maanantai 4. lokakuuta 2021

36. Ydinperhe-elämä

Mukavaa syksyä kaikille! Edellisestä osasta on vierähtänyt jälleen vuosi. Ajatus oli, että olisin saanut tämän luvun julkaistua jo kesällä, mutta muutto oli raskas ja pitkällinen plus työhuoneessani ei toiminut netti koko kesänä, joten suunnitelmat menivätkin mönkään. Ei se mitään, sillä uusi luku on nyt tässä! Olkaa hyvät!



*** *** *** *** ***

Aiemmin tapahtunutta:

Pauliina huomasi olevansa raskaana, eikä hänellä ollut aavistustakaan, kuka lapsen isä oli. Hän ei halunnut tehdä aborttia, vaan keskeytti opintonsa ja päätti kasvattaa lapsen yksin. Hänen onnekseen muu perhe tuki täydestä sydämestään hänen päätöstään.

Petri ja Sanna menivät naimisiin Pohjasoiden kartanon pihamaalla. Häissä oli muiden tärkeiden ihmisten lisäksi myös Pauliina. Armas tuli kysymään kuulumisia ja tunnustamaan, että hänellä oli vielä tunteita naista kohtaan. Pauliina halusi aloittaa hitaasti, mutta lopulta he päätyivät avoimeen suhteeseen, johon liittyi vielä myöhemmin Oivi-niminen nainen. Kolmikko ja lapsi, joka sai nimekseen Otto, elää onnellista elämää pienenä perheenä. Myös Petri ja Sanna saivat esikoisensa häiden jälkeen, ja lapsen kasvettua taaperoksi he innostuivat yrittämään toista.

Pinjalla puolestaan ei näytä olevan asiat yhtä auvoisasti.

*** *** *** *** ***



Pinjan olo tuntui tyhjältä. Oikeastaan se oli hänen uusi normaalitilansa. Milloin hän oli viimeksi tuntenut jotain muuta kuin loputonta tyhjyyttä, harmautta, onttoutta? Ihan mitä tahansa, edes kiukkua tai vihaa? Hän mietti perhettään, erityisesti kaksoissiskoaan ja tämän elämänvalintoja, ja yritti kaivaa sisältään reaktioita, muttei onnistunut.


Hän oli täysin turta, ja hän tiesi, että hänen olisi pitänyt olla asiasta huolissaan, mutta hän ei ollut. Ei hän jaksanut. Mitä väliä millään oli?


Koko elämänsä ajan hänellä oli ollut suunta. Tie, jota pitkin kulkea. Päämäärä, jota kohti edetä. Se oli pitänyt hänet toiminnassa ja järjissään, tieto ja varmuus siitä, että hänen hurskautensa palkittaisiin jonain päivänä. Hän oli jo henkisesti valmistautunut siihen, jättänyt hyvästit läheisilleen ja irtautunut heistä emotionaalisesti. Jori oli tukenut ja kannustanut häntä sekä muistuttanut häntä, miksi hänen oli tehtävä niin kuin hän teki. Suuren Puhdistuksen takia. Loppu koittaisi vain päivien päästä.

Lopun olisi pitänyt koittaa jo monta viikkoa sitten.



Aluksi hän oli ollut hämmentynyt, jopa epäuskoinen. Ehkä ennustuksen tulkinnassa oli käynyt jokin virhe? Hän oli pyytänyt Villeä näyttämään, miten ennustus oli muotoiltu, mutta mies ei ollut suostunut siihen. Tämä oli vakuuttanut, että ennustus tulisi toteutumaan, ja ettei se välttämättä ollut päivälleen tarkka, mutta toteutuisi silti lähipäivinä. Se olisi vääjäämätön. ”Luota minuun, lapsi”, hän oli sanonut. ”Naisten ei muutenkaan kuulu vaivata päätään tällaisilla asioilla. Luota minun sanoihini.” Mitäpä muutakaan Pinja oli voinut? Ville oli oikeassa, ei hänen olisi kuulunut murehtia sellaisia, kyllä lahkon vanhimmat tiesivät asioista paremmin kuin hän. Niinpä hän oli odottanut.



Liian kauan siinä oli mennyt, mutta hän oli viimein käsittänyt sen asian, mikä hänen olisi pitänyt käsittää jo ajat sitten. Hänellä oli tieteilijän mieli, vaikka sitä ei olisi heti uskonutkaan. Hänelle oli kauhun, helpotuksen, pettymyksen ja huojennuksen sekaisin tuntein iskostunut jotain, mitä hänen perheensä oli hänelle yrittänyt toitottaa kerran toisensa jälkeen, mutta jota hän ei ollut suostunut kuuntelemaan. Ennen kuin nyt.


Mitään maailmanloppua ei ollut tulossa.

Kaikkien näiden vuosien ajan hän oli uskonut valheisiin.

