30. Vaikea päätös

Hei kaikille pitkästä aikaa! Olen palannut jälleen, tällä kertaa uuden osan kanssa. Anteeksi kamalasti, kun kesti näin kauan. Pelaamisintoni on suuntautunut enimmäkseen videopelien suuntaan, eikä sims ole pitkään aikaan oikein innostanut. Mutta tätä LC:tä on aina kiva tehdä. Katsotaan, jos vaikka saisin kesän aikana ulos osan tai pari.

Tässä osassa keskitytään perijämme Petrin sijaan vielä aika lailla Pinjaan ja Pauliinaan, sillä olen suunnitellut tätä heidän juonikuvioaan jo ennen kuin he edes syntyivät... Petri saa kyllä vielä valokeilan, toki, onhan hän perijämme :D

Nyt päästän teidät nauttimaan tästä osasta! Jättäkää kommenttikenttään jotain puumerkkiä käynnistänne (:

Aiemmin tapahtunutta:
Joelin kaikki kolme lasta ovat nyt teini-ikäisiä. Perijäksi valittu Petri on kiinnostunut videopeleistä, ja pelailee niitä ahkerasti ystävänsä Armaksen kanssa. Hän on kuitenkin löytänyt myös uuden harrastuksen, nimittäin blogin pitämisen. 
Myös Pauliina oli alkanut viettää paljon aikaa Armaksen kanssa, sillä oli alkanut kiinnostua pojasta romanttisesti. Pinja sen sijaan oli tullut uskoon ja kävi kirkossa säännöllisesti. Siellä hänen tukenaan on erityisesti pastori Harju, jota Pinja pitää isähahmona Joelin sijaan.
Pauliina oli sopinut tapaamisen netissä tapaamansa jorzin kanssa. Hän joutui kuitenkin pettymään, sillä jorz teki hänelle oharit. Jorzin sijaan häntä tarkkaili puiston laidalta tummiin pukeutunut mieshahmo...
Pauliina oli saanut houkuteltua Pinjan mukanaan luokkakaverinsa kotibileisiin. Pinja suostui vastahakoisesti, mutta poistui nopeasti kotiin. Pauliina sai sen sijaan houkuteltua Armaksen vihdoin kanssaan sänkyyn, mutta ekan kerran huumassa he eivät olleet muistaneet huolehtia ehkäisystä. Niinpä Pauliina huomasikin pian olevansa raskaana. Pinja vastusti abortin tekemistä suorin sanoin, joten Pauliina joutui vaikean valinnan eteen. Hän kuitenkin uskoo päässeensä nyt ratkaisuun.

*** *** *** *** ***





Puhelinkeskustelu äidin kanssa oli mennyt yllättävän hyvin. Jenni oli ollut aluksi yllättynyt ja kauhuissaan, kun Pauliina oli kertonut tälle tulevasta lapsesta ja aikeistaan pitää ja kasvattaa se. Mutta kun Pauliina pyysi päästä asumaan Jennin ja tämän miesystävän luo, hän rauhoittui hieman. Oli hänestä varmasti mukavaa saada yksi lapsista lähelleen. Eikä se mummouskaan varmaan niin omituiselta tuntuisi kun siihen ajatuksena tottuu.

”Tervetuloa kulta”, Jenni sanoi ja halasi tytärtään lämpimästi. ”Huoneesi on yläkerrassa, tule niin näytän sen sinulle. Ja teemme työhuoneesta lastenhuoneen, se on ihan huoneesi vieressä. Miltä kuulostaa?”

”Hienolta! Kiitos, äiti.”

Jenni esitteli Pauliinan miesystävälleen. Kristo oli asiallinen ja mukava, ja Pauliinalla oli tunne että hän tulisi viihtymään äitinsä luona mainiosti.

Joel taas oli hämmentynyt uudesta järjestelystä eikä kyllästynyt taivastelemaan niitä serkkunsa Roopen kanssa.

”Lapsenlapsi tulossa… Kaikkea sitä. Kyllähän minä tietenkin toivoin, että saisin viettää lastenlasteni kanssa aikaa enemmän kuin omat vanhempani, mutta en minä silti ihan tällaista ajatellut!”

Roope ei oikein tiennyt, mitä olisi vastannut. Hän taivasteli asiaa Joelin kanssa jonkin aikaa mutta sanoi sitten uskovansa, että Pauliina pärjäsi äitinä ja että totuttuaan uuteen tulokkaaseen Joel ei vaihtaisi häntä pois mistään hinnasta. Joel toivoi Roopen olevan oikeassa.

Kartano tuntui tavallistakin tyhjemmältä nyt kun Pauliina oli poissa. Vaikka Joel harvoin näki nuorinta tytärtään, hän kuitenkin usein kuuli tämän; Pauliinalla oli kirkas, kantava ääni ja tämä puhui paljon. Lisäksi tämä tuli yleensä viikonloppuisin kotiin vasta myöhään yöllä, jolloin Joel oli vielä hereillä. Joel ei juurikaan kysellyt Pauliinan menemisistä, sillä hän tiesi, ettei se olisi hyödyttänyt mitään. Teinit osasivat kyllä valehdella sujuvasti, jos eivät halunneet vanhempiensa tietävän menemisistään.

Nyt kuitenkin talo oli hiljainen. Petri vietti aikansa yleensä tietokoneella tai jalkapalloharjoituksissa ja Pinja kirkossa tai olohuoneessa nenä kiinni kirjassa. He olivat tyystin eri maata kuin Pauliina.




