31. Reilun pelin säännöt

Kyllä, näette oikein: tällä kertaa olen väsännyt osalle jopa aloituskuvankin ja kaikkea! Nauttikaa huikeista photoshopinkäyttötaidoistani ja hyvästä maustani fontin valitsemisen saralla. Uutta osaa olettekin saaneet odotella jo melkein vuoden. Säikähdin tajutessani sen, sillä tuudittauduin pitkään siihen uskoon että olen julkaissut jotain elokuussa, mutta se olikin vain Susannan taloesittely. Niinpä otin asiakseni rykäistä osan pikapikaa valmiiksi. Toivottavasti pidätte! Ja toivottavasti kaikki lukijat eivät ole kaikonneet tämän pitkähköksi venyneen tauon seurauksena :D

Tammikuussa Pohjasuot täyttivät 5 vuotta! Hurraa! Tämä hienonhieno aloituskuva juhlistakoot sitä. Vitsailin joskus, että LC:n pelaamiseen menisi 10 vuotta, mutta nyt alkaa vakavasti näyttää siltä, että vitsi muuttuukin todellisuudeksi... :D Jospa sitä ryhdistäytyisi.

Mutta siis, vihdoin ja viimein itse asiaan.

*** *** *** *** ***

Kertausta edellisistä osista:
Pauliina oli tullut raskaaksi harrastettuaan seksiä Petrin parhaan kaverin Armaksen kanssa, ja mietti pitkään, mitä tehdä. Hän muutti lyhyeksi aikaa äitinsä luo aikeinaan synnyttää ja kasvattaa lapsi, mutta muutti sitten mielensä ja teetti abortin. Pian Jenni pyysi häntä palaamaan isänsä luo, sillä hänelle ja hänen uudelle miehelleen oli syntymässä vauva, ja he tarvitsivat sen ylimääräisen huoneen, jossa Pauliina nukkui. Niinpä Pauliina palasi apeana takaisin kotiin.
Pinja oli vihainen Pauliinalle aborttipäätöksestä, sillä hänen konservatiivisen näkemyksensä mukaan abortti on yhtä suuri synti kuin murha. Hän avautui huolistaan pastori Harjulle, jota ihaili ja piti isähahmonaan. Lisäksi vain hän, pastori ja valittu joukko muita tiesivät jotain tärkeää, mitä muut simit eivät...
Petri oli alkanut pitää huvikseen blogia, sillä nautti kirjoittamisesta ja oli hyvä siinä. Hänen suurin intohimonsa on kuitenkin jalkapallo. He pelailivat säännöllisesti Armaksen kanssa, ja Petri haaveili urheiluyliopistoon pääsystä.
Pauliina oli viimein saanut sovituksi tapaamisen salaperäisen nettikaverinsa jorzin kanssa. Hän odotti tapaamispaikalla, mutta jorzin sijaan kohtasikin pastori Harjun. Tämä antoi ymmärtää todistaneensa jorzin tuntomerkkejä vastaavan nuoren pojan kuolemaa. Pastori kutsui Pauliinan kirkkoon, jotta tämä saisi avautua senhetkisistä tunteistaan, mutta huumasikin tytön unilääkkeellä.

Viimeinen asia, jonka Pauliina muisti, oli pastorin epämääräinen uhkaus.

*** *** *** *** ***

 Pinja luki huoneessaan ennen nukkumaanmenoa, kuten tavallista. Hän rakasti kirjoja – muitakin kuin Raamattua, vaikka se olikin erittäin tärkeä kirja – ja uppoutui niiden maailmaan aina täysvaltaisesti. Nyt hänellä oli menossa Tuulien tuomaa, ikivanha klassikko, jonka kieli oli kaunista ja hahmot herkkiä, mutta aitoja. Niihin oli helppo samaistua, vaikka tarina sijoittuikin kahdensadan vuoden taakse menneisyyteen.
”Ei, ei noin saa tapahtua”, Pinja mutisi itsekseen, kun tarinan sankarittaren sydän murtuu hänen ihastuksensa kohteen kihlauduttua toisen naisen kanssa. ”Valitsi sitten tuon vampin!” Sivut kahisivat, kun Pinja käänteli niitä ja ahnehti tarinaa.

 Joku koputti hänen huoneensa oveen. Pinja riuhtaisi itsensä vastahakoisesti kirjan maailmasta. ”Kuka siellä?” hän ärähti. Petri astui varovasti sisään.

”Anteeksi, jos häiritsen… Mietin vain, että eikö Pauliinan olisi pitänyt tulla jo kotiin?”

”Mistä minä tiedän”, Pinja tuhahti. ”En edes tiedä, missä hän on. Ei sillä, että minua edes kauheasti kiinnostaisi.”

”Hän on ulkona tapaamassa jotain kaveria”, Petri sanoi. ”Aikoi kuulemma palata aikaisin, koska he tapaavat ensimmäistä kertaa ja huomenna on koulua ja kaikkea. Mutta kello on jo yli yksitoista.”

 ”No, ehkä heillä on hyvät jutut? Ei olisi ensimmäinen kerta, kun Pauliina on myöhään ulkona.”

”Mutta kyllä hän arkisin yleensä palaa kotiin ajoissa. Ehkä olen vain vaihoharhainen, mutta pelkään, että hänelle on sattunut jotain.”

”Hmm. Oletko yrittänyt soittaa hänelle?”

”Yritin, mutta hän ei vastaa.”

”No, jos katsotaan vielä puoli tuntia? Jos hänestä ei silloinkaan kuulu mitään, voimme kai jo huolestua.”

”Niin kai sitten”, Petri huokaisi.

 Petrin lähdettyä huoneesta Pinja yritti jatkaa lukemista, mutta siitä ei tullut mitään. Veli oli saanut istutettua häneenkin pienen huolen siemenen. Ei hän voisi antaa anteeksi itselleen, jos vähät välittäisi siskonsa olinpaikasta ja kuulisikin myöhemmin tälle käyneen jotain vakavaa. Sitä paitsi Petri oli oikeassa; niin paljon kuin Pauliina pitikin yömyöhällä ulkona riekkumisesta, koulunsa hän hoiti kuitenkin kunnialla, ja arki-iltaisin hän oli kotona viimeistään kymmeneltä.

 Pinja kaivoi kännykkänsä esiin ja näppäili Pauliinan numeron. Hän kuunteli tuuttauksia hermostuneena. Kuten arvata saattoi, ei vastausta. Ei sen tarvinnut merkitä mitään, hän vakuutteli itselleen. Ei Pauliina välttämättä kuule puhelinta, jos on kavereidensa kanssa kaupungilla. Ehkä häneltä on vain mennyt ajantaju, ja hän on kotona tuota pikaa. Ehkä hän soittaa Pinjalle hetkenä minä hyvänsä, pyytää nauraen anteeksi, ettei kuullut soittoääntä ja sanoo odottavansa bussia paraikaa. Ehkä…

 Puoli tuntia kului, eikä Pauliinasta kuulunut vieläkään mitään. Pinja meni olohuoneeseen, mistä löysi Petrin. Tämä vaikutti yhtä hermostuneelta kuin hänkin.

”Pitäisikö meidän soittaa isälle?” Pinja kysyi.

”Ei hän kuule puhelinta. Hän on studiolla, etkö muista?”

”Mitä me sitten teemme? Jäämmekö tänne pyörittelemään peukaloitamme?”

”Tai sitten menemme etsimään häntä.”

”Tai soitamme äidille.”

 ”Tai soitamme äidille, niin. Hän todennäköisesti ainakin vastaisi. Mutta hän on raskaana, joten kaipaako hän tätä juuri nyt?”

