28. Roihuavat tunteet

Olenkin odotuttanut teitä huolella osan kanssa. No, nyt se on viimein täällä. Tässä osassa tytöt ovatkin sitten isossa roolissa :D Ensi osassa kaikki lapset ovat teinejä, ja todennäköisesti sen - tai viimeistään sitä seuraavan - osan jälkeen onkin luvassa perijä-äänestys! Jee.
Rakastan Joelin uutta tukkaa ah ♥

Ai niin, ellette ole lukeneet Elena ja Olivia -ekstraa niin tehkää se tässä samalla!

Mutta olkaa hyvät.

Kertausta edellisistä osista:
Joel, nykyisin soolouraa tekevä rokkari, sairastui maksakirroosiin ja joutui lopettamaan juomisen kokonaan. Hän ja Jenni erosivat juomisongelman vuoksi, ja koska ei saanut houkuteltua lapsia muuttamaan kanssaan, Jenni jäi vielä toistaiseksi asumaan Pohjasoille pitääkseen silmällä sekä lapsia että Joelia. Joelilla on lämpimiä tunteita Susanna Ala-Tuuhelaa (LC Ala-Tuuhela) kohtaan, mutta nainen on onnellisesti naimisissa.
Joelin poika Petri on onneton, koska isä on pois kotoa paljon työnsä vuoksi. Hän kuitenkin ystävystyi luokkalaisensa Armaksen kanssa ja pui tämän kanssa huoliaan.
Joelia ja Torantesia vuosia stalkannut Saila-Tiina ilmestyi Pohjasoiden ovelle, ja Joel käski tämän painua tiehensä. Nainen murtui, ja Joel lohdutti tätä. Kaikki vaikutti olevan hyvin, mutta seuraavan päivän lehdessä oli naisen kuolinilmoitus.

*** *** *** *** ***

Saila-Tiina oli ollut ärsyttävä ja omituinen ahdistelija. Silti Joel tunsi olonsa kurjaksi luettuaan kuolinilmoituksen. Häntä pisti myös syyllisyys, vaikka tiesi, ettei se ollut hänen vikansa. Mitä hän olisi voinut tehdä?

Olisit voinut olla suopeampi. Hänelläkin on perhe ja ystäviä, jotka kaipaavat häntä… Toivottavasti tunnet olosi nyt mahtavaksi. Saatanan idiootti.

Tällaisia asioita hänen alitajuntansa hänelle puhui, ja ne voimistuivat kaiken aikaa. Joel uskoi tulevansa hulluksi, ellei keksisi, miten pääsisi niistä eroon. 

Mutta miten ihmeessä se onnistuisi, kun ainoa keino, jonka hän tiesi, oli häneltä kielletty? Jos tiedossa olisi edes kiertue tai keikkoja, ajatukset saisi keskitettyä niihin. Mutta hänen olisi ensin saatava aikaiseksi uutta materiaalia. Uusia biisejä. Fanit olivat odottaneet niitä jo nyt liian kauan. Luovuus vain tuntui olevan tukossa. Hänestä ei irronnut yhtikäs mitään. Runosuoni oli yhtä tyhjä kuin nielu. 

Jenni tarkoitti hyvää. Kyllä Joel sen tiesi. Mutta hänen haukankatseensa ärsytti. Eivätkä he olleet oikeasti eronnut pariskunta, jos kerran asuivat saman katon alla. Jenni saisi suksia kyllä kuuseen, helvetti vie.

Tai no. Oli ihan kivaa, kun joku piti huolta.

Mutta oli hän jo aikuinen mies. Ei hän lastenvahtia tarvinnut, vaan kumppanin. Eikä Jenni ollut sellainen enää. 

Esaias soitti hänelle tätä nykyä vain harvoin. No, eipä hänkään ollut muistanut pitää yhteyttä pikkuveljeensä. Tämä asui tätä nykyä niin kaukana. Oli hän Joelille joskus lähettänyt kuvan perheestään, ainakin näin Joel hämärästi muisteli.

Nyt hän kuitenkin pitkästä aikaa kuuli Esan äänen, koska sattui olemaan puhelimen ääressä oikeaan aikaan.

”Sinun pitäisi tulla käymään täällä joskus”, Esaias sanoi miljoonannen kerran. ”Ota lapset mukaan. Olisi mukavaa, jos Helena saisi tutustua serkkuihinsa. Ja Maija sinun pitää tavata! Hän on upea.”

”No… Katsotaan nyt. Tässä on vähän kaikkea. Ja ovat nuo muksut vielä aika nuoria.”

”Sanot aina noin. Heille tekee ihan hyvää nähdä maailmaa.” 

Puhelu päättyi jälleen kerran kuin seinään – kun Joel vain halusi päästä Esaiaksesta eroon. Olisihan matkustaminen ihan kivaa, mutta hän ei jaksanut sitä säätöä. Työn puolesta sai matkustaa ihan riittävästi. Ja sitten olisivat lapset, jotka kuitenkin voivat pahoin tai vinkuvat tylsyyttä tai laskevat alleen… Ei kiitos. 

”Isi, missä meidän Raamattu on?”

Mistä ihmeestä Pinja tuohon ilmestyi? Joel mietti. Tyttö liikkui kuin aave.

”En minä tiedä. Kirjahyllyssä kai. Miksi?”

”Yhteen uskonnontehtävään vain”, Pinja mutisi ja katosi olohuoneeseen. Joel pyöräytti silmiään.

”Jaahas. Älä kerro sitten.” 

Hän päätti soittaa Susannalle. Ihan muuten vaan. Ei hänellä mitään erityistä asiaa ollut, mutta naisen äänen kuuleminen piristi aina. Kyllä hän pystyi esittämään, että tahtoi jutella vain ystävämielessä. Ja vaikka pieni flirtti kuultaisikin hänen äänessään, Susanna ei huomioisi sitä. Yksinkertaista. 

