27. Oletko valmis päästämään irti?

Terve taasen kaikille rakkaille lukijoille!

Uhkasin jo viime luvussa, että nyt viimein päästään keskittymään kunnolla neljänteen sukupolveen... Joo, noh, kyllä tämäkin luku vielä lähinnä keskittyy kolmanteen, sorry :D Joelista riittää juttua. Pitää yrittää muistaa, etten ole laatimassa mitään Joel-elämäkertaa tai Torantes-historiikkia, vaan pelaamassa LC:tä. En vain haluaisi päästää Joelista irti, yhyy :c

Ai kauheeta, kun lueskelen ekan sukupolven lukuja, haluaisin niin pelata ja kuvata ne kaikki uudelleen :'D Pohjiksillahan ei pitänyt alun perin olla mitään näin hienoja juonellisia käänteitä, ja sen kyllä huomaa...
En tiedä miksi, mutta tästä luvusta tuli jostain syystä mieleen Metallican The Unforgiven. Susannan ja Joelin tilanteeseen taas sopii erittäin hyvin Happoradion Sinä & hän.
Ketkä muuten tykkää osamusiikeista ylipäänsä? Nämä biisit mitä minä olen teille joskus osien alussa linkannut eivät ole mitään varsinaisia osamusiikkeja, vaan muuten vaan klassikoita/tosi hyviä biisejä/soi jatkuvasti päässä. Jos haluatte, voin ruveta laittamaan osamusiikkeja, mutta joka tapauksessa laitan aina välillä näitä random biisejä ihan vain teidän iloksenne :D
Noh, pohtikaa tätä lukiessanne.

Ai niin joo, olen vaihtanut vampyyridefaultit. Kreivillä ja Elenalla on siis tätä nykyä tulta hehkuvat silmät, älkää pelästykö :D
Elena tarvitsee todennäköisesti ihka oman ekstraosan, katsotaan milloin saisin sellaisen aikaiseksi...

*

Kertausta edellisistä osista:
Aika jätti Evelinasta ja Arista, ja Petri on kasvanut kouluikään. Pojalla ei ole paljoa kavereita koulussa, koska useimmat ovat kiinnostuneita vain hänen julkkisisästään. Hän tutustuu kuitenkin Armakseen, joka on vasta muuttanut kaupunkiin ja joka vaikuttaa haluavan vilpittömästi ystävystyä hänen kanssaan.
Susanna nai Klausin, ja häissä Joelin tunteet joutuivat koetukselle, sillä hän rakasti Susannaa yhä. Hän sortui samppanjaan, vaikkei maksakirroosin vuoksi saisi juoda enää ollenkaan. Seuraavan päivän lehtikuvasta Jenni sai tietää tästä, ja ärsyyntyi Joelin piittaamattomuudesta. Hän ei muutenkaan tuntenut oloaan enää onnelliseksi.
Myös salaperäinen stalkkeri paljasti itsensä. Hän on neiti T (jonka nimi ei alakaan T:llä), jonka kanssa Joel oli yliopistossa pari kertaa pelehtinyt. Saila-Tiina tuli koputtelemaan sekä Joelin että Roopen ovea, ja Jennille hänen ilmestymisensä taisi olla viimeinen niitti.
Olivia oli saanut viimein lehmäkasvin valjastettua vampyyriaseeksi, mutta onko jo liian myöhäistä? Viime osa jäi siihen, kuinka Kreivi löysi Olivian piilopaikan ja hyökkäsi hänen kimppuunsa.


*

Elena oli metsällä. Hän ei ollut syönyt mitään aivan liian pitkään aikaan. Aistit olivat virittyneet äärimmilleen, hän liikkui puiden varjoissa äänettömästi kuin aave. Jos hänen tielleen sattuisi nyt viaton ohikulkija, hän ei kykenisi hillitsemään itseään. Viattomien ohikulkijoiden omaksi turvaksi hän toivoi, että nämä tajuaisivat valita jonkin toisen iltakävelyreitin.

Hän tiesi, että oli riski liikuskella liian lähellä Olivian piilopaikkaa. Jos hänen isänsä löytäisi hänet… Niin no, Kreivi saattoi olla julma, muttei missään nimessä typerä. Kyllä Kreivi tiesi, että Elena halusi suojella ystäväänsä. Kreivi tiesi, että Elena liikuskeli Olivian lähettyvillä pitämässä silmällä ympäristöä. Kreivi tiesi, että…

Oksan rasahdus. Niin heikko, ettei ihmiskorva olisi sitä erottanut. Elenakin kuuli sen vain hädin tuskin. Hänen metsästäjänvaistonsa heräsivät. Viaton ohikulkija saisi kohdata teurastajansa.

Tumma hahmo liikkui kauempana puiden varjoissa kuin musta aave. Se liikkui liian sulavasti ollakseen lenkkeilijä, liian yliluonnollisesti ollakseen ihminen. Elenalla kesti hetken aikaa asettua. Nyt hän tiesi, mitä se verenhimo oli, josta hänen isänsä oli kertonut. 

Aave näytti juoksevan. Se lähestyi häntä, muttei liikkunut häntä kohti, vaan hieman sivuun. Elena meni piiloon. Mitä lähemmäs aave tuli, sitä selvemmin hän erotti sen piirteet.

Se oli Kreivi, joka määrätietoisesti suuntasi kohti Olivian piilopaikkaa. 

Elena säikähti nähdessään Kreivin ilmeen. Hän tunnisti saalistusilmeen sen nähdessään. Hän oli itse vasta hetki sitten ollut samassa tilassa.

Miten ihmeessä Kreivi oli löytänyt Olivian piilopaikan? Oliko Elenalta jäänyt jotain huomaamatta metsää kierrellessään? Oliko hän vahtinut väärää suuntaa? Elena lähti juoksemaan Kreivin perään. Jos jotain sattuisi Olivialle, hän ei sitä antaisi itselleen anteeksi koskaan. Hänhän tämän piilon oli Olivialle löytänyt. 

Kreivi oli paljon nopeampi kuin hän. Jos Elena olisi ollut yhä ihminen, hän olisi puuskuttanut. Hän käski jalkojaan juoksemaan lujempaa. Kyllä te pystytte siihen. Ihan oikeasti.