Joelista olisi ollut mukavaa viettää aikaa lastensa kanssa ja osallistua näiden elämään. Eihän hän herranjestas ollut edes tiennyt Pauliinan tapailevan ketään! Hän halusi kyllä tutustua lapsiinsa, mutta se oli vaikeaa. Hän ajatteli lasten ärsyyntyvän jos hän tunki nenäänsä heidän asioihinsa. Toisaalta olisi kuitenkin parempi yrittää keksiä jotain yhteistä tekemistä, ennen kuin loputkin muuttavat pois kotoa kuka minnekin. Eihän Petrinkään täysi-ikäistymiseen ollut loppujen lopuksi kuin vajaa vuosi aikaa.




Pihalla pönöttävä jalkapalloverkko heilui hieman tuulessa. Joel oli potkinut palloa viimeksi nuorena, olisiko se ollut Roopen ja Joonatanin kanssa? Hitto, siitä oli aikaa. Ei hän ollut sen jälkeen oikein urheillut, bändi oli pelastanut hänet siltä. Osaisiko hän enää mitään? Hän voisi haastaa Petrin matsiin.

Petri sattuikin juuri sopivasti kulkemaan hänen ohitseen. Oli varmaan tulossa Armaksen luota.

”Hei, Petri”, Joel huikkasi. ”Kiinnostaisiko sinua matsi?”

Petri katsoi epäileväisenä ensin jalkapalloverkkoa, sitten isäänsä.

”Luuletko sinä muka pärjääväsi minulle?”

”Se nähdään pian. No, miten on?”

Petri kohautti olkiaan. ”Hyvä on sitten.”

Kuten Joel oli arvannutkin, hänen taitonsa eivät olleet lähelläkään Petrin taitoja. Pallo toisensa jälkeen viuhui hänen ohitseen verkkoon, ja poika taas sai napattua joka ikisen hänen potkaisemansa pallon. Joel ei ollut tajunnutkaan, miten taitava Petri oli. Hän tunsi ylpeyttä pojastaan ja näki, miten tämä nautti. Poikahan näytti jopa hymyilevän. He tarvitsivat ehdottomasti lisää tällaisia isä-poika-hetkiä.

Sitä paitsi, olisihan se nyt kiusallista tulla asumaan vielä vuosikymmeniä saman katon alla sellaisen simin kanssa, jota ei tuntenut yhtään.

*** *** *** *** ***

Pinja oli tyytyväinen Pauliinan päätökseen pitää lapsi, vaikka oli ollut haikeaa nähdä siskon muuttavan pois. Ei sillä, Pinjakin kyllä vieraili äidin luona säännöllisesti, joten kyllä he näkisivät toisiaan, mutta silti. Pääasia oli kuitenkin, että Pauliina toimi oikein ja kunnioitti sim-elämää. Ajatus tädiksi tulemisesta ei kuulostanut ollenkaan hassummalta. Pinja voisi hemmotella siskonpoikaansa tai –tytärtään ja auttaa kasvattamaan tästä kunnollisen simin.

Pinja oli pienen kärttämisen jälkeen saanut Pauliinan lupaamaan, että hänestä tulisi sylikummi. Hän raahasi Pauliinaa lastenvaatekauppoihin ja vaati saada hankkia taaperolle jotain. ”Koska minä haluan olla se, joka antaa hänelle hänen elämänsä ensimmäisen lahjan!” Pinja julisti.

Pauliina ei tuntenut oloaan mukavaksi pastellivärien, pehmoisten kankaiden ja muiden odottavien äitien tai tuoreiden vanhempien keskellä. Hänen vatsassaan tuntui kova möykky, kun hän kuvitteli sinne elävän pienokaisen. Melkein kuin hän olisi voinut oksentaa sen ulos. Kunpa voisinkin…

”Eikö ole ihana!” Pinja hehkutti ja näytti Pauliinalle jotain rättiä, potkupuku se kai oli olevinaan. ”Ja katso! Täällä on sinullekin jotain. Äitiysvaatteita!”

”En minä ala mihinkään telttoihin pukeutua”, Pauliina puuskahti.

”No, ajan myötä sinun on pakko. Et sinä mahdu vanhoihin vaatteisiisi, kun mahasi kasvaa.”

”Tiedän, tiedän. Mutta teen sen vasta, kun housuni ratkeavat.”

”Sinä se olet sitten turhamainen.”

”Ei se ole turhamaisuutta, ettei halua näyttää vanhalta tantalta”, Pauliina puuskahti.

Pinja osti potkupuvun ja laittoi sen kassiinsa. ”Saat sen vasta, kun järjestät vauvajuhlat!” hän ilmoitti.

”En minä aio semmoisia järjestää.”

”Aiotpas. Se kuuluu asiaan.”

Pauliina ei jaksanut tapella. ”Ihan sama. Katsotaan sitä sitten.”

Möykky vatsassa ei ollut kadonnut mihinkään.

Jenni oli kotona. Pauliina kuuli hänen puuhailevan jotain keittiössä. Kristo oli ilmeisesti töissä. Hyvä niin, sillä äidilleen Pauliina halusikin jutella.

Jenni näytti aistivan, että Pauliinan mieltä painoi joku.

”Onko kaikki hyvin, kulta?”

”En ole oikein varma”, Pauliina vastasi. Jenni pani voileipälautasen hänen paikalleen.