*** *** *** *** ***






Pinja muisti, miten onnellinen oli ollut. Hän oli tuntenut elämänsä olevan raiteillaan, ja että hän oli menossa kohti uutta, parempaa maailmaa. Tai näin hän halusi muistaa. Vasta nyt hän uskalsi myöntää itselleen, että jokin oli kaihertanut häntä kaikki ne vuodet, jotka hän oli viettänyt yliopistolla, Joria tapaillessa, lahkon tapaamisiin osallistuessa. Jokin selittämätön, epämääräinen, kalvava tunne siitä, että kaikki ei ollut aivan kohdallaan. Mutta saattoi se toisaalta olla pelkkää kuvitelmaakin. Ehkä se johtui pelkästään opiskelustressistä ja siitä tiedosta – tai luulosta – että hänen perheensä ja läheisensä pyyhkiytyisivät pian pois maailmankartalta. Hän ei voinut luottaa omiin muistikuviinsa.




Se oli alkanut pienin askelin. Jorin mielestä Pinja teki asiat yhä useammin ja useammin väärin. Pinja yritti parhaansa mukaan olla mahdollisimman kuuliainen ja tottelevainen tuleva vaimo, mutta vaikka hän kuinka yritti, aina löytyi jotain huomautettavaa. Pinjaa satutti nähdä pettymys Jorin ilmeessä, jos hän vaikkapa maustoi tämän lempiruoan väärin, jätti epähuomiossa jonkin likatahran putsaamatta tai voitti tämän shakissa sen sijaan että olisi hävinnyt tahallaan. Eniten häntä kaihersi se, ettei hän tiennyt, oliko vika todella hänessä vai jossain muualla. Joskus hänestä tuntui, että Jori ylireagoi, mutta sitten hän ei ollutkaan enää varma. Ehkä hänen sittenkin pitäisi yrittää vielä hieman enemmän.



Kuitenkin ne hetket, joina Jori oli kehunut häntä tai osoittanut rakkauttaan muuten, olivat tuntuneet kaiken tuskan arvoisilta.




He olivat osallistuneet lahkon kokoontumisiin yhdessä. Joskus he olivat jääneet tapaamisen jälkeen juttelemaan Villen kanssa kolmen kesken – vaikka Jori hoitikin suurimman osan puhumisesta, ja Pinja lähinnä kuunteli sivussa. Ville vaikutti iloiselta heidän puolestaan, kun Jori kertoi hänelle kihlausuutiset, ja toivotti siunausta Suuren Puhdistuksen jälkeiseen elämään. Vaikka Pinja oli teini-ikäisenä auttanut Villeä monet kerrat kokoushuoneen siivoamisessa ja jutellut tämän kanssa vaikka ja mistä, nyt Ville tuskin huomioi häntä muuten kuin nyökkäämällä kohteliaasti tervehdykseksi. Hänellä oli nyt mies. Hänellä itsellään oli siis aivan uusi rooli tässä yhteisössä nyt. Tuosta tiedosta huolimatta asian kokeminen niin konkreettisesti kirpaisi silti.







Pian häiden jälkeen jokin muuttui. Ne pienet hellyyden hetket, joista Pinja oli nauttinut ja joiden avulla hän tunsi voivansa antaa Jorille paljon tämän vikoja anteeksi, tuntuivat kadonneen lähes olemattomiin. Pinja oli yrittänyt mainita siitä Jorille, varovaisesti tietenkin, ettei mies suuttuisi. Vastaukseksi hän oli saanut tokaisun, että ehkä jos hän osaisi olla paremmin mieliksi tuoreelle aviomiehelleen, hellyyttä saattaisi olla enemmän. Jori ei Pinjan kyselyistä huolimatta täsmentänyt, mitä tämä tarkoitti ”paremmalla”, ja Pinja tunsi itsensä tyhmäksi. Jos hän olisi kunnollinen vaimo, hän varmasti tietäisi kysymättäkin, miten palvella miestään. Kunnollisilla, hurskailla vaimoilla ei ollut vaikeuksia käyttäytyä, kuten vaimon kuului. Pinja ei usein epäillyt omistautuneisuuttaan, mutta silloin tällöin epävarmuus iski ja hän pohti kuumeisesti, olisiko voinut tehdä jotain vielä paremmin. Edes hieman.





Tilanne helpottui jonkin verran, kun hän huomasi olevansa raskaana. Ainakin jotain hän oli tuntunut osaavan tehdä oikein, ja Jori oli samaa mieltä. Ei sillä, että hänen työtaakkansa kotona olisi yhtään helpottanut, vaikka etenkin alkuraskaus oli todella vaikea – Jorin mukaan hän oli vain laiska, jos jätti kotityöt tekemättä huonovointisuuden vuoksi. ”Muutkin naiset ovat pystyneet synnyttämään lapsia ja pitämään kodista huolta samanaikaisesti, joten mikset sinä pystyisi?” tämä vain tokaisi. Mutta mies puhui hellästi heidän tulevalle lapselleen, ja se lämmitti Pinjan sydäntä. 



Ja kun Pinja viimein ojensi lapsen hänelle pitkän ja vaivalloisen synnytyksen jälkeen hän näki, miten ylpeys huokui Jorista.

”Ristimme hänet Viljamiksi, isoisäni mukaan”, tämä ilmoitti.

Jorista tulisi hyvä isä, ja sellainen mies ansaitsi rinnalleen virheettömän vaimon.



Hänen täytyisi olla parempi vaimo. Hänen täytyisi. Muuten hän saattaisi itsensä ja perheensä ikuiseen häpeään. Eikä hän voinut sallia sitä. Ei kaiken sen jälkeen, mistä oli luopunut saavuttaakseen elämän, jota oli tavoitellut uhraten sitä varten kaiken, mitä hänellä oli.

*** *** *** *** ***


”Äiti, voidaanko me mennä yläkertaan pelaamaan flipperiä? Jooko pliis?”

”Se olisi hirveän kivaa kulta, mutta meillä on oikeastaan hieman kiire. Ensi kerralla voidaan sitten pelata, okei?”

”Lupaatko?”

”Lupaan.”

Otto näytti tyytyväiseltä vastaukseen.



”Mitä meidän pitää vielä tehdä?” poika kysyi Pauliinalta. Hän hyppelehti ympäriinsä lakkaamatta, ja Pauliina ihmetteli, miten lapsilla saattoikin olla niin paljon ylimääräistä energiaa. Sokeristako he sen kaiken saivat? Todennäköisesti.

”No, ensiksikin sinä tarvitset uudet housut. Nuo shortsit ovat aivan puhki kuluneet”, Pauliina aloitti ja pörrötti hellästi poikansa tukkaa. Tämä kiemurteli nopeasti pois äidin käden alta. ”Toisekseen meidän pitää hankkia viiniä. Lupasin Petrille, että tuon viinit jos hän hoitaa illallisen. Kai muistat, että olemme menossa syömään Petri-enon luokse?”

”Muistan! Kivaa, minulla ja Kristianilla jäi leikki kesken viime kerralla!”

”No, nyt pääsette jatkamaan sitä.”



”Voidaanko me ostaa minulle Kärpäsmies-paita, kun ollaan vaatekaupassa?” Otto kysyi toiveikkaana. ”Kristianilla on sellainen. Se olisi niiiin hieno. Jooko jooko jooko?”

”No, katsotaan. Mutta eikö sinulla ole jo paitoja vaikka kuinka?”

”Ei Kärpäsmies-paitaa.”

”No jos se ei ole kovin kallis, niin…” Lauseen loppu katosi ilmaan. Pauliina jäi tuijottamaan kaukaisuuteen. Otto katsoi häntä kummissaan, ja siirsi sitten katseensa suuntaan, johon Pauliinan katse oli kiinnittynyt.

”Äiti, kuka tuo on?”


Pauliina ei vastannut. Hän yritti kovasti päättää, uskoako silmiään vai ei.

Hän ei ollut nähnyt Pinjaa vuosiin. Hyvä kun hän edes muisti, miltä hänen kaksoissisarensa näytti. Mutta tuo nainen näytti erehdyttävästi siltä muistikuvalta, joka hänellä oli siskostaan. Pitkä, pikimusta tukka, kalmankalpea iho, hienopiirteiset kasvot, vakava ilme. Kovin moni sim ei voinut vastata tuota kuvausta. Sen oli pakko olla Pinja.

”Tule”, hän sanoi hajamielisesti Otolle ja lähti seuraamaan naista.



Pinja oli vaalean miehen seurassa, todennäköisesti hänen aviomiehensä. He liikkuivat ripeästi, mies puhui, Pinja seurasi tätä vaiti ja katse maahan laskettuna. Pauliinan päästyä lähemmäs hän huomasi, ettei Pinja näyttänyt aivan täsmälleen siltä, miltä hän muisti, vaan jokin oli eri lailla. Se oli Pinja, nyt hän oli vakuuttunut siitä, mutta jokin asia oli pielessä. Tämän pää oli painettuna, olemus lannistunut, jopa säikky; tämä ei juuri puhunut miehelleen muuten kuin lyhytsanaisin vastauksin aina silloin tällöin.

Pauliina ei osannut kuvailla sitä muuten kuin siten, että aivan kuin Pinjan itsevarmuus olisi murennettu, että tämän tarmo olisi latistettu. Mutta kuten hän oli aiemmin itselleen todennut, hän ei ollut nähnyt Pinjaa vuosiin. Ehkä hän tulkitsi tilanteen täysin väärin. Silti hänessä heräsi epämääräinen levottomuus ja huoli.