Elena kuuli, kuinka mökin ovi kolahti auki. Kreivi oli astunut sisään. Elena puri hampaansa yhteen ja kiristi tahtiaan. Hänen olisi pakko ehtiä ajoissa. 

Kun hän viimein saapui mökille, hän kuuli sisältä Olivian huutoa. Vielä elossa, luojan kiitos. Elena ryntäsi sisään mitään ajattelematta.

Hän näki maassa makaavan, ruhjotun ystävänsä. Hän näki Kreivin kumartuneena Olivian ylle. Oven kolahtaessa Kreivi kääntyi katsomaan tulijaa.

”Saavuithan sinäkin”, hän sanoi kylmästi.

”Älä koske häneen!” Elena huusi vihaisena ja heittäytyi isänsä kimppuun. 

Sitten hän näki veren.

Hämärässä se näytti vain tummanharmaalta läntiltä puisella lattialla. Elena väritti sen mielessään. Se oli tummanpunaista, punaista kuin himo, punaista kuin väkevä viini… Hetken kuluttua hän myös haistoi sen rautaisen tuoksun. Se tunkeutui hänen sieraimiinsa, hänen päähänsä, laukaisi saalistusvietin ja sai hänet valmiusasemiin. Voi, kuinka houkuttelevasti ruoka olikaan valmiiksi katettuna, aivan häntä varten… 

Hetkeksi, ohikiitäväksi hetkeksi, hän palasi järkiinsä ja perääntyi pari askelta.

”Ei”, hän henkäisi. ”Minun on päästävä ulos.”

Ja hän juoksi takaisin ulkoilmaan.

Kreivi nauroi. ”Katso nyt, miten paljon apua Elenasta on sinulle! Ei saa pidettyä edes verenhimoaan kurissa, heikko pikkutyttö!”

Olivian katse kääntyi ovelle, josta Elena hetki sitten oli juossut ulos.

Sinä pystyt siihen kyllä, hän mietti. Hitto vie, sinä jos kuka pystyt siihen. 

Elena oli vihainen itselleen. Häntä raivostutti oma heikkoutensa, joka oli päässyt yllättämään hänet, lähestulkoon tekemään jotain anteeksiantamatonta. Ja vieläpä parhaalle ystävälleen! Vesi kihosi hänen silmiinsä. Olisiko hänen heikkoutensa nyt syyllinen siihen, että Olivia kuolisi tuolla seinän takana? Oliko hän juossut paikalle täysin turhaan? Hän puristi kätensä nyrkkiin ja kokosi itsensä.

Ei, jos se hänestä oli kiinni.

Hän veti nopeasti henkeä ja syöksyi takaisin sisään. 

Tumma hahmo Olivian yllä kiskaistiin yhtäkkiä sivuun. Olivia kohotti päätään nähdäkseen, mitä tapahtui. Miksei Kreivi tappanut häntä jo? Mikä hänellä kesti?

Hänen sydämessään läikähti, kun hän näki Elenan roikkuvan Kreivin kimpussa kuin apina puussa kiskoen tätä kohti ulko-ovea niin nopeasti kuin pystyi. Olivia tiesi, että Elenan nenään koko mökki haisi verelle, ei vain pieni läntti lattialla. Yllättynyt Kreivi ei ollut osannut varautua tyttärensä hyökkäykseen, joten hänellä kesti tovi päästä irti tämän otteesta. 

Lopulta Kreivi sai kiemurreltua itsensä vapaaksi. Hän työnsi Elenaa sellaisella voimalla, että tämä paiskautui maahan.

”Pysy vain kiltisti pois tieltä”, hän sanoi kylmästi. ”Tämä ei kuulu sinulle, vaikka ehkä sinua koskettaakin. Käyttäydy kerrankin kuin kunnon vampyyri.”

”Jos se tarkoittaa samaa kuin hirviö, käyttäydyn mieluummin kuin huono vampyyri”, Elena sähähti ja hyökkäsi eteenpäin. Hänen onnistui saada ote Kreivin nilkasta, ja hän kiskoi isäänsä itseään kohti, poispäin mökistä ja Oliviasta. 

Kreivi potkaisi Elenaa kipeästi leukaan ja sai jalkansa irti.

”Jää siihen odottamaan vuoroasi”, hän sanoi kylmästi.

Elena yritti olla katsomatta sivulle. Hän tiesi, mitä siinä oli, ja hivuttautui kauemmas mahdollisimman hitaasti. Kunpa vain isä lankeaisi ansaan.

Nyt. Nyt. 

Kreivi kuuli voimakkaan maiskauksen ja katsoi epäluuloisesti Elenaa. Maiskaus kuului uudelleen, ja hänen katseensa käännähti toiseen suuntaan. Se tuijotti häntä silmiin ja lipoi kieltään. Se oli aivan hänen vieressään, eikä hän ollut huomannut sitä, koska oli keskittynyt vain Elenaan.

Kasvi työnsi jotain ulos suustaan. Kakkupala. Kreivi yritti kääntää katseensa pois, muttei kyennyt.

”Tee se”, Elena kuiskasi varoen tarkasti, ettei itse vahingossakaan vilkaisisi kakkua. ”Näyttää hyvältä, eikö totta? Ota ja maista.” 

Ihan kuin joku olisi pannut sanat hänen suuhunsa, ihan kuin joku olisi vallannut hänet hetkeksi. Jos hän olisi ollut oma itsensä, hän olisi pelästynyt kuullessaan itsensä puhuvan noin. Hän näki häivähdyksen pelkoa myös Kreivin silmissä. Pelkoa siitä, ettei enää hallinnut asioita. Siitä, ettei enää ollut se, joka käski vaan se, jota käskettiin. Ja jolla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin totella.

”Tee se!” Elena kuiskasi vieraalla äänellä samalla kun yritti saada tietoisuuttaan takaisin hallintaansa.

Elena kuuli Kreivin vaikeroivan, kiroilevan ja tappelevan kohtaloaan vastaan. Hän hautasi kasvonsa voimakkaantuoksuiseen maahan. Sen tuoksu muistutti häntä entisestä elämästä, leikeistä lapsena kodin pihalla veljien kanssa, äidin kutsuvan heidät sisään illalliselle, vanhempien lempeät äänet heidän lukiessaan kolmikolle iltasatua…

Mitä tahansa, kunhan ei tarvinnut kuunnella takaa kuuluvia kuoleman ääniä. Sinne meni elämä, jonka vuoksi hän oli karannut kotoa, katkaissut suhteensa perheeseensä ja antanut muuttaa itsensä vampyyriksi. Kliseisesti siis luopunut kaikesta, minkä hän tunsi ja mistä hän välitti.

Miehen vuoksi, joka oli ilmestynyt hänen elämäänsä ja täyttänyt hänen päänsä kauniilla saduilla.

Lopulta meteli hiljeni. Kasvi lipaisi vielä huuliaan ja asettui sitten sulattelemaan ruokaansa paksuna kuin vasta syötetty kissa. Elena ei kuitenkaan uskaltanut nousta, ennen kuin kuuli Olivian askelten lähestyvän ja pysähtyvän viereensä. Hän kohotti hitaasti päätään ja kampesi itsensä istumaan.

”Se taitaa olla ohi nyt”, hän sanoi hiljaa eikä jostain syystä uskaltanut katsoa Oliviaa silmiin. Ihan kuin joka ikinen silmäpari olisi kuulunut lehmäkasville.

”Mikä sinun oikein on?” Olivia henkäisi. Vaikka hänenkin äänensä oli hiljainen, siitä kuulsi selvä pelko. 

”Miten niin?” Elena sai kysyttyä. ”Tämä on ohi. Piileskely, pakoilu, pelko. Sinä voit palata kotiisi, me voimme olla taas kuten ennen…”

”Sinä kuulostit oudolta, kun puhuit hänelle. Aivan kuin joku… joku… paholainen tai mikä lie olisi puhunut suullasi. Oletko varmasti kunnossa?”

”Olen minä. Enhän minä tehnyt muuta kuin pelastanut henkesi äsken. Ei kestä kiittää.”

”Tietysti minä olen kiitollinen!” Olivia huudahti. ”Olen sinulle paljon velkaa. Mutta olen myös huolissani. Tunsitko sinä mitään outoa, kun puhuit?”

”No… En ole varma. Miltä minä sitten kuulostin?” 

”Kuulostit siltä, kuin olisit nauttinut hänen tuskastaan.”

Hiljaisuus laskeutui heidän välilleen. Elena yritti keksiä sanottavaa.

”Se en ollut minä”, hän sanoi lopulta. ”Se oli joku muu, se… Ihan kuten sanoit, joku paholainen tai muu sellainen…”

”Elena, hän oli sinun isäsi”, Olivia huomautti. He eivät kumpikaan pystyneet sanomaan nimeä ääneen. ”Olkoonkin, että hän osoittautui julmaksi kieroilijaksi, mutta olit ehtinyt muodostaa häneen jonkinlaisen suhteen. Sanoit itsekin minulle vaikka kuinka monta kertaa, että hän on oikea isäsi!”

”Hän ei ole isäni!” Elena huusi. ”Ari on minun isäni!” 

Hän juoksi pois, eikä Olivia estänyt häntä. Olivia ei edes huutanut hänen peräänsä, tai sitten hän vain oli liian nopea kuullakseen sen, kuka tiesi.

Luojan kiitos hänellä oli vampyyrintarkka kuulo. Jos hän ei olisi voinut keskittyä kuuntelemaan lehtien ja neulasten rahinaa jalkojen alla, hänen mielensä olisi täyttynyt ajatuksilla, jotka olisivat tehneet hänet hulluksi. 

Kuka hän oli? Hirviökö? Paholainen valepuvussa? Oliko hänessä herännyt vaisto, jonka hän oli painanut piiloon, vaisto, joka käski tappaa? Miksi se oli ollut hänelle niin helppoa? Elena pysähtyi. Jossain huhuili pöllö.

Hän tutkiskeli tunteitaan ja pelästyi huomatessaan, miten vähän oikeastaan tunsi. Järkytystä? Ei, ei oikeastaan. Surua? Ainoastaan Olivian suhteen. Haikeutta? Eipä juuri.

”Minun isäni kuoli juuri”, hän sanoi, kuin kokeeksi, testatakseen miten metsä reagoi.

Sitten hän suuttui itselleen.

”Evelina ja Ari ovat minun vanhempani. Mutta hekin ovat kuolleet, enkä minä voi sanoa sitä heille!”

Pieni kyynelpisara valui silmäkulmasta jääkylmälle poskelle.

Hänen täytyisi kadota jälleen. Vain siten hän saisi selville, kuka oikeasti oli.

* 

”Kotona ollaan!” Joel huhuili ja laski laukkunsa eteiseen. Kiertue oli päättynyt Isoon-Simanniaan, josta lentomatka SimCityyn oli kestänyt kahdeksan tuntia. Joel oli uupunut ja halusi nähdä perheensä ennen kuin kaatuisi täysissä pukeissa sängylle ja nukkuisi vuorokauden yhteen menoon. 

”Tulit jo”, Jenni totesi. ”Luulin, että sinulla menisi kauemmin.”

”Joo, niin minäkin. Mutta liikenne ei ollutkaan niin paha kuin olin pelännyt”, Joel vastasi. ”Lapset taitavat nukkua jo?”

”Niin tekevät. Näet heidät sitten aamulla. Mutta minulla on asiaa sinulle.”

”Eikö se voi odottaa aamuun?”

”Ei oikeastaan.” 

Joel huokaisi alistuvasti. ”Asia koskee varmaan sitä Saila-Tiinaa, vai kuinka?”

”No, osittain kyllä, mutta ei pelkästään. Sinä tiedät, että hän kävi ovellamme?”

”Tiedän. Roope kertoi.”

”Se sai minut tajuamaan jotain. Tämä ei johdu siitä tapauksesta, vaan elämästämme ylipäänsä. Ehkä ei ollut hyvä idea yrittää uudelleen, tiedäthän, tätä elämää. Minua ei ole luotu tällaiseen. En kykene, en pysty…” 

”Eikö tämä ihan oikeasti voi odottaa aamuun? Minua väsyttää aivan kamalasti”, Joel sanoi hieroen ohimoitaan. ”Sinua stressaa, koska olen ollut kauan poissa ja olet ollut pitkään yksin lasten kanssa. Se on aivan ymmärrettävää. Mutta ei kai se ole syy heittää meidän juttuamme romukoppaan? Nukutaan yön yli ja katsotaan asioita uudelleen aamun valossa, miltä kuulostaa?”