Kun Pinja oli varma, ettei isä nähnyt, hän polvistui kirjahyllyn eteen alimmalle hyllylle ja etsi Raamattua kirjojen seasta. Kyllä, hän tarvitsi kirjaa uskonnontehtävään, mutta tehtävä oli palautettu edellisellä viikolla. Nyt hän tahtoi kirjan ihan muista syistä.

”Noh, löytyihän se”, hän huokaisi viimein puhalsi hieman pölyä pois kansilta ja meni kirjan kanssa sohvalle. 

Raamattu oli kirjoitettu vaikealla kielellä ja sisälsi toinen toistaan oudompia sanoja, mutta Pinja, jota opettajat olivat kilpaa kehuneet ikäisekseen poikkeuksellisen älykkääksi, oppi ne nopeasti. Olihan hän oppinut lukemaankin neljän vanhana. Häntä kiinnostivat tarinat, joissa ihmiset elivät yli kuusisataavuotiaiksi, tekivät ihmetekoja ja vaelsivat Luvattua maata etsien. Ja heppu nimeltä Jeesus, joka oli hyvä ihminen mutta joka tapettiin raa’alla tavalla. Joskus Pinja näki jopa unia, joissa hän oli vankina luolassa, jonka edessä oli suuri, pyöreä kivi. 

”Minun kai pitäisi elää noin, jos haluan päästä taivaaseen”, Pinja mietti lukiessaan laupiaasta samarialaisesta, joka oli yksi hänen suosikkikertomuksistaan. Asia, jota hän ei vielä täysin ymmärtänyt, oli se, olivatko Raamatun kertomukset totta vai satua. Tietenkään ihmiset eivät oikeasti voineet elää yli kuusisataavuotiaiksi, mutta ehkä ne olivat pohjimmiltaan totta, ja ne olivat vain aikojen saatossa paisuneet epätodellisiksi. 

Pauliina oli juuri palannut kaverinsa luota ja näki Pinjan jälleen kerran lukemassa sitä kuolettavan tylsää uskonnonkirjaa.

”Miten sinä oikein jaksat”, hän puuskahti. ”Sitä paitsi tuo on täyttä huijausta. En tajua sinua. Olet outo.”

Hän pyyhälsi portaisiin. Hänellä oli kiire tietokoneelle. Toivottavasti häntä ei haittaa, vaikka olen vähän myöhässä. Mutta mitä jos hän on jo lähtenyt? Ei, hän odottaa kyllä. 

Yläkerrassa Petrin kaveri tuli häntä vastaan ja vilkutti. Pauliina väläytti hänelle hymyn.

”Moi Armas!”

Vaikka Armas oli Petrin kaveri, ja puhui lähinnä poikien jutuista, oli Pauliinakin vähitellen tehnyt tuttavuutta hänen kanssaan. Armas vaikutti ihan kivalta. Pojaksi. Tai no joo, ylipäätään. Pauliina mietti, pitäisikö pyytää tätä poikaystäväksi. Yksi hänen luokkalaisensa tyttö leuhki aina suureen ääneen sillä, kuinka hänellä olikin jo poikaystävä, eikä Pauliina halunnut jäädä kakkoseksi sille ääliölle. 

Sitten hän kuitenkin muisti, mitä oli tullut tekemään. Ehtii sitä ehdottaa myöhemminkin. Jos viitsii.

Hän avasi koneen, klikkasi keskusteluohjelman auki ja huomasi helpotuksekseen, että se eräs oli yhä paikalla. Pikapikaa Pauliina kirjoitti hänelle viestin:

<<paulihq: moi sori ihan sikan et oon myöhäs!!>>

Hän jäi kynsiä pureskellen odottamaan vastausta. 

<<jorz97: ei se mitää (; tein voileipiä ku odottelin sua>>

Pauliina huokaisi helpotuksesta. Sitten hän jatkoi juttua. Tätä hän oli koko pitkän ja tylsän koulupäivän odottanut.

Hän oli tutustunut jorz97-nimimerkillä kirjoittelevaan tyyppiin yhdellä hevosfoorumilla, jota hänen ystävänsä oli suositellut kokeilemaan. Pauliina ei oikeastaan tiennyt tästä mitään eikä ollut koskaan nähnyt kuvia tästä, mutta hän pystyi mielessään kuvittelemaan, millainen jorz97 oli. Jorz oli hieman häntä vanhempi, yläasteikäinen poika, joka tykkäsi myös hevosista, eihän hän muuten olisi hevosfoorumilla liikuskellut. Jorzilla oli ruskeat hiukset ja rennot vaatteet. Jorz oli luotettava ja kuunteli aina, kun Pauliinalla oli murheita. 

<<paulihq: kuulostaa hyvältä!! meil oli koulus jotai pahaa kalaa, inhoon kaikkee sellast! ja kumiperunoita, yäks>>

Jorzin kanssa oli helppo jutella. Aivan kaikesta.

*** *** *** *** ***

Klaus oli niin herttaisen näköinen nukkuessaan. Susannan suupielet levisivät automaattisesti leveään hymyyn, kun hän katseli miestään. Hän oli tehnyt oikean valinnan. Klaus piti häntä hyvänä joka päivä ja jaksoi kertoa hänelle, kuinka kaunis ja luova ja älykäs hän oli. Ja heillä oli mitä suloisin poika, Ahti. Pojasta puheen ollen, tästä ei ollut kuulunut pihaustakaan moneen minuuttiin, olikohan se pikkuinen nukahtanut jonnekin nurkkaan vai taas tekemässä tuhojaan…

”Vai että tänne sinä olet mönkinyt”, Susanna nauroi löydettyään viimein poikansa. Hän koppasi Ahdin syliinsä ja juoksutti sormiaan pojan kainaloissa, mikä sai Ahdin kihertämään. ”No niin, ehkä meidän olisi hyvä rauhoittua ja panna sinut yöpuulle, vai mitä sanot?” Vastaukseksi hän sai vain naurua ja epämääräistä jokellusta. ”Puhumaankin sinut voisi opettaa, jotta pystymme kommunikoimaan keskenämme…” 

Kun Ahti oli viimein saatu sänkyynsä ja tämä oli jopa ummistanut silmänsä sen näköisenä, että nukahtaisi kohta, Susanna uskaltautui livahtamaan parvekkeelle haukkaamaan happea. Yö oli miellyttävän leuto, ja Susanna hengitti raikasta ilmaa syvälle keuhkoihinsa. Ajatuksissaan hän pani kätensä housujensa taskuun ja tunsi siellä jotain outoa. Hän veti kätensä pois ja näki pitelevänsä tupakka-askia. Susanna itse ei ollut ikinä edes maistanut tupakkaa, joten hänen piti miettiä jonkin aikaa, miten ihmeessä se oli hänen taskuunsa eksynyt. Mutta lopulta hän tuli siihen tulokseen, että sen oli pakko olla Joelin. Tiedä sitten, miksi se löytyi hänen taskustaan. 

Joel. Aihe, jota hän ei ajatellut, ellei ollut ihan pakko. Nyt hän ei voinut kuitenkaan estää ajatuksiaan tulvimasta mieleen.

Joel oli hänelle niin epäsopiva mies kuin vain voi olla. Tämä oli epävakaa, alkoholiin taipuva, ailahtelevainen taiteilija. Miksi Susanna sitten joka kerran miestä ajatellessaan tunsi kaipuun kivistävän rintaansa? Hän otti askista yhden savukkeen ja nuuhki sitä. Tuoksui aivan Joelilta. Ehkä se myös maistuisi Joelilta? Edes vähän? 

Savu tunkeutui keuhkoihin ja sai Susannan yskimään hervottomasti.

”Ei tällaista voi polttaa!” hän henkäisi ja tallasi savukkeen. Eikä se sitä paitsi edes maistunut Joelilta. Ainoastaan pahalta.

Mitä ihmettä hänen pitäisi tehdä? Hän ei halunnut nähdä Joelia mutta samalla halusi. Hän tahtoi pysyä tämän kanssa pelkkänä ystävänä, mutta samalla kaataa sänkyyn eikä ikinä päästää ylös. 

”Kulta? Mitä sinä täällä ulkona teet?”

Klaus oli herännyt ja ilmestynyt hänen taakseen. Susanna säpsähti hänen yhtäkkistä ilmestymistään. Klaus kurtisti kulmiaan.

”Mikä täällä haisee? Poltatko sinä tupakkaa?”

”En… Se vain löytyi taskusta, joten oli pakko maistaa. En kyllä tee sitä enää ikinä.”

”Hyvä. Koska en halua, että tuoksusi peittyy pahan katkun alle.” 

Klaus syleili vaimoaan, ja Susanna nautti hänen kosketuksestaan. Se oli pehmeä ja samalla voimakas, jotain mistä hän oli koko ikänsä unelmoinut. Vaihtoon lähteminen oli ollut hänen elämänsä paras päätös, ehdottomasti.

Hän keskittyi ankarasti, jottei antaisi itsensä kuvitella Joelia Klausin tilalla. Klaus. Klaus. Ei Joel. Ei se ärsyttävän aikaansaamaton, typerästi hihittelevien fanien ympäröimä, hemmetin musikaalinen, hemmetin lahjakas, hemmetin hyvännäköinen – 

”Minua väsyttää ja palelee. Olen ollut täällä ulkona jo aika pitkään”, Susanna sanoi nopeasti ennen kuin ehti ajatella enempää. ”Mennään nukkumaan. Ahti herää kuitenkin taas keskellä yötä, joten parempi meille, jos ehdimme nukkua edes vähän ennen sitä.”

”Olet oikeassa”, Klaus sanoi. Sitten hän koppasi Susannan syliinsä ja sai naisen kiljahtamaan. ”Sallinet, jos annan sinun matkustaa vahvoilla käsivarsillani?”

Susanna ei voinut olla nauramatta. ”No, jos välttämättä haluat. Mutta varo vaan, tämä ei ole ihan helppo nakki!”

”Sehän nähdään.”

*** *** *** *** ***

Joel vaelsi kohti studiota, viime kerrasta olikin vierähtänyt jo aikaa. Nyt hänellä oli paitsi ideoita myös intoa. Pamppulatkin olisivat kuulemma paikalla, ja heillä oli Joelille omien sanojen mukaansa ”yllätys, jota et tulisi koskaan unohtamaan”. Ties mitä se sitten oli. Rekka täynnä vanhoja kitaroita? Haaremin verran hyvännäköisiä bändäriblondeja, jotka tahtoivat vain ja ainoastaan sitä ilman sitoumuksia? Jostain syystä Joelia epäilyttivät molemman vaihtoehdot. Oli siis raahauduttava paikan päälle katsomaan. 

”No niin, täällä ollaan!” Joel huhuili. Hän sai kuitenkin huomata olevansa studiolla yksin. Jassoo, tämäkö se yllätys nyt sitten oli? Noh, olisi hän studiolle tullut joka tapauksessa, oli yllätyksiä tai ei. Uudet ideat suorastaan kilpailivat siitä, mikä niistä pääsi ensin nauhalle. Pamppulat antoivat selvästi odottaa itseään, joten ihan hyvin Joel voisi aloittaa itsekseen. Hän tarttuikin kitaraansa ja luonnosteli ensimmäistä kappaletta. Siihen tulisi paljon säröjä, yksinkertainen, tarttuva riffi ja sen vastapainoksi erittäin mutkikas soolo. 