Ennen kuin Pinja ehti vastata, hänen puhelimensa soi. Hän säikähti niin että hätkähti. Petri naurahti hänelle.

”Älä nyt, se on vain puhelin. Katso, onko se Pauliina, joka selittelee myöhästymistään.”

 Pinja katsoi puhelimen näyttöä toiveikkaana, mutta yllättyi. Soittaja ei ollut Pauliina, vaan pastori Harju.

”Mitä ihmettä pastori minusta haluaa tähän aikaan illasta?” Pinja ihmetteli ja vastasi puhelimeen.

”Haloo?” Pastori?”

”Sinun on tultava tänne välittömästi.”

Pinjan ei tarvinnut erikseen kysyä, mitä pastori tarkoitti sanoessaan ”tänne”. Häntä huoletti pastorin tiukka ja kylmä äänensävy.

”Onko jotain sattunut?”

”Tule heti. Kerron sitten.”

 Petri yritti tulkita Pinjan ilmettä. ”No? Mitä hän halusi?”

”Minun on mentävä”, Pinja sanoi ja riensi huonettaan kohti pukeakseen vaatteet päälle. Petri seurasi häntä.

”Et sinä voi noin vain häipyä! Minne sinä edes menet? En ajatellut kadottaa molempia siskojani saman illan aikana.”

”Minun on pakko, Petri. Usko.”

”Sitten minä tulen mukaan”, Petri totesi uhmakkaasti. Pinjan käsi pysähtyi ovenkahvalle.

”Et sinä voi.”

”Miksen muka?” Petri tivasi. ”Minä en pidä tästä. Miksi ihmeessä pastorilla on oikeus soitella sinulle puolilta öin ja käskeä sinua menemään ties minne, ja sinä tottelet häntä kuin lammas?”

Miten ihmeessä Petrikin on noin jääräpäinen? Pinja mietti kiukkuisena. Hän yritti päättää nopeasti, miten ratkaisisi asian.

”Etkö jäisi odottamaan tänne? Jos Pauliina vaikka soittaa?”

Petri pani kädet puuskaan. ”Joko me lähdemme yhdessä, tai emme ollenkaan. Kumpikaan meistä.”

”No hyvä on sitten! Tule.”

Kun pastori Harju sanoi ”heti”, hän tarkoitti heti. Pinjalla ei ollut aikaa jäädä tappelemaan veljensä kanssa. Hän keksisi ratkaisun myöhemmin.

*** *** *** *** ***

Petri yllättyi tajutessaan, että he eivät suunnanneet kirkolle. Tietenkään pastori ei viettänyt kaikkea aikaansa kirkolla, toki hänellä oli oma kotikin ja niin edelleen, mutta Petri oli ajatellut, että ehkä Pauliina oli hortoillut jossain kirkon lähettyvillä ja pastori oli poiminut hänet sisälle turvaan. Mutta sen sijaan Pinja vei heidät suuren, varastohallilta näyttävän rakennuksen luo. Missään ei liikkunut ketään, ja Petrille tuli levoton olo.

”Mikä paikka tämä oikein on?” hän kysyi Pinjalta. Tämä ei vastannut, vaan liikkui määrätietoisesti kohti ovea, joka olisi pimeässä jäänyt Petriltä huomaamatta – ulkovalaistus oli joko epäkunnossa tai sitä ei ollut.

 Sisällä ei ollut yhtään sen valoisampaa, mutta Pinja näytti tuntevan paikan, sillä hän löysi valokatkaisijan nopeasti.

”Jää tähän odottamaan”, hän sihahti Petrille. Petri pani kuitenkiin kätensä puuskaan ja mulkoili siskoaan.

”Älä yritä. Minä tulen mukaan.”

”Sinun on parempi totella. Usko minua, ole kiltti.”

Jokin Pinjan anovassa ilmeessä sai Petrin heltymään hieman.

”No, hyvä on. Odotan tässä kymmenen minuuttia, ja sitten tulen perääsi.”

”Sovitaan sitten niin.”

 Niinpä Pinja asteli halliin. Se oli avara ja kolkko, ja loisteputkivalojen välke sai sen vaikuttamaan aavemaiselta. Keskellä hallia oli pöytä, jonka äärellä oli pastori – ja pöydän päällä lepäsi Pauliina, ilmeisen tokkuraisena.

”Pastori Harju!” Pinja henkäisi. ”Mitä Pauliinalle on tapahtunut? Onko hän kunnossa? Voi, hyvä että löysitte hänet, olemme olleet huolissamme –”

Pastori heilautti kättään ankaran näköisenä, ja Pinja vaikeni heti.

 Sekä Pinja että pastori katselivat pöydällä makaavaa Pauliinaa, joka vaikeroi hiljaa. Pinjasta vaikutti siltä, että Pauliina oli huumattu jollain, sillä tavallisesti niin eläväisen ja tulisen tytön silmät olivat nyt lasittuneet, eikä hän näyttänyt tajuavan, missä hän oli tai keitä hänen ympärillään oli.

Pian pastori alkoi puhua:

”Kutsuin sinut tänne siskosi takia. Hyvä, että kerroit minulle hänen synneistään, sillä yhdessä me voimme puhdistaa hänet niistä.”

Pinja astui epävarman askeleen lähemmäs. ”Mitä tarkoitat?” Hän katseli surullista näkyä edessään. Pauliina yritti sanoa jotain, mutta sai suustaan ulos vain muminaa.

 ”Tarkoitan sitä”, pastori jatkoi Pauliinasta välittämättä, ”että on tullut aika panna uskosi koetukselle. Muista, mitä olen sinulle opettanut. Ja muista, mikä palkinto hurskaudesta seuraa.”

Hän antoi Pinjan käteen veitsen. ”Hänen maallista vertaan on vuodatettava, jotta hän pääsee meidän muiden kanssa taivaaseen, kun Suuri Räjähdys koittaa. Kun hänen syntinsä on vuotanut ulos, voit lähettää hänet sinne jo edeltä. Tiedät, ettei aikaa ole meillä muillakaan paljoa.”

Pinjan käsi tärisi. Hän ei suostunut ymmärtämään, mitä pastori tarkoitti.

”Mutta hän on minun siskoni”, hän sai takelleltua.

 ”Sitä suuremmalla syyllä kai haluat pelastaa hänen sielunsa?” pastori tivasi. ”Tiedät, mitä tehdä. Uhraa hänet Jumalalle, niin Hän antaa siskollesi anteeksi, ja tapaatte taivaan porteilla. Muuten hän joutuu synneistään helvettiin. Sinä et halua hänelle ikuista tuskaa, vai mitä?”

Hän tarttui Pinjan käteen – hellästi, ei pakottaen – ja auttoi Pinjaa kohottamaan veistä. Pinja tunsi kätensä tärisevän. Hän katsoi siskoaan. Sitten pastoria, sitten taas siskoaan.

”Minä – minä en –”

 ”Pinja!” kuului Petrin ääni vaimeana oven takaa. Pinja hätkähti. Petrihän oli luvannut odottaa kymmenen minuuttia, ja nyt oli kulunut ehkä viisi.

”Muistaakseni en neuvonut tuomaan ketään mukanasi”, pastori Harju sanoi Pinjalle kylmästi. Pinja ei uskaltanut nostaa katsettaan, vaan tuijotti herkeämättä käsiään, jotka puristivat rystyset valkeina veitsen kahvaa.

Pastori meni hallin ovelle ja lukitsi sen. Petri alkoi takoa ovea, yritti avata sitä ja jatkoi huutamista sen läpi.

”Pinja! Mitä siellä oikein tapahtuu? PINJA!”

”Tee se nyt!” pastori painosti, mutta Pinjan käsi tärisi.

 ”En minä voi!” hän ulvahti lopulta ja heitti veitsen lattialle. Hän näki Pauliinan räpyttelevän silmiään hämmästyneenä. Millä tahansa pastori olikin hänet huumannut, sen vaikutus alkoi ilmeisesti hälvetä. Pauliina yritti kömpelösti nousta istumaan, muttei vielä oikein onnistunut.

”Heikko tyttö, sinusta ei ole mihinkään”, pastori sanoi vihaisena. Hän tarttui Pinjaa käsivarresta ja raahasi hänet hallin perälle metallisen oven luo, jonka takaa paljastui kolkko huone, ilmeisesti jonkinlainen varasto. Hän heitti Pinjan sinne ja sulki oven perässään.

Pinja valui lattialle polvet vapisten ja nyyhki. 

 Petri oli aavistanut melkein heti sen jälkeen, kun Pinja oli mennyt sisään halliin, että jotain oli pielessä. Hän oli mennyt ulos ja kurotellut varpailleen nähdäkseen ikkunoista sisään, muttei ollut onnistunut, joten hän oli alkanut hermostuksissaan kävellä oven edessä edestakaisin kelloa vilkuillen ja itsekseen mutisten. Sinä lupasit Pinjalle… Kymmenen minuuttia… Onkohan tämä kello pysähtynyt, ei voi olla kulunut vasta minuutti siitä kun viimeksi tarkistin…

Hän painoi korvansa tiukasti ovea vasten kuullakseen jotain. Paksun oven läpi ei kuitenkaan kantautunut ääniä, joten hänen kärsivällisyytensä oli lopussa. Hän hakkasi ovea.

”Pinja! Mitä siellä oikein tapahtuu?”

 Hetken kuluttua lukko rapisi ja ovi lennähti auki. Petri näki pastorin kolkot kasvot yläpuolellaan. Ennen kuin hän huomasikaan oli hänet jo retuutettu sisälle.

Pauliina istui heikon näköisenä keskelle hallia sijoitetulla pöydällä ja räpytteli silmiään yrittäessään ymmärtää, missä oli ja miten oli sinne joutunut. Petrikään ei ymmärtänyt mistään mitään. Missä Pinja oikein oli? Ja miten Pauliina oli joutunut siihen kolkkoon halliin? Oliko pastori löytänyt hänet sieltä – vai oliko tämä kenties teljennyt hänet sinne?

”Petri?” Pauliina sopersi ja hieroi otsaansa. ”Mitä? Missä – missä puisto –?”

 Hän näki pastorin retuuttavan Petriä ja haukkoi henkeään. ”Petri! Varo! Hän on – hän on se –!”

Mutta pastori läimäisi käden hänen suulleen. Hänellä oli kuitenkin ongelma: hänen oli toisella kädellä pideltävä Petriä ja toisella Pauliinaa, eikä hän siis voinut samanaikaisesti estää Pauliinaa karkaamasta ja peittää hänen suutaan. Petri huomasi tämän ja teki päätöksen salamannopeasti; hän väänsi käsivarttaan niin, että pastorin ote kirposi. Sitten hän syöksyi seinän vierelle ja tarttui sitä vasten nojanneeseen talikkoon. Pastori yritti tulla lähemmäs voimatonta Pauliinaa retuuttaen, mutta hän kohotti aseensa.

”Päästä hänet irti!”

Pastori oli kaivanut veitsensä jälleen esiin ja heilutteli sitä uhkaavasti.

”Laske talikko maahan, poika! Sinä et voi estää Jumalan suunnitelmaa, vaikka kuinka yrittäisit!”

”Estän, jos meinaat sen vuoksi satuttaa siskoani!”

Petri ei tiennyt, mitä seuraavaksi tapahtui, hän toimi vaistonvaraisesti. Hän vain näki pastorin veitsen lähestyvän uhkaavasti Pauliinan kurkkua, ja seuraavaksi hän tajusiksin katselevansa tajutonta pastoria maassa makaamassa. Tämän kaljuun päälakeen oli kovaa vauhtia muodostumassa punaisena tykyttävä kuhmu. Hänen otsassaan oli ruhje josta vuosi verta.

Säikähtäneenä Petri pani talikon sivuun. Pauliinakin näytti typertyneenä. Pieneen hetkeen he eivät kumpikaan liikahtaneet, eivät sanoneet sanaakaan, kunnes kuulivat sivuhuoneen ovea taottavan. Petri syöksyi vapauttamaan Pinjan vankilastaan. Kun Pinja näki maassa makaavan pastorin, hän kalpeni.

”Mitä te oikein olette tehneet?”

”’Kiitos’ olisi ollut oikea sanavalinta. Enhän minä kuin pelastanut sinut ja Pauliinan”, Petri ärisi. ”Nyt minua kiinnostaisi kuulla, mitä ihmettä teillä oli täällä oikein meneillään. Miten Pauliina oli tänne päätynyt?”

”Sen minäkin haluaisin tietää”, Pauliina sanoi heikosti. He kumpikin kääntyivät katsomaan Pinjaa.

”Mitä te minua tuijotatte?” hän kysyi saamatta silmiään irti maassa lojuvasta pastorista. ”Minä en tiennyt… En oikeasti tiennyt… Me olemme kyllä puhuneet siitä, mutta en olisi koskaan kuvitellutkaan…”

”Pinja, mitä ihmettä? Mistä te oikein olette puhuneet?”

Mutta Pinja pudisti päätään.

”Olen pahoillani, mutten voi sanoa.”

Sitten hänen kasvoilleen levisi yhtäkkiä suuttumus.

”Tämä on sinun vikasi!” hän huusi Pauliinalle. ”Jollet olisi… jollet olisi mennyt hankkiutumaan raskaaksi, ei tätä olisi tapahtunut!”

”Niinkö?” Pauliina huusi takaisin. ”Kaikki on minun vikani? Minun, eikä suinkaan tämän sinun idolisi, joka osoittautuikin hulluksi tappajaksi?”

 Pinjan silmissä välkähti viha, ja hän kääntyi kannoillaan ja lähti.

”Pinja, odota!” Petri huusi perään, mutta turhaan. Ovi kalahti kiinni tytön takana, ja halliin laskeutui hiljaisuus.

”Pitäisikö mennä hänen peräänsä?” Petri kysyi Pauliinalta, mutta tämä katsoi häntä myrkyllisellä ilmeellä. ”Okei, ei sitten, se oli vain ehdotus.”

”Minä en käsitä häntä”, Pauliina ärähti. ”En käsitä. Kuuluuko hän johonkin sairaaseen uskonlahkoon, vai miksi hän puolustelee tuota hirviötä niin kiihkoissaan? Tuosta puheenollen”, hän osoitti pastoria, ”pitäisikö soittaa poliisit tai jotain?”

”Pitäisi varmaan. Mutta kannattaa varmaan tutkia tämä paikka. Ehkä täältä löytyy vihjeitä siitä, mitä Pinja oikein puuhaili pastorin kanssa.”

 He kävivät tuumasta toimeen ja alkoivat tutkia varastorakennusta. Pian he löysivätkin huoneen, joka näytti jonkinlaiselta toimistolta. Siellä oli sotkuisella työpöydällä ikivanha tietokone, joka oli kaksikon yllätykseksi päällä. He alkoivat tutkia koneen sisältöä.

”Katso, mitä kuvia täällä on”, Petri sanoi järkyttyneenä. ”Tästä pastori Harju joutuu kyllä lusimaan. Nuo lapset ovat tuskin yläasteikäisiäkään.”

”Hänellä on chattiohjelma koneellaan. Katsotaanko, kenen kanssa hän viestittelee?”

Petri avasi ohjelman ja alkoi selata viestejä. Pauliina pysäytti hänet kuitenkin melkein heti. Hän katsoi ruutua silmät lautasenkokoisiksi laajenneina.

”Avaa tuo ketju.”

Petri totteli, ja Pauliina näki jo ensivilkaisulla olleensa oikeassa. Hän käänsi päänsä pois.

”Minä en voi uskoa tätä. Pastoriko oli jorz? Minä olen kertonut hänelle vaikka mitä…”

”Mitä? Oliko hän sinun kirjekaverisi?”

”Minä tutustuin häneen jo vuosia sitten! Olenkin ollut hänelle vain leikkikalu…” Pauliina alkoi itkeä hiljaa.

Petri ei tiennyt, miten lohduttaisi silminnähden järkyttynyttä Pauliinaa. Hän katseli sanattomana ruudulla näkyviä viestejä.

”Jospa me soittaisimme nyt poliisille”, hän sai lopulta sanotuksi.

*** *** *** *** ***

Pinja ei enää puhunut heille kummallekaan, vaan pysytteli joko huoneessaan tai omilla asioillaan kaupungilla. Petri uskoi hänen tapaavan vielä niitä muita – sillä hän uskoi, että oli muita – jotka olivat hänen tavallaan seuranneet pastoria ja pitäneet tätä jonkinlaisena johtajanaan. Sillä Petri uskoi nyt vakaasti, että kyseessä oli jonkinlainen pastorin johtama lahko, johon Pinja oli ajautunut, hän ei vaan tiennyt, mihin he tarkalleen ottaen uskoivat. Kenties jonkinmoiseen maailmanloppuun, siihenhän ne kaikki… Petri saattaisi muuten kysyäkin Pinjalta, mistä hommassa oli kyse, mutta tätä tuskin näki kotona. Ja silloinkin kun näki, tämä sulkeutui välittömästi omiin oloihinsa. Petri oletti käytöksen johtuvan siitä tunne-elämän sotkusta, jotka Pinja joutui sillä hetkellä selvittelemään: olihan siskon elämästä repäisty olennainen osa kertaheitolla pois. Oli kuitenkin epäreilua syyttää Pauliinaa tapahtuneesta.

He olivat Pauliinan kanssa seuranneet televisiosta suoraa tv-lähetystä pastori Harjun pidätyksestä ja oikeudenkäynnistä. Pastori oli saanut tuomion lapsipornon hallussapidosta ja tapon yrityksestä, sillä syyttäjä ei ollut saanut todistettua pitävästi kyseessä olleen murhan yritys. Pastori oli tunnustanut tapon vakuuttavan katuvasti ja kertonut motiivikseen ”lihallisesta kiusauksesta eroon pääsyn”. Tämän kuullessaan Pauliina katosi hetkeksi kylpyhuoneeseen ja palasi sitten takaisin huomattavasti kalvenneena. Petri kiristeli hampaitaan. Se tästä vielä puuttuisikin, että mokoma hirviö onnistuisi saamaan lievemmän tuomion tuollaisen teatteriesityksen ansiosta. Kaiken sen jälkeen, mitä tämä oli tehnyt ja meinannut tehdä.

Elämä kuitenkin palasi lopulta uomiinsa. Pauliinakin alkoi vaikuttaa siltä, että pystyi painamaan kauheat kokemuksensa taakseen, joten Petri pystyi jälleen täysillä keskittymään haaveeseensa: jalkapalloon. Hän oli ilmoittautunut paikalliseen jalkapalloseuraan ja treenasi nyt kolmesti viikossa SimCityn peruskoulun jalkapallokentällä tiukkapipoisen valmentajan haukankatseen alla. Vaikka treenit olivat rankkoja eikä valmentaja tuntenut armoa, Petrille ne olivat viikon kohokohtia. Hän huomasi kehittyvänsä vauhdilla, niin vauhdilla että hänet valittiin usein pelaamaan keskushyökkääjän paikkaa. Valemtaja ei paljoa kehuja jaellut, mutta hänen hiljaisen hyväksyvästä asenteestaan Petri tiesi pärjäävänsä joukkueessa hyvin.

Tyttöjen joukkueen pelivuoro oli heti poikien pelivuoron jälkeen, ja Petri oli monta kertaa vaihtanut katseita erään erityisen kauniin maalivahdin kanssa. Tyttö hymyili hänelle aina hänet nähdessään ja heilautti platinanvaaleita hiuksiaan, ja hän tunsi vatsaansa humahtavan jotain lämmintä. Joskus hän hidasteli tahallaan treenien jälkeen voidakseen jäädä kentän laidalle seuraamaan tyttöjen treenejä, mutta useimmiten hänen joukkuekaverinsa häärivät hänen ympärillään, kyselivät hänen viikonloppusuunnitelmiaan ja ehdottivat ostarille menemistä, niin että hänen oli pakko seurata heitä ellei halunnut kuunnella heidän ivailuaan. Hän tyytyi siis haaveilemaan tytöstä – jonka nimeäkään hän ei tiennyt – ja kuvittelemaan, miten tämäkin haaveilisi salaa hänestä. Se sai hänet samaan aikaan sekä hyvilleen että noloksi.

Joskus hän onnistui jopa moikkaamaan tyttöä ja toivottamaan hyviä treenejä, jos sattui tulemaan ulos pukuhuoneesta samaan aikaan tämän kanssa. Tytöllä oli kaunis hymy ja omaperäinen nauru. Hänen silmänsä kipinöivät tavalla, jota Petri ei ollut ennen nähnytkään.

Kyllä, jalkapallotreenit olivat ehdottomasti hänen viikkonsa kohokohtia.

Armakselle hän ei kuitenkaan ihastuksestaan avautunut, vaikka he sivusivat aihetta välillä keskusteluissaan. Armas oli uskaltautunut tunnustamaan Petrille olevansa vieläkin ihastunut Pauliinaan ja katuvansa nyt mokaamistaan ehkäisyn saralla. Hän ei vain tiennyt, mitä tehdä, kun Pauliina tuntui menettäneen kiinnostuksensa häntä kohtaan totaalisesti. Petri vakuutteli, ettei vika ollut hänessä, vaan että Pauliina oli luonteeltaan ailahtelevainen. Petristä oli sääli, että hänen siskonsa käyttäytyi Armasta kohtaan niin välinpitämättömästi eikä edes vastannut tämän puheluihin, muttei oikein tiennyt, mitä voisi tehdä asian eteen. Ei hän Pauliinaa voinut pakottaakaan olemaan Armaksen kanssa.

He treenasivat Armaksen kanssa Pohjasoiden pihalla lähes yhtä usein kuin Petrillä oli treenit. Joskus Joel intoutui liittymään seuraan, vaikka pojat olivatkin häntä roimasti parempia.

”Kai tulet katsomaan meidän matsia ensi viikonloppuna, isä”, Petri varmisti eräänä iltana, kun he olivat jälleen rökittäneet hänet Armaksen kanssa ylivoimaisesti. ”Ensimmäinen peli alkaa kymmeneltä. Pelataan Kaunialan jengiä vastaan.”

”Hmm. Uuden levyni kiertue alkaa viikonloppuna, mutta voin yrittää ehtiä. Hyvä vaan, jos aloitatte noin aikaisin, ehdin varmaan ainakin kaksi ensimmäistä peliä katsoa.”

Petri oli hyvillään kuullessaan sen, hän oli jo ehtinyt pelätä isän olevan liian kiireinen tulemaan paikalle ollenkaan. Isä oli istunut studiolla viime aikoina niin tiuhaan, että häntä oli näkynyt kotona tuskin lainkaan – ja silloin kun näkyi, hänellä oli yleensä kainalossaan joku toimittajanheitukka tai bändäri. Petristä oli sääli, ettei isä ollut kyennyt löytämään rinnalleen uutta rakasta erottuaan äidistä.

”Hei, isä”, Petri sanoi arasti, kun Armas oli vilkuttanut heille heipat ja lähtenyt kohti kotia. ”Kuka se nätti blondi oli, joka oli meillä viime viikolla?”

”Kuka?” Joel kysyi hajamielisesti. ”Ai, juu, se likka. En minä muista. Joku valokuvaaja se taisi olla. Miten niin?”

”Ei mitään. Minä vain ajattelin… Pidätkö sinä hänestä?”

”Ei hänestä uutta äitipuoltanne tule, jos sitä haet takaa.”

He kävelivät taloa kohti hiljaisuuden vallitessa.

”Isä, tuota…” Petri ei tiennyt, miten aloittaisi. Häntä nolostutti jo nyt, mutta hän oli päättänyt kysyä isältä, mitä tehdä. Ehkä hän saisi tältä hyviä neuvoja. Kokemusta kun tältä ainakin löytyi. ”Kun tuota… On eräs tyttö, joka… josta minä…”

Hänen isänsä naurahti hyväntahtoisesti. ”Aah. Vaistoan poikani olevan ihastunut tähän ’erääseen tyttöön’.”

”Niin”, Petri sanoi ja lehahti paloautonväriseksi. ”Mutta kun tuota… Ongelmana on se, että… Me ei oikeastaan olla puhuttu mitään.”

”Kai hän tietää olemassaolosi?”

”Joo, ollaan me moikattu – hän pelaa tyttöjen jengissä – mutta en tiedä hänen nimeään tai mitä koulua hän käy. Eri koulua kuin minä, sen verran tiedän.”

”No, eipä tuohon ole kuin yksi ratkaisu. Juttele hänen kanssaan. Ei se sen vaikeampaa ole.”

Petristä se kuitenkin kuulosti maailmankaikkeuden vaikeimmalta asialta.

”Mistä tytöt haluavat jutella?” hän voihkaisi. ”En minä tiedä mitään mistään muusta kuin jalkapallosta ja Pallokenttä-peleistä.” Ja musiikista, hän mietti vilkaisten isäänsä. Mutta siitä hän ei kyllä juttelisi. Hän ei halunnut antaa sellaista ensivaikutelmaa, että halusi leveillä kuuluisalla isällään.

”Siihen en osaa vastata. Ja se riippuu ihan tytöstäkin. Useimmat pitävät tv-sarjoista, turhista julkkiksista ja poikabändeistä, mikäli teinitytöistä mitään tiedän. Juoruilu on myös mieluisaa puuhaa. Mutta tarkempia ohjeita sinun kannattaisi varmaan kysyä äidiltäsi tai siskoiltasi.”

”En minä äidille voi tästä puhua”, Petri puuskahti. ”Mutta ehkä Pauliina osaa auttaa. Kiitos, isä.”

”Eipä kestä”, isä nauroi. ”Odotan, että tuot hänet kotiin esiteltäväksi.”

*** *** *** *** ***

Isä piti lupauksensa ja kyyditsi Petrin lauantaiaamuna kentälle. Hän jäi muiden vanhempien kanssa kentän laidalle odottelemaan, kun Petri suuntasi pukuhuoneeseen kuulemaan valmentajan kannustuspuhetta. Tämän tyyli oli yksinkertaisen karkea: hän ilmoitti pojille tehneensä heidän suhteensa kaiken voitavissa olevan, ja että loppu oli täysin kiinni heistä. Jos he mokaisivat, se olisi täysin heidän oma syynsä. Tästä rohkaistuneina pojat maleksivat yksi toisensa perässä kentälle, jossa heidät ottivat vastaan hurraavat sukulaiset ja tuttavat.

Lopulta koitti ratkaisevan ottelun vuoro. Joukkue oli voittanut yhden pelin ja hävinnyt toisen; jos he voittaisivat viimeisen ottelun, he voittaisivat koko turnauksen. Jos he häviäisivät… Noh, valmentaja pitäisi heitä kovilla seuraavan kauden ajan.

Isä oli joutunut lähtemään tekemään soundcheckia kiertueensa ensimmäiselle keikalle, mutta oli sitä ennen taputtanut Petriä selkään ja rohkaissut tätä lyhyesti. Rohkaisua Petri tarvitsikin, sillä nyt häntä katseli yleisön puolella myös Se Tietty Maalivahti – tytöt olivat pelanneet omat ottelunsa loppuun jo, ja useimmat jäivät vielä katsomaan poikien viimeistä matsia. Enemmän kuin mitään Petri pelkäsi ajatustensa harhailevan niin pahasti, että se maksaisi joukkueelle turnausvoiton.

Pilli vihelsi ja peli alkoi.

*** *** *** *** ***

Petri maleksi kotiin kenkiensä kärkiä tuijotellen. Hän oli saanut eräältä joukkuetoveriltaan kyydin suurimmaksi osaksi matkaa, mutta oli tarjoutunut kävelemään ylös kukkulalle, jottei näiden tarvinnut poiketa kamalasti sivuun päätieltä. Ja lisäksi ehkä myös päästäkseen mahdollisimman pian pois joukkuetoverinsa läheisyydestä.

Hän potkiskeli pikkukiviä vihaisena. Kaikki oli mennyt aluksi niin hyvin. Puoliajan alkaessa he olivat johtaneet 3 – 0, eikä edes valmentajalla ollut paljoa huomautettavaa heidän pelaamisessaan. Koko joukkue oli puhkunut itseluottamusta ja energiaa, ja kaikki olivat palaneet halusta päästä takaisin kentälle jatkamaan peliä. Mutta sitten oli tapahtunut jotain. Puoliaika oli joko huonontanut heidän peliään tai parantanut vastustajan, Petri ei tiennyt kummin päin, mutta yhtäkkiä vastustaja tekikin maalin toisensa perään, eikä mitään ollut enää tehtävissä. Peli oli menetetty. Petri ei kehdannut enää etsiä kentän laidalta Sitä Tiettyä Maalivahtia, häntä hävetti liikaa. Olo olisi ollut kurja, jos hän olisi nähnyt pettymyksen tytön kasvoilla – ja kaksi kertaa kurjempi, jos kasvoilla olisikin paistanut riemu voittaneen joukkueen puolesta.

Jotain valoisaa tilanteessa kuitenkin oli. Isä oli lähtenyt jo ennen viimeistä peliä, joten Petri sai kieriskellä nöyryytyksessään aivan rauhassa. Mitähän hän tekisi ensimmäiseksi? Ehkä hän vain sulkeutuisi huoneeseensa pelaamaan Pallokenttä-pelejä. Armas oli kysynyt, haluaisiko Petri matsin jälkeen pelata hänen kanssaan, mutta oikeastaan Petriä ei huvittanut. Hän ei halunnut nähdä ketään. Hän halusi olla vain yksin.

Siskoiltaan Petri oli oppinut, että jäätelö auttaa murheeseen kuin murheeseen. Vai koskiko se pelkkiä sydänsuruja? Petri vilkaisi pakastinta, siellä ei ollut muuta kuin paketillinen halpaa vitivalkoista vaniljajäätelöä, joka ei kelvannut syötäväksi muuten kuin ehkä piirakoiden kera. Ei ainakaan sellaisenaan. Nyt alkoivat keinot olla vähissä.

Sitten Petri vilkaisi isän baaritiskiä. Sieltä saattaisi toki löytyä jotain, mikä poistaisi häpeän ja pettymyksen ainakin joksikin aikaa. Petri kaivoi tiskin alta lähes tyhjän minttuviinapullon ja kulautti loput kurkustaan alas. Jos isä kyselisi jotain, hän kieltäisi tietysti tietävänsä mitään kadonneista pulloista, ja toteaisin isän muistin alkavan pikkuhiljaa pettää.