”Mutta kyse ei ole vain stressistä!” Jenni huudahti. ”Osasyy on myös se, että tiedän sinun juovan taas!”

”En minä juo”, Joel vastusteli. 

”No, sen Susannan häissä ainakin joit”, Jenni sanoi. ”Ihan sama, vaikka siitä on kauan aikaa, se vaaransi silti terveytesi. Ja jos suhtaudut hyvinvointiisi noin kevyesti, se ei ole hyväksi perheellemme.”

”Se oli vain yksi lasillinen!” Joel huusi. ”Hyvä on, tein virheen! Pyydän anteeksi, en tee niin enää.”

”Pointtini onkin, etten voi luottaa sanaasi! Lupasit jo sairaalassa, ettet juo enää ikinä. En minä voi tietää, mitä kaikkea olet litkinyt kiertueella. Ilmapiiri, mikä meidän välillämme vallitsee, ei tee hyvää lapsille. Jo heidän vuokseen meidän olisi hyvä erota.” 

”Jaaha. Vai niin. Selvä”, Joel sanoi vaisusti. ”No, me ainakin yritimme.

”Niin yritimme. Teimme parhaamme, mutta se ei riittänyt. Mutta lasten ja minun on parempi aloittaa alusta jossain muualla.” 

”Et kai meinaa häipyä ja viedä lapsia? Sitä minä en salli”, Joel sanoi tiukasti.

”No, ellet sinä häivy –”

”Anteeksi, mutta vanhempani jättivät tämän talon minulle. Minä en ole lähdössä minnekään! Eivätkä muuten lapsetkaan.”

”Pystytkö sinä muka kasvattamaan lapset, kun olet koko ajan kiinni tekemisissäsi?”

”Ehkä meidän pitäisi kysyä lapsilta, mitä he haluavat, sen sijaan että teemme näin isoja päätöksiä heidän puolestaan”, Joel sanoi vihaisena. ”Eivät he enää mitään vauvoja ole.” 

Niinpä he huonosti nukutun yön jälkeen kokoontuivat yhdessä keittiön pöydän ääreen. Petri, Pinja ja Pauliina katselivat vanhempiaan silmät pyöreinä, kun nämä haukottelivat ja mulkoilivat toisiaan.

”Mitä me ollaan tehty?” Pauliina uskaltautui kysymään.

”Ette te ole mitään tehneet”, Jenni rauhoitteli. ”Isillä ja minulla on vain asiaa.”

”Mitä te olette sitten tehneet?” Pinja ihmetteli. 

”Meillä on sellainen tilanne, että, noh, minä aion muuttaa täältä pois”, Jenni sanoi epävarmasti. Miten muka tällaiset tilanteet kuului hoitaa? Tytötkin olivat niin pieniä vielä…

”Ai ilman isiä ja meitä?” Pauliina kysyi järkyttyneenä.

”Siitä me halusimmekin keskustella teidän kanssanne. Halusimme kysyä, haluatteko jäädä tänne asumaan isin kanssa vai muuttaa minun kanssani muualle.”

”Minne?”

”Sitä en tiedä vielä. En ole ehtinyt etsiä uutta asuntoa. Mutta etsin sellaisen, josta pidätte.” 

”En minä halua muuttaa”, Petri mumisi oltuaan koko keskustelun ajan aivan hiljaa. ”Haluan jäädä tänne.”

”En minäkään halua muuttaa”, Pinja sanoi äänekkäästi.

”Enkä minä”, Pauliina toisti kuin papukaija. ”Mutta en minä halua, että lähdet, äiti. Onko sinun ihan pakko lähteä?” 

”Kullannuppu, haluaisin niin kovasti jäädä tänne teidän kanssanne, mutta en voi. Lupaan tulla käymään niin usein, että suorastaan kyllästytte minuun.”

”Mutta etkö voi muuttaa vaikka mummin ja ukin huoneeseen?” Pauliina kysyi huuli väpättäen.

”Pelkään, ettei se oikein onnistu. Voit aina muuttaa minun kanssani –”

”Mutta en minä halua lähteä kotoa”, Pauliina sanoi ja purskahti itkuun. 

”No niin, hienosti toimittu”, Joel sanoi pisteliäästi.

”Älä viitsi”, Jenni puuskahti ja kääntyi sitten lohduttamaan Pauliinaa. Petri tuijotti pöydän pintaa, Pinja vääntelehti tuolissaan levottomana.

”Voidaanko me mennä?” hän kysyi lopulta. Joel nyökkäsi ja huitaisi kättään.

”Menkää. Tämä keskustelu on ohitse.”

*

”…ja kohta äiti ei sitten asu kotona enää, mikä on tosi kummallista”, Petri avautui Armakselle. Hänen ystävänsä oli kutsunut hänet kylään koulun jälkeen, ja Petri oli ottanut kutsun ilomielin vastaan. Kotona hän tuli vain surulliseksi. ”Hän lupasi, että me kyllä näemme joka viikonloppu, mutta ei se ole sama asia.”

Armas kuunteli ja otti vastaan kierteisen heiton, jonka Petri oli hänelle viskaissut.

”Kurjaa”, hän sanoi, kun ei keksinyt muutakaan keinoa lohduttaa ystäväänsä. Hän heitti pallon takaisin Petrille. ”Ehkä äitisi saa sovittua riidan isäsi kanssa ja muuttaa mielensä eikä lähdekään?”

”Niin… Ehkä.”

”Aikuiset suuttuu omituisista asioista. Tänä aamuna äiti rähjäsi Lindalle siitä, että hän oli ostanut jotain hajuvettä, jolle äiti on allerginen.”

Armas, jolla oli kaksi äitiä eikä yhtään isää, kutsui toista äitiään äidiksi ja toista pelkällä etunimellä. 

”Mutta se on ihan eri asia”, Petri väitti. ”Isä ei käytä hajuvesiä, eikä äiti nalkuta isälle. Hän joko huutaa täyttä kurkkua tai huokailee vain itsekseen.”

