Ekstra: Elena ja Olivia

Pitkästä aikaa! Olen pahoillani, että julkaisen nyt "pelkästään" ekstraosan enkä ns. oikeaa osaa, mutta seuraava varsinainen osakin on ihan hyvällä mallilla, noin kaksi kolmasosaa kirjoitettu ja neljäsosa kuvattu. En uskalla luvata mitään tarkkaa ilmestymisajankohtaa, tuskin kuitenkaan enää tämän kuun puolella. 

Katsoin tarpeelliseksi saattaa Elenaa ja Oliviaa koskevan juonen jonkinlaiseen päätökseen. Tämän ekstran jälkeen he eivät siis enää saa yhtä suurta roolia tarinassa kuin tähän asti - vaikka kuka tietää, Elena saattaa vierailla vielä myöhempien sukupolvien tarinoissa, mutta katsotaan sitä sitten, kun niin pitkälle päästään :D 

Mutta olkaa siis hyvät! 

Kertausta edellisistä osista: 

Elena, joka on Joelin serkku mutta kasvatettu hänen siskonaan, antoi isänsä Kreivin muuttaa hänet vampyyriksi ja kouluttaa sukunsa perilliseksi. Kun Kreivi tappoi Elenan poikaystävän Severin ja alkoi jahtaamaan tämän parasta ystävää Oliviaa, Elena tajusi tehneensä virheen. Hän auttoi Oliviaa pakenemaan ja piiloutumaan. Olivia, joka oli ottanut tehtäväkseen saattaa isänsä lehmäkasvia koskeva tutkimus loppuun, sai lopulta viimeisteltyä kasvin aseeksi vampyyreja vastaan. Kreivi kuitenkin löysi hänet ja olisi tehnyt hänestä selvää, ellei Elena olisi ehtinyt tulla väliin. Elena sai houkuteltua Kreivin lehmäkasvin kynsiin, mutta järkyttyi viileästä suhtautumisestaan isänsä kuolemaan. Entä jos hänestä oli tulossa samanlainen?

*** *** *** *** ***

Kotona. Oliviasta se tuntui vieläkin uskomattomalta. Hän ei tuntenut juuri mitään, ehkä hän yhä alitajuisesti pelkäsi, että oli kuvitellut kaiken, ja seuraava silmänräpäys herättäisi hänet jälleen siitä vetoisasta mökistä, jossa hän oli piileksinyt. Kuinka kauan siitä edes oli, kun hän oli paennut Kreiviä? Vuosia kaiketi. Siltä hänen vaatteensa olivat haisseetkin. Niistä ei ollut enää mihinkään, suoraan roskiin vain.

 Kuuma vesi kuori likakerrostumat hänen ihostaan ja hiuksistaan. Ne olivat kasvaneet valtavasti, eroa päälaen ja sivujen pituudessa ei enää huomannut.

Olivia valutti vettä päälleen, kunnes tunsi viimein olevansa puhdas ja lämmennyt sekä sisältä että ulkoa.

Ai niin. Tästä lähtien hänen täytyisi maksaa myös vesilasku. Tämähän oli hänen talonsa.

Minun taloni.

Koti ei tuntunut ollenkaan samalta kuin ennen, ja Olivia tiesi, mistä se johtui. Se oli tyhjä, edes Raksu ei tassutellut enää ympäriinsä kerjäämässä huomiota tai raapimassa huonekaluja. Minneköhän sekin katti oli karannut? Olikohan se enää edes elossa? Olivia muisti sen päivän, kun isä oli tuonut sen löytöeläintalosta. Hän oli hyppinyt ja hihkunut riemusta. Silloin olin vielä niin viaton ja naiivi…

Tärkein asia, mikä talosta puuttui, oli tietysti isä.

Ikkunasta näkyi, kuinka lehmäkasvi haisteli ilmaa pihalla aitauksessaan, täsmälleen samalla paikalla kuin millä isä oli sitä pitänyt. Muutkin isän vempaimet olivat pihalla, poissa silmistä, poissa mielestä. Oli ollut tuskaa raahata ne metsästä takaisin talolle, mutta hiellä ja kaatopaikalta löytyneellä peräkärrynrämällä se oli jotenkuten onnistunut. Nyt hän ei sitten tiennyt, mitä niillä tekisi. Lehmäkasvi oli valmis, se oli ollut hänen päätavoitteessa koko metsässä piilottelun ajan. Mitä hän tekisi elämällään, nyt kun saattoi elää sitä? Pitäisikö hänenkin ryhtyä tutkijaksi? Mutta hänhän ei ollut valmistunut yliopistosta, koska oli joutunut pakenemaan kesken lukukauden… Kuka hänet palkkaisi? Mistä hän tienaisi rahat elämiseen? 