Pinjan katse osui Pauliinaan vain lyhyen aikaa, mutta se riitti: Pauliina näki, että tämä oli tunnistanut hänet. Siskon silmät suurenivat, hän hidasti askeliaan hieman ja avasi suunsa kuin sanoakseen jotain. Myös Pauliinalla pyöri päässä monta asiaa, jotka hän halusi saada sanotuksi siinä hetkessä. Mitä siskolle oikein kuului? Missä tämä oli ollut? Miksi tätä ei ollut näkynyt? Toivottavasti tämä nyt oli onnellinen ja saavuttanut sen täydellisen, hurskaan elämän, jota tämä oli tavoitellut. Viimeisen ajatuksen sävy oli vain hieman sarkastinen.

Oli miten oli, Pauliina myönsi ikävöineensä Pinjaa.




Sitä kesti vain hetken, mutta sitten Pinjan vierellä oleva mies sanoi tälle jotain ja mursi lumouksen. Siinä samassa sisko laski jälleen katseensa, eikä aikaakaan kun kaksikko oli jo kadonnut väkijoukkoon, Pinja noin puoli askelta miehen jäljessä seuraten. Ennen kuin Pauliina huomasikaan, molemmat olivat jo kadonneet väkijoukon sekaan. Hetki oli ohitse.




”Äiti, keitä nuo olivat? Tunsitko sinä heidät?”

”Tunsin joskus”, Pauliina sanoi hajamielisesti. Sitten hän huokaisi ja hymyili pojalleen.

”Tule. Mennään ostamaan sinulle se Kärpäsmies-paita.”

Pojan ilme kirkastui ja hän lähti hyppelehtimään vaatekauppaa kohti.




”Hei, Otto! Onpa hieno paita, äitikö sen sinulle osti?” Petri pörrötti sisarenpoikansa tukkaa, ja tämä kiemurteli vapaaksi ja juoksi tervehtimään serkkuaan Kristiania. Sitten Petri kääntyi hymyillen Pauliinan ja muiden aikuisten puoleen. ”Tulittehan te viimein! Saavuitte juuri sopivasti, isä ja Susanna saivat illallisen äsken valmiiksi.”

”Hienoa! Pääsemme siis suoraan pöytään. Minulla onkin jo nälkä.”



Illallisen jälkeen pojat juoksivat leikkimään omia leikkejään ja Joel ja Susanna jäivät alakerran takan ääreen yläkertaan antaen nuoremmalle sukupolvelle tilaa vaihtaa kuulumisia rauhassa yläkerrassa. Ja ennen kuin Sanna ehti sanoa mitään, Susanna lisäsi: ”Ja me vahdimme Saimia. Älkää huolehtiko, vaan rentoutukaa hetken aikaa aikuisten seurassa. Olette ansainneet sen.” Sekä Sanna että Petri nyökkäsivät kiitollisena.

Pauliina avasikin keskustelun aiheeseen liittyen. ”Kerrohan, miten vauva-arki sujuu taas! Onko Saimi helpompi vai vaikeampi hoitaa kuin Kristian oli?”

”Saimi on helpompi kuin mitä Kristian oli, mutta hän vaatii paljon huomiota”, Sanna sanoi huokaisten. ”Vanhempanne ovat oikeita enkeleitä, olen suuresti kiitollinen heille lastenhoitoavusta. Ilman sitä minun olisi mahdotonta tasapainotella vanhemmuuden ja urheilijaurani välillä.”

”Miksi kysyt?” Petri kysyi epäilevänä.


”Me olemme harkinneet sisaruksen adoptoimista Otolle”, Pauliina sanoi hellästi. ”Olemme jutelleet asiasta, ja haluaisimme kovasti tarjota kodin lapselle, joka on kokenut kovia. Mietin vain, kuinka raskasta se olisi, kun hän painisi tavanomaisten lasten ongelmien lisäksi vielä taustastaan aiheutuneista ongelmista.”

”Ja me olemme sanoneet hänelle, että me pärjäisimme kyllä”, Oivi sanoi lempeästi. Armas nyökytteli ja silitteli Pauliinan kättä.

”Varmasti pärjäisitte”, Sanna vakuutteli. Petri oli samaa mieltä. ”Tuohan on upea idea. Ja jos käyttäisimme vaikutusvaltaamme ja pyytäisimme vielä isää avuksi, saisimme aikaan suuremmankin varainkeruutempauksen adoptiosäätiöille. Ja ehkä esimerkkinne innostaisi siten useampiakin tekemään saman.”


Pauliina vaikutti innostuvan ideasta, ja he viettivät hetken keskustellen siitä. Sitten keskustelu siirtyi pikkuhiljaa muihin aiheisiin.

”Pitikin muuten kertoa”, Pauliina sanoi, ja Petri kuuli hänen olevan kiihdyksissä. Nyt oli tapahtunut jotain tärkeää. ”Ette arvaa, kenet näin tänään kaupungilla!”

Myös Armas ja Oivi näyttivät uteliailta; hekään eivät selvästi tienneet, mistä oli kyse. ”No?” Petri kysyi. ”Kerro!”

”Pinjan.”

”Siis... Sen sinun siskosi, josta et ole kuullut vuosiin pihaustakaan?” Oivi varmisti.

”Niin.”

”Mitä hänelle kuului? Puhuitko hänelle?” Petri kysyi.


”En puhunut, näin hänet vain ohimennen. Hän oli jonkun miehen seurassa, luultavasti aviomiehensä. Mutta minun täytyy sanoa, että olen hieman huolissani hänestä. Hän näytti… onnettomalta, suoraan sanottuna.”

”Onnettomalta? Millä lailla?”

”Hän oli pelokkaan näköinen. Hän vältteli katsekontaktia kaikkien kanssa, jopa miehensä. Hänestä näytti kadonneen kaikki itsevarmuus, jos niin voi sanoa. En tiedä, ehkä minulla on vielä kaksosvaistoni tallessa, mutta minulle tuli tunne, että jokin ei ollut ihan kohdallaan.”

Petri ei tiennyt, mitä sanoa siihen; hetken aikaa kaikki olivat hiljaa omissa mietteissään.

”Voisiko häneen ottaa yhteyttä?” Oivi ehdotti sitten. ”Tietääkö kukaan, missä hän asuu tai mitä hän tekee työkseen?”


”Hän opiskeli merentutkijaksi. Sitä en tiedä, hakeutuiko hän ikinä tekemään niitä töitä, ja jos, niin minne.” Pauliina huokaisi. ”En oikein tiedä, mitä tehdä. Voi olla, että tulkitsin kaiken aivan väärin. Todennäköisesti hän ei halua kenenkään meistä ottavan häneen yhteyttä ja kyselevän, mitä sille hänen maailmanlopulleen kuuluu. Se saattaisi pilata hänen kivan pikku uskovaiskuplansa tunnelman täysin.”

Pauliina kuulosti piikikkäältä, mutta Petri tiesi hänen käyttävän terävää äänensävyä piilottaakseen oman huolestuneisuutensa. Sisko halusi yhä vaikuttaa siltä, ettei välittänyt Pinjasta tuon taivaallista, mutta äitiys ja aikuistuminen olivat vääjäämättä pehmittäneet hänen tunteitaan. Petri tiesi, ettei Pauliina vihoitellut Pinjalle enää, ja että tämän huoli kaksoissiskosta oli aitoa. Petriä itseäänkin alkoi huolestuttaa.

Toivottavasti Pinjalla tosiaan oli kaikki kunnossa.


”Minä voin yrittää selvittää hänen tietojaan, jos tahdot”, Armas lupasi, ja Pauliina hymyili tälle. Petri tiesi Armaksen työn olevan huippusalaista, eli todennäköisesti hän toimi jonkinlaisena yksityisenä tai valtiollisena agenttina. Jos joku saisi Pinjasta jotain selville, se olisi todennäköisimmin Armas.

”Kiitos”, Pauliina sanoi ja suikkasi suukon Armaksen poskelle. ”Siirrytäänkö mukavampiin aiheisiin?”

Samassa iloinen kiljahtelu kiiri heidän korviinsa huoneen poikki.


”Pauliina-äiti! Oivi-äiti! Iskä! Me löydettiin Kristianin kanssa tällainen ötökkä tuolta pihalta!” Otto juoksi innoissaan vanhempiensa luo ja ojensi käsiään, joissa kiemurteli jotain.

”Hyi!” Pauliina kiljahti. ”Vie se takaisin ulos! Ei ötököitä kuulu tuoda sisälle!”

Armas ja Oivi vain nauroivat, ja Petri ja Sanna hymyilivät. Pojat ryntäsivät takaisin ulos, ja aikuiset nousivat seisomaan.

”Meidän pitää varmaan alkaa lähteä”, Armas totesi. ”Otolla on vielä läksyt tekemättä. Hän on erittäin taitava kiemurtelemaan irti velvollisuuksistaan, jos sille päälle sattuu.”

”Haluatteko käydä katsomassa Saimia ensin? Hän taitaa heräillä kohta”, Sanna ehdotti. Pauliinan ilme kirkastui.

”Totta kai! Mennään katsomaan pikku veljentyttöäni!”



”Voi kun on soma! Huomenta, pikkuinen, maittoiko uni?”

”Saisi kyllä maittaa enemmänkin”, Petri tokaisi huvittuneena. ”Saisimme nukkua hieman enemmän.”

”Vali vali, iso mies. Niin juuri, isäsi on aikamoinen valittaja, eikös juu? Voi kuule, mitä kaikkea voinkaan hänestä kertoa, kun kasvat isommaksi!”

Petri vilkaisi Sannaa, joka nauroi. ”Muistutus itselle: emme jätä Pauliinaa yksin Saimin kanssa hetkeksikään!”

*** *** *** *** ***



Hyväntekeväisyyskiertue oli loistava idea. Joel oli ensin yllättynyt, että Petri oli keksinyt ehdottaa sellaista, mutta sitten Pauliina oli kertonut hänen ja partneriensa suunnitelmista adoptoida lapsi. Joel ei keksinyt mitään mieluisampaa kuin sen adoptiosäätiön tukeminen, jolta hänen tyttärensä ja tämän kumppanit uuden perheenjäsenensä hankkisivat. Hän oli saanut järjestelyt tehtyä nopeasti, ja pian kiertueen ensimmäinen konsertti kolkuttelikin jo ovella. Susanna oli auttanut häntä soittimien ja muiden tavaroiden pakkaamisessa, oikea enkeli kun oli.



Ennen lähtöään Joel kävi hyvästelemässä myös perheen uusimmat tulokkaat. Susanna oli saanut Tiukun ja Hermannin pojiltaan, jotka kovasti halusivat teettää pentuja niiden pennuilla, mutta aika ja tila eivät riittäneet niin monelle kissalle. Niinpä he olivat ehdottaneet, että nämä kissavanhukset saisivat viettää eläkepäiviään Pohjasoiden hoivissa. Koko perhe oli ollut innoissaan uusista karvaisista perheenjäsenistä, joten Susanna oli suostunut epäröimättä.

”Heihei Tiuku, pidä huolta perheestäni! Katso, että he syövät tarpeeksi vihanneksia, eiköstä vain juu.”


”Hei hei, rakas, pärjäättehän te täällä nyt varmasti? Kuukausi on pitkä aika.”

”Älä höpsi, ei meillä ole täällä mitään hätää! Hus nyt, ennen kuin myöhästyt lennolta”, Susanna sanoi hymyssä suin. Joel suikkasi vielä yhden nopean suukon naisen huulille ennen kuin keräsi tavaransa ja kantoi ne ulkona odottavaan taksiin. Susanna jäi katsomaan hänen peräänsä, kunnes auto oli kadonnut horisonttiin. Totta kai Joelia tulisi ikävä, mutta kuinka ihanaa olikaan katsella, miten mies pääsi tekemään sitä, mitä rakasti! Ja Joel rakasti soittamista.


Juuri kun Susanna palasi takaisin sisälle, Petri tuli juosten häntä vastaan.

”Missä isä on?” hän kysyi tohkeissaan. ”Tai Sanna? Minulla on uutisia!”

”Isäsi lähti juuri kiertueelle”, Susanna vastasi. ”Mitä on tapahtunut?”

Petri näytti siltä, että hyppäisi pian nahoistaan.


”Minä sain paikan!” hän hihkui. Susanna ei ymmärtänyt, mistä hän puhui.

”Sait paikan? Mistä?”

”Mm-joukkueesta! Pääsen pelaamaan ensi kesän maailmanmestaruuskisoihin! Vähän osasin jo aavistaakin, kun viime kausi meni niin hyvin, mutta nyt se on vihdoin varmaa! Unelmani toteutuu!”

”Oi, onnea! Sanna on varmaan keittiössä, käy kertomassa hänellekin hyvät uutiset!”

Toinenkin perheen miehistä pääsisi tekemään rakastamaansa asiaa. Tämä oli hyvä päivä.



Kerrottuaan Sannallekin ilouutisensa Petri jäi vielä puhua pälpättämään tulevasta kaudesta Sannalle. Tietenkin Sanna oli itse päässyt pelaamaan jo parissakin maailmanmestaruuskisoissa sekä yksissä olympialaisissa, ja Petriä oli pitkään kaihertanut oman menestyksensä puute. Nyt hänen onnensa kääntyisi, hän tunsi sen. Hänen uransa lähtisi tästä nousukiitoon. Mediassa häntä oli jo kuvailtu ”orastavaksi tähdeksi” ja ”fantastiseksi uudeksi tulokkaaksi”, ja pian hän pääsisi näyttämään nämä kykynsä koko maailmalle.

”Ihanaa kulta, minä tiesin, että sinut valittaisiin”, Sanna jakoi hänen ilonsa. ”Ooh, ehkä sinä pääset myös seuraaviin olympialaisiin! Kuka tietää!”

”Niinpä! Ajatella, se vasta olisikin huikeaa!”


Kristian oli juossut katsomaan, mitä alakerrassa hihkuttiin. Niinpä vanhemmat kertoivat hänelle, mistä oli kyse.

”Vau! Näytkö sinä isi telkkarissa? Niin kuin äiti on näkynyt?”

”Näyn”, Petri nauroi. ”Sehän tässä onkin tärkeintä! Haluatko mennä pihalle potkimaan palloa? Voit auttaa minua harjoittelemaan kisoja varten.”

”Joo!”



”Mitenkäs sinä, Kristian? Haluatko sinäkin isona näkyä telkkarissa?”

”En minä tiedä. En osaa pelata yhtä hyvin kuin sinä tai äiti tai soittaa niin hyvin kuin ukki. Ja uutiset ovat tylsiä, en minä niitä jaksa myöskään lukea. Mitä muuta siellä telkkarissa voi tehdä?”

”Hmm… Voi vaikkapa näytellä leffoissa tai tv-sarjoissa.”

”Nääh. En minä tiedä. Minä haluaisin ehkä olla poliisi, vaikka ne eivät niin usein pääsekään telkkariin. Tai palomies. Tai bussikuski!”

Petriä nauratti. Tuossa iässä koko maailma oli vielä avoin.

”Hieno torjunta!”




”Kai te yhä vietätte aikaa minun kanssani, vaikka sinäkin pääset nyt telkkariin?” Kristian kysyi huolestuneena. Sanna saattoi jalkapallokaudella olla pitkiäkin aikoja poissa kotoa pelimatkojen vuoksi, ja myös Petrillä työpäivät venähtivät usein pitkiksi, vaikka hän olikin tähän asti pelannut vain paikallisessa pienjoukkueessa. Lisäksi Joel-ukki kiersi maata ja muita kolkkia säännöllisin väliajoin, vaikka viettikin laatuaikaa lapsenlapsensa kanssa aina, kun hänellä vain liikeni hetki. Petri muisteli omaa lapsuuttaan. Hän ei toistaisi vanhempiensa virhettä, ei, vaikka olisi kuinka kiireinen töiden takia. Joelilta oli mennyt hänen lapsuutensa ohi alkoholin vuoksi, ja Jenni oli etääntynyt perheestä monen vuoden ajan ennen kuin lopulta erosi Joelista. Nyt kaikki oli hyvin, mutta olisivat asiat voineet mennä toisinkin.

”Tietenkin vietämme. Perheelle on aina aikaa. Sinä ja Saimi olette minun ja äidin tärkeimmät asiat koko maailmassa.”

”Mikään ei ole mukavampaa, kuin viettää aikaa teidän kanssanne”, Sannakin sanoi hymyillen.




”No niin, vaihdetaan vastustajaa!” Sanna huikkasi. ”Tulepa laukomaan Kristian, niin katsotaan, mihin pystyt!”

”Okei! Jos saan kaikki maaliin, saanko jätskiä jälkkäriksi?”

”Jos saat kaikki maaliin, saat jätskiä illalliseksi! Vitsi vitsi. Mutta mainetta ja kunniaa saat kyllä. Harva nimittäin saa palloa verkkoon, kun minä vahdin sitä!”



*** *** *** *** ***



Illemmalla Petri lähti muiden joukkueeseen valittujen kanssa juhlimaan kaupungin yöhön. Sanna toivotti hauskaa iltaa ja oli salaa tyytyväinen, että saisi rentoutua hieman itsekseen – suunnitelma oli kaivaa tumma suklaa kaapista ja katsoa Viettelysten saaren uusi kausi alusta loppuun. Se oli sellaista hömppää, josta Petri ei perustanut, eivätkä he kotona sitä siksi yhdessä katsoneet. Nyt oli siis otollinen hetki.





Kello oli jo paljon, eikä Petri ollut vielä tullut kotiin. Sanna ei oikein tiennyt, olisiko pitänyt vielä huolestua. Baarit olivat menneet kiinni jo tunteja sitten, mutta ehkä joukkue oli jatkanut jatkoille jonkun luo? Ehkä Petri jäisi yöksi muualle, ja oli vain ilonpidon keskellä unohtanut ilmoittaa? Sannan silmät tuntuivat raskailta ja hän mietti, menisikö jo sänkyyn, mutta hän ei halunnut mennä nukkumaan ennen kuin tiesi, missä Petri oli ja että hän oli kunnossa. Tuskinpa mitään oli käynyt, mutta ihan periaatteesta. Heillä oli keskinäinen sopimus, että mikäli toinen ei tullut yöksi kotiin, siitä ilmoitettiin, jotten kotona oleva huolehtisi turhaan. Minun pitää muistuttaa häntä sopimuksesta huomenna, Sanna mietti.


Juuri, kun hän oli aikeissa luovuttaa ja painua yöpuulle, hänen kännykkänsä soi.

”Vihdoinkin!” hän mutisi ja vastasi luuriinsa. ”Haloo? Eikö sinun pitänyt ilmoittaa, jos yövyt muualla kuin kotona?”

Mutta soittaja ei ollut Petri.

Se oli SimCityn keskussairaala.




*** *** *** *** ***


Petri räpytteli silmänsä hitaasti auki. Ympäristö ei näyttänyt tutulta, eivätkä äänetkään kuulostaneet kodin ääniltä. Jostain kuului piippausta, ja jokin hurisi. Käytävältä kantautui vaimeaa puheensorinaa ja huudahduksia. Alusta, jolla hän makasi, oli epämukava, ja häntä sattui joka paikkaan. Mitä oikein tapahtui? Missä olen?

Kesti hetken, ennen kuin hän tajusi olevansa sairaalassa.


Hänen muistikuvansa alkoivat palailla pätkissä. Heillä oli ollut hauskaa baarissa koko tulevan mm-kisajoukkueen kanssa, ja kun tarjoilu oli loppunut, he olivat päättäneet päättää illan siihen ja mennä kotiin nukkumaan. Petri oli ollut ylittämässä katua, kun ajovalot osuivat häneen… Hän oli luullut auton hidastavan, mutta se ei ollut…





Oliko se sokki vai lääketokkura, mutta Petri ei tiennyt, miten onnistui pysymään niin tyynenä. Hänen aivoissaan jyskytti tasan yksi ajatus, jota hän ei aivan sisäistänyt vielä:

hän ei tuntenut jalkojaan.

 Hän ei tuntenut niitä.

 Eivätkä ne liikahtaneetkaan, kun hän käski niitä.

 *** *** *** *** ***

7 kommenttia:

  1. EI! Ei Petri ei! En kestä jos jalkapalloura loppuu nyt tähän. Ehkä kyse on nyt vaan jostain väliaikaisesta..? Mä niin tunsin että jotain pahaenteistä on ilmassa, joku pommi tippuu lopussa. Mietin jo että kuoleeko joku, mutta taivaan kiitos ei sentään. Hetken aikaa sitä onnea sitten kestikin, mahottoman ihana perhe Pohjasoilla kyllä on.

    Vaan voi Pinja-raukkaa. Kunpa hän saisi vielä korjatua välit perheeseensä ja pääsisi eroon Jorista. Jonkinlainen epäilyksen siemen Pinjan mielessä näyttää jo kasvavan, ehkä se on hyvä merkki. Kiitoksia kovasti tästä osasta, oli ilo kuten aina! Alkoi tehdä mieli itsekin avata peli parin kuukauden tauon jälkeen..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mistä tarkalleen ottaen on kyse, selviää heti seuraavassa osassa. Olen kirjoitellut sitä menemään näppis sauhuten saadakseni sen ulos mahdollisimman nopeasti, ettette joudu elämään jännityksessä kuukausitolkulla :D Haha, sehän tästä olisikin puuttunut, että joku olisi kuollut! Pohjasoilla on kyllä ylisöpö perhe, tykkään tästä sukupolvesta hirveästi <3

      Jep, Pinja alkaa ehkä pikkuhiljaa tajuta olleensa väärässä. Kuka tietää vaikka hän pääsisikin vielä pois tilanteestaan! Kiitos kommentista, kiva että tykkäsit osasta :)

      Poista
    2. Uusia osia niin Simsmaniassa kuin yllättäen Lumotuissakin! :)

      Poista
  2. Voi Petri raasu! Ja vielä kun perheellä meni niin hyvin. Kuinkahan katkera Petristä tulee, kun vaimo voi saavuttaa unelmansa, mutta hän ei? Vai voisiko Petrillä olla vielä mahdollisuuksia kuntoutua ja jatkaa unelmansa tavoittelua vai oliko se nyt tässä?

    Pinja on kyllä alistettu kokonaan. Naisen itsetunto on aivan hajonnut. Jori on todella inhottava narsisti! Hyi hitto sentään, mitä mies on Pinjalle tehnyt. Vaikka Pinja on itsekkin ollut läheisilleen kamala, ei hän silti ansaitse tuollaista. Toivottavasti hän vielä pääsee pakoon Joria ja saisi perheeltään apua. Sitä ennen Pinjan tulee kyllä osata myöntää virheensä...

    Osa oli Pinjaa ja loppua lukuunottamatta aika onnellinen ja positiivinen, mikä on mukavaa vaihtelua :) Oli kiva päästä lukemaan Pohjiksia taas pitkästä aikaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tavoittelinkin tässä osassa sellaista ensin-kaikki-on-sateenkaaria-ja-hattaraa-sitten-romahtaa-fiilistä :D Jää tosiaan nähtäväksi, minkä tuomion Petri saa tuon urheilun suhteen. Onhan niitä ihmeparantumisiakin toki nähty.

      Jep, Pinja tajusi hivenen liian myöhään joutuneensa ansaan :/ Ehkä hän osaa vielä niellä ylpeytensä ja madella pyytämään apua perheeltään.

      Kiitos kommentista!

      Poista
    2. Uusi osa Moonlakessa tällekkin vuotta nyt ilmestynyt! :)

      Poista