”Istu alas, niin jutellaan.”

Jenni oli sanonut viisaita sanoja, ja Pauliinan mieli oli nyt kirkas. Hänestä tuntui kurjalta, mutta hän tiesi, mitä oli tehtävä. Onneksi äiti oli nyt lähellä ja häneltä pystyi kysymään neuvoa. Jos Pauliina asuisi vielä isän luona, hänellä ei olisi ketään, kenen puoleen kääntyä. Hän oli lähentynyt äidin kanssa hurjasti. Ja oli Kristokin ihan mukiinmenevä.

Hän oli saanut ajan jo seuraavalle viikolle. Jenni oli luvannut tulla mukaan tukemaan häntä, ja oli pitänyt lupauksensa. Kun he astuivat sisään sairaalaan, Pauliinan oli tehnyt mieli tarttua äidin käteen kuin pikkulapsi. Hän oli kuitenkin malttanut mielensä ja koettanut pitää leukansa pystyssä. Pian se olisi ohi, sillä hän yritti rohkaista itseään.

Jenni meni vastaanottotiskille ja kertoi nimensä ja asiansa. Virkailija ohjasi heidät odotustilaan, josta kohta tulikin pirteän oloinen sairaanhoitaja heitä noutamaan.

”Pauliina Pohjasuo?” hoitaja kysyi ja kätteli Pauliinaa. ”Lääkäri ottaa sinut vastaan huoneessa 113. Sinun on jäätävä tänne”, hoitaja sanoi Jennille, ”mutta on hyvä että olet hänen mukanaan. Sinä varmaan huolehdit hänet kotiin toimenpiteen jälkeen?”

”Kyllä.”

”Hyvä juttu. Tule”, hoitaja puhutteli taas Pauliinaa, ”minä vien sinut lääkärin luokse.”

Niin Pauliina lähti seuraamaan sairaanhoitajaa. Hän puristi kätensä nyrkkiin niin kovaa, että kynnet painautuivat syvälle ihoon.

Pian se suunnittelematta alkunsa saanut siminsikiö olisi poissa, poissa lopullisesti.

*** *** *** *** ***

”Sinä teit mitä?!” Pinja karjui luuriin. Pauliinan oli pakko vetää luuria pitelevää kättään kauemmas korvan vierestä. Tärykalvo oli vähällä puhjeta.

”Kuulit kyllä. Mitään vauvaa ei tule. Minä en ole valmis sellaiseen, onneksi tajusin sen ajoissa.”

Pauliina kuuli Pinjan puhinan. Hän pystyi kuvittelemaan, miten sisko yritti lähettää hänelle tappavan katseen puhelinlinjoja pitkin.

”Sinä olet kuollut minulle”, Pinja sanoi vain, ja seuraavaksi Pauliina kuuli luurin paiskautuvan hänen korvaansa. Valintaääni alkoi tuutata monotonisesti.

Sehän meni hyvin, hän ajatteli masentuneena. Hemmetin Pinja ja hänen vakaumuksensa.

Hän meni masentuneena huoneeseensa. Se oli oikein sievä, vaikka hänellä olikin hieman ikävä vanhaa, värikästä huonettaan kotona. Hän viihtyi kuitenkin äidin luona, ja oli iloinen siitä, että pystyi yhä käymään samaa koulua kuin aiemmin - vaikka se tarkoittikin sitä, että hän näkisi myös Pinjaa ja saisi tältä mitä varmimmin kylmääkin kylmempää kohtelua. Oli kenties hyväkin, etteivät he vielä tämän lisäksi asuneet saman katon alla…

Jenni huhuili häntä. Kohta äiti astuikin hänen huoneeseensa.

”Minulla ja Kristolla olisi sinulle asiaa”, hän sanoi. Oliko Pauliina aistivinaan epävarmuutta hänen äänessään? Uteliaisuus heräsi.

”Mitä nyt? Onko jotain tapahtunut?”

”Tule keittiöön, syödään samalla”, Jenni sanoi ja lähti. Pauliina seurasi häntä.

Jenni kattoi ruoan pöytään ja istui sitten alas. Pauliina näki heidän vilkuilevan toisiaan hermostuneina. Mistä ihmeestä oikein on kyse?

”Toivottavasti pidät ruoasta, kulta”, Jenni sanoi Pauliinalle. ”Kokeilin uutta reseptiä, jonka Kristo antoi minulle.”

”Tuoksuu ainakin hyvältä”, Pauliina sanoi ja alkoi syödä.

”No niin”, Kristo sanoi, kun kaikki olivat saaneet muutaman palan ruokaa suuhunsa. ”Pauliina, minulla ja äidilläsi on sinulle asiaa.”

”Me saamme vauvan”, Jenni sanoi niin nopeasti, että Pauliina ei meinannut saada sanoista selvää.

”Ai?” hän sanoi hämillään. ”Onnea kai sitten. Mutta etkö sinä äiti ole jo aika vanha saamaan lapsia?”

”Noh noh, en minä nyt niin vanha ole”, Jenni sanoi. ”Vasta keski-iän kynnyksellä.” Hän nielaisi suupalansa. ”Mutta nyt päästäänkin, tuota, toiseen asiaan…”

”Tässä talossa ei ole kuin yksi makuuhuone meidän huoneemme lisäksi”, Kristo sanoi. ”Sinun huoneesi. Ja kun vauva syntyy, me tarvitsemme lastenhuoneen.”

”Te… Te tahdotte minun muuttavan pois”, Pauliina sanoi apeana. Hänen ruokahalunsa katosi, ja hän työnsi lautasta poispäin itsestään.

”Niin no, eihän tässä mikään kiire vielä ole, raskaus on vasta toisella viikolla. Mutta meillä ei ole varaa muuttaa isompaan asuntoon, ja isäsi luona on tilaa.”

”Olen pahoillani, kulta”, Jenni sanoi.

”Minulla ei ole enää nälkä”, Pauliina ilmoitti ja kolisteli yläkertaan.

Hän heittäytyi sängylle ja tunsi itsensä petetyksi. Vielä äsken hän oli ollut jopa onnellinen äidin ja Kriston puolesta, mutta nyt koko ajatus kuvotti häntä. Hankkia nyt lapsia tuollaisella iällä! Mitä ihmettä äiti oikein kuvitteli? Tämähän olisi eläkkeellä lapsen ollessa yläasteella! Pauliina hakkasi tyynyään vihaisena ja turhautuneena. Tilanne oli täysin epäreilu. Hän oli juuri ehtinyt kotiutua, ja nyt hänet jo heitettiin pois kuin esine, jota ei enää tarvittu kun uusi ja kiiltävämpi oli saatu tilalle.

Hän halusi kuitenkin muuttaa pois mahdollisimman pian; mitä kauemmin hän asiaa välttelisi, sitä vaikeammalta lähdön hetki tuntuisi. Jenni yritti halata häntä, mutta hän ei vastannut halaukseen, katsoi vain muualle. Sitten Jenni vei hänet kartanolle, jossa isä ja Petri olivat vastassa.

”Nähdään, kulta. Rakastan sinua”, Jenni yritti vielä, mutta Pauliina kömpi nopeasti pois autosta ja paiskasi oven kiinni. Kohta Jennin auton hurina oli lakannut kuulumasta.

”Tervetuloa takaisin kotiin”, Joel sanoi hymyillen. Ainakin perheen miehet näyttivät olevan iloisia hänen paluustaan.

Hänen huoneensa oli onneksi säilynyt koskemattomana. Kun hän oli saanut tavaransa purettua, Petri veti hänet huoneeseensa ”katsomaan yhtä juttua”.

”Tarvitsen mielipiteen”, hän sanoi. ”Kirjoitan blogissani seuraavaksi tyttöjen klikeistä näin pojan näkökulmasta ja haluan ulkopuolisen sanomaan, ettei artikkeli ole liian provokatiivinen. Voitko lukea sen?”

”Kirjoitatko sinä blogia?” Pauliina ihmetteli. ”Minkä nimistä?” Sitten hän vilkaisi artikkelia. ”Minä ja minun kaikki kaverini luetaan tätä! Tämä on aivan mahtava! Jos olisin tiennyt, että kirjoittaja olet sinä…”

”…olisit lopettanut lukemisen kuin seinään”, Petri nauroi.

Pauliina luki tekstin Petrin tietokoneen näytöltä. Hän ei ollut uskoa silmiään. ”Tämähän on loistava! Missä välissä sinusta on tullut näin hyvä kirjoittaja?”

Petri mumisi jotain siihen suuntaan, että tykkää raapustella.

”En minä keksi, miten tätä saisi paremmaksi”, Pauliina totesi. ”Tämä on humoristisesti kirjoitettu, mutta kuitenkin täyttä asiaa. Julkaise pois vain.”

”Kiitos. Arvostan tuota.”

Pauliina jätti Petrin julkaisemaan tekstiään.

”No niin. Sinne meni”, Petri huoahti painettuaan Lähetä-nappia. Häntä hymyilytti yhä Pauliinan sanojen johdosta. Hän oli tiennyt voivansa luottaa Pauliinan mielipiteeseen. Pinjalta hän ei taas ollut kysynyt, sillä tämä ei ollut yhtä perillä koulun kaveriporukoista kuin Pauliina; vähemmän kauniisti sanottuna tällä ei ollut yhtä paljoa sosiaalista elämää kuin Pauliinalla. Suurin osa Pinjan ystävistä oli seurakunnan tapahtumista tai Raamattupiiristä. Ja pastori Harjusta Pinja puhui aina kunnioittavaan sävyyn. Mutta kotiin Pinja ei kavereitaan koskaan tuonut, eikä ollut iltaisin koskaan missään. Nysväsi vain kotona nenä kiinni kirjassa.

Petrin sen sijaan ei tehnyt enää mieli nysvätä kotona, joten hän soitti Armakselle, ja hetken kuluttua he olivatkin jo pihalla potkimassa jalkapalloa. Aidan takana oli pari paparazzia; Petri ei nähnyt heitä kunnolla, mutta heidän läsnäolonsa vaistosi kyllä. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä Petristä tuntui, että hän oli tänään tulessa. Armas ei meinannut saada hänet kutejaan kiinni sitten millään. Petri toivoi, että paparazzit saisivat ikuistettua jonkin hänen onnistumisistaan.