Jospa hän miettisi sitä myöhemmin. Oli isältä jäänyt jonkin verran perintöä. Hän oli ollut menestyneempi tutkija kuin mitä Olivia oli tiennyt, ja hänen tilillään lepäsi mukava kuusinumeroinen summa rahaa. Sillä pärjäisi jonkin aikaa. Ei tarvinnut ihan heti palata ihmisten ilmoille, mistä Olivia oli erittäin kiitollinen. Puhelimessa oli varmaan sadoittain viestejä sukulaisilta. Tai sitten ei yhtään. Eipä hänestä ja isästä ollut ennenkään kukaan välittänyt, eikä Olivia kaivannut sellaisten ihmisten yhteydenottoa, joita ei oikeastaan tuntenut ja joiden kanssa hänellä ei ollut mitään yhteistä.

*** *** *** *** ***

Viikkoja kului, ja Olivia lojui yhä kotona. Hän ei ollut kotiin palattuaan näyttänyt nenäänsä ulkona kertaakaan. Tällainen toimettomuus oli hänelle aivan uutta. No, oli hän tämän ansainnutkin kaiken kokemansa jälkeen. Eikä kukaan kaivannut häntä ulkomaailmassa. Yhtä hyvin olisi voinut kuolla, tuskin kukaan silti olisi huomannut. 

Niin no, paitsi Elena. Mutta eipä hänestäkään ollut kuulunut mitään näiden viikkojen aikana.

Hän tarvitsee aikaa, Olivia muistutti itselleen. Toivottavasti Elena olisi pian taas oma itsensä. Häneltä oli vaatinut varmasti paljon saada Kreivi lehmäkasvin kynsiin, mutta Olivia muisti yhä sen katseen, joka tällä oli ollut, kun kakku oli hypnotisoinut Kreivin… Hän oli muistuttanut isäänsä enemmän kuin koskaan ennen, ja se oli säikäyttänyt Olivian. Kunnes hetki oli ohitse. 

Siellä se kasvi nyt haisteli ilmaa, nuuhki tulevia uhrejaan. Olivia halusi päästä siitä eroon. Siitä ei tullut mieleen mitään hyvää, se oli syypää hänen perheensä tuhoutumiseen ja kaikkeen muuhun ikävään. Mutta minne hän veisi sen? Ei tappajakasvia voinut noin vain heittää jonnekin ojaan ja toivoa, ettei kukaan löytäisi sitä. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin pitää se, vaikka Olivian teki pahaa joka kerta, kun hän näki sen. Saatanan lehmä. Hän lopettaisi ruokkimasta sitä, ehkä se kuihtuisi ja kuolisi pois. 

Vielä hetken ajan hän makasi aloillaan, kunnes nousi yhtäkkiä ylös. Jotain täytyi tehdä. Jotain, ihan mitä tahansa, muuten hän tulisi hulluksi. Hän käveli hermostuneena ympäri taloa, kuunteli kellon tikitystä ja katseli ympärilleen. Voisiko hän siivota? Tai käydä kaupassa? Hän pääsisi pois neljän seinän sisältä. Tai joutuisi, miten sen halusi ajatella. Tai sitten… Hän voisi ehkä tutkia isän arkistoja? Eikö tällä ollut muitakin keskeneräisiä tutkimuksia? Niin kuin esimerkiksi… 

”Se laite”, Olivia mumisi ja juoksi etsimään piirustuksia. Hänen sydämensä alkoi yhtäkkiä hakata hurjasti.

”Se laite, jolla ihmisiä herätettiin kuolleista. Eikö isällä ollut sellainenkin meneillään? Missä hitossa ne suunnitelmat nyt ovat?”

Talo tuntui yhtäkkiä hirveän suurelta. Piilopaikkoja oli sadoittain. Lopulta Olivia kuitenkin löysi oikeat paperit.

*** *** *** *** *** 

Kartanon seinät olivat Elenalle tuttu näky. Hän tiesi myös, montako oksakohtaa lattiassa oli, sekä koko talon osalta että kerroksittain. Hän oli viettänyt puoli vuotta neljän seinän sisällä – hyvä on, oli hän käynyt välillä ruokkimassa itseään, mutta vain lähimaastossa – asioita pohdiskellen ja itseään tutkien. Kuka hän oikein oli, mitä hän aikoi nyt tehdä. Asuiko hänen sisällään hyvyys vai pahuus. Oliko hän Pohjasuo vai Bäckman, vampyyri vai ihminen. Ennen se oli ollut hänelle itsestään selvää, nyt se oli kaikkea muuta. 

Eräs asia oli varma – hän oli tappanut isänsä. Eikä asia tai edes sen ajattelu ollut hänelle mitenkään epämiellyttävää, päinvastoin. Pitikö siitä huolestua vai ei? Asia selviäisi kokeilemalla, miltä hänestä tuntuisi, jos hän tappaisi uudelleen, tällä kertaa jonkun täysin tuntemattoman. Eikä hän kauhukseen pitänyt ajatusta täysin mahdottomana.

Puoli vuotta hän oli kamppaillut ajatuksen kanssa, tappaako vai eikö tappaa. Ei hän huomannut ajan kulumista. Puoli vuotta oli hänelle yhtä kuin silmänräpäys. 

 Mitä minä oikein teen itseni kanssa? Elänkö ikäni yksinäisyydessä, en lähde talosta enää koskaan? En näe veljeni lasten kasvavan, en tapaa sukuani, enkä edes ystäviäni? Ei enää Oliviaa?
Jos tappaminen oli hänelle kerran niin helppoa, ei hän pitänyt mahdottomana, että saattaisi vahingoittaa läheisiään. Ja niin viileästi kun hän tappamiseen suhtautui, heille hän ei halunnut sattuvan mitään ikävää edes vahingossa.

Kartanon täytti omituinen ääni.

Ensin Elena oli varma, että kuuli omiaan. Mutta ääni ei lakannut, se tuntui jopa voimistuvan. Ei Elena olisi muuten kiinnittänyt asiaan huomiota, mutta ääni häiritsi hänen keskittymistään, niin melodinen kuin olikin.

Sitten hän tajusi ja nauroi itselleen. Se oli hänen kännykkänsä. Puoli vuotta kesti, ennen kuin joku otti häneen yhteyttä. 

Elena vastasi edes katsomatta, kuka soittaja oli.

”Haloo?”

Langan toisesta päästä kuului nyyhkytystä.

”Minä – minä – minä sain sen valmiiksi.”

”Olivia? Onko jotain sattunut?”

”Voitko millään tulla tänne? En-enhän vain häirinnyt sinua…?”

”Minä tulen. Odota hetki.” 

”Si-siinä se nyt on. Se la-laite, jonka pitäisi…”

Elena nyökkäsi. He kumpikin seisoivat laitteen vieressä ja katsoivat sitä kunnioittavasti.

”Ainoa ongelma on, etten minä uskalla kokeilla sitä!” Olivia huusi lopulta. ”Liian monta asiaa voi mennä pieleen. Ra-rakentaessani sitä haaveilin, että sitten kun… Sitten saan isän takaisin… Mutta kuoleman kanssa ei sovi pelleillä. Mitä jos kuolen itse? Tai jos jotain muuta pahaa tapahtuu?” 

Elena ymmärsi Olivian pelot, mutta häntä itseään syyhytti päästä testaamaan laitetta. Millaiset mahdollisuudet se avaisikaan! Jos hän kokeilisi tappamista, ja sitten vain yksinkertaisesti herättäisi uhrinsa takaisin eloon, hänen ei tarvitsisi tuntea syyllisyyttä teostaan. Kuin taivas olisi lähettänyt hänelle lahjan. Mutta kai laitetta olisi testattava ennen sellaista rupeamaa… 

”Minä haluan kokeilla sitä”, Elena sanoi ja otti askeleen lähemmäs. Olivia kuitenkin esti häntä.

”Älä! Minusta sinun ei pitäisi.”

”Miksi ihmeessä sitten halusit näyttää tämän minulle?” Elena kysyi hermostuneena.

”En – en tiedä. Minua pelotti, tarvitsin tukea.” Olivia katsoi laitetta aivan kuin se olisi kranaatti, josta oli vedetty sokka irti. 

”Ei kai isäsi olisi ryhtynyt suunnittelemaan laitetta, joka ei toimi”, Elena tokaisi. ”Anna kun kokeilen.”

”Kyllä hänkin teki virheitä. Hänhän oli vain sim. Ja sitä paitsi, me emme tunne Viikatemiestä emmekä – ”

Mutta Elena ei kuunnellut. Hän oli jo nostanut luurin ja odotti henkeä pidätellen ohjeita. 