”Hmm… En minä tiedä. Mutta ehkä hän jää. Jos toivot oikein kovasti.”

”Niin kai…”

”Alkaa tulla kylmä. Mennäänkö huoneeseeni?” 

”Onko sinulla julisteita isästä?” Petri kysyi epäuskoisena. Armas kohautti olkiaan vaivautuneena.

”No, Linda tykkää hänen musiikistaan. Äiti ei niinkään, mutta hänestä isäsi on hyvännäköinen tai jotain…”

”Hyvännäköinen?” Petri tyrskähti. Armaskin hihitti.

”Äiti ja Linda pistivät nämä julisteet tänne saatuaan ne jostain lehdestä. Minä tykkään tuosta farkkuliivistä. Haluan samanlaisen.” 

”Minä en. Sellaiset on hiostavia”, Petri sanoi, ja pojat hihittivät jälleen.

”Pelataanko konsolilla?” Armas ehdotti sitten, ja Petri suostui oikopäätä.

”Onko sinulla jo Pallokenttä kolmonen? Se on ihan mahtava! Ohjaamista on parannettu ja grafiikat on huippuja…” 

Petri palasi kotiin vasta iltasella. Hän tiesi, että isä olisi halunnut hänet kotiin ennen pimeän tuloa, mutta harvoinpa isä oli kotona vahtimassa hänen menemisiään. Äiti hoiti yleensä sen puolen, mutta jos äiti ei pian olisi enää kuvioissa… Petri huokaisi. Hänestä tuntui inhottavalta, ettei hän halunnut muuttaa asumaan äidin kanssa, mutta hän ei halunnut jättää kotiaan. Se oli hänen kotinsa kaikesta huolimatta. Ja hän saattaisi joutua vaihtamaan kouluakin, jos muuttaisi… 

Talosta kuului riitelyä. Isä huusi jotain, mistähän tällä kertaa? Mutta Petri yllättyi kuullessaan seuraavaksi äitinsä äänen. Eikö äidin pitänyt muuttaa pois? Vai oliko se vasta myöhemmin, Petri ei ollut varma. Hän ei halunnut mennä sisälle, ei nyt kun siellä tapeltiin. Sellaiset tilanteet saivat hänet vain ahdistuneeksi. Mutta toisaalta, äänet kuuluivat tulevan keittiöstä, joten ehkä kukaan ei huomaisi, jos hän livahtaisi eteisen kautta suoraan yläkertaan… 

”…ja nyt et sitten haluakaan häipyä? Mikä sinua oikein risoo?” Joel kysyi Jenniltä kiukkuisena. ”Tämän piti olla sovittu. Et sinä nyt enää voi tehdä tällaisia päätöksiä.”

”Teen tämän vain, koska olen huolissani lapsista!” Jenni huusi takaisin. ”He eivät suostu muuttamaan täältä, enkä rehellisesti sanottuna luota siihen, että pystyt pitämään heistä huolta.”

”Tämä on minun taloni!”

”Eikö tämä kuitenkin ole jo pitkään ollut minunkin kotini?” Jenni kysyi yhtäkkiä hiljaisella äänellä, ja siihen Joel ei hetkeen saanut vastattua. 

”Tietysti. Mutta nyt kun tilanteemme on, mikä on…”

”Joel, haluan auttaa sinua. Eikä tämän tarvitse olla pysyvää. Lapset kasvavat nopeasti, pian Petri on jo niin iso että kykenee huolehtimaan pikkusiskoistaan…”

”Mutta ajattele ilmapiiriä, joka täällä vallitsee sen jälkeen! Ajattele, miten se vaikuttaa lapsiin! Ei sinun minusta tarvitse huolehtia, minä etsin jonkun mukavan ja pätevän lastenvahdin. Miten sinäkään muka voisit olla päivät kotona, etkö ole vielä siellä alakoulussa töissä?”

”Siinäpä se. Minä olen töissä päivät, sinä illat. Eikö se ole tähän asti toiminut aika hyvin? Ja koska meidän ei tarvitse enää kantaa huolta suhteestamme, se voisi toimia jatkossa paremmin.”

”En silti pidä ajatuksesta yhtään. Olisi hyvä, jos voisimme molemmat aloittaa täysin puhtaalta pöydältä. Etenkin, kun se olit sinä, joka eroa alun perin ehdotti.”

”En minäkään pidä siitä. Ja olet oikeassa, minähän sen idean erosta heitin ilmaan. Mutta silti, en halua, että lapset –” 

Etuovi kolahti, ja sekä Joel että Jenni höristivät korviaan. ”Petri? Sinäkö se tulit?” Jenni huhuili. Vastaukseksi hän sai epämääräistä muminaa. ”Nyt äkkiä yläkertaan pesulle ja hampaita harjaamaan. Kai olet tehnyt läksysi?”

”Joo joo.”

”Sinun olisi pitänyt tulla kotiin jo tunti sitten, mutta puhutaan siitä myöhemmin. Nyt kipinkapin ylös!”

He kuulivat pojan jalkojen tömistelevän portaita ylös jämäkästi. 

”Mahtoikohan Petri kuulla keskustelumme?” Jenni mietti. ”Toivottavasti hän ei nyt alkanut tehdä mitään omia johtopäätöksiään asiasta.”

”Jää sitten”, Joel puuskahti. ”Valmistellaan äidin ja isän huone sinua varten. Ihan sama. En jaksa enää tapella tästä asiasta, en tänään. Otetaan huomenna uusiksi jos ollaan vielä sillä tuulella.”

Joelkin kapusi yläkertaan, mutta Jenni jäi vielä keittiöön. Hän katseli lasittunein silmin pihamaalle, jonne talvi oli tekemässä kovasti tuloaan. Lapset olivat hänelle tärkeämpiä kuin mikään muu, ja niin vihainen kuin hän Joelille oli, hän välitti tästä. Hän myös pelkäsi, mitä Joelille saattaisi käydä, ellei hän ollut vahtimassa. Mihin aineisiin tämä vielä sortuisi, kun viina ei ollut vaihtoehto.