”Tuohan kuulosti ihan valmiilta kamalta! Vaikuttavaa.”

Mitä ihmettä tuo ääni teki studiossa?

Joel ei ensin edes uskonut kuulleensa oikein. Kun hän sitten näki puhujan, hän meni sanattomaksi. 

Hänen nuoruutensa idoli seisoi hänen edessään! Kyllä, se oli villi-Joe, ilmielävänä. Vuosikymmenet eivät olleet ruostuttaneet häntä ollenkaan, päinvastoin. Joe näytti täsmälleen samalta kuin silloin, kun Joel oli nähnyt hänet lavalla ollessaan itse teini-ikäinen. 

Kun Joel sai puhekykynsä takaisin, hän onnistui takeltelemaan:

”Tuotaa… Kiitos. Pitää sitä kyllä vähän miksata…”

Sitten myös Pamppulat saapuivat paikalle.

”Yllätys! Joel, saanko esitellä villi-Joen Vihreästä Päivästä. Me heitimme hänelle idean teistä tekemässä yhteisbiisiä, ja hän suostui oikopäätä. Tarvitseeko sinulta vielä erikseen kysyä?”

”Ei, ei tietenkään! Juu, tehdään vaan.”

”Loistavaa!” Joe huudahti. ”Tykkään soundistasi, etenkin nyt kun rupesit soolouralle. Meinaan, oli Toranteskin hyvä, mutta nyt saat äänesi paremmin kuuluviin. Minulla onkin muutamia ideoita biisiä varten, kuuntele ja kerro ihmeessä, mitä mieltä olet.” 

Kuin ympyrä olisi sulkeutunut. Syy, jonka vuoksi hän oli alun perinkin ruvennut musiikkia tekemään, oli palannut hänen luokseen. Hän palasi hetkeksi juurilleen, pop-punkin pariin. Tästä biisistä tulisi Harhan lisäksi yksi hänen uransa parhaista. Jos ei fanien, niin ainakin hänen itsensä mielestä. Ja se oli kaikkein tärkeintä.

*** *** *** *** ***

 ”Mitä sinä oikein teet? On minun vuoroni päästä koneelle”, Pauliina marmatti. Pinja vain tuhahti vastaukseksi. Pauliina yritti töniä häntä pois.

”Minun vuoro! Olet ollut siinä ikuisuuden!”

”Minä vasta aloitin! Ja minun pitää tehdä tätä koulujuttua, joten häivy!”

”Häivy itse! Minun on pakko päästä!”

”ÄITI! Pauliina ei anna minun tehdä esitelmää!”

”Pauliina, jätä siskosi nyt rauhaan”, Jenni komensi. ”Pääset koneelle sitten hänen jälkeensä. Sinä vietät muutenkin aivan liian paljon aikaa päivässä netissä roikkuen, sinulle tekee ihan hyvää tehdä välillä jotain muuta.”

”Epäreilua! Olette kaikki ihan tyhmiä!” Pauliina karjui ja ryntäsi tiehensä. Jenni huokaisi, Pinja vain pyöritteli silmiään.

”Sillä on joku ihme riippuvuus nettiin. Typerää…”

”Älä puhu siskostasi noin”, Jenni sanoi hajamielisesti. 

Hetken ajan Pauliina harkitsi sulkeutumista omaan huoneeseensa ja oven paiskaamista äänekkään vastalauseen merkiksi, mutta sitten hänen mieleensä juolahti Petri ja tämän tietokone. Ehkä veli antaisi hänen lainata sitä? Jorz oli online, ja Pauliina paloi halusta päästä taas juttelemaan tälle.

Pauliina koputti varovasti. ”Petri? Petrii, mä tulen nyt sisään!” 

Yllättävää kyllä, Petrikin kökötti koneella. Hän ei tosin tehnyt mitään koulujuttuja vaan pelasi jotain tylsännäköistä peliä.

”Petrii, saanko lainata konettasi ihan nopeasti vain?” Pauliina pyysi. Petrin katse ei irronnut ruudulta.

”Mm. Miksi?”

”No kun haluan jutella yhdelle kaverille, eikä sulla näytä olevan parempaa tekemistä kuin pelata jotain ihme jalkapallopeliä. Jalkapallo on tylsää. Joten pliis?”

”Mikset voi soittaa sille kaverille? Mene olkkariin, jos tahdot koneelle.” 

”Ei mulla ole sen numeroa. Pystyn juttelemaan sille vain chatissa.”

”No, se on sitten sun ongelma.”

”Te olette kaikki ihan tyhmiä!” Pauliina huusi. Miksei hänen perheensä voinut nyt kerrankin olla hänen puolellaan? 

Hän katseli hermostuksissaan kelloa. Hänen olisi päästävä nettiin, tai muuten jorz voisi luulla, ettei Pauliina enää välittänyt hänestä. Ehkä hän katoaisi iäksi. Mutta mistä hän taikoisi ylimääräisen koneen tähän hätään?

Ehkä Armas voisi lainata hänelle konetta. Kehtaisikohan hän kysyä? Ihan vähäksi aikaa edes? 

”Petri, mikä on sen Armaksen puhelinnumero?”

Petri luetteli numerot katse tiukasti ruudulla juoksentelevissa pikselipelaajissa eikä tajunnut kysyä, mihin Pauliina sitä oikein tarvitsi.

”Kiitos”, Pauliina huikkasi ja juoksi puhelimeen. 

Armas oli vähän ihmeissään pyynnöstä, mutta antoi kuin antoikin Pauliinalle luvan tulla käyttämään konettaan. Pauliina ei ollut koskaan käynyt Armaksen kotona eikä ollut ensin varma, miten sinne käveltiin – hän ei todellakaan pyytäisi kyytiä äidiltä, joka oli ollut niin ärsyttävä, ja isä oli taas jossain soittamassa kitaraa – mutta onnekseen hän ei eksynyt kertaakaan. Talo näytti pieneltä, ja Pauliinaa ihmetytti, miten ihmeessä Armas äiteineen oikein mahtui asumaan siellä. 

”Ai, löysitkin jo perille”, Armas totesi, kun Pauliina soitti ovikelloa. Hän ohjasi tytön sisään. ”Tuossa meidän kone nyt on. Voit käyttää sitä. Äiti tarvitsee sitä vasta illalla, hän katsoo aina sähköposteja töiden jälkeen.”

”Okei, no en mä tätä niin kauan käytä”, Pauliina vastasi ja avasi chattiohjelman. Jorz oli yhä paikalla, hyvä. Armas kuikuili hänen olkansa yli, mutta Pauliina huomasi sen.

”Anteeksi”, Armas sanoi punastuen ja meni katsomaan televisiota. 

Pauliina tunsi olonsa epämukavaksi vieraassa ympäristössä vieraalla koneella. Ihan kuin hän olisi kutsumaton vieras. Noin vain hyökännyt puolitutun kotiin. Jorzin ensimmäinen viesti sai hänet kuitenkin hymyilemään ja hän vastasi. Jorz kyseli kuulumisia, ja Pauliina vastasi rehellisesti:

<<paulihq: no mun sisko valtas meiän koneen ni mun piti tulla yhen kaverin luo :P muutenki porukat on ihan syvältä -.->>

<<jorz97: ai jaa. miks?>>

<<paulihq: noku äiti on aina siskon puolella ku me riidellään, veli pelaa päivät pitkät sen jotai ihme pelejä ja sit mulle valitetaan ku juttelen sun kaa netissä ehkä tunnin, ja iskä on aina jossain keikalla tai kiertueella tai missälie ja se on muutenki niiin nolo>>

<<jorz97: ai jaa? onks sun faija sit joku julkkis vai?>> 

Pauliina puri huultaan. Äiti oli häntä aikoinaan valistanut internetin vaaroista ja siitä, että missään nimessä hän ei saisi kertoa tuntemattomille oikeaa nimeään, osoitettaan, puhelinnumeroaan tai perheenjäsentensä nimiä. Etenkään isän. Koska siitä joutuisi helposti hankaluuksiin, jos nettituttavat eivät osoittaudukaan niiksi, joiksi heidät on kuvitellut. Isän nimen jos kertoi, niin internetin sekopäät saattoivat onkia yhteystiedot jostain aivan liian helposti.

Mutta jorz ei ollut mikään sekopää. Ja Pauliinaa suututti niin, että hänen teki mieli avautua jollekulle. Eikä hänellä ollut muita kuin jorz. Ja jos hän kiertelisi ja kaartelisi sopivasti, ei hänen tarvitsisi kertoa isän nimeä. 

<<paulihq: joo, se soittaa rokkia. ja laulaa. sillä oli ennen bändi mutta nyt se on soolouralla>>

Sen sanan Pauliina muisti isän selityksistä.

<<jorz97: pitääkö mun arvata, kuka se on?>>

<<paulihq: ei oo pakko. en oikeesti sais kertoo.>>

<<jorz97: eli oikeesti vaa huijaat eikä se oo mikää julkkis? (;>>

Vai luuli jorz hänen huijaavan? Eikö hän muka uskonut Pauliinaa? Typerys!

<<paulihq: hah! en huijaa. kerron ehk joskus.>>

<<jorz97: miten vaa>> 

Keskustelu lopahti siihen. Pauliinalle alkoi tulla niin epämukava olo Armaksen ystvällisyyden hyväksikäytöstä että hän hyvästeli jorzin ja liittyi pojan seuraan television ääreen.

”Mitä täältä tulee?” hän kysyi. ”Ei kai vaan jalkapalloa?”

Yllätyksekseen hän huomasi Armaksen katselevan Valle Valperin seikkailuja.

”Hei, tää on mun lempiohjelma! Mä en tiennyt, että säkin tykkäät tästä. Petri ei tykkää ollenkaan.”

”Joo, Petri tykkää aika harvoista samoista asioista kuin minä”, Armas sanoi. ”Eikä se haittaa, koska on meillä sentään jotain yhteisiä juttuja. Kuten Pallokenttä-pelit. Mutta kiva, jos säkin tykkäät tästä.”

”Me voidaan ruveta kattomaan tätä yhdessä”, Pauliina ehdotti, ja Armas näytti ilahtuneelta.

”Joo, miksei. Sopiihan se.” 

Taas Pauliina tahtoi koneelle, Pinja mietti ärsyyntyneenä selaillessaan nettiä ja etsiessään tietoa graniitista koulutehtäväänsä varten. Käyttäisi aikansa johonkin järkevämpään. Se saa aina kokeista niin huonoja numeroita kun ei ikinä jaksa tehdä läksyjä. Lukisi edes kirjoja.

Hän huomasi ajattelevansa pahoja, joten hän sulki hetkeksi silmänsä. Rakasta lähimmäistäsi ja tee simeille samoin, kun haluaisit heidän tekevän itsellesi. Ei Pauliina nyt niin ärsyttävä ollut… aina. 

Viimein Pinja sai esitelmänsä valmiiksi. Hän tiesi olevansa hyvä koulussa, koska sai esitelmänsä valmiiksi yleensä yhdessä illassa ja niistä tuli samantasoisia tai jopa parempia kuin niiden, jotka pakersivat esitelmiensä parissa monta päivää. Opettajilta hän sai kehuja ja kokeista hyviä numeroita. Kavereita hänellä ei ollut paljoa, mutta ne harvat olivatkin sitten sitä läheisempiä.

Hänestä olisi silti ollut kivempi, jos vanhemmat olisivat olleet hieman kiinnostuneempia hänen asioistaan. 

Hän kaivoi Raamatun vierestä päiväkirjansa – se oli kätevästi raamattuhyllyllä, jonka pölyisyydestä päätellen kyseiseen hyllyyn ei kukaan kajonnut juuri koskaan, mikä tarkoitti päiväkirjan olevan turvassa tirkistelijöiltä.

Oli ihan kiva, että äiti puolusti minua tänään, kun Pauliina halusi koneelle, hän kirjoitti, mutta olisi ollut kivempi, jos hän olisi sen jälkeen vaikka kysynyt, mistä teen esitelmän – tai vaikka ihan, että miten meni koulussa. Hän on muuten alkanut käydä jossain iltaisin. Meillä on silloin lastenvahti, sellainen vanha täti joka ei osaa laittaa ruokaa. Se polttaa ne aina pohjaan. 

Isääkään ei kiinnosta meidän jutut. En ymmärrä, miksi ihmiset ihailevat sitä niin paljon, se on oikeasti aika tylsä. Ja lisäksi se on aina poissa, joko studiolla tai keikalla tai sitten se on puoli vuotta putkeen kiertueella, ja välillä tulee ehkä päiväksi kotiin nukkumaan. Minä olen muuten kuullut, kun se mumisee unissaan. Se tekee sitä melkein joka yö, ja välillä se jopa huutaa. Kuka ihme on Susanna? Ei kai se meidän isotädistä näe unta? Jos näkee, niin se on oudompi kuin kuvittelinkaan.

*** *** *** *** ***

Joel oli hieman yllättynyt Susannan soitosta, sillä hän oli kuvitellut joutuvansa tekemään itse aloitteen. Ei hän todellakaan ollut vielä siinä vaiheessa, että olisi pystynyt kohtaamaan naisen neutraalisti, pelkkänä ystävänä. Hän ei kuitenkaan kieltäytynyt, kun Susanna ehdotti tapaamista. Ei tietenkään. Ei hän olisi pystynyt, vaikka olisi halunnut.

Joel oli pyytänyt Susannaa luokseen, mutta Susanna oli halunnut valita tapaamispaikaksi jonkun julkisen paikan. Ihan ymmärrettävää sinänsä. Niinpä Joel seisoskeli Luistelupuiston liepeillä, katseli kelloaan ja toivoi, että myös Susanna olisi hieman etuajassa. Hänen vatsaansa pisteli jo valmiiksi. 

Viimein Susanna saapui paikalle, yhtä kauniina kuin aina.

”Sinä oletkin jo täällä”, hän huikkasi. ”En pitänyt kiirettä, koska luulin, että sinua saa odottaa. Anna anteeksi!”

”Ei se mitään. Mutta herranjumala, eikö sinulla ole kylmä? Mikset ottanut takkia mukaan?”

”Ei täällä niin kylmä ole. Tekoluntahan tämä sitä paitsi on.”

Joel kohautti olkiaan. ”Jos kerran niin sanot.” Hän nyökkäsi luistinradalle. ”Mennäänkö kokeilemaan? Katsotaan, kumpi pysyy kauemmin pystyssä!” 

Susanna oli luistellut säännöllisesti oppilaidensa kanssa joten pystyi jaloillaan huomattavasti Joelia paremmin. Häntä nauratti Joelin kaatuilu, eikä Joelkaan voinut olla hymähtämättä surkeudelleen.

”Tämä ei vain ole minun lajini. Kyllä sinä tiedät, että urheilu ja hevimetalli eivät sovi yhteen!”

”Niin varmaan”, Susanna kikatti ja auttoi Joelin pystyyn. Muutaman kierroksen kuluttua Joel löysi oikean rytmin ja huomasi, ettei luistelu ollutkaan hullumpaa touhua. Etenkään, jos sitä sai tehdä Susannan kanssa. 

Hämärä laskeutui nopeammin kuin he osasivat odottaa.

”Ehkä takittomuus ei ollutkaan niin hyvä idea. Minua alkaa paleltaa”, Susanna valitti, ja myös Joel hytisi. ”Ehkä meidän pitäisi mennä nyt.”

”Minä saatan sinut”, Joel tarjoutui.

Kotiovellaan Susanna kääntyi vielä Joelin puoleen.

”No… Oli kivaa. Nähdään taas joskus.”

Joel ei ollut uskoa korviaan. 

”Oliko tässä muka kaikki? Halusit tavata vain, jotta voisimme mennä luistelemaan?”

”No, sitähän ystävät tekevät yhdessä. Ei sen sen ihmeellisempää tarvitse olla.”

”Enkö voisi tulla sisään edes vähäksi aikaa? Lupaan viipyä vain viisi minuuttia. Kahvikuppi vain tekisi nyt terää.”

”No… Tule sitten. Mutta vain viisi minuuttia.” 

Joel asteli peremmälle ja riisui päällysvaatteensa. Susanna meni keittiöön laittamaan kahvinkeittimen päälle ja puhua pulputti samalla.

”Juttelin sisareni kanssa eilen videochatissa, ja hän kertoi veljeltäsi terveisiä. Hänestä on tullut aikamoinen hippi. Kai hän osaa huolehtia itsestään, vaikka aika paljon hän on muuttunut yliopistoajoilta. He hankkivat kissankin, se oli niin suloinen että rupesin miettimään, jos sitä tännekin yhden sellaisen hommaisi.”

