Noh, niille, joita kiinnostaa lueskella muutakin kuin Pohjiksia, käykää kurkkaamassa Radolan Simprojektia. On minun vuoroni pelata sukupolvi, ja sinne on yksi luku jo ilmestynyt :D Tällainen pieni mainos tähän väliin.
Mutta pitemmittä puheitta luvun pariin. Mukavia lukuhetkiä!
Edit: Hupsista. Tämä osuus unohtui.
Kertausta aiemmista osista:
Joelin rocktähden elämä oli vaatinut veronsa. Hänet erotettiin bändistään Torantesista alkoholiongelmansa vuoksi, ja jatkuvan juomisen seurauksena hän joutui sairaalaan maksakirroosin vuoksi. Hänen ja Jennin suhde ei ollut ruusuisin mahdollinen, mutta he kumpikin lupautuivat yrittämään uutta alkua.
Heille oli Petri-pojan lisäksi syntynyt tyttökaksoset, Pinja ja Pauliina.
Kreivin, Joelin Elena-siskon/serkun isän, jahtaama Olivia vietiin turvaan metsään. Olivia aikoi jatkaa kuolleen isänsä elämäntyötä ja kehitellä lehmäkasvista aseen vampyyreja vastaan.
Koska Joel joutui olemaan sairaalassa, hän pyysi Susanna Ala-Tuuhelaa käymään säännöllisesti Olivian luona tarkistamassa, että tämä voi hyvin. Elena oli pyytänyt Joelia tekemään niin. Joel myös tunnusti rakkautensa Susannaan, joka seurusteli Klaus-nimisen miehen kanssa. Susanna ei kuitenkaan vastannut hänen tunteisiinsa.
Kaiken kukkuraksi sekä Joelia että Roope-serkkua ahdisteli nimettömiä rakkauskirjeitä lähettelevä stalkkeri.
*
Olivia puuhasteli taas jotain, mitä Susanna ei ymmärtänyt. Hän oli niin keskittynyt työhönsä, että upposi omiin maailmoihinsa. Sitä oli mielenkiintoista seurata. Niin nuori tyttö käyttäytyi lähes kuin ikäloppu tiedenainen. Hän tuntui jopa unohtavan Susannan läsnäolon.
Joelin päästyä sairaalasta Susannan ei olisi edes tarvinnut käydä Olivian luona, mutta hän oli jollain tavalla ehtinyt kiintyä tyttöön. Ei hän sitä ystävyydeksi uskaltanut kutsua. Olivian kanssa oli vaikea lähentyä, hän oli hyvin omalaatuinen sim.
Heidän ensitapaamisensa oli ollut jäätävä. Olivia ei ollut luottanut häneen ollenkaan. Hän tuntui olevan vihainen Joelille siitä, että tämä oli kertonut hänestä jollekin ulkopuoliselle. Vähitellen Olivia oli tajunnut, ettei Joelilla ollut vaihtoehtoa, joten he opettelivat luottamaan toisiinsa. Pikkuhiljaa heidän välilleen rakentui jonkinlainen suhde. Olivia ei ollut puheliasta sorttia, mutta hänen seurassaan edes hiljaisuus ei ollut vaivaannuttavaa.
Susanna
jutteli mukavia. Olivialta ei todennäköisesti heruisi vastauksia, mutta mitäpä
tuosta. Susanna tiesi, ettei se ollut töykeyttä vaan puhdasta
keksijän/tutkijan/tiedenaisen/minkälie hajamielisyyttä.
”Toivottavasti
tämä mökki suojaa sinua talvella”, hän puheli. ”Tämä ei vaikuta kovin
tiiviiltä. Minä voin tuoda sinulle kasan vilttejä ja taljoja tänne, jos
haluat.” Olivia ei vastannut. Susanna seurasi katseellaan hänen puuhasteluaan. ”Mitä sinä oikein teet?” hän uskaltautui kysymään. Hän ei ollut rohjennut esittää kysymystä aiemmin. Olivia ei olisi kuitenkaan luottanut häneen tarpeeksi kertoakseen mitään.
”Tutkimuksia”,
Olivia vastasi. Hän naputteli kiivaasti jotain tietokoneella. Ruudulla näkyi
omituisia kaavoja ja laskelmia.
”Liittyvätkö
nuo tutkimukset jotenkin siihen – öhöm – kasviolentoon tuolla ulkopuolella?”
Susanna kysyi.
”Ehkä.”
Olivia
jatkoi puuhasteluaan, Susanna oli hiljaa. Mökin vekottimet kiehtoivat häntä. Hänen
olisi tehnyt mieli räplätä niitä, mutta hän malttoi mielensä ja tyytyi vain
ihailemaan niitä kauempaa.
”Luulen,
että se alkaa olla lähellä”, Olivia mutisi ja varasti jälleen Susannan huomion.
”Mikä?”
”Läpimurto”,
Olivia sanoi tyytyväisenä. Susannan uteliaisuus heräsi.
”Läpimurto?
Missä asiassa?”
”Yhdessä
tutkimuksessa”, Olivia sanoi välttelevästi. ”Sinun on paras lähteä nyt.”
”Niin
kai”, Susannan sanoi haikeana. Hänen olisi tehnyt mieli jäädä seuraamaan
läpimurron kehittelyä, mutta hän ymmärsi, että nyt käsiteltiin salaisuuksia.
Hän hyvästeli Olivian, joka vastasi nopealla nyökkäyksellä, huomio täysin
tutkimuksiinsa kiinnittyneenä.