”Hei, Petri! Olitko taas sen kaverisi luona?” Pauliina kysyi iloisena. Hieman liian iloisena tilanteen huomioon ottaen, jos Petriltä kysyttiin. Ihan varmasti tyttökin oli kuullut vanhempien riidan alakerrasta. Miksi hän esitti niin pirteää? Petriä ärsytti.

”Joo, olin.”

”Ai sen, jolla on kaksi äitiä? Siistiä!”

”Kenellä on kaksi äitiä?” Pinja kysyi saatuaan hampaansa harjattua, valmiina menemään yöpuulle. 

”Petrin kaverilla”, Pauliina kertoi innoissaan. ”Minä haluaisin, että meillä olisi kaksi äitiä. Jos yksi äiti lähtisi pois niin olisi toinen jäljellä.”

”Mutta ei kellään voi olla kahta äitiä”, Pinja sanoi epäilevästi. ”Meillä oli tänään ussaa, muistatko Pauliina? Ussankirjassa sanottiin, että naimisiin voi mennä vain mies ja nainen, ei kaksi naista tai kaksi miestä.”

”Mutta jos he eivät ole naimisissa?”

”Mutta miten silloin muka voi olla kenenkään äiti?”

Petriä ärsytti siskojen lapselliset päätelmät ja hän hillitsi halunsa korjata heidän käsityksiään. 

”No, Armaksella nyt vain on kaksi äitiä. Ja äideistä puheen ollen, meidän äitimme ei taidakaan lähteä minnekään.”

”Jääkö se?” tytöt kysyivät suu pyöreänä. ”Jeeee!” Pauliina hihkui innoissaan. ”Nyt me ei tarvita toista äitiä!”

”Minä menen nukkumaan”, Pinja ilmoitti ja luikahti huoneeseensa.

”Niin minäkin”, Petri sanoi ja vetäytyi niin ikään omaan rauhaan. Päässä pyöri yhä se, mitä hän oli kuullut vanhempiensa puheista. Hän tunsi syyllisyyttä, vaikkei edes tiennyt miksi. 

Äiti sanoi, että jää tänne pitämään meistä huolta, Petri mietti alakuloisena. Mutta hän ja isä riitelevät koko ajan. He olisivat ehkä onnellisempia, jos olisivat muualla. Jos… Jos heidän ei tarvitsisi pitää huolta meistä.

Petri avasi lipastonsa laatikon ja etsi nukkaisen pyjamansa. Totta kai se oli kaikkien vaatteiden alla. Hän ei osannut millään pitää tavaroitaan järjestyksessä.

Äidin ei tarvitsisi siivota eikä komentaa eikä jäädä tänne asumaan…

Hänen ajatuksensa katkesivat, kun hän näki vieraan hahmon seisovan pihalla. 

Se oli joku nainen. Joku, jota Petri ei tunnistanut.

Menisi pois, Petri mietti kiukkuisena ja kömpi peiton alle. Taas joku outo fani. Ehkä sillä oli teltta jossain lähistöllä, niin kuin joillain välillä oli.

Nainen ei pitkään pyörinyt Petrin mielessä, vaan hän vajosi pian kevyeen, levottomaan uneen.

*

Joel huoahti autuaana. Talossa ei ollut hänen lisäkseen ketään muuta. Lapset olivat koulussa, kaksoset olivat vielä niin innoissaan kouluunlähdöstä ja etenkin Pauliinalla oli ollut vaikeuksia pysytellä aloillaan. Jenni oli töissä. Hän itse raahautuisi studioon vasta myöhemmin, mutta sitä ennen hän halusi vain nauttia yksinäisyydestä. Hyvin harvoin sellaisia tilaisuuksia osui kohdalle. Niin, milloin hän oli viimeksi ollut yksin? Joskus ennen lasten syntymää kaiketi.

Kunpa Jenni vain olisi muistanut aamulla hakea lehden sisälle. Joel luki mielellään jotain samalla, kun söi aamiaista, ja Jenni tiesi sen. Oliko tämä joku naisen mielenosoitus häntä kohtaan vai ihan puhdasta vittuilua? Vai kuvitteliko Joel vain automaattisesti, että kaikkien ajattelemattomat teot olivat suunnattu vain häntä vastaan… Ehkä Jennillä oli ollut aamulla kiire, ja asia oli vain unohtunut. Nainen itse kun luki lehden yleensä vasta iltapäivällä töiden jälkeen.

Hemmetti. Ehkei pitäisi aina ajatella niin negatiivisesti kaikesta. 

Hiljaisuus jatkui, kunnes jääkaappi naksahti ja alkoi hurista. Joel söi nopeasti loppuun.

Mitähän Susannalle kuuluu?

Mistä ihmeestä se nyt oli hänen mieleensä tullut?

He eivät olleet nähneet toisiaan pitkään aikaan, mikä oli aivan ymmärrettävää, olihan Susannallakin tätä nykyä pieni lapsi hoidettavana. Mutta Joel ei ollut varma, välttelikö Susanna kenties häntä. Tai välttelikö hän itse alitajuisesti Susannaa. Heidän juttelutuokionsa oli ollut epämukava, kuinkas muuten.

Häistään parin päivän kuluttua Susanna oli tullut käymään. He olivat asettuneet yläkerran television ääreen katsomaan jotain sarjaa, josta Joel ei tiennyt mitään. Jäätävä syysviima raastoi puita ja paukutti kattopeltejä. Joel oli tarjoutunut hakemaan Susannalle jotain lämmintä juotavaa, mutta nainen oli kieltäytynyt kohteliaasti.

”En viivy kauaa”, hän oli sanonut Joelin pettymykseksi. ”Jutellaan asiat läpi nyt. Sinulla ja Jennillä taitaa mennä paremmin nyt?”

”No… Vähän”, Joel sanoi. ”Luulisin. Ainakin me molemmat yritämme kovasti.” 

”Mutta…?”

”Mutta silti puuttuu jotain. Ihan kuin en kuitenkaan riittäisi Jennille. Hän tuntuu aina olevan minulle vihainen jostain, eikä kerro syytä.”

Joel tunsi Susannan myötätuntoisen katseen. Hän keskittyi televisiossa pyörivään ohjelmaan kuin olisi kärryillä, mitä siinä oli meneillään. 

”Ehkä hän stressaa jo valmiiksi sitä, kun joutuu olemaan yksin kotona kiertueesi ajan”, Susanna oli ehdottanut. Joel oli vain murahtanut vastaukseksi.