Bloggaus oli kyllä kiva harrastus, mutta ei Petri ollut missään vaiheessa aikonut luoda sillä uraa. Hänellä ei oikeastaan ollut selvää visiota tulevaisuudestaan. Mutta urheilun saralla olisi kyllä mukava luoda uraa. Petri oli pelannut Pallokenttä-pelejä niin paljon, että osasi teoriassa vaikka mitä, ja hän oli päässyt harjoittelemaan oppimaansa omalla pihallaan kavereidensa kanssa. Toki hän tiesi, että huippujalkapalloilijaksi oli vaikeaa päästä, se tulisi olemaan pitkä ja kivkkoinen tie, mutta niin oli tie muusikoksikin. Ja isä oli onnistunut miltei mahdottomassa. Hän oli isänsä poika. Miksei hän siis voisi ihan yhtä hyvin onnistua?

”Hei Armas, tulisiko minusta hyvä jalkapalloilija?” Petri kysäisi huvikseen, pukien sanansa vitsiksi. Armas naurahti.

”Joo, niin kuin mustakin tulisi sairaan hyvä presidentti.”

”Ei kun oikeasti.”

”Miksei. Ala treenata.”

”Niin alankin. Aion myös hakea urheiluyliopistoon”, Petri innostui. ”Hei, voisin aloittaa uuden blogin! Urheilublogi. Eikö olisi siistiä?”

”Kyllä minä sitä lukisin. Jos kirjoittaisit urheilun lisäksi myös videopeleistä.”

”No miksei. Se voisi olla miesblogi vastapainona näille tyttöjen muoti- ja meikkiblogeille, vähän niin kuin man cave, mutta netissä. Kirjoitan urheilusta, videopeleistä, moottoripyöristä ja kaikesta tällaisesta.”

”Mistä lähtien sinua ovat moottoripyörät kiinnostaneet?”

”No, eivät ne kyllä kiinnostakaan. Mutta voin minä niistä silti kirjoittaa.”

”Idea on kyllä hyvä”, Armas tuumasi. ”Kannatetaan.”

Hän syötti pallon takaisin Petrille, mutta se lipesi Petrin näpeistä ja vieri pitkälle poispäin.

”Alkaako leikkisi hiipua?” Armas kysyi virnuillen.

”Älä juhli liian aikaisin”, Petri tuhahti. ”Olin vain uuden blogi-ideani lumoissa.”

”Niin joo varmaan.”

*** *** *** *** ***

Messun jälkeen Pinja jäi istumaan paikalleen. Hän halusi puhua pastori Harjun kanssa kahden. Hänen sisällään kiehui ja hän halusi tehdä pahoja asioita, mutta hän tiesi, ettei saisi. Niinpä hän tarvitsi jonkun kuuntelemaan häntä, rauhoittelemaan ja ymmärtämään. Hän hypisteli paidanhelmaansa. Lähtisivätpä nuo ihmiset jo.

Lopulta kirkko oli tyhjä. Pastori keräili kirkon penkeille jääneitä virsikirjoja. ”Kas, en huomannut sinua”, hän sanoi Pinjalle ystävällisesti. ”Eikö sinua odoteta kotiin?”

”Ei. Ei ketään kiinnosta, milloin palaan.”

”Älä sano noin, lapsi rakas. Toki perheesi rakastaa sinua.”

”Ehkä, mutta eivät he ainakaan kunnioita minua. Enkä halua puhua heistä. Tai oikeastaan haluan. Siskostani.”

Pastori taputti tyhjää paikkaa vieressään. ”Istu ja kerro, mitä on tapahtunut.”

Pinja teki työtä käskettyä. Tuntui hyvältä saada avautua asiasta jollekulle muullekin kuin päiväkirjalle.

”…ja siksi Pauliina ärsyttää minua tällä hetkellä niin paljon”, Pinja sanoi lopulta vaahtoamisensa päätteeksi. ”Tai ei Pauliina, mutta hänen tekonsa. Hän ei arvosta sim-elämää pätkän vertaa.”

”Ymmärrän. Olet varmasti myös huolissasi siitä, joutuuko sisaresi kadotukseen tekonsa vuoksi.”

”Sitäkin”, Pinja sanoi apeana.

”Tulisiko hän kanssasi joskus kirkkoon, jos pyytäisit?”

”En tiedä. Tuskin. Ei häntä oikein kiinnosta.”

”Hmm. Voisit silti yrittää. Siitä voisi olla apua.”

Pinja mietti hetken. ”Minä yritän. Kiitos, pastori Harju.”

”Kai me näemme maanantai-iltana? Kokoonnumme samassa paikassa ja samaan aikaan kuin aina ennenkin.”

Pinja nyökkäsi. Hän oli jo useampana iltana käynyt pastori Harjun seurakuntalaisilleen vetämissä tapaamisissa, rukouspiiriksi hän sitä kutsui, mutta oli antanut ymmärtää, että oli valinnut jokaisen mukanaolijan huolella. He olivat ryhmä omistautuneimpia seurakuntalaisia, joille pastori Harju antoi yksityisiä messuja.

He olivat ainoita, jotka tiesivät, ettei pastori Harju ollut kuka tahansa pastori, vaan kaikkein tärkein henkilö koko maassa.

*** *** *** *** ***

Pauliina söi aamiaista täysin omissa ajatuksissaan. Hän oli nukkunut huonosti, mikä ei johtunut siitä, etteikö oma sänky olisi ollut mukava, vaan kaikesta stressistä, jota hän oli viime aikoina kokenut. Hän hieroi tiedostamatta vatsaansa. Juuri silloin Pinja käveli keittiöön.

”Huomenta”, sisko sanoi vilkaisematta Pauliinaan. Pauliina oli kuitenkin yllättynyt; viimeisten päivien aikana Pinja ei ollut puhua pukahtanutkaan. Yksikin hänelle lausuttu sana Pinjan suusta oli siis edistystä.

”Huomenta vain itsellesikin.”

Pinja kaatoi itselleen muroja ja istui Pauliinan viereen syömään. Hetken aikaa he söivät hiljaisuuden vallitessa. Sitten Pinja rykäisi.

”Minä, tuota…” hän aloitti kankeasti ja pyyhkäisi maitotilkan suupielestään hihaansa. ”Haluaisitko tulla kanssani kirkkoon?”

”En. Kyllä sinä sen tiedät.”

”Ei siitä mitään viikottaista tapaa tarvitse tehdä. Mutta minusta olisi mukavaa, jos tulisit.”

”Miksi?”

”Minä haluan pyytää anteeksi. Että olin niin tyly. Ja haluaisin viettää sinun kanssasi aikaa, vaihtelun vuoksi minun maailmassani. Ehkä näyttää, ettei se kirkossa käynti pelkästään hihhulointia ole.”

”En minä väitä, että se olisi pelkkää hihhulointia”, Pauliina sanoi nolona. ”Kai minä sitten voin tulla.”

”Hienoa”, Pinja sanoi hymyillen leveästi. ”Mennään vaikka jo tänä sunnuntaina.”

”Mennään vaan”, Pauliina myöntyi, vaikka ajattelikin kauhuissaan tulevaa aivan liian aikaista herätystä.

Hän kuitenkin piti lupauksensa. Hän oli kuin olikin saanut itsensä kammettua ylös sängystä herätyskellon soidessa, eikä Pinjan ollut tarvinnut hoputtaa häntä aamutoimiensa aikana kuin kerran. Pian he olivatkin jo kirkolla, jossa oli ajankohtaan nähden yllättävän paljon ihmisiä. He olivat ylivoimaisesti nuorimmat paikalla, suurin osa messuun osallistujista oli jo keski-iän ylittäneitä. Ellei Pinja olisi näyttänyt niin iloiselta, Pauliina olisi varmaan kääntnyt takaisin.

Messu ei oikein tehnyt Pauliinaan vaikutusta, mutta Pinja kuunteli hartaasti ja huolella. Saarnaava mies oli ilmeisesti pastori Harju, josta Pinja piti niin kovasti. Ei sillä, miehessä oli karismaa ja hän osasi puhua hyvin, mutta se, mistä hän saarnasi, ärsytti Pauliinaa. Jumala on läsnä siellä ja enkelit ovat läsnä täällä ja lässyn lässyn lää. Uskoiko Pinja oikeasti tällaisiin juttuihin? Että oli olemassa joku näkymätön ukko ja lauma hänen näkymättömiä apureitaan, jotka vahtasivat jokaisen simin jokaista liikettä?

Lopulta, aivan liian pitkältä tuntuneen ajan kuluttua laulettiin viimeinen virsi, ja messu päättyi. Pauliina oli jo menossa kohti ulko-ovea, mutta Pinja tarttui häntä kädestä. ”Odota. Mennään tapaamaan pastori Harjua.”

”Miksi?”

”Olen puhunut sinusta hänelle paljon, ja hän haluaisi kovasti tavata sinut.”

Pauliina huokaisi syvään ja pyöräytti silmiään. ”Toivottavasti et ole haukkunut minua aivan kamalasti.”

”En tietenkään. Tule, hän odottaa meitä tuolla edessä.”

”Pastori Harju, tässä on siskoni Pauliina, se josta olen kertonut”, Pinja esitteli Pauliinan vaalealle miehelle. Pastori Harju katsoi Pauliinaa tavalla, josta tämä ei pitänyt ollenkaan. Miehen katseessa välähti jotain ahnasta, jonka hän nopeasti peitti. ”Hauska tutustua”, pastori sanoi ja ojensi kätensä. Pauliina tarttui siihen epäröiden. Hän ei voinut vastata rehellisesti pastorin tervehdykseen.

”Minusta on sääli, että kaltaisesi nuori ihminen ei ole vielä löytänyt valoa”, pastori sanoi. ”Mutta onneksi sinulla on sisaresi johdattamassa sinua oikealle polulle. Toivottavasti tapaamme täällä jatkossa useammin, se olisi minulle ilo.”

”Öh”, Pauliina sai suustaan. ”Katsotaan nyt.”

”Kuulin, että olit vastikään raskaan päätöksen edessä.”

Pauliina uskoi tietävänsä, mistä pastori Harju puhui. Hän oli vihainen Pinjalle siitä, että tämä oli levitellyt hänen asioitaan ulkopuolisille.

”Jos haluat, voit puhua siitä kanssani”, pastori Harju sanoi. ”Koska tahansa. Autan sinua etsimään yhteyden Jumalaan ja saamaan syntisi anteeksi.”

”Kiitoksia vain kovasti”, Pauliina totesi hieman äreissään.

Hän vilkuili Pinjaa vihjailevasti. Tämä vaihtoi pastorin kanssa vielä muutaman sanan, ennen kuin he lopulta pääsivät lähtemään kirkosta. Pauliina tunsi niskassaan pastorin tuijotuksen. Häntä kylmäsi.

”Herranjumala, miten creepy äijä”, Pauliina huoahti, kun he lopulta olivat ulkona raittiissa ilmassa. ”Mitä sinä oikein näet hänessä?”

”Ei hän ole creepy”, Pinja sanoi vihaisesti. ”Hän on ainoa, joka välittää, mitä meille kuuluu! Onko sinun pakko olla aina tuollainen?”

”Millainen? Jokaisen täysjärkisen mielestä tuossa miehessä on jotain selkäpiitä karmivaa.”

”Väitätkö, etten minä ole täysjärkinen?” Pinja kivahti.

”No väitän!”

”Pauliina, kuuntele. Pastori Harjuun jos kehen kannattaa luottaa. Hän on tärkeämpi sim tässä maailmassa kuin uskotkaan.”

”Häh? Mitä sinä oikein selität?”

Pinja puri huultaan. Hän oli jo paljastanut liikaa. ”Tarkoitan… Luota minuun. Äh, unohda. Mutta yritä tutustua pastoriin paremmin, ehkä onnistut jopa pitämään hänestä.”

”Hm. En lupaa mitään.”

Kotimatka oli vaitonainen, ja kotiin päästyään Pauliina linnoittautui tietokoneen ääreen. Hän ei ollut odottanut näkevänsä näytöllä ilmoituksia uusista viesteistä, mutta hänen yllätyksekseen niin olikin käynyt. Ja vieläkin yllättävämpää oli, että viestin lähettäjä oli jorz.

<<jorz97: moi, sori kauheesti et oon ollu vähä hiljanen. mul on ollu vähän rankkaa täs viime aikoina.>>

<<paulihq: nii varmaa>>

<<jorz97: mä ymmärrän kyl et oot vihanen. mut ukki kuoli just sinä iltana ku meil oli se tapaaminen, sen takii oon ollu vähän maassa.>>

Sukulaisen kuolema on maailman kulunein tekosyy, Pauliina mietti ärsyyntyneenä. Toisaalta sellaistakin toki kävi. Pitäisikö tässä nyt sitten leppyä vai ei?

<<jorz97: mut hei, jos koitettais uusiks joku päivä? mä lupaan ilmestyä paikalle tällä kertaa.>>

<<paulihq: en oo varma. pitää miettiä.>>

<<jorz97: oikeesti, oon tosi pahoillani. anna anteeks.>>

Pauliina huokaisi. Toisaalta, hänellä oli ehkä ollut ihan pikkiriikkinen ikävä jorzia, vaikka olikin kovasti vakuutellut itselleen päässeensä tästä jo yli… Toisaalta hän oli aivan tyytyväinen elämäänsä juuri tällaisena kuin se oli. Mutta nyt kun jorz kerrankin otti häneen itse yhteyttä vapaaehtoisesti…

<<paulihq: no fine. mutta lupaatki ilmestyä paikalle, sillä kolmatta tilaisuutta en anna.>>

He sopivat tapaamisen seuraavalle viikonlopulle, ja Pauliina sammutti koneen. Petri kulki hänen ohitseen ja huomasi hänen tahattoman, leveän hymynsä.

”Miksikäs sinä nyt noin virnistelet?” hän kysyi huvittuneena.

”Äh, en miksikään. Ole hiljaa.”

*** *** *** *** ***

Tapaamispaikaksi sovittiin sama puisto kuin edelliselläkin kerralla. Pauliina oli paikalla viisitoista minuuttia etuajassa. Hän yritti olla vilkuilematta kelloa koko ajan. Jostain syystä hän oli hermostunut tästä tapaamiskerrasta enemmän kuin aiemmasta, mutta hän yritti sivuuttaa epämiellyttävän tunteen. Kaikki menisi tällä kertaa varmasti ihan hyvin, kunhan jorz vain ensin saapuisi paikalle. Odottaminen hermostutti Pauliinaa. Hän nakersi kynsiään ja hätkähti joka kerta nähdessään noin suunnilleen hänen ikäisensä pojan saapuvan puistoon vain pettyäkseen heti seuraavalla hetkellä, kun nämä suuntasivatkin tuttujensa luokse.

Tapaamisaika lähestyi ja lopulta löi. Minuutin yli Pauliina oli jo äreissään, vaikka tiesikin hyvin, ettei sellaista myöhästymistä edes laskettaisi myöhästymiseksi. Häntä vain salaa pelotti, että jorz tekisi jälleen oharit. Siitä hän suuttuisi toden teolla. Jorz oli kuitenkin itse ottanut Pauliinaan yhteyttä ja ehdottanut uutta tapaamista, eihän hän silloin tekisi ohareita? Eihän? Pauliina toisteli mielessään. Toisaalta jorz vaikutti niin omituiselta tapaukselta, ettei siitä koskaan tiennyt.

Pauliina istui penkille odottamaan. Hän sulki silmänsä ja nuuhki raikasta yöilmaa rauhoittuakseen. Hän oli niin keskittynyt, ettei huomannut viereensä istuutunutta hahmoa, ennen kuin tämä puhui hänelle.

”Iltaa, Pauliina. Odotatko jotakuta?”

Pauliina avasi silmänsä ja näki hämmästyksekseen pastori Harjun.

”Yhtä kaveria vain. Mitä sinä teet täällä?”

”Minulla on tapana käydä iltaisin kävelyllä virkistämässä mieltäni. Luonto tarjoaa myös sielullista energiaa ja yhteyden Luojan kanssa, vaikka sinua nämä asiat eivät taida kovinkaan paljon kiinnostaa.”

”Eipä oikeastaan. Vaikka onhan täällä puistossa toki kaunista.”