Kun hän kuuli Viikatemiehen äänen, se oli aivan erilainen kuin hän oli kuvitellut. Hän ei osannut kuvailla sitä: se kuulosti yhtä aikaa karhealta ja silkinpehmeältä, äänekkäältä ja kuiskauksenhennolta, jylisevältä ja laulavalta. Elena ei ensin edes tajunnut, että hänelle oli esitetty kysymys, hän oli niin lumoutunut äänestä.

”Älä haaskaa aikaani. Onko siellä joku epätoivoinen sielu vai ei? Kuka oikein häiritsee työtäni?” 

”Tuota, kyllä”, Elena aloitti. ”Ja minä, tuota, soitin siksi, että –”

”Että haluat tuoda jonkun rakkaasi täältä takaisin elävien maailmaan?”

”Niin, kyllä.”

”Ja miksi kuvittelet, että suostuisin sellaiseen?”

”Minulla on rahaa! Minä maksan mitä tahansa!”

”Hyvä on sitten”, sanoi Viikatemies. ”Mutta sinun täytyy itse käydä hakemassa hänet.”

Ja ennen kuin Elena ehti sanoa siihen mitään, hänet valtasi omituinen, raskas väsymys. Silmät painuivat väkisin kiinni, maailma tummui ja hän ajelehti ajan halki toiseen ulottuvuuteen, jonne elävillä ei tavallisesti ollut mitään asiaa. 

”Voi ei, minä tiesin tämän”, Olivia nyyhkytti nähdessään Elenan vajoavan tiedottomana maahan. ”Elena! Elena, herää! Vastaa minulle! Älä kuole, et saa kuolla!”

Vampyyreilla ei ollut pulssia jota etsiä, joten Olivialla ei ollut harmainta aavistusta, oliko Elena elossa vai kuollut.

*** *** *** *** ***

Kun Elena avasi silmänsä, häntä häikäisi. Kaikkialla oli valkeaa ja kirkasta, ja alusta, jolla hän lepäsi, oli pehmeä, ei siis ainakaan Olivian kotipihan kylmä maa. Hän könysi pystyyn. Missä minä oikein olen? hän mietti ennen kuin muisti, mitä oli tapahtunut. Hän hyppäsi pystyyn ja tähyili ympärilleen. Missä hän on? Missä hän oikein on?

Lopulta horisonttiin ilmestyi miehen hahmo. Elenan vampyyrinsydän alkoi läpättää. 

”Severi! Se olen minä!”

Elena näki, ettei Severi tunnistanut häntä. ”Kuka sinä oikein olet?” Hänen silmänsä laajenivat. ”Elena!”

Elena syöksyi miehen kaulaan. ”Tulin hakemaan sinut pois täältä! Tule, niin pääset jälleen elävien maailmaan!”

”Mitä sinulle on tapahtunut? Olet ihan kylmä. Ja mitä sinä höpiset? Minä kuulun tänne.”

Elena ei ollut uskoa korviaan. 

”Mitä sinä itse oikein tarkoitat? Etkö halua takaisin luokseni? Etkö halua edes nähdä perhettäsi? Ei kai täällä ole sinulle mitään!”

”Olisihan minusta kiva palata luoksesi, jos asiat olisivat toisin. Mutta minä olen muuttunut ja sinä olet muuttunut. Minä en ole se mies johon rakastuit. Etkä sinä ole se tyttö johon minä rakastuin.”

”Mutta minä tulin tänne asti vain sinun vuoksesi! Ja nyt sitten sanot minulle, että tein sen turhaan?”

”Olen pahoillani”, Severi sanoi ja kääntyi kannoillaan. ”Minun kuului kuolla, joten niin olkoon. Turha ruveta sitä muuttamaan. Etkä sinä sitä paitsi minun vuokseni tullut.”

”Miten niin? Totta kai –” 

”Elena.”

Evelina hymyili leveästi. Niin lempeästi, niin äidillisesti, kutsuvasti. Severi katosi, Elena unohti hänet saman tien ja ryntäsi Evelinan luo.

”Äiti!” 

He syleilivät toisiaan pitkään ja hartaasti. Sitten Evelina työnsi hänet kauemmas ja katseli häntä.

”Olet sitten isäsi tyttö”, hän sanoi surumielisesti.

”Ari on minun isäni”, Elena sanoi. Samassa hän huudahti ilosta. ”Ari!”