”Joel… Yritä päästä yli tunteistasi minua kohtaan. Minä pyydän. Se helpottaisi meidän molempien elämää.”

Joel käännähti katsomaan häntä. ”Ei se niin helposti käy. Ei minulla ole mitään on-off –nappia, josta saisin säädettyä tunteitani mieleni mukaan, okei?”

”En väittänytkään, että olisi! Tarkoitin vain, että siten ystävyytemme voisi säilyä. Se olisi minulle tärkeää.” 

”Minäkin haluan sitä. Todella.”

Susanna hymyili hänelle. Hymy oli aavistuksen surumielinen. Heidän välillään oli kuilu. Ei leveä, mutta koko ajan mureneva. Ja Joelin vastuulla oli estää tuon kuilun leveneminen. Se oli kamala vastuu, etenkin kun Joel ei halunnut päästää Susannasta irti.

Hänestä tuntui, että Susanna tiesi sen, mutta jostain syystä esitti päinvastaista. 

Hyvästellessään Susannaa Joelista tuntui haikeammalta kuin tavallisesti. Osittain tietenkin siitä syystä, että olisi pian lähdössä puoleksi vuodeksi pois, mutta osittain jostain oudosta, selittämättömästä syystä. Ihan kuin he olisivat solmineet sanattoman sopimuksen, etteivät tapaisi ennen kuin Joel pystyisi päästämään irti.

Ja ihan kuin he kumpikin noudattaisivat sitä.

Ovikello soi, ja Joel säpsähti takaisin nykyhetkeen.

”Ei kai kenenkään tähän aikaan pitäisi tulla?” Joel mietti itsekseen. ”Riittahan sanoi, että haastattelu sen kirjailijan kanssa on vasta huomenna…”

Eräs tunnettu elämäkertakirjailija oli pyytänyt saada Joelin uuden kirjansa aiheeksi, ja manageri Riitta Pamppula oli sopinut haastatteluajan.

Ovikello soi toistamiseen. Joel kiskoi vaatteet nopeasti päälleen ja meni epävarmana ovelle. 

”No pitihän se arvata”, hän puuskahti nähdessään Saila-Tiinan hymyilevän aurinkoisesti. ”Mitä ihmettä sinä oikein haluat?”

”Hei, Joel”, Saila-Tiina sanoi pirteästi. ”Onpa ihanaa nähdä jälleen! Siitä on niin pitkä aika!”

”Ei tarpeeksi pitkä”, Joel ärähti. ”Se, että panin sinua joskus aikoja sitten yliopistossa ei tarkoita sitä, että haluaisin sinun roikkuvan kimpussani loppuikäni!”

”Mutta minä vain ajattelin –”

”Häivy! Jätä minut rauhaan!” 

Saila-Tiinan kasvot vääristyivät. Voi ei. Älä nyt vain kaiken lisäksi pillitä! Joel paiskasi oven kiinni. Hän kuuli äänekästä nyyhkytystä kuistilta. ”Älä luulekaan, että tulen lohduttamaan!” hän karjui. ”Saat luvan häipyä, tai kutsun poliisit paikalle!”

Nyyhkytys yltyi vollotukseksi. Joel sihisi jokaisen tuntemansa kirosanan ja puristi kätensä nyrkkiin niin kovaa, että kämmeniin jäi kipeät painaumat. ”Nyt!” hän huusi.

”Kukaan ei r-rakasta minua”, Saila-Tiina ulvoi. ”M-minä vain toivoin, että olisin edes j-joltain saanut osakseni huomiota… Olisin saanut t-tuntea että minusta välitetään.”

Nyyhkytys vaimeni hieman, kuulosti siltä kuin nainen olisi haudannut kasvonsa kämmeniin. 

”Hei? Kuuletko sinä?” Joel kysyi nyt hiljaisemmalla äänellä. Nyyhkytys oli vaimennut, mutta nikottelua kuului yhä. ”Hei… Oletko kunnossa?” Joel räpläsi kynsiään hermostuneena. Mitä ihmettä tällaisissa tilanteissa piti tehdä? Voisiko hän vain kävellä pois ja soittaa poliisit hakemaan kotirauhanrikkojan talteen? Se kuulosti kohtuullisen hyvältä idealta. Mutta oven takana oli itkevä nainen. Itkevät naiset saivat Joelin olon epämukavaksi. Pitikö heitä lohduttaa vai antaa olla rauhassa? 

Joel raotti ovea varovasti. Saila-Tiinan silmät olivat punaiset, ja hän pyyhki kyyneliä kämmensyrjällään.

”Älä minusta välitä”, hän sanoi ja hikkasi. ”Minä menen pois, jonnekin mistä minua ei löydetä. Jokainen, johon tutustun, hylkää minut jossain vaiheessa. Ketään ei kiinnosta, mitä minulle tapahtuu. Ihan sama, vaikka minua ei olisikaan!”

”Koetas nyt rauhoittua…” Joel yritti laimeasti. Saila-Tiina teki parhaansa, mutta se tuotti vaikeuksia. 

Joel sulki oven perässään – niin jalomieliseksi hän ei ryhtyisi, että päästäisi naista sisälle kotiinsa – ja istui kuistille Saila-Tiinan viereen. Hän ojensi naiselle nenäliinan, johon tämä niisti äänekkäästi.

”Kiitos”, Saila-Tiina hikkasi. ”Sinä olet niin huomaavainen ja kiltti…”

”Joo joo”, Joel sanoi ja kaivoi taskustaan tupakka-askin. ”Haluatko?” 

Hän lainasi naiselle tulta, ja he puhalsivat savua raikkaaseen ilmaan.

”Helpottaako?” Joel kysyi. Saila-Tiina nyökkäsi.

”Olet kultainen. Minä myönnän, että olen ehkä ollut vähän hankala…”

”Ai vähän, vai?” Joel tuhahti. ”Mistä edes sait päähäsi lähetellä niitä kirjeitä minulle ja Roopelle?”

Saila-Tiina väänteli käsiään vaikeana. ”Minä ajattelin että jompikumpi teistä rakastaisi minua.”

”Eivätkö Ilkka ja Joonatan sitten kelvanneet?”