Petri löysi myös kermalikööripullon ja otti sen mukaan huoneeseensa. Ei hän jaksanut välittää, vaikka isä huomaisikin pullojen puuttumisen. Tällä ei ollut mitään oikeutta ruveta saarnaamaan alkoholinkäytöstä yhtään kenellekään.

Petri alkoi pelailla Pallokenttää ja siemaili samalla likööriä. Se oli makeaa ja hyvää, mutta alkoholin voimakas maku tahtoi puskea päälle koko ajan. Petrin ajatukset siirtyivät jälleen jäätelöön. Toimisikohan kermalikööri jäätelön kastikkeena? Olikohan kukaan koskaan keksinyt kokeilla? Petri meni takaisin keittiöön hakeakseen jäätelön pakastimesta, mutta muuttikin sitten mielensä ja meni ulos. Hän hakisi kaupasta parempaa jäätelöä. Ehkä suklaata. Tai vanhan ajan vaniljaa. Ja ehkä yhden energiajuomankin.

Kaupassa hän mätti ostoskoriinsa kaksi pakettia ”oikeaa” vaniljajäätelöä, kolme tölkkiä energiajuomaa, ison sipsipussin – merisuolaa ja etikkaa, hänen suosikkiaan – pakastepitsan ja puolentoista litran limsapullon. Mitä muuta hän haluaisi? Karkkia, niin totta kai. Hän pujotteli muiden asiakkaiden ohitse karkkihyllylle, ja heitti koriinsa pari megapussia hedelmärakeita. Eiköhän tuolla määrällä pärjäisi ainakin tämän illan, hän mietti ja virnisti itsekseen.

Hän oli juuri jonottamassa kassalle, kun näki silmäkulmastaan tutun hahmon. Se Tietty Maalivahti. Tämä ei ollut huomannut häntä, joten hän piiloutui hyllyjen väliin. Hän katsoi koriaan. Kehtaisiko hän mennä tytön eteen tällaisen roskaruoka-aterian kanssa? Tuskinpa. Se Tietty Maalivahti oli kasvissyöjä ja urheili viisi kertaa viikossa. Ja soitti vielä lisäksi viulua. Ja tapasi täydellisen älykkäitä ja kauniita ystäviään lähes joka viikonloppu. Petri oli välillä kuullut sivusta tämän ja tämän joukkuetovereiden juttuja. Tyttö oli paitsi älykäs ja urheilullinen, myös valtavan suosittu. Petri taas tunsi itsensä juuri sillä hetkellä valtavaksi luuseriksi. Ei hän halunnut mennä korinsa kanssa tytön eteen korostamaan luuseriuttaan.

Petri mietti nopeasti, kumosi ostoksensa lähimmälle tarjousruokahyllylle, heitti koriinsa häthätää pari salaatinkerää ja purkin kauramaitoa ja astui sitten esiin piilostaan. Hän oli tutkivinaan hyllyjä aivan tytön vieressä. Hän odotti hetken ja kääntyi sitten ympäri sovitettuaan ensin kasvoilleen sopivan yllättyneen ilmeen.

”Hei! Tämäpä sattuma!”

Tyttö säpsähti hieman ja räpytteli pitkiä ripsiään. Ne olivat niin kauniit ripset. Hiilenmustat ja ylöspäin kaarevat, kehystivät ruiskukanvärisiä silmiä.

”Oi, hei! Petri, niinhän? Sinä pelaat poikien jalkapallojoukkueessa?”

”Hän tietää nimeni! Petri ajatteli sydän läpättäen. Sitten hän kauhistui. Nyt vasta noloa olikin, ettei hänellä ollut tytön nimestä aavistustakaan.

”Jep, aivan oikein”, Petri vastasi huolettomaan sävyyn ja toivoi, ettei joutuisi käyttämään tytön nimeä keskustelun aikana. ”Katsoin teidän matsit, pelasitte todella hyvin.”

”Kiitos”, tyttö sanoi säihkyen. ”Niin tekin. Vaikka toinen erä oli kyllä harmillinen. Mutta sinä olit oikein hyvä.”

Hän kiinnitti huomiota nimenomaan minun pelaamiseeni! Petri ajatteli kädet lievästi täristen. Sydän hakkasi rintaa ja meinasi puskea ihosta läpi. ”Kiitos. Niin sinäkin.” Haiseeko hengitykseni likööriltä? Apua, toivottavasti ei!

”Mitä olet ostamassa?” Tyttö kurkisti uteliaana Petrin ostoskoriin. ”Näyttää aika… Lähettivätkö porukat sinut kauppaan?”

”Eivät, olen yksin kotona. Ja no, tykkään syödä terveellisesti, joten ajattelin tehdä salaattia…”

”Etkö sinä sitten aio panna siihen mitään muuta kuin salaattia?”

”Aion, aion tietysti…”

”Minä tiedän, mistä aineksista saa todella maukkaan salaatin. Tule, näytän sinulle, mitä siihen tarvitaan.”

Petri antoi tytön johdattaa hänet kaupan läpi ja täyttää hänen ostoskorinsa läjällä salaattiaineksia. Oli tomaatteja, kurkkua, salaattia muutamaa laatua, viinirypäleitä, leipäjuustoa, pinjansiemeniä ja kastikeainesosia. Hieman haikeana Petri ajatteli tarjousruokahyllyllä lojuvia roskaruokia – niin tosiaan, hän oli jäätelönkin jättänyt sinne, se olisi pitänyt viedä takaisin pakastearkkuun – mutta mitäpä hän ei tekisi saadakseen huomiota Siltä Tietyltä Maalivahdilta. Ainahan hän voisi palata kauppaan myöhemmin, jos makeannälkä kasvaisi ylitsepääsemättömäksi.

Petri maksoi ostoksensa tuntien tytön haukansilmien vahtivan häntä. Kun he olivat poistuneet kaupasta, tyttö hymyili hänelle upeaa, säkenöivää hymyään.

”Sanoit olevasi yksin kotona?” hän kysyi, ja Petrin sydän jätti lyönnin väliin. Kämmenet olivat hikiset, ostoskassi ei tahtonut pysyä näpeissä.

”J-joo… Joo, niin olen… Isä on kiert- tai siis joo, olen.”

Senkin idiootti, hän voihkaisi mielessään. Tyttö ei näyttänyt kuitenkaan olevan moksiskaan hänen kangertelustaan.

”Ehkä voisin tulla auttamaan sinua salaatinteossa? Ei sillä, ettenkö luottaisi sinunkin osaavan, mutta mummuni tapasi tehdä itse kastiketta, ja haluan treenata hänen reseptiään.”

Hänellä oli pieni hymykuoppa vasemmassa poskessaan. Petri keskittyi siihen, sillä ei muuten tiennyt, minne olisi keskittänyt katseensa.

 ”Joo”, hän sai vastatuksi. ”Joo, mikäs siinä. Tule vain.”

”Mahtavaa”, hän säkenöi. ”Mennään sitten!”

Ja niin Petri löysi itsensä kävelemässä unelmiensa tytön kanssa kotiinsa. Matkalla he juttelivat taukoamatta – tai no, STM (Se Tietty Maalivahti) hoiti puhumisen suurimmilta osin, mitä nyt välillä kyseli Petriltä sellaisia asioita kuin ”Kauanko olet pelannut futista? Ai niinkö, oikeasti?” ja ”Kuka on lempparipelaajasi FC Veronalan tiimistä? Joo, hän on minunkin!” STM oli kuin puro, pulppuavan virkistävä vuoristopuro, joka virtasi kovalla kohinalla aina uuteen aiheeseen, eteenpäin, ei jäänyt katsomaan taakseen. 