*
Oli kaunis, raikas päivä. Täydellinen päivä. Aivan kuin pilvet olisivat vetäytyneet syrjään vain ja ainoastaan tämän päivän kunniaksi, antaen auringon paistaa vapaasti pihanurmelle. Valkea hääkaari häikäisi Joelia. Hänen pukunsa oli hiostava, ja hän löyhytteli takinliepeitään ja kääri hihojaan mahdollisimman huomaamattomasti. Toivottavasti tien toisella puolella kyhjöttävät paparazzit eivät huomanneet sitä.
Susanna häikäisi häntä vähintään yhtä paljon kuin hääkaari. Nainen oli tyrmäävä. Vaaleanvihreä sopi hänelle, ja hänen pukunsa toi mieleen kevään. Hän seisoi hääkaaren alla ikionnellisen näköisenä, eikä hänen maailmaansa sillä hetkellä mahtunut muuta kuin vastapäätä seisova Klaus. Joelin rintaa kivisti nähdä heidät siinä. He olivat upea pari. Hän pyöritteli tiedostamattaan omaa vihkisormustaan. Se tuntui yhtäkkiä tajuttoman painavalta.
Kun vihkiseremonia oli ohi ja vieraat alkoivat nousta penkeiltä, Joel oli ensimmäinen joka harppoi tarjoilupöytien luo. Luojan kiitos siellä oli samppanjaa. Nyt ympärillä oli liikaa ihmisiä, mutta ehkä myöhemmin hän onnistuisi ottamaan kulauksen ilman, että kukaan huomaisi. Vain yksi kulaus. Niin, että hän selviäisi juhlista.
Kuva pomppasi silmille, kun Jenni avasi lehden. Joku paparazzi oli sen ottanut, kun Joel oli ollut sen Susannan häissä. Paparazzi oli löytänyt hyvän vaanimispaikan kadun toiselta puolelta. Jenniä ärsytti. Tietysti Joel oli sortunut. Mitä hän oli kuvitellut? Jenni ei tiennyt, oliko kuvan samppanjalasillinen illan ainoa vai yksi kymmenestä, mutta hän ei edes välittänyt. Joel oli sortunut, ja sillä hyvä. Se mies ei välittänyt terveydestään pätkän vertaa. Välittäisi silti perheensä hyvinvoinnista.
Joel lähtisi kiertueelle seuraavalla viikolla. Puoli vuotta poissa kotoa. Jenni oli aivan varma, että Joel sortuisi uudestaan. Ennen miehen lähtöä heidän, avioparin, olisi keskusteltava vakavasti eräistä asioista. Jenniä ärsytti olla aina se nalkuttaja ja huomauttelija, se, joka aina halusi puhua. Joel olisi mielellään vain sivuuttanut hankalat asiat olankohautuksella. Mutta mikään olankohautus ei taianomaisesti ratkaissut ongelmia. Sen nyt tiesi jokainen.
Hän kuuli Pinjan rääkyvän huoneessaan. ”Ja mikäköhän tuota tyttöä oikein vaivaa”, Jenni mutisi astellessaan kohti Pinjan huonetta. ”Ei hänen sisarensa vain ole noin temperamenttinen. Aivan kuin nuo kaksi olisivat täysin eri puusta veistettyjä.”
Evelina ja Ari olivat olleet hyväkuntoisia ja terveitä, joten se tuli aivan yllättäen. Kukaan ei ollut osannut varautua siihen. Yhtäkkiä heitä ei enää ollut, eivätkä he saisi nähdä lastenlastensa kasvavan – aivan kuten eivät saaneet Juhana ja Sannakaan. Unohtaakseen surunsa Joel keskittyi täysillä musiikkiin. Hän myös toivoi omien lastensa saavan jälkikasvua nuorena, jotta hän saisi aikanaan olla osa lastenlastensa elämää.
Joel lähti, ja Petri jäi pettyneenä seisomaan eteiseen. Kivilattia hohkasi kylmää, hänen varpaitaan alkoi palella jopa paksujen tossujen sisällä. Taas isi lähti kiertueelle. Hän olisi poissa monta kuukautta. Hän ei pääsisi Petrin joukkueen jalkapallomatseihin, joissa muiden pelaajien äidit piirittivät hänet heti hänen ilmestyttyä kentän reunalle, hän ei peittelisi Petriä sänkyyn iltaisin eikä soittelisi kitaraansa, niin että Petri saisi laulaa. Menisi puoli vuotta, ennen kuin kiertue saapuisi takaisin SimCityyn. Puoli vuotta, ennen kuin isi palaisi takaisin, ja he äidin ja siskojen kanssa pääsisivät katsomaan isin keikkaa.
Petri laahusti portaikkoon. Hän ei halunnut keikalle. Oli omituista katsella, kun kymmenettuhannet ihmiset kiljuivat ja karjuivat nähdessään isän astuvan lavalle. Petri halusi vain koota pienoismalleja ja pelata jalkapalloa isänsä kanssa ja olla tavallinen poika.
Koulun kello soi päästäen oppilaat vihdoin ja viimein välitunnille. Petri oli ensimmäisten joukossa noussut pulpetistaan ja kadonnut luokasta käytävälle. Hän kiiruhti puolijuoksua eteenpäin, ei siksi, että hänellä olisi ollut kiire minnekään, vaan saadakseen olla edes hetken rauhassa. Joka ikisellä välitunnilla siitä asti, kun hän oli aloittanut koulun, häntä yritti lähestyä kymmenkunta ihmistä, joita suurinta osaa hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Yleensä he kaikki halusivat samaa asiaa.
Tuntematon poika istui Petrin viereen. Petri oli kuin ei huomaisikaan. Taas joku, joka tulee hehkuttamaan hänen isänsä viimeisintä levyä tai kyselemään, minkä värisiä sukkia tämä yleensä käytti. Petri sulki silmänsä ja esitti ottavansa torkut. Hänen hämmästyksekseen poika ei sanonut mitään.
Petri raotti silmiään. Poika näytti uponneen täysin omiin ajatuksiinsa eikä kiinnittänyt Petriin mitään huomiota. Se oli varsin omituista. Pojan oli pakko olla uusi. Tai sitten hänellä ei ollut televisiota eikä tietokonetta eikä hän lukenut lehtiä. Ehkä hän oli jonkinnäköinen friikki. Tai ehkä hänen vanhempansa olivat friikkejä. Tai mitä jos hänellä ei ollut vanhempia? Petrin ajatukset laukkasivat aina vain villimpään suuntaan.
Oli kulunut kaksi kuukautta siitä, kun Joel oli lähtenyt kiertueelle. Jenni ei ollut vilkaissutkaan sanomalehden kulttuuripalstaa tai television viihdeuutisia. Hän ei halunnut tietää, oliko Joel retkahtanut alkoholiin vai ei. Hän ei kuitenkaan voisi tehdä asialle mitään, ja hänellä oli kädet täynnä töitä lasten kanssa. Puuhaa riitti ilman ylimääräistä murehtimistakin. He puhuisivat asiasta Joelin palattua, ja Joel kertoisi totuuden tai jättäisi kertomatta. Sama se.
Taivas, milloin hänestä oikein oli tullut tällainen? Sim, joka vähät välittää kaikesta avioliittoonsa liittyvästä? Hän oli varma, että he olivat molemmat Joelin kanssa yrittäneet uutta alkua. Miten hänestä silti tuntui, että he eivät olleet mies ja vaimo, vaan kämppikset, joilla sattui olemaan yhteiset lapset?
Jenni tiesi, ettei voinut syyttää tilanteesta muita kuin itseään. Hänen olisi pitänyt kuunnella vaistoaan jo siinä vaiheessa, kun Joel oli kertonut soittavansa bändissä. Hänen olisi pitänyt kieltää itseään menemästä naimisiin rokkarin kanssa. Mutta hän ei ollut tehnyt mitään estääkseen kohtaloaan, hän oli heittäytynyt tunteidensa vietäväksi. Ja tässä hän nyt oli. Naimisissa arvaamattoman alkoholistin kanssa.
”Miksen minä saa ikinä tehdä, mitä minä haluan”, Petri puhisi itsekseen. ”Aina pitää vahtia siskoja tai auttaa ruoanlaitossa tai siivota. Tai vielä kerran vahtia siskoja. Kunpa olisin ainoa lapsi.”
Hän meni tietokoneelle. Hän ei todellakaan aikonut vahtia Pinjaa ja Pauliinaa. Pauliina oli ihan okei, mutta Pinja kiljui aina niin kovaa, että korvat meinasivat haljeta. Häntä ei saanut mikään tyytyväiseksi, ja sitä Petri ei jaksanut.
Hän käynnisti lempipelinsä ja upposi nopeasti sen maailmaan. Äiti huusi jotain Pinjan huoneesta, mutta hän antoi sen mennä ohi korvien. Äiti sai itse vahtia kaksosia, Petri ei aikonut sitä tehdä. Hän ei ollut enää Petri, vaan pelaaja keskellä jalkapallon MM-kisoja, ja hyökkäsi kohti maalia kuin mielipuolinen.
”En minä paljoa siltä pojalta pyydä, eikä edes sen vertaa voi tehdä auttaakseen”, Jenni puuskahti. Hän tunsi itsensä henkisesti yli kymmenen vuotta vanhemmaksi kuin fyysisesti. Ryppyjä näkyi jo vaikka hän oli vasta hieman yli kolmenkymmenen. ”Tytöt, älkää tuhotko paikkoja. Minun on pakko aloittaa ruoanlaitto, jotta saan sen joskus valmiiksi.”
Ovikello soi Tikkaloilla. Roope oli juuri asettunut television ääreen seuraamaan lempijalkapallojoukkueensa kauden avausmatsia, ja häntä ärsytti. Ei hän nyt millään jaksaisi nousta avaamaan. Elisa tai Jaakko saisivat mennä.
*
Lopultakin. Hänen etsimisensä oli tuottanut tulosta. Tyttö oli löytänyt hyvän piilon, se hänen täytyi myöntää. Hän oli tuhlannut etsimiseen enemmän aikaa kuin oli osannut arvata. Se oli hyvä saavutus. Mutta kukaan ei piileskellyt häneltä ikuisesti, hän oli mestari löytämään saaliinsa.
Olisi hänen tietenkin pitänyt arvata, että piilopaikka oli lähellä Pohjasoiden kiviröttelöä. Vaisto kuljetti Elenan kohti kotia. Tytön itsensä täytyi myös olla jossain lähettyvillä. No, hän hoitelisi tyttärensä myöhemmin, ensin oli vuorossa paljon kiireellisempi ja oleellisempi tapaus.
Tikkalat nyt asuvat sellaisella alueella naapurustoa, että siellä sattuu olemaan viileämpää kuin muualla. Siinä virallinen selitys lumelle.
(Epävirallinen selitys: olen kärsimätön enkä jaksa pelata vuodenaikoja oikeaan kohtaan ennen kuvaamista.)
Saatte nyt elää jännityksessä jonkin aikaa. Maalis-toukokuussa minun pitää keskittyä pääsykokeisiin, jotta vihdoin ja viimein pääsisin sisään jonnekin. Kirjoittelen ja pelailen varmaan uutta lukua samalla, mutta tulevaisuuteni menee nyt päivittelyn edelle, sorry. Koettakaa kestää.
Haluaisin, että tämä olisi viimeinen kolmannen sukupolven kategoriaan kuuluva luku, jotta elämässä päästäisiin vähitellen eteenpäin... Vielä seuraavassa luvussa pitää kertoa jotain, mutta siitä huolimatta yritän keskittyä siinä sitten enemmän Petriin ja kaksosiin. Tytöt nähdäänkin ensi osassa sitten jo lapsina (:
Kommentit ovat hyvin suotavia!
*
Oli kaunis, raikas päivä. Täydellinen päivä. Aivan kuin pilvet olisivat vetäytyneet syrjään vain ja ainoastaan tämän päivän kunniaksi, antaen auringon paistaa vapaasti pihanurmelle. Valkea hääkaari häikäisi Joelia. Hänen pukunsa oli hiostava, ja hän löyhytteli takinliepeitään ja kääri hihojaan mahdollisimman huomaamattomasti. Toivottavasti tien toisella puolella kyhjöttävät paparazzit eivät huomanneet sitä.
Susanna häikäisi häntä vähintään yhtä paljon kuin hääkaari. Nainen oli tyrmäävä. Vaaleanvihreä sopi hänelle, ja hänen pukunsa toi mieleen kevään. Hän seisoi hääkaaren alla ikionnellisen näköisenä, eikä hänen maailmaansa sillä hetkellä mahtunut muuta kuin vastapäätä seisova Klaus. Joelin rintaa kivisti nähdä heidät siinä. He olivat upea pari. Hän pyöritteli tiedostamattaan omaa vihkisormustaan. Se tuntui yhtäkkiä tajuttoman painavalta.
Hän olisi
antanut mitä tahansa, jotta olisi saanut seistä itse Klausin paikalla. Mutta
minkä hän tilanteelle mahtoi? Tehty mikä tehty. Aikaa ei voinut kelata
taaksepäin.
Kun vastanaineet
suutelivat toisiaan liittonsa sitomiseksi, Joelin oli pakko katsoa muualle.Kun vihkiseremonia oli ohi ja vieraat alkoivat nousta penkeiltä, Joel oli ensimmäinen joka harppoi tarjoilupöytien luo. Luojan kiitos siellä oli samppanjaa. Nyt ympärillä oli liikaa ihmisiä, mutta ehkä myöhemmin hän onnistuisi ottamaan kulauksen ilman, että kukaan huomaisi. Vain yksi kulaus. Niin, että hän selviäisi juhlista.
Hän kasasi
lautasensa täyteen ruokaa ja vetäytyi syömään itsekseen. Tietenkään hän ei
saanut olla rauhassa kauaa. Kohta joku tuli juttelemaan hänelle, esittäytyi
(taisi olla joku Susannan vanha opiskelukaveri, tieto meni toisesta korvasta
sisään ja toisesta ulos) ja kyseli, oliko Joel morsiamen vai sulhasen tuttuja. Aivan
kuin hän ei sitä tietäisi. Joel murahti jotain ja hotki ruokaansa välttyäkseen vastaamasta. Hän
helpottui kuullessaan Susannan äänen.
”Hei!
Saanko liittyä seuraan?”
Kaveri
poistui paikalta ja Susanna istahti hänen paikalleen.
”Miten
menee?” nainen kysyi onnesta hehkuen. Joel kohautti olkiaan.
”Siinähän
se. Kiertue alkaa ensi viikolla, tiedossa on puoli vuotta kirkuvaa yleisöä.
Hääsi sattuivat sopivaan aikaan.”
”Se ei
ollut sattumaa, se oli suunniteltu juttu. Totta kai sinun täytyi päästä
mukaan.”
”Olen
otettu. Ei olisi ollut kivaa joutua missaamaan juhlasi.”
Se ei
ollut täysin vale. Mutta ei täysin tottakaan.
”Sinulla
tuntuu menevän hyvin”, Susanna sanoi. ”Ainakin myyntilukuja silmäillen.
Sooloprojektisi suosio hipoo pilviä.”
”Joo, se
oli aika yllättävää. Tietenkin vanhojen Torantes-fanien mielestä bändin
fiilistä en voi koskaan tavoittaa yksin, mutta jopa pahimmat kritisoijat
tuntuvat ostavan jokaisen ilmestyvän levyn. Ja olen iloinen, että Pamppulat
ehdottivat minun laulavan itse. Kaikki nämä vuodet olen luullut, että
lauluääneni on kuraa, mutta se onkin vain omaperäinen. Hassua.”
”Se sopii
musiikkiisi. Siitä sinut erottaa.”
Susanna
piti pienen tauon. ”Kai olet pysynyt raittiina?” hän kysyi otsa pienessä
rypyssä.
”Olen
minä. Kyllä tämä tästä.”
”Tuolla
tiskin päällä on alkoholittomia juomia. Minä voin hakea sinulle yhden.”
”Ei
tarvitse. Haen itse myöhemmin.”
”Minä
menen juttelemaan muiden vieraiden kanssa”, Susanna sanoi. ”Puhutaan lisää
vaikka huomenna. Soittele minulle.”
Vihdoin
Susanna uskalsi ehdottaa sitä. Joel oli kiitollinen siitä. Heidän olisi pakko
puhua, vaikka Joel epäili siitä olevan mitään hyötyä. Hänen tunteensa eivät
noin vain laantuneet. Eivät pelkkien sanojen avulla.
Kun
Susanna oli turvallisesti muualla – Joel näki hänen juttelevan Klausin tädin
kanssa ruokapöydän luona – Joel suuntasi päättäväisesti samppanjan luo.
Haparoivin käsin hän kaatoi itselleen lasillisen. Ei kai yksi lasillinen voisi
tappaa? Eihän? Hän oli ansainnut sen. Hän tarvitsi sitä.
*
Kuva pomppasi silmille, kun Jenni avasi lehden. Joku paparazzi oli sen ottanut, kun Joel oli ollut sen Susannan häissä. Paparazzi oli löytänyt hyvän vaanimispaikan kadun toiselta puolelta. Jenniä ärsytti. Tietysti Joel oli sortunut. Mitä hän oli kuvitellut? Jenni ei tiennyt, oliko kuvan samppanjalasillinen illan ainoa vai yksi kymmenestä, mutta hän ei edes välittänyt. Joel oli sortunut, ja sillä hyvä. Se mies ei välittänyt terveydestään pätkän vertaa. Välittäisi silti perheensä hyvinvoinnista.
Joel lähtisi kiertueelle seuraavalla viikolla. Puoli vuotta poissa kotoa. Jenni oli aivan varma, että Joel sortuisi uudestaan. Ennen miehen lähtöä heidän, avioparin, olisi keskusteltava vakavasti eräistä asioista. Jenniä ärsytti olla aina se nalkuttaja ja huomauttelija, se, joka aina halusi puhua. Joel olisi mielellään vain sivuuttanut hankalat asiat olankohautuksella. Mutta mikään olankohautus ei taianomaisesti ratkaissut ongelmia. Sen nyt tiesi jokainen.
Jenni
käänsi sivua. Haastattelu ja levyarvostelu. Olihan lehdessä jotain, mitä
kehtasi näyttää perheen pienimmillekin.
”Petri,
tule katsomaan! Isi on taas lehdessä”, Jenni huikkasi. Petri laahusti paikalle
ja hyppäsi sohvalle äitinsä viereen.
”Katso,
siinä isi kertoo uudesta levystään ja tulevasta kiertueesta. Kun se saapuu
tänne, me menemme kaikki yhdessä katsomaan sitä”, Jenni sanoi.
”Joo joo,
tiedän”, Petri tuhahti. ”Voinko mennä? Pitää tehdä läksyjä.”
Hän nousi
seisomaan ja kipitti omaan huoneeseensa. Jenni jäi olohuoneeseen ihmeissään.
”Mikäs
hänen nyt on?”Hän kuuli Pinjan rääkyvän huoneessaan. ”Ja mikäköhän tuota tyttöä oikein vaivaa”, Jenni mutisi astellessaan kohti Pinjan huonetta. ”Ei hänen sisarensa vain ole noin temperamenttinen. Aivan kuin nuo kaksi olisivat täysin eri puusta veistettyjä.”
”Tytöt,
mitä te oikein teette?” Jenni kysyi saapuessaan huoneeseen. ”Pinja, mikä
hätänä?”
Pinja ei
osannut vastata, joten hän jatkoi huutamista. Pauliina seisoi säikähtäneen
näköisenä nukketalon vieressä.
”IKKOI
UKEN!” Pinja karjui. ”PAUIINA IKKOI UKEN!”
”Rikkoi
nuken? Näytäs.”
Pauliinan
alahuuli väpätti. Jenni huokaisi. Kunpa hänellä olisi ylimääräinen käsipari
apunaan.
*
Evelina ja Ari olivat olleet hyväkuntoisia ja terveitä, joten se tuli aivan yllättäen. Kukaan ei ollut osannut varautua siihen. Yhtäkkiä heitä ei enää ollut, eivätkä he saisi nähdä lastenlastensa kasvavan – aivan kuten eivät saaneet Juhana ja Sannakaan. Unohtaakseen surunsa Joel keskittyi täysillä musiikkiin. Hän myös toivoi omien lastensa saavan jälkikasvua nuorena, jotta hän saisi aikanaan olla osa lastenlastensa elämää.
”Isi? Isi,
lähdetkö sinä nyt?”
Petri oli
kuullut isänsä mekastavan eteisessä ja hiipinyt katsomaan, mitä oikein
tapahtui.
”Lähden,
kulta. Mutta sinun pitäisi olla nukkumassa. Me hyvästelimme jo.”
”Minä en
halua, että lähdet.”
Joel
huokaisi. ”Tiedän. Olen poissa kauan. Mutta isi tekee sellaista työtä, että
välillä pitää olla poissa kauan. Sinulla ei ole kuitenkaan mitään hätää. Äiti
on täällä.”
”Äitiä
kiinnostaa vain Pinja ja Pauliina”, Petri tuhahti. ”Ei hänellä ole ikinä aikaa
minulle.”
”Kyllä
hänellä on. Isin pitää mennä nyt, muuten myöhästyn lentokoneesta. Ole kiltti
poika ja pidä huolta pikkusiskoistasi, joohan?” Joel lähti, ja Petri jäi pettyneenä seisomaan eteiseen. Kivilattia hohkasi kylmää, hänen varpaitaan alkoi palella jopa paksujen tossujen sisällä. Taas isi lähti kiertueelle. Hän olisi poissa monta kuukautta. Hän ei pääsisi Petrin joukkueen jalkapallomatseihin, joissa muiden pelaajien äidit piirittivät hänet heti hänen ilmestyttyä kentän reunalle, hän ei peittelisi Petriä sänkyyn iltaisin eikä soittelisi kitaraansa, niin että Petri saisi laulaa. Menisi puoli vuotta, ennen kuin kiertue saapuisi takaisin SimCityyn. Puoli vuotta, ennen kuin isi palaisi takaisin, ja he äidin ja siskojen kanssa pääsisivät katsomaan isin keikkaa.
Petri laahusti portaikkoon. Hän ei halunnut keikalle. Oli omituista katsella, kun kymmenettuhannet ihmiset kiljuivat ja karjuivat nähdessään isän astuvan lavalle. Petri halusi vain koota pienoismalleja ja pelata jalkapalloa isänsä kanssa ja olla tavallinen poika.
Hän kömpi
peiton alle ja yritti saada unta. Seinän takaa kuului pikkutytön kovaäänistä
huutoa. Sitten myös toisen seinän takaa. Sitten kuuluivat äidin askeleet ja
hyssyttelevä ääni, kun hän rauhoitteli ensin Pinjaa, sitten Pauliinaa. Petri
käänteli kylkeä. Lopulta, monen levottoman minuutin jälkeen, hän nukahti.
*
Koulun kello soi päästäen oppilaat vihdoin ja viimein välitunnille. Petri oli ensimmäisten joukossa noussut pulpetistaan ja kadonnut luokasta käytävälle. Hän kiiruhti puolijuoksua eteenpäin, ei siksi, että hänellä olisi ollut kiire minnekään, vaan saadakseen olla edes hetken rauhassa. Joka ikisellä välitunnilla siitä asti, kun hän oli aloittanut koulun, häntä yritti lähestyä kymmenkunta ihmistä, joita suurinta osaa hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Yleensä he kaikki halusivat samaa asiaa.
”Miltä tuntuu, kun isä on julkkis?”
”Hei, voitko pyytää isältäsi mulle
nimmarin?”
”Pääsenkö käymään teillä? Jooko?
Voin olla paras kaverisi.”
Jättäisivät
hänet vain rauhaan. Hän ei kaivannut kavereita.
Hän meni
istumaan urheilukentän laidalle mahdollisimman kauas kaikista ja veti hatun
syvemmälle päähänsä.
Kunpa
hänellä olisi ollut pelikonsoli mukana. Ne olivat kuitenkin kiellettyjä
esineitä koulussa. Opettaja takavarikoi sellaiset aina, kun näki oppilaiden
pelailevan. Ne kuulemma haittasivat opetukseen keskittymistä, ja niinhän se
tietysti oli. Olisi sitä silti voinut edes välitunnilla pelata. Tuntematon poika istui Petrin viereen. Petri oli kuin ei huomaisikaan. Taas joku, joka tulee hehkuttamaan hänen isänsä viimeisintä levyä tai kyselemään, minkä värisiä sukkia tämä yleensä käytti. Petri sulki silmänsä ja esitti ottavansa torkut. Hänen hämmästyksekseen poika ei sanonut mitään.
Petri raotti silmiään. Poika näytti uponneen täysin omiin ajatuksiinsa eikä kiinnittänyt Petriin mitään huomiota. Se oli varsin omituista. Pojan oli pakko olla uusi. Tai sitten hänellä ei ollut televisiota eikä tietokonetta eikä hän lukenut lehtiä. Ehkä hän oli jonkinnäköinen friikki. Tai ehkä hänen vanhempansa olivat friikkejä. Tai mitä jos hänellä ei ollut vanhempia? Petrin ajatukset laukkasivat aina vain villimpään suuntaan.
”Sori”,
poika sanoi Petrille, ”mutta satutko tietämään, missä on 1A:n kotiluokka?”
”Minä olen
1A:lla”, Petri sanoi. ”Se on ihan tuolla kulman takana. Me voidaan mennä samaa matkaa.”
”Kiva”,
poika sanoi helpottuneena. ”Minä olen Armas. Haluatko olla minun kaverini?”
Petri
empi hetken.
”Minä olen
juuri muuttanut tänne äitieni kanssa”, Armas sanoi. ”En tunne täältä vielä
ketään. Olisi kiva, jos olisi edes yksi kaveri.”
”Kyllä se
sitten käy”, Petri sanoi. ”Minä olen sinun kaverisi.”
Oli mukava
tunne, kun oli ainakin yksi oikea kaveri.
*
Oli kulunut kaksi kuukautta siitä, kun Joel oli lähtenyt kiertueelle. Jenni ei ollut vilkaissutkaan sanomalehden kulttuuripalstaa tai television viihdeuutisia. Hän ei halunnut tietää, oliko Joel retkahtanut alkoholiin vai ei. Hän ei kuitenkaan voisi tehdä asialle mitään, ja hänellä oli kädet täynnä töitä lasten kanssa. Puuhaa riitti ilman ylimääräistä murehtimistakin. He puhuisivat asiasta Joelin palattua, ja Joel kertoisi totuuden tai jättäisi kertomatta. Sama se.
Taivas, milloin hänestä oikein oli tullut tällainen? Sim, joka vähät välittää kaikesta avioliittoonsa liittyvästä? Hän oli varma, että he olivat molemmat Joelin kanssa yrittäneet uutta alkua. Miten hänestä silti tuntui, että he eivät olleet mies ja vaimo, vaan kämppikset, joilla sattui olemaan yhteiset lapset?
Jenni tiesi, ettei voinut syyttää tilanteesta muita kuin itseään. Hänen olisi pitänyt kuunnella vaistoaan jo siinä vaiheessa, kun Joel oli kertonut soittavansa bändissä. Hänen olisi pitänyt kieltää itseään menemästä naimisiin rokkarin kanssa. Mutta hän ei ollut tehnyt mitään estääkseen kohtaloaan, hän oli heittäytynyt tunteidensa vietäväksi. Ja tässä hän nyt oli. Naimisissa arvaamattoman alkoholistin kanssa.
Ӏiti,
voiko Armas tulla meille?” Petri kysyi, mutta Jennillä oli kädet täynnä
kaksosten kanssa.
”Pinja,
odota! Pääset pois ihan kohta. Anteeksi mitä, kulta? Kysyitkö jotain?”
”Niin että
voiko minun kaverini tulla meille.”
”Nyt ei
ole hyvä hetki. Sinun pitää katsoa siskojesi perään. Minä alan laittaa ruokaa.”
Petri
tömisteli käytävään. Takaansa hän kuuli äitinsä äänen:
”Minne
sinä menet? Minähän pyysin sinua vahtimaan siskojasi!”
Petri ei
vastannut, vaan ryntäsi huoneeseensa. ”Miksen minä saa ikinä tehdä, mitä minä haluan”, Petri puhisi itsekseen. ”Aina pitää vahtia siskoja tai auttaa ruoanlaitossa tai siivota. Tai vielä kerran vahtia siskoja. Kunpa olisin ainoa lapsi.”
Hän meni tietokoneelle. Hän ei todellakaan aikonut vahtia Pinjaa ja Pauliinaa. Pauliina oli ihan okei, mutta Pinja kiljui aina niin kovaa, että korvat meinasivat haljeta. Häntä ei saanut mikään tyytyväiseksi, ja sitä Petri ei jaksanut.
Hän käynnisti lempipelinsä ja upposi nopeasti sen maailmaan. Äiti huusi jotain Pinjan huoneesta, mutta hän antoi sen mennä ohi korvien. Äiti sai itse vahtia kaksosia, Petri ei aikonut sitä tehdä. Hän ei ollut enää Petri, vaan pelaaja keskellä jalkapallon MM-kisoja, ja hyökkäsi kohti maalia kuin mielipuolinen.
”En minä paljoa siltä pojalta pyydä, eikä edes sen vertaa voi tehdä auttaakseen”, Jenni puuskahti. Hän tunsi itsensä henkisesti yli kymmenen vuotta vanhemmaksi kuin fyysisesti. Ryppyjä näkyi jo vaikka hän oli vasta hieman yli kolmenkymmenen. ”Tytöt, älkää tuhotko paikkoja. Minun on pakko aloittaa ruoanlaitto, jotta saan sen joskus valmiiksi.”
Ei mennyt
kauaakaan, kun huoneesta kuului räsähdys ja perään lapsen itkua. Pinja kiljui,
Pauliina nyyhkytti, Jennin teki mieli huutaa ja samaan aikaan ovikello soi.
”Olkaa
hiljaa!” Jenni huusi. Hän veti syvään henkeä, käski itsensä rauhoittua ja meni
ovelle. Hän ei tiennyt, kuka ihme siellä oikein oli. Oli siellä kuka hyvänsä,
yksikin väärä sana, ja helvetti olisi lopullisesti irti.
Hän ei
tuntenut naista, joka seisoi heidän kuistillaan. Tämä oli ehkä hänen ikäisensä
ja vaikutti kiihtyneeltä.
”Kuka
olet?” Jenni töksäytti. Hän halusi naisesta nopeasti eroon. ”En osta mitään.”
Nainen
vääntelehti omituisesti. Jennille tuli levoton olo.
”Minulla
on tärkeää kerrottavaa”, nainen sanoi lopulta. ”Nyt kun Joel ei ole kotona, on
hyvä aika puhua siitä. Voinko tulla sisään?”
”Mistä
tiedät, ettei Joel ole kotona?”
”Hän on
kiertueella, eikö olekin?”
Ai niin,
Jenni mietti, netistä kuka tahansa saattoi nähdä, missä päin maailmaa Joel
minäkin päivänä oli.
”Voinko
tulla sisään?” nainen toisti.
”Kuka sinä
olet?” Jenni kivahti. ”En tunne sinua. En minä joka ikistä ohikulkijaa päästä
kotiini.”
”Minä olen
Saila-Tiina Klani. Äläkä ole huolissasi, minä annan sinulle anteeksi.”
”En minä
kaipaa sinun anteeksiantojasi. En tunne sinua, enkä ole tehnyt sinulle mitään
anteeksiannettavaa”, Jenni sanoi ja yritti sulkea oven. Saila-Tiina kiilasi
jalkansa oven väliin.
”Voisitko
poistua, tai soitan poliisit”, Jenni tiuskaisi. Saila-Tiina ei näyttänyt
kuuntelevan.
”Minä
ymmärrän sinua. Sinä tunnet syyllisyyttä. Minun ja Joelin suhde oli
ainutlaatuinen, mutta se tuhoutui, kun tulit väliin. Mutta ei se mitään. En ole
unohtanut häntä. Hän rakastaa minua yhä.”
”Minä en
tiedä, mistä sinä puhut.”
Naisen
jalka oli itsepäisesti kiilautunut oven väliin. Jennin teki mieli murskata se.
”Minä
lähetin hänelle kirjeitäkin”, Saila-Tiina sanoi. ”Hän ei ole vastannut, joten
sinä olet varmasti ottanut ja piilottanut ne häneltä. Ei se mitään. Minä jään
tänne odottamaan, kunnes hän palaa kotiin.”
”Et tasan
jää! Sinä häivyt silmistäni niin kauas kuin jalkasi kantavat!”
Jenni
työnsi Saila-Tiinan pois ovenraosta ja paiskasi oven kiinni.
Nainen
jatkoi oveen hakkaamista.
”Kerro
hänelle, että hänen lapsensa kaipaa isäänsä! Kerro hänelle, että olen kertonut
hänestä vain hyvää! Ole kiltti ja kerro!”
Jenni
sulki silmänsä ja lysähti maahan istumaan. Äänet oven takana liukuivat jonnekin
kauas. Hän ei jaksanut tällaista elämää. Ketä hän oli luullut huijaavansa? Ovikello soi Tikkaloilla. Roope oli juuri asettunut television ääreen seuraamaan lempijalkapallojoukkueensa kauden avausmatsia, ja häntä ärsytti. Ei hän nyt millään jaksaisi nousta avaamaan. Elisa tai Jaakko saisivat mennä.
”Roopeliinii,
viitsisitkö mennä avaamaan oven?” Elisa huhuili ylhäältä. ”Se saattaa olla Susanna.
Hän tulee välillä käymään näihin aikoihin.”
Roope
huokaisi alistuneesti ja laahusti ovelle. Kai hänen sitten täytyi. Mitäs oli
ainoana alakerrassa ja lähimpänä ulko-ovea.
Ovella
seisoi blondi, joka jollain tavalla näytti tutulta. Roope ei kuitenkaan saanut
päähänsä, missä oli tämän nähnyt. Oliko nainen joku, jonka hän oli tavannut
meet&greetissä? Kuuluiko hän kiertuetiimiin? Oliko hän fani ylipäänsä, vai
tuttu jostain aivan toisesta yhteydestä?
”Hei,
Roope”, nainen tervehti. Roope vain tuijotti häntä suu auki.
”Minä olen
Saila-Tiina Klani”, nainen esittäytyi. ”Me opiskelimme samaan aikaan.”
”Ai niin!”
Roopen päässä syttyi valo. ”Sinä olit se, jolla oli juttua Joelin kanssa, etkö
ollut?”
”Niin”,
nainen vastasi hieman surumielisesti. ”Meillä oli yhteinen hetkemme, ja se oli
hienoa aikaa. Mutta olen onnekas, kun löysin sinut viimein. Olen odottanut tätä
hetkeä aivan liian kauan.”
”Mitä
sinä oikein selität? Oli ihan kiva tavata, mutta minun pitäisi nyt oikeastaan
mennä –”
”Kerro
vaimollesi, että annan hänelle anteeksi”, Saila-Tiina huikkasi. ”Siitä, että
vei sinut ennen minua.”
Roope oli
juuri sulkemassa ovea, mutta pysähtyi. ”Kirjoititko sinä ne kirjeet?”
”Sinä siis
sait ne”, Saila-Tiina sanoi innoissaan. ”Olisit vastannut! Voi, tästä alkaa
meidän tulevaisuutemme!” Hän oli jo ottanut ulkovaatteensa pois ja valmiina
tulemaan sisään.
”Eihän
ala. Sinä voisit mennä nyt.”
Kohta
yläkerrasta kuului Elisan huhuilua.
”Roopeliinii,
kuka siellä oikein on? Jos siellä on Susanna, pyydä hänet sisään. Ulkona on
viileää.”
”Ei täällä
ole Susanna”, Roope vastasi ja yritti työntää ovea kiinni. ”Joku fani vaan.”
”Minä en
ole kuka tahansa fani!” Saila-Tiina huudahti. ”Minä pyydän, Roope, anna
anteeksi! Joel oli vain nuoruuden hairahdus! Oikeasti haluan sinut!”
”Häivy!”
Roope huusi ja sai lopulta oven kiinni.
Jessus,
tuo nainen oli täysin sekopää. Ei itsekään tiennyt, mitä halusi, ja silti
käytti tuollaisia keinoja. Oli parasta ottaa yhteyttä Joeliin.
Lopultakin. Hänen etsimisensä oli tuottanut tulosta. Tyttö oli löytänyt hyvän piilon, se hänen täytyi myöntää. Hän oli tuhlannut etsimiseen enemmän aikaa kuin oli osannut arvata. Se oli hyvä saavutus. Mutta kukaan ei piileskellyt häneltä ikuisesti, hän oli mestari löytämään saaliinsa.
Olisi hänen tietenkin pitänyt arvata, että piilopaikka oli lähellä Pohjasoiden kiviröttelöä. Vaisto kuljetti Elenan kohti kotia. Tytön itsensä täytyi myös olla jossain lähettyvillä. No, hän hoitelisi tyttärensä myöhemmin, ensin oli vuorossa paljon kiireellisempi ja oleellisempi tapaus.
Olivia
huoahti. ”Minä tein sen”, hän kuiskasi itsekseen.
Hän vapisi
niin, että sai hädin tuskin hiirtä liikuteltua.
Hänen
isänsä työ oli viimeistelty. Kaikki oli vain yhtäkkiä loksahtanut paikoilleen,
puuttuvat palapelin palaset oli löydetty, ne solahtivat saumattomasti
koloihinsa. Onni, että hänellä oli tuoli allaan, muuten hän olisi kaatunut
lattialle. Lehmäkasvin kuva pyöri masiinan näytöllä. Nyt se vain odotti sopivaa
kohdetta.
Yhtäkkiä
joku koputti mökin oveen kolme napakkaa koputusta. Olivian sydän hyppäsi
kurkkuun. Eivät Joel tai Susanna yleensä tähän aikaan vierailleet. Elena
vieraili tuskin koskaan, se olisi ollut liian vaarallista. Joten ainoaksi
vaihtoehdoksi jäi se pahin. Olivia oli hiirenhiljaa. Koputukset toistuivat. Ne
kuulostivat kärsimättömiltä.
Sitten
ovi räsähti auki.
”Piiloleikki
loppuu tähän, tyttö.”
Kreivi seisoi hievahtamatta ovensuussa. Hänen
silmänsä olivat täynnä kipinöitä.
”Löysin
sinut, vaikka olit mielestäsi piilossa. Sinun olisi pitänyt tietää, että löydän
sinut joka tapauksessa. Ja minä tuhoan sinut, kuten tuhosin isäsi. Teen sen
sukuni vuoksi.”
”Liian
myöhäistä”, Olivia sanoi heikosti. