ei sinne päinkään!” hän tuhahti raivoisasti jälleen kerran ja pyyhki kaiken sen vähän, mitä oli saanut kirjoitettua. Hän yritti vielä miettiä, mutta pää oli tyhjä. Lopulta hän luovutti turhautuneena, ja niin Jani sai vähitellen painua hänen muistojensa syövereihin yhä syvemmälle ja syvemmälle.

He keskustelivat Evelinan kanssa tulevaisuudestaan yhä useammin ja useammin, tavallisesti shakkilaudan ääressä. Kumpikin nimittäin piti aivojensa jumppaamisesta.

Vilhelmina oli loppujen lopuksi päätynyt lukemaan psykologiaa, vaikkei edelleenkään tiennyt, mikä hänen tuleva ammattinsa olisi. Evelina taas oli valinnut historian. Häntä kiehtoi ajatus poliitikoksi ryhtymisestä.

”Ehkä sinä voisit olla opettaja”, Eve ehdotti sisarelleen. ”Tai asianajaja. Heillä pitää olla hyvät sosiaaliset taidot ja tietoa ihmisen psyykestä.” 

Minan ilme oli kuitenkin empivä.

”Enpä tiedä”, hän sanoi. ”En osaa kuvitella itseäni tuomioistuinsalissa puolustelemassa rikollisia tai uhreja. Saatikka sitten opettamassa laumaa kurittomia kakaroita…”

  

Eveä turhautti, mutta ainakin hän oli yrittänyt parhaansa.

”Katso, neonpinkki orava!” hän huudahti yhtäkkiä, ja sai Minan vaistomaisesti nytkäyttämään päätään. Huijausyritys kuitenkin epäonnistui. Hän ei ollut tarpeeksi nopea.

*

Aika vieri kampuksella nopeasti kuin raskas kivi jyrkkää alamäkeä. Pian oli jo ensimmäisen vuoden syyslukukausi takana. Kaikki saivat sen suoritettua kunnialla, vaikka koe pidettiinkin hyvin kyseenalaiseen kellonaikaan.  

Silloin, kun ei puinut isosiskonsa kanssa tulevaisuuttaan tai pelaillut pallopelejä Johanin kanssa, Eve tapasi istuskella asuntolan olohuoneessa katselemassa urheilukanavaa ja pohtimassa itsekseen elämäänsä. Oli asioita, joihin hän ei ollut aivan tyytyväinen.

Teini-ikäisenä hän oli yrittänyt etsiskellä itselleen sopivaa seurustelukumppania, mutta turhaan. Kampuksellakaan ei tuntunut olevan yhtään järjellistä poikaystäväehdokasta. Eve halusi perheen, ja vaikka hän oli vielä nuori, hänestä tuntui, että hänen elämänsä valuisi hukkaan sinkkuna. Hän ei kuitenkaan halunnut seurustella vain seurustelun vuoksi. Rakkauden täytyi olla aitoa.

Sitä odotellessa hän kuitenkin tyytyi tuijottamaan nyrkkeilyotteluita ja pohtimaan, mikä hänessä oli vikana. Vai oliko vika sittenkin kaikissa pojissa. Olihan Janikin, Minan ensirakkaus, osoittautunut vastuuttomaksi pikkurikolliseksi. Eve ei tiennyt kaikkia yksityiskohtia, vain sen, mitä Mina oli hänelle suostunut kertomaan.

  

”Äh Nestori, ylös sieltä nyt!” hän kannusti suosikkinyrkkeilijäänsä ja manasi kovaan ääneen, kun lopulta vastustaja julistettiin voittajaksi. Minulla on aikaa, hän lohdutti itseään varmaan sadannen kerran. Minulla ei ole kiire. Kyllä se elämäni mies vielä putkahtaa esiin. Ennemmin tai myöhemmin.

  

Johanilla sentään meni hitusen paremmin kuin siskollaan. Hänellä oli lähestulkoon joka viikko uusi tyttö kiikarissa, mutta suhteet lopahtivat yleensä yhtä nopeasti kuin alkoivatkin. Kaius sai yleensä sivukorvalla kuunnella veljensä puhelinkeskusteluja milloin Maisan, milloin Kertun kanssa. Hän tunsi ärtymystä ja toisaalta myös sääliä. Mahtaisiko Johan koskaan löytää sitä oikeaa? Häntä itseään ei seurustelu pahemmin kiinnostanut, hän uskoi tunnistavansa sen oikean kyllä, kunhan tapaisi hänet.