”Kuka se sinun kaverisi muuten on, jota odotat? Ei kai vain nuori nettituttu?” pastori kysäisi. Pauliina näki huolen paistavan hänen ilmeestään ja tuli itsekin levottomaksi.

”Miten niin? Miksi kysyt?”

”Todistin tänne tullessani hirveää näkyä”, pastori sanoi. ”Teini-ikäinen poika, ehkä hieman sinua vanhempi, oli ajanut mopollaan henkilöauton kylkeen ja saanut kuolettavia vammoja iskeydyttyään maahan. Iltapäivälehden toimittaja on ehtinyt kirjoittaa turmasta jo lyhyen jutunkin, jossa kerrottiin pojan lähteneen tapaamaan nettituttuaan. Saattaa tietenkin olla sattumaakin, ja sinun kannaltasi toivon niin, mutta ajattelin varmuuden vuoksi kertoa…”

”Minkä näköinen poika oli?” Pauliina kysyi. Hänen sisintään kylmäsi. Jorz oli sanonut hänelle tulevansa puistoon mopollaan.

”En valitettavasti nähnyt häntä kovin tarkkaan. Erotin hänen vaatteistaan sen, että hänellä oli nahkatakki, farkut ja valkoinen vyö.”

Juuri sellaisiksi jorz oli kuvaillut vaatteitaan, jotta Pauliina tunnistaisi hänet.

Pastori sanoi vielä jotain muuta, mutta Pauliina ei enää kuullut sitä. Jorz oli kuollut. Jorz oli poissa. He eivät koskaan tutustuisi toisiinsa. Puisto muuttui yhtäkkiä kalseaksi, penkki hohkasi kylmyyttä housujen läpi Pauliinan takamukseen.

”Lapsi rakas, oletko kunnossa?” pastori kysyi huolestuneena. Pauliina ei kyennyt vastaamaan heti. Hänen kurkussaan oli pala, ja kun hän yritti puhua, kyyneleet tulvivat hänen silmiinsä. Märät, kuumat kyyneleet. Kohta ne olivat kastelleet hänen poskensa.

”Hän taisi olla se kaveri, jota odotit?” pastori kysyi murheellisena. Pauliina nyökkäsi ja piti katseensa maassa.

”Olen pahoillani puolestasi. Jos haluat, voimme mennä kirkolle. Saisit surra rauhassa ja puhua siitä, jos sinun tekee mieli.”

”En minä edes tuntenut häntä kunnolla”, Pauliina tiuskaisi ja kuivasi kasvojaan kämmenselkään.

”Ei sinun tietenkään ole pakko, ellet halua. Kunhan tiedät, että olen käytettävissäsi.”

Pastori alkoi tehdä lähteä. Pauliina empi ohikiitävän hetken verran.

”Odota. Voisin… Voisin minä ehkä tulla rauhoittumaan hetkeksi. En viitsi vielä kotiinkaan mennä.”

”Ymmärrän. Sitten sinun pitäisi selittää kaikki myös perheellesi. Odota hetki, minä tilaan meille taksin.”

Pauliina totteli. Ei hänellä olisi ollut voimiakaan lähteä liikkeelle. Lopulta pastori ojensi hänelle kätensä ja kuljetti hänet tien vierellä odottavan taksin luo. Pauliina kömpi takapenkille ja pastori eteen kuljettajan viereen, ja sitten he olivatkin jo matkalla kohti kirkkoa.

Oli omituista nähdä uljas vanha kirkkorakennus yön hämärässä autiona, ilman messukansaa tai ikoneja ihailevia turisteja. Pastori sytytti valot ja ohjasi Pauliinan istumaan kirkkopenkille.

”Haluatko juotavaa? Itkiessä tulee usein jano”, pastori sanoi.

”En minä itkenyt”, Pauliina ärähti, mutta pastori oli jo mennyt menojaan ja palasi hetken kuluttua vesilasin kanssa. Hän antoi sen Pauliinalle ja istui sitten tytön viereen, hieman liian lähelle jotta se olisi tuntunut Pauliinasta mukavalta.

”Kerro, miltä sinusta nyt tuntuu”, pastori sanoi. Pauliina hörppi vettään hiljaisena.

”Minusta tuntuu kurjalta. Se on kai itsestään selvää. Vaikka jorz olikin vain nettikaveri, niin hänestä oli ehtinyt tuttavuutemme aikana tulla minulle tärkeä. Taisin olla jopa hieman ihastunut häneen jossain vaiheessa”, Pauliina tunnusti. Häntä alkoi yhtäkkiä kovasti unettaa, eikä hän pystynyt kontrolloimaan suutaan. ”Tai siis, ainakin hän oli kivempi kuin Armas, joka on aika pehmo, eikä kovin jännittävä, ja joka unohti ehkäisynkin ja jonka vuoksi sitten tulin raskaaksi, kun me – mitä…?”

Pastori oli yhtäkkiä aivan hänessä kiinni. Miehen silmistä oli kadonnut kaikki lämpö. Tämä tuijotti Pauliinaa ahnaasti.

”Mitä sinä oikein teet? Mene pois!”

Viimeinen asia, jonka Pauliina muisti ennen pimeyteen vajoamista, olivat pastorin tulta leiskuvat silmät ja jäänkalsea ääni:

”Sinun olisi parempi alkaa katua syntejäsi viimeistään nyt.”

*** *** *** *** ***