Talon tullessa näkyviin hän alkoi hyppelehtiä eteenpäin.

”Tuoko se on? Vau! Onpa iso!”

”Joo”, Petri sanoi. ”Joo” tuntui olevan nyt ainoa sana, jonka hän osasi kunnolla. ”Joo, niinhän se on. Aika iso. Ja aika kolkko.”

”Sinäkö et sitten viihdy siellä?”

Petri huokaisi. ”Tavallaan viihdyn, mutta tavallaan… En tiedä. Ihan kuin asuisi jossain ikivanhan rikkaan pariskunnan lukaalissa. Joskus jopa alitajuisesti odotan haistavani käytävillä isoäidin hajuveden…”

STM ei näyttänyt enää kuuntelevan häntä, hyppelehti vain eteenpäin katsellen taloa avoimen uteliaana. 

Utelias silmäily jatkui sisälle päästyäkin. STM jäi tutkimaan eteisaulaa sillä välin, kun Petri kävi viemässä ostokset keittiöön. Hetken kuluttua tyttö hypähteli kevyin askelin hänen luokseen.

”Minä pidän tästä paikasta. Tämä on hienostunut, ihan kuin täällä olisi aiemmin asunut joku seurapiirirouva tai rikas kauppaneuvos tai jotain. Tällaisessa paikassa lapsen mielikuvitus lähtee lentoon! Ja mikä puutarha! Oma jalkapallomaali ja kaikkea. Hei, kun ollaan tehty salaatti, niin mennäänkö treenaamaan?”

”Öh”, Petri sai sanotuksi – häntä ei oikeastaan olisi huvittanut pelata jalkapalloa juuri nyt, ei sen murskaavan häviön jälkeen, hän olisi halunnut pitää ainakin sen illan taukoa – mutta STM ei kuunnellut, oli vain siirtynyt etsimään kulhoja keittiön kaapeista ja sekoittamaan salaattiaineksia keskenään. Hän puhui jälleen kuin papupata. Hän ei näyttänyt kiinnittävän huomiota edes siihen, että Petri seisoi hölmistyneenä keskellä keittiötä tietämättä oikein, pitäisikö hänen auttaa tyttöä ruoanlaitossa vai ei. Toisaalta, tällä näytti olevan homma hanskassa. 

”Missä teillä on lautasia? Ai, ei mitään, löysinkin jo. Noniin, tule syömään!” tyttö kutsui lopulta. Salaatti näytti kieltämättä hyvältä, vaikka Petrin teki yhä mieli jäätelöä ja kermalikööriä. Ja sipsejä. Ja energiajuomaa. Mutta salaattikastike näytti aika kaloripitoiselta, ehkä se kelpaisi ensihätään.

Heidän syödessään tyttö ei tällä kertaa tyytynyt yksinpuheluun, vaan sen sijaan kyseli Petriltä kaikennäköistä. ”Minä niin rakastan sitä blogiasi! Mistä oikein saat ideat teksteihisi? Hei, saanko ehkä ehdottaa sinulle aiheita?” ja ”Kuinka kauan olette asuneet tässä talossa? Mitä, niin kauan jo? Ja sinä perit tämän sitten isäsi jälkeen?” Tyytyväistä mussutusta ja maiskahduksia. ”Hei, olet varmaan kuullut tätä jo kyllästymiseen asti, mutta on varmaan aika makeeta, kun isä on –”

”Rokkistara, joo, ollaan kuultu”, Petri huokaisi. Ei tämäkin tyttö, ei… Oliko STM:kin vain niitä, joita kiinnosti hänen itsensä sijaan hänen rikas ja kuuluisa isänsä? Petrin sydäntä vihlaisi kerran, ja toisenkin. Hän tökki salaattiaan haluttomasti. Edes herkullisen rasvaisena kiiltelevä kastike ei sillä hetkellä houkuttanut. 

”Millaista se sitten oikeasti on? Ei varmaan ihan niin hohdokasta?” tyttö kysyi. Hänellä oli hienostunut tapa syödä, suu pysyi tiukasti kiinni päästämättä pisaraakaan kastiketta valumaan leualle, leuat jauhoivat ruokaa hurjaa vauhtia. ”En osaa itse edes kuvitella, mitä kaikkea olet ehkä joutunut kestämään. Oletko koskaan päässyt mukaan kiertueelle? Entä bäkkärille? Hei, millaisia rokkistarojen takahuoneet oikeasti ovat?”

”Tulitko sinä tänne vain ja ainoastaan utelemaan isästäni?” Petri ärähti ehkä vähän vihaisemmin kuin oli tarkoittanut. Hän piti katseensa tiiviisti ruoassaan, jota huomasi nyt pahoinpitelevänsä melko rajusti. 

Kasvot alas painettuina Petri vilkaisi tyttöä. Tämä oli lehahtanut tulipunaiseksi ja yritti takellella anteeksipyyntöä.

”Sori, en minä tarkoittanut… Tai siis niin, en tarkoittanut sitä sillä tavalla! En oikeasti halunnut udella, minä vaan… Äh.”

Heidän välilleen laskeutui painostava hiljaisuus. Petri tökki yhä salaattiaan. Tyttökin pyöritteli haarukkaansa eikä syönyt, tuijotti vain tiiviisti ruokapöydän pintaa. Oliko hän punastunut häpeästä? Siitä, että oli sanonut vahingossa jotain tyhmää, jonka voi helposti tulkita väärin? Vai siitä, että oli lipsauttanut enemmän kuin oli tarkoittanut? Petri olisi halunnut olla optimistinen, mutta ei pystynyt. Isä oli hänet siihen opettanut. Ihmisistä ei kannata uskoa sokeasti hyvää. 

”Tai siis… Me voidaan puhua jostain muusta. Mitä seuraa kannatat liigassa?” tyttö yritti hätäisesti. ”Minut on kasvatettu FC Laaman faniksi, mutta oikeastaan niillä ei ole mennyt kamalan hohdokkaasti muutamaan viime vuoteen, joten ajattelin josko pitäisi alkaa käydä muidenkin jengien peleissä. Käytkö sinä paljon katsomassa pelejä? Tyhmä kysymys, tietenkin käyt, eikö vain? Ensi vuonna on taas MM-kisat, niihin olisi makeeta päästä…” Taas taukoamaton puhetulva. Tällä kertaa se ei ollut vuoristopuro, vaan ahdistavan kuohuva virta, jonka keskellä Petri tasapainoili pienen, liukkaan kiven päällä, peläten joka hetki putoavansa ja hukkuvansa. 

”Kiitos salaatista”, Petri keskeytti ja vei lautasensa keittiöön. ”Minulla on nyt aika paljon läksyjä tehtävänä.”

”Ai. Ai, okei, joo. Niin on varmaan minullakin. Pitää varmaan mennä kotiin. Katsos, miten paljon kellokin on.”

Petri kuuli tuolin raapivan lattiaa, kun tyttö nousi pöydästä. ”Jätä lautanen vaan siihen, minä korjaan sen pois”, hän huikkasi.

”Ai, okei. Selvä. No, minä menen nyt. Moikka. Toivottavasti nähdään vielä.”

”Joo. Törmäillään.”

Sitten kuului askeleita kivilattialla ja oven kalahdus. Petri oli jälleen yksin. 

Ai että hänen teki mieli niitä herkkuja. Täytyisi siis palata kauppaan.

*** *** *** *** *** 

Hienosti tehty. Mokasit näin melkein heti kättelyssä, pieni, pirullinen ääni ilkkui hänen päässään. Totta kai mokasit, kun sinun piti ottaa Joel puheeksi, puhut aina liikaa ja vääristä asioista muutenkin. Nyt et saa virhettäsi korjattua enää. Hän ei usko, vaikka kuinka selittelisit.