Vuoden loppupuolella, kun loppukokeet häämöttivät edessäpäin ja aivot tuntuivat sauhuavan kaikesta opiskelusta, Minan teki mieli päästä hiukan irrottelemaan, ja hän pyysi Kaiuksen mukaansa. He suuntasivat opiskelijayhdistyksen tiloihin, koska siellä hengasivat kaikki. Mina halusi pelata biljardia ja haastoi Kaiuksen vastustajakseen.

”Hahaa, jälleen pallo pussiin! Mitäs nyt sanot?” Vilhelmina hihkui. Hänen pelitaitonsa olivat herättäneet ympärilläolijoiden uteliaisuuden, ja he olivat saaneet peliseuraa. 

Kaius mutisi jotain ja katseli, kun Vilhelmina vain jatkoi ja jatkoi. Hän tiesi olevansa huonompi pelaaja kuin Mina, muttei aikonut lannistua. Niinpä hän mietti kuumeisesti, miten saisi omia pallojaan pusseihin, kunhan viimein koittaisi hänen vuoronsa.

Minan katse oli kuitenkin nauliutunut erääseen erittäin tuttuun hahmoon, joka oli juuri saapunut paikalle. Tämä tunnisti hänet myös.

”Vilhelmina! Sinä täällä?” Fanny kiljahti iloisesti. ”Ajatella, että törmäämme! En tiennyt, että sinäkin opiskelet täällä.”

Vilhelmina ei ollut uskoa silmiään. ”Fanny? Sinä täällä? Minä en tiennyt, että olet aloittanut opinnot!”

”Nojoo, tänne oli vaikea päästä”, Fanny sanoi iloisesti. ”Mutta pääsin kuitenkin, lopulta. Isä uhkasi takavarikoida autoni, ellen pääsisi sisään, ja se keino taisi tehota.”

Mina nauroi. Oli ihana nähdä Fannya pitkästä aikaa. Heillä ei ollut ollut aikaa tavata yliopiston alettua, sillä opiskelu tuntui syövän kaiken ajan.

He vaihtoivat lisää kuulumisia ja kertoivat hurjia sattumuksia. He myös sopivat tapaavansa mahdollisimman pian uudelleen. Silloin he voisivat keskittyä syvällisemmin toistensa kuulumisiin.

Minan jutellessa Fannyn kanssa Kaius oli siirtynyt tylsistyneenä ulos istumaan. Oli alkanut sataa, mutta hän tuskin huomasi sitä. Viileä sade tuntui vain hyvältä iholla.

Hetken kuluttua hänen seuraansa liittyi kaunis nainen. Kaius vilkaisi häntä.

”Hei, Kaius”, nainen sanoi ja hymyili hurmaavasti. ”Pitkästä aikaa.”

Kaius yritti penkoa muistiaan. Pitäisikö minun tuntea hänet?

Lopulta hänellä sytytti. Tyttö oli Kristiina, toinen Minan lapsuudenystävä ja – jos Kaius muisti oikein – Fannyn serkku. Totta kai hekin olivat tavanneet ohimennen aina, kun Kristiina oli ollut heillä kylässä.

”Aa, hei”, Kaius sanoi pystymättä irrottamatta katsettaan Kristiinasta. Tämä oli kaunistunut vuosien varrella entisestään. Kirkkaanvihreät silmät tuikkivat vaaleiden hiusten alta.

Kristiina kysyi kuulumisia ja Kaius kertoili hänelle pääpiirteittäin, mitä viime aikoina oli tapahtunut. Sitten oli tytön vuoro. He rupattelivat niitä näitä. Kaius sai tietää, että Fanny asui Kristiinan ja tämän kaksoissisaren Alman kanssa samassa asuntolassa.

”No, nyt ymmärrän miksi satuitte tänne samaan aikaan”, hän naurahti.