Hän ryntäsi halaamaan tätä.

”Olen niin pahoillani kaikesta”, hän nyyhkytti. ”Tulkaa mukaani, lupaan olla vähemmän hirveä tytär jatkossa, jooko?”

”Ei, kulta, emme me tule. Mutta olemme hirveän ylpeitä sinusta. Sinun kuuluu jatkaa elämääsi, me jäämme tänne.”

Se sai Elenan itkemään entistä enemmän. 

”Sinusta on kasvanut kaunis nainen”, kuiskasi hento ääni hänen korvansa juuressa.

Elena avasi silmänsä. Nainen näytti täsmälleen samalta kuin valokuvissa, vain iho oli vaaleampi. Samanvärinen kuin Elenan oma.

”Siskoni kasvatti sinut hyvin”, Karolina sanoi. ”Olen iloinen, että tein kuten tein. Sait kasvaa turvassa, ja sait kaksi veljeä. Olit rakastettu. Et olisi ollut sitä Kreivin luona.”

Elena ei pystynyt sanomaan mitään. Hänen olonsa oli tyhjä. Kukaan ei lähtisi hänen mukaansa, hän joutuisi palaamaan yksin. Mutta hän ei halunnut palata… Ei vielä…

”Enkö voisi jäädä tänne? Tänne teidän kanssanne? Olkaa kilttejä!” 

”Sinä pääset tänne kyllä”, vastasi Karolina. ”Mutta et nyt. Sinun on mentävä, ennen kuin aika umpeutuu.”

”Ei! En mene!” Elena pani vastaan, mutta raskas tunne valtasi hänet jälleen. Hän takertui vanhempiinsa, kaikkiin kolmeen, aneli etteivät he jättäisi häntä, mutta he irrottivat hänen sormensa ja päästivät hänet menemään… Ja jälleen hän lipui halki tyhjyyden, takaisin omaan aikaansa, omaan kehoonsa. 

Hän avasi silmänsä pimeydessä. Joku nyyhkytti. Hetken hän jo kuvitteli, että se oli hän itse.

Mutta se kuului hänen yläpuoleltaan. Olivia, tietenkin. Olivia kuvitteli, että jotain oli tapahtunut, että hän menehtyi yrittäessään pelastaa niitä, joita ei kukaan voinut pelastaa. Hän kohotti kättään, se tuntui vieläkin hyvin raskaalta.

”Olivia, ei minulla ole hätää. Tässä minä olen.”

Hänen ystävänsä kiljahti. ”Sinä elät!” Olivia kumartui halaamaan häntä. ”Mitä ihmettä oikein tapahtui? Onnistuitko sinä?”

”Kerron heti, kun annat minulle tilaa toipua.” 

Elena selosti, mitä oli nähnyt ja kuullut ja miten kuolleet olivat reagoineet, kun hän oli pyytänyt heitä palaamaan. Olivia kuunteli ja nyökkäili.

”Tietenkin. Käyhän tuo järkeen.”

Siitä huolimatta Elena oli pettynyt epäonnistumiseensa. Hän oli kuvitellut saaneensa lottovoiton, mutta jäikin tyhjin käsin. 

”Meidän pitäisi tuhota laite”, Olivia sanoi. ”En halua käyttää sitä enää ikinä. Enkä halua, että kukaan muukaan saa sen käsiinsä.”

Elena nyökkäsi. ”Tehdään se. Poltetaan se.” 

Katsellessaan palavaa ilmestystä Olivia veti Elenan käden lähemmäs ja tarttui siihen, ja Elena vastasi lempeällä puristuksella. Hänen ajatuksensa tosin seikkailivat vanhempien sanoissa. Oli totta, että Evelina ja Ari olivat kasvattaneet hänet hyvin. Hän oli saanut osakseen rakkautta, eikä ollut koskaan tuntenut itseään toisarvoiseksi Joelin ja Esaiaksen rinnalla. Vioistaan huolimatta hän tiesi olevansa hyvä sim. Miksi hänen pitäisi tappaa joku vain kokeillakseen, miltä se tuntuu? Mitä hänen vanhempansa sanoisivat, jos hän tekisi niin? Olisivatko he enää ylpeitä hänestä? Sitä ei olisi tarvinnut edes kysyä.

En ehkä tiedä, mikä olen, mutta tiedän, mikä en ole. En ole isäni tytär. En ole nyt, en ole ollut enkä tule koskaan olemaan.

*** *** *** *** ***