”Häh? Esaiasko hippi?”

”Ei, pölvästi, vaan Amanda. Joka tapauksessa –” Susanna jatkoi pulputustaan, ja Joel kuunteli puolella korvalla. Lähinnä hän keskittyi seurailemaan Susannaa, kun tämä hääräili kahvinkeittimen äärellä. Nainen puhui normaalistikin aika paljon, mutta nyt hän vaikutti hermostuneelta. Saattoiko se johtua Joelin läsnäolosta? Entä jos Susanna rakastikin häntä yhtä paljon kuin hän naista? Saattoiko se olla mahdollista? 

”Tässä. Kannattaa ehkä odottaa, se on vielä aika kuumaa”, Susanna sanoi, mutta Joel otti siemauksen ja poltti heti kielensä. ”Niin no, varoitin sinua, mutta taidat olla ihan muissa maailmoissa”, Susanna totesi.

”Joo, niin taidan.”

”Klaus on työmatkalla tämän viikon. Hän tekee juttua Simbabwen köyhien uudesta koulusta. Lehti saattaa ylentää hänet, jos jutusta tulee hyvä.”

He joivat hiljaisina, ja kupit tyhjenivät nopeasti.

”Viisi minuuttia taitaa olla kulunut”, Susanna sanoi vaisusti.

”Niin taitaa”, Joel myönsi. 

Mitä seuraavaksi tapahtui, oli Joelilla hämärän peitossa, mutta hän löysi itsensä suutelemasta Susannaa. Se ei ollut mikään viaton pikku muisku, vaan ahnas, tulinen suudelma. Eikä Susanna pannut vastaan, ei ollenkaan. Se vahvisti Joelin epäilykset. Koko tämän ajan he olivat kierrelleet ja kaarrelleet toisiaan epävarmoina, vaikka oikeasti molemmat halusivat aivan samaa asiaa. 

*** *** *** *** *** 

Ahti vaikersi kehdossaan, pienokainen ei sitten millään saanut nukutuksi kokonaista yötä putkeen. Susannan oli pakko herätä, hän ei saanut unta tässä metelissä. Joelia itku ei sen sijaan näyttänyt häiritsevän, hän kuorsasi kuin tukki.

Nyt se on sitten tehty, Susanna mietti. Tuntuiko mikään erilaiselta? Saattoiko tämä olla uusi alku? Tuskin. Oikeastaan Susannan olo oli entistä tyhjempi. 

Hän katsoi Joelia, jonka pitkät hiukset luikertelivat avonaiseen suuhun. Vatsassa tuntui lämpimältä, mutta enää eivät perhoset lepatelleet. Nyt hän näki vain miehen, joka oli kyllä hänen ystävänsä, mutta joka oli niin haavoittuva että kaipasi jonkun äidillisen naisen huolenpitoa. Ja se nainen en ole minä.

Ahti itki yhä. Poika halusi pois kehdostaan.

Tämä viisiminuuttinen venähtikin sitten pitkäksi.

*** *** *** *** *** 

Joel tiesi, ettei Susanna halunnut hänen jäävän aamupalalle, joten herättyään hän keräsi nopeasti vaatteensa lattialta ja hoipersi eteiseen kiskoen samalla paitaa päänsä yli. Hän kuuli Susannan äänen lastenhuoneesta, tämä lauleli pojalleen jotain lastenlorua. Hetken ajan Joel mietti, menisikö hyvästelemään, mutta tuli sitten siihen tulokseen, että oli parempi olla menemättä. Siispä hän livahti ovesta ulos ja sulki sen perässään niin hiljaa kuin pystyi.

Kivannäköisen talon pari oli hankkinut. Paljon kodikkaampi se oli kuin Pohjasoiden kalsea kartano.

Hänen ei ollut tarkoitus olla yötä pois kotoa, joten hän toivoi, että kaikki oli sujunut hyvin. Toivottavasti Jennillä ei ollut mitään suunnitelmia eilisillalle… Paitsi että hänhän kutsuu aina sen lastenvahdin kun lähtee ulos, silloinkin kun minä olen kotona. Mitä siis murehdin? 

Hän oli juuri avaamassa ovea, kun kännykkä soi. Pamppulat.

”Mahtavia uutisia”, Riitta Pamppula hehkutti. ”Yleisö rakastui täysin siihen biisiin. Olet saanut keikkatarjouksia ensi kesälle niin paljon, että meidän oli pakko kieltäytyä melkein puolesta niistä, koska aikasi ei riittäisi kaikkiin.”

”Vau! Mahtavaa.”

”Villi-Joe innostui niin paljon, että pyysi sinua erityisvieraaksi seuraavalle Vihreän Päivän kiertueelle.”

”Jostain syystä et kuulosta innostuneelta?” 

Niin no, kyllä sinä tiedät itsekin, mitä se tarkoittaa. Erityisvieras on vain hienompi sana lämmittelybändille. Ja minusta sinä olet jo ohittanut sen vaiheen. Mutta tiedän, miten paljon ihailet Vihreää Päivää, joten saat valita.”

”Mietin asiaa”, Joel lupasi ja sulki puhelimen.

Hän ei ollut ajatellut asiaa tuolta kantilta. Ilman Riitta Pamppulan huomautusta asia olisi ollut selvä, hän olisi ilman muuta suostunut kiertueelle. Mutta Riitta oli oikeassa, hän oli ohittanut jo lämmittelybändivaiheen. 

Äh, sitä ehtii miettiä vielä, Joel päätti ja avasi viimein oven.

”Olen kotona!” hän huhuili. Ei vastausta.

Ai niin. Lapset olivat koulussa ja Jenni töissä. Joillain ihmisillä arki oli tasaisen harmaa, toisin kuin hänellä. 

Baaritiskin päällä leijaili pölyä. Kukaan ei ollut kajonnut siihen pitkään aikaan. Se näytti niin yksinäiseltä… Älä nyt rupea inhimillistämään tavaroita, Joel komensi itseään, mutta alkoi miettiä, missä ihmeessä se pölyrätti nyt olikaan. Voisihan tiskiä hieman siistiä, ettei kotiin tullessa ensimmäinen silmiin pistävä asia olisi hirveä kasa pölyä portaiden vieressä. 

”Nyt näyttää paremmalta”, Joel tuumaili. Hän siveli pullojen kylkiä. Kaikki hänen suosikkijuomansa olivat yhä paikoillaan, totta kai, eihän niitä kukaan ollut juonut poiskaan. Sormia syyhytti tarttua sileään lasiin… Ei. Sisimmässäsi tiedät, että Jenni on oikeassa. Jätä pullot rauhaan. Lapset voivat maistella niitä sitten, kun teini-ikäisinä pitävät ensimmäisiä kotibileitään. 

Voisinkin mennä tästä vaikka säveltelemään… Joel mietti, mutta jalat eivät totelleet. Hän hipelöi pulloja, kunnes hänen sormensa kietoutuivat itsestään yhden kaulalle.

Ei kai yksi lasi mitään tee… Mutta vain yksi.

Hän kulautti lasin tyhjäksi.

Vielä toinen. Mutta se on takuulla viimeinen.

Jospa kaipuu Susannaa kohtaan helpottaisi lasillisten myötä. 

”Kiitos, äiti, kun toit meidät kotiin koulusta”, Pinja huikkasi kömpiessään sisarustensa kanssa autosta.

”Joo, se bussi on aika haiseva”, Pauliina tokaisi.

”Eipä mitään. Minusta oli kiva kuulla koulupäivästänne.”

”Voiko Armas tulla meille?” Petri kysyi.

”Miksei. Hänen pitää kuitenkin lähteä ruoka-aikaan mennessä, sopiiko?” 

He kolistelivat sisään.

”Isi! Miksi sinä istut lattialla?” Pauliina ihmetteli.

”Onko kaikki hyvin? Oletko kipeä?” Pinja kysyi varovasti.

Joel kohotti päätään. Kaikki näkyi jotenkin epäselvänä.

”Häh? Ei, ei, kaikki on ihan hyvin. Isi lepää vain vähän.”

”Puhut aika oudosti”, Petri totesi. ”Ehkä minä menenkin Armaksen luo.”

Hän kääntyi kannoillaan ja paiskasi ulko-oven kiinni perässään. 

”Tytöt, teidän on paras mennä nyt yläkertaan tekemään läksyjä”, Jenni komensi tiukasti. Kaksoset eivät uskaltaneet panna vastaan vaan hipsivät vähin äänin pois paikalta.

Joel näki Jennin hahmon seisovan yläpuolellaan. Hän ei uskaltanut katsoa naista silmiin. Häpeä oli liian voimakas. 

Normaalisti Pinja ja Pauliina olisivat sulkeutuneet kumpikin omaan huoneeseensa, mutta nyt he tarvitsivat tukea toisiltaan. Lattian läpi kantautui äidin huuto, kun hän raivosi isälle.

”… jos satuttaisitkin vain itseäsi, mutta kun lapset joutuvat todistamaan sitä! Etkö pysty ollenkaan ajattelemaan muuta kuin itseäsi? Haluatko todella, että lapset muistavat sinut isänä, joka on aina poissa, ja silloin harvoin, kun sattuu olemaan kotona, kököttää lattialla kännissä kuin käki?”

”Pää kiinni!”

”Isi on kännissä!” Pauliina henkäisi. Pinja puristi huulensa tiukasti yhteen.

Minä en kyllä juo alkoholia ikinä, jos siitä tulee tuollaiseksi.

”Sinähän et komenna minua pitämään päätäni kiinni, vaan olet itse hiljaa ja kuuntelet!” Jenni jatkoi raivoamistaan. Hänen huutonsa vain kasvatti syyllisyyden määrää. Se oli koko ajan kiristyvä solmu vatsassa. Joel oli liian sekaisin pannakseen vastaan. Eikä hän kai edes halunnut.

*** *** *** *** ***

No niin, siinä oli se osa. Toivottavasti oli odottamisen arvoinen.

Nauran itekseni villi-Joelle, joka totta tosiaan on säilynyt vuosikaudet täsmälleen samannäköisenä - vaatteita myöten :DD Nauttikaa laiskuudestani.

Enkä kyllä ymmärrä, miksi Susanna päätti ilmestyä luistelemaan ilman ulkovaatteita. Ehkä se ei vaan ymmärtänyt, että vaikka sen kotimaassa on ikikesä, niin joissain paikoissa saattaa oikeasti olla kylmä... Tiedä häntä. Dialogi kusahti sen vuoksi, mutta eläkää sen kanssa :D

Pari pikku kuvaa aiheen vierestä tähän loppuun.

Niille, jotka ovat jääneet miettimään, miten Joonatanin oikein kävi loppujen lopuksi, niin voin ilokseni esitellä hänen vaimonsa (: Eikö ole lutunen tyttö.
(Joonatan on siis Joelin ja Roopen kaveri ja Torantesin rumpali, jos joku ei jostain syystä muista.)

Ja sitten ihanainen Ahti Ala-Tuuhela josta kaikki tykkää ah nam.

Keitä muuten kiinnostaisi Susannan kämpän taloesittely? Olen itse todella tyytyväinen siihen, vaikka itse sanonkin :D