Kun Vilhelmina alkoi jo huhuilla Kaiusta – hän oli jo saanut kuulumiset vaihdettua ja oli lähtövalmiina – Kristiina kumartui halaamaan poikaa pikaisesti. Kaius oli hämmentynyt, mutta halasi takaisin.

”Nähdään taas”, Kristiina sanoi hymyillen ennen kuin irrottautui.

Kaius toivoi, että sanat pitivät paikkansa.

*

Syksyinen ilma oli kirpeä ja raikas. Nelikko oli juuri saanut ensimmäisen vuoden loppukokeet suoritettua. Eve ja Johan olivat joutuneet istumaan salissa hieman pidempään kuin Mina ja Kaius, mutta viimein hekin pääsivät takaisin asuntolalle ja huoahtivat helpotuksesta. Enää he eivät olisi mitään keltanokkia. Yliopistolla oli oikeastaan ihan kivaa.

Johania kiehtoivat osakunnat, joihin kuului ainakin puolet kampuksen asukkaista. Hän otti selvää asiasta ja sai tietää, että Kurjenkaulankadun osakunta oli kaikkien osakuntien kruunu, joten hän soitti sinne. Hänelle vastasi pirteän kuuloinen nainen nimeltä Sonja. He sopivat, että Johan tulisi käymään osakuntatalolla, ja Sonja jututtaisi häntä. Sitten hän saattaisi ehkä päästä jopa osakunnan jäseneksi.

Niinpä hän kävelikin jo heti seuraavana päivänä osakuntatalolle. Pihalla joku jäsenistä puhalsi kuplia värikkäällä laitteella. Touhu näytti Johanista hauskalta, vaikkei siinä ollut mitään järkeä.

  

Pian pihalle asteli värikkääseen paitaan pukeutunut sievä nainen. Hän halasi Johania muitta mutkitta.

”Heipä hei, mukava nähdä viimein! Minä olen Sonja”, nainen esittäytyi. Johan meni sanattomaksi naisen itsevarmuudesta. Eikä tämä ollut hullumman näköinenkään.

 He juttelivat ulkosalla, kunnes tuli hämärää. Sonjan kanssa aika lensi. Hän oli saanut selville, että he kuuntelivat samantyylistä musiikkia ja diggasivat samoja urheilijoita. Muun muassa. 

”Eiköhän se ole tällä selvä”, Sonja sanoi iloisesti. ”Tervetuloa Kurjenkaulankadun osakuntaan. Toivottavasti viihdyt.”

”Se on selvä”, Johan sanoi itsevarmasti. Hän oli äkkiä saanut jostain lisää rohkeutta.

”Kuule”, hän aloitti, ”nyt kun olet siinä… Lähdetkö ulos joku päivä? Vaikka kahville? Kampuksella on uusi kahvila. Käydään tsekkaamassa se.”

Johan odotti. Hän varautui kuulemaan kieltävän vastauksen. Jokainen, jota hän siihen mennessä oli pyytänyt ulos, oli kieltäytynyt tai perunut viime hetkellä.

Sonja mietti hetken, mutta puhkesi sitten hymyilemään.

”Toki, babe”, hän nauroi. ”Kaverit ovat kehuneet sitä kahvilaa. Käykö sinulle lauantai?”

Johan nyökkäsi huojentuneena. Samalla hän oli hämmentynyt. Mitä äsken oikein tapahtui? Hän oli menossa treffeille!

Pian tuli niin myöhä, että hänen oli hyvästeltävä Sonja. Ajatus siitä, että he näkisivät jälleen viikonloppuna, sai hänet kuitenkin piristymään. Ei lauantaihin nyt niin pitkä aika ollut, etteikö sitä olisi jaksanut odottaa.

*

Viimein heillä oli yliopistolta saatuja stipendejä koossa niin paljon, että ne riittivät oman kämpän vuokraamiseen. Edelliset vuokralaiset olivat tosin jättäneet talon aika sotkuiseksi, joten siellä riitti siivottavaa. Olivat he kuitenkin jättäneet sinne muutakin, nimittäin muun muassa maalaustelineen, stereot ja tuliterän tietokoneen, joka paini aivan eri sarjassa kuin asuntolan kivikautiset rämät.

Kaikista – varsinkin Evelinasta – talossa oli kuitenkin oudon hiljaista: Johan oli muuttanut osakuntataloon, ja heitä oli saman katon alla enää kolme. Evelina soitteli veljelleen säännöllisesti ja sai kuulla, että veli oli aivan lumoutunut Sonjasta. He eivät seurustelleet, eivät vielä – mutta ei siihen kuulemma kauaa menisi.

Muuten Eve joko opiskeli tai yritti viedä muilla tavoin ajatuksia pois yksinäisyydestään. 

Kaius oli käynyt Kristiinan kanssa ulkona jo useaan kertaan, ja heidän välinsä olivat lämmenneet nopeasti. Kaikenlaiset vaaleanpunaiset haavekuvat lentelivät ilmassa. Kaius tunsi olevansa rakastunut, ja tunne oli mitä ihanin.

Hän kuunteli oikeastaan vain puolella korvalla sitä, mitä Kristiina puhui hänen vieressään. Tytön ääntä oli mukava kuunnella. Hän kuitenkin havahtui, kun Kristiina ravisteli häntä.

”Kuulitko! Haluan sinne akvaarion. Kai se käy sinulle?”

Kaiuksella kesti hetki tajuta, mistä tyttö puhui. Kun hänellä lopulta sytytti – he olivat puhuneet aiheesta aiemminkin – hän hymyili leveästi.

”Käy, tietenkin käy. Pidän akvaarioista. Rakastan kaloja.”

  

Hän halasi Kristiinaa tiukasti ja ajatteli, ettei sillä hetkellä olisi halunnut olla missään muualla.

Pohjasoiden talossa SimCityssä oli niin ikään hiljaista. Sanna ja Juhana olivat juuri saaneet Karolinan ja Susannan nukkumaan. Vaikka kumpikin oli jo koululainen, he pelkäsivät pimeää ja tunsivat olonsa turvallisemmaksi, jos jompikumpi vanhemmista tuli sanomaan hyvät yöt ennen nukahtamista.

”Mitenköhän nuoriso pärjää yliopistolla?” Sanna pohti. ”Heistä ei ole paljoa kuulunut, ilmeisesti ei ole kotiin ikävä…”

”Hyvin he pärjäävät”, Juhana vakuutteli. ”Kuulemme kuulumiset viimeistään huomenna, kun juhlimme syntymäpäiviäsi. Tulepa lähemmäs, ei murehdita nyt turhia.”

Sanna hymyili ja painautui miehensä kylkeen. Ei murehdita turhia. Tästä hän piti.

*
 

”Paljon onnea, äiti”, Vilhelmina toivotti heti sisään päästyään. Johan, Kaius ja Evelinakin onnittelivat kaikki vuorollaan. Sannan sydän oli pakahtua. Oli ihanaa nähdä koko perhe koossa jälleen.

Jaahas, ilmeisesti mustat hiukset vaalenevat iän lisääntyessä… No, muodonmuutos luvassa myöhemmin. Sekä kampauksen että vaatteiden osalta. Sannasta tuli kuitenkin elämäänsä tyytyväinen vanhus, joka sai ikääntyä hyvillä mielin.

”Kuulkaa”, Kaius aloitti, kun kaikki – no, melkein kaikki – olivat kerääntyneet pelipöydän ympärille. Hän rykäisi.

”Muistattehan Kristiinan? Sen, jonka kanssa olen käynyt ulkona monta kertaa viimeisen puolen vuoden aikana? Aiomme muuttaa yhteen heti, kun löydämme sopivan asunnon kampukselta.”

Hetken hiljaisuuden jälkeen Sanna totesi hymyillen:

”Sehän on hauska kuulla, kultaseni. Hän on mukava tyttö. Sopii sinulle.”

Kaius huokaisi helpotuksesta. Vähitellen tunnelma keventyi ja peli jatkui niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

”Kuulin Johanilta, että hän aikoo kihlata Sonjan”, Eve kertoi, ”mutta hän nyt sanoo kaikenlaista… Eiväthän hekään ole tapailleet puolta vuotta pidempään.”

Juhana liittyi juhliin vasta myöhemmin, mutta hän tulikin mojovan yllätyksen kera: hän oli viimein uurastanut niin rankasti, että oli ylennyt uransa huipulle aina tähtirosvoksi asti. Viimeinkin pitkäaikainen haave oli käynyt toteen ja hän sai viettää loput vanhuutensa päivistä autuain mielin.

  

Yöllä Sannan mennessä nukkumaan hän ajatteli, miten hyvin hänellä olikaan asiat. Hän oli onnellinen ja terve ja hänellä oli ympärillään rakastava perhe. Ajatellessaan kaikkia näitä elämänsä hyviä asioita hän saattoi nukahtaa rauhallisesti.

*

Niinpä Kaiuskin muutti pois, he löysivät Kristiinan kanssa viihtyisän ja halvan kämpän kampuksen laidalta. Evelina ja Vilhelmina jäivät kaksin. Nyt kun tilaisuus tuli, he laittoivat oman asuntonsa vanhan, ruman sisustuksen uuteen kuosiin. 

Keittiö.

Olohuone.

  

Yläkerran taide- ja musiikkinurkkaus.

  

Makuuhuone.

Vessoista ei ole kuvia, koska niissä ei ole paljoa kuvattavaa.

  

Fanny oli käymässä pitkästä aikaa. Vilhelminaa suorastaan hävetti, miten vähän aikaa hänellä oli ystävälleen. Hän kertoili omia kuulumisiaan ja kyseli sitäkin enemmän Fannylta – tämän elämä tuppasi olemaan usein paljon kiinnostavampaa kuin Minan oma.

  

”Et ole tosissasi”, Mina sanoi epäuskoisena. ”Te muutitte siksi, että isäsi saisi ostettua helikopterin?”

”Usko tai älä”, Fanny nauroi. ”Vanha tontti oli liian pieni, ja isä halusi kopterin. Nyt se on hänen lempilelunsa.”

”Kai äidilläsi on silti vielä se kasvihuone?” Mina uteli hieman kateellisena. Ei helikopterista vaan siitä, että Fannyn perheellä oli mistä ottaa.

”On toki, hän ei siitä luovu”, Fanny sanoi. ”On kasviksia, marjoja ja hedelmäpuita ja-”

Hän vaikeni yhtäkkiä ja katsoi Vilhelminaa silmiin. Mina tunsi, miten huoneen ilmapiiri yhtäkkiä muuttui. Se ei ollut yhtä kevyt kuin hetki sitten.

”Kuule”, Fanny aloitti epävarmasti. ”Saanko tunnustaa sinulle jotain?”

”Toki”, Mina sanoi rohkaisevasti. ”Sano pois. Lupaan, että säilytän sen.”

”Olen jo aika kauan aikaa sitten huomannut että… No, taidan tykätä sinusta. Siis sillä tavalla. Tiedät kyllä. En pahastu, jos et tunne samoin, halusin vaan kertoa…”

  

Mina oli hetken hiljaa.

”Ai”, hän sanoi viimein. Hän ei tiennyt, mitä sanoa.

”En ole pahemmin, tuota, ajatellut asiaa.”

”Ei se mitään”, Fanny sanoi. ”Minun oli saatava se kerrottua. Ei muuta.”

”Sinun on varmaan paras lähteä nyt”, Vilhelmina totesi. Hänen äänensä oli väritön. Hän ei tuntenut minkäänlaista romanttista vetoa naisiin, muttei toisaalta uskaltanut sanoa sitä suoraan peläten satuttavansa Fannya. Vaikka niin hän taisi tehdä nytkin.

Fanny nyökkäsi eikä sanonut lähtiessään enää mitään. Hänen ei tarvinnut. He olivat kumpikin jo sanoneet kaiken.

*

 Ihan viimeiseksi lopuksi vielä Karolinan vanheneminen teini-ikään. Hän kasvoi päivää Sannan synttäreiden jälkeen.

Kaunis ♥

Ja tällainen mummeli Sannasta loppujen lopuksi tuli (:

Tässä kaikki tältä erää! Kommenttiboksiin saa jättää puumerkin. Näen tuolta tekstienmuokkausosiosta, kuinka monta kertaa mikäkin luku on luettu, joten aaveetkin jättää jäljen...