Hän yritti olla kuuntelematta ilkeää ääntä, mutta se voimistui lause lauseelta. Pian se oli jo huutoa.

 Ääni oli sitä paitsi oikeassa. Hän oli ainainen mokailija. Kun hän hermostui, hän ei voinut lakata puhumasta. Hän puhui ja puhui ja puhui, mitään ajattelematta, vain ensimmäisiä mieleen tulevia asioita. Ja lähestulkoon aina kävi näin. Hän oli ihan oikeasti halunnut tutustua Petriin, poika oli älyttömän söpö ja mahdottoman mukava ja reilu kaikkia kohtaan. Mutta kiitos hänen idioottimaisuutensa, nyt siihen ei ainakaan tulisi enää tilaisuutta.

Hän pyyhkäisi pienen kyyneleen silmäkulmastaan. Olisiko maailmassa ketään, joka kestäisi häntä? Löytyisikö jostain edes joku, jolle hän osaisi lausua oikeat sanat?

*** *** *** *** ***

Joel katseli jälleen kerran laskevaa aurinkoa. Se oli samanlainen kaikkialla, paikasta ja aikavyöhykkeestä riippumatta, joten siinä oli jotain kovin kotoisaa ja rauhoittavaa. Toisaalta siinä oli myös jotain äärettömän surullista. Se merkitsi jälleen yhden päivän loppua, päivän jota ei enää koskaan saisi takaisin. Sitä alkoi miettiä, miten oikein oli sen päivän käyttänyt. Oliko saanut aikaan jotain hyvää vai pelkästään ikävyyksiä? 

Nainen oli suihkussa. Joelilla ei ollut aavistustakaan, kuka tämä oli. Varmaa oli vain, että kovin hyvää seksiä tältä ei ollut saanut. Joel puhalsi savut ulos keuhkoistaan ja nojasi taaksepäin. Vaikka aurinko oli matalalla, se lämmitti vielä ihoa. Toista olisi ollut kotona, siellä kylmässä ja ankeassa pohjoisessa… Kuinka Joel olikin joskus nuorena haaveillut muuttavansa sitten rikkaana ja kuuluistana rokkarina jonnekin etelään luksushuvilaan. No, nyt hän oli rikas ja kuuluisa ja asui luksushuvilassa – tai oikeastaan kartanossa. Linnakkeessa. Vankilassa, hän ajatteli katkerana ja imi keuhkonsa täyteen myrkkyä. Esaias lähetti lapsille säännöllisesti syntymäpäivälahjat sekä postikortin jouluna ja pääsiäisenä, muuten hänestä ei juurikaan kuulunut mitään. Jos vanhemmat olisivat päättäneet perijän toisin, missä Joel itse voisikaan sillä hetkellä olla? 

Toisaalta, hän mietti sitten, jos vanhemmat olisivat päättäneet perijän toisin, hän ei olisi koskaan tavannut Susannaa. Se oli sekä siunaus että kirous. Vasta sillä hetkellä Joel oikeastaan tajusi, mikä senkertaisessa seksipartnerissa oli mättänyt: hän ei ollut Susanna. Sen yhden yhteisen yön jälkeen Joel ei voinut olla vertaamatta jokaista uutta kumppaniaan Susannaan, ja se söi häntä. Hän ei osannut enää sitoutua. Hän ei osannut asettua aloilleen. Hän oli suorittamassa epätoivoista tehtävää, ja se tehtävä oli löytää kumppani, joka vastasi Susannaa.

Samppanja oli avattu, mutta muuten koskematon. Joel oli jo puoli tuntia vastustanut kiusausta. Hän ei koskisi siihen, hän ei antaisi sen tapahtua taas. Hän ei retkahtaisi. Sillä jos hän nyt ottaisi kulauksen, edes yhden pienen siemauksen, se ei jäisi siihen, hän tiesi sen, yhden lasillisen jälkeen seuraisi toinen ja kolmas ja neljäs, sitten vaihtuisi juomalaji. Olutta, viiniä, vodkaa, giniä, mitä ikinä kaapista sattuisi löytymään. Kyllä hän tiesi, ettei saisi juoda. Hän leikitteli terveydellään joka ikinen päivä, tasapainotteli veitsenterällä allaan vain pohjaton pimeys. Yksikin harha-askel, ja pudotus olisi raskas.

Maksakirroosin olisi jo itsessään pitänyt säikäyttää hänet. Joel ajatteli Jenniä ja Susannaa, jotka olivat käyneet hänen vuoteensa vierellä säännöllisesti, heidän huolestuneita ilmeitään ja varoittavia sanojaan. Jos jatkat juomista, menetät pahimmassa tapauksessa maksasi. Jonot elinsiirtoihin ovat pitkät. Ja mitä jos sinulle ei löydy sopivaa luovuttajaa? Kannattaisi siis lopettaa vielä hyvän sään aikana. Kunpa se olisikin niin helppoa. Mutta houkutuksia oli yksinkertaisesti liikaa. Musiikkimaailma oli miinoitettu alkoholilla, ja hänen odotettiin astuvan ansaan. Niin kuin hän yleensä astuikin.

Joel huokaisi, tumppasi tupakan ja antoi auringon viimeisten säteiden hyväillä ihoaan. Hän rakasti kiertue-elämää eikä vaihtaisi menestystään mihinkään, mutta toisinaan hänestä tuntui myös siltä, kuin menettäisi sen vuoksi vastaavasti paljon. Kuten vaikka läheiset suhteet lapsiinsa. Tai terveen parisuhteen. Tai ylipäätään terveet elämäntavat. 

Hänen suutaan kuivasi. Hän katsoi samppanjapulloa kaipaavasti.

Samassa parvekkeen ovi avautui, ja nainen istuutui hänen viereensä.

”Täällähän sinä istuskelet. Olet jo pukeutunutkin ja kaikkea. Mitä mietit? Minuako?”

Bändärit ne olivat sitten joskus niin naiiveja.

”Juuh, tottahan toki.” 

”Hyvä, et ole aloittanut ilman minua”, nainen naurahti vilkaistessaan samppanjapulloa. ”Tuon tyhjennettyämme voimmekin siirtyä vahvempiin. Tule, mennään sisälle. Jossain minulla pitäisi vielä olla pilveäkin, rentoudutaan nyt oikein kunnolla.”

Joel hymähti ja vihasi itseään. Hänen itsekurinsa oli naurettavan heikko. 

”Kuulostaa hyvältä. Löytyykö viskiä?”

”Jack Daniels?”

”Se ei ole viskiä.”

”No sitten ei taida löytyä. Konjakkia kyllä. Ja portviiniä.”

”Kelpaa.”

*** *** *** *** ***

Noin. Siinä oli nyt sitten se luku. Huhhuh, vihdoin ja viimein. Kertokaa ihmeessä, mitä piditte.

Pinja maalaamassa Joelista uutta perijämuotokuvaa. En tykännyt vanhasta, siinä valo tulee hassusti niin, että Joel jää täysin varjoon. Plus tässä kampauksessa ja parrassa se on paremman näköinen kuin niissä vanhoissa.

Tajusin, että mullahan ei ole siitä vanhasta muotokuvasta edes kuvaa! Oo äm gee. Tuo Evelinan keskeneräinen töherrys oli lähin mitä siitä löysin. Ja se on jo vuodelta -13... Valittiinko Joel tosiaan perijäksi vuonna -13??? Herraisä. Mitä ajalle oikein tapahtuu?

Anyway, alemmassa kuvassa on uusi taulu, ja se on joka tapauksessa hienompi ja kivempi kuin vanha.

Ja nyt, kommenttia kehiin!