”Minä pidän mustatukkaisista miehistä”, Saila-Tiina sanoi vakavana, ja Joel tyrskähti. 

”Vai niin. Sinun on parasta etsiä joku, jolla ei ole tyttökaveria. Ihan näin vinkkinä.”

Saila-Tiina tumppasi tupakkansa ja nousi ylös. Hän venytteli pitkään ja autuaasti.

”Olet oikeassa”, hän sanoi viimein. ”Minun ei pitäisi häiritä teitä enää.”

”Se on ihan hyvä idea”, Joel myönsi. ”Mitä jos kokeilisit nettideittailua? Luot vain profiilin, jonne kirjoitat mieltymyksesi. Sieltä on helppo napsia ne vaihtoehdot, jotka kiinnostavat.”

”Niin… En ole sellaista pahemmin harrastanutkaan.”

Rupeat vain suoraa päätä tositoimiin, Joel mietti. Saila-Tiina hyvästeli hänet nopealla halauksella. Sitten nainen olikin jo kadonnut näkyvistä. 

Joel jäi vielä hetkeksi istuskelemaan kuistin viileille kiville. Hän veti tupakansavua syvälle keuhkoihinsa ja sammutti tumpin kahden sormen avulla. Jollain tavalla Saila-Tiinan vierailu oli rauhoittanut häntä. Tai ehkä se oli nikotiini. Tai molemmat.

Joka tapauksessa hänen oli hieman helpompi hengittää.

*

Elena oli tehnyt katoamistemppunsa jälleen.

Joel ei tiennyt, mitä oli tapahtunut, hän oli vain nähnyt aution metsämökin saavuttuaan pitkästä aikaa vierailemaan Olivian luona. Kämmeniä hiostavan varttitunnin ajan hän oli pelännyt, että myös Olivia oli kadonnut – tai mikä pahempaa, joutunut Elenan isän kynsiin – mutta sitten hän huomasi lapun, jonka Olivia oli kiinnittänyt mökin oveen. Tällä kertaa sentään oli jokin viesti.

Hei Joel tai Susanna, kumpi tämän ikinä lukeekin,

vaara on viimein ohi, ja voin viimein elää normaalia elämää. En paljasta nyt sen tarkemmin, miten se tapahtui, mutta olen palannut kotiin ja yritän jatkaa elämääni siitä, mihin se jäi. Kiitos kaikesta huolenpidosta ja avusta.

Älkääkä huolehtiko Elenasta. Hän tarvitsee aikaa olla yksin. En tiedä, missä hän on, mutta hänellä ei ole hätää. Luultavasti hänkin on palannut kotiin, tai siis sinne, missä hänen isänsä ikinä asuikaan.

Olivia 

Se, että Elena sentään oli turvassa, helpotti Joelin oloa jonkin verran. Hän katsoi mietteliäänä öiselle taivaalle. Jossain tuolla Elena kenties katseli nyt samaa taivasta. Joelin teki hirveästi mieli tavata siskonsa vielä, mutta se ei onnistunut ennen kuin Elena itse päätti tulla esiin. Toivottavasti siihen ei menisi liian kauaa aikaa. Elenahan saattoi kadottaa ajantajunsa eläessään iätöntä elämää. 

Riitta ja Jorma Pamppula olivat suunnitelleet hyväntekeväisyyskonserttia kerätäkseen rahaa esikoulujen musiikinopetusta varten. Konsertti olisi ilmainen, mutta poistuessaan jokainen saisi halutessaan lahjoittaa sellaisen summan rahaa, kuin katsoisi sopivaksi. He olivat pyytäneet Joelia mukaan, ja Joel oli suostunut. He olivat keskustelleet siitä, mitä kappaleita Joel esittäisi, ja ehdottaneet erästä, joka ei siinä tilanteessa olisi juolahtanut Joelin mieleen.

”Mutta eihän se oikeastaan ole minun kappaleeni, vaikka periaatteessa onkin”, Joel oli huomauttanut.

”Siitä on huolehdittu”, Jorma Pamppula oli vastannut. ”Muut antoivat suostumuksensa ja tulevat soittamaan sen kanssasi.”

Joel oli hermostunut mutta tyytyväinen. Hän saisi esittää pitkästä aikaa kappaleen, jolla oli hänelle hänen omista sävellyksistään kaikista eniten merkitystä. 

Hän tervehti yleisöä, jota oli tuhatmäärin – Joelin nopean arvion mukaan parikymmentä tuhatta, mutta lavan kirkkaiden valojen vuoksi hän ei nähnyt yleisöä kovin hyvin. Hän sai vastaukseksi raikuvat hurraukset ja vislaukset. Sitten hän aloitti, uusimman levynsä avausraidalla, joka oli yksi hänen ehdottomista suosikeistaan. 

Hän oli ylpeä siitä, että oli saanut olla konsertin pääesiintyjä. Todellakin, häntä ennen oli esiintynyt liuta lahjakkaita bändejä, mutta nyt nämä ihmiset olivat kuuntelemassa häntä, koska hänen jälkeensä ei esiintyisi enää ketään. Hän tunsi olevansa tulessa. Jenni ja lapset olivat yleisössä, tuolla jossain ihmismassan seassa, ja Joel soitti heille. Kuten myös Susannalle, joka niin ikään oli Klausin kanssa paikalla. 

Lopulta oli illan viimeisen kappaleen vuoro.

”Tämä biisi on siitä erikoinen, että se on oikeastaan Torantesin biisi”, Joel sanoi mikrofoniin, ja nopeaälyisimmät fanit vislasivat kovaan ääneen. ”Kyllä, olette oikeassa. Tämä biisi on Harha. Ja koska haluan tehdä sille kunniaa, Torantes tulee esittämään sen kanssani.”

Loputkin yleisöstä repesivät huutoihin. Joel tiesi, että bändi ilmestyi yksi jäsen kerrallaan lavalle hänen taakseen. Yleisö huusi, siinä tuli Joonatan. Ja taas, nyt tuli Roope. Sitten vielä Ilkka, joka heilautti kättään laiskasti ja asteli Joelin viereen.

Tällä kertaa tosin hän hoitaisi vain säestämisen ja taustalaulut. Kuten he olivat sopineet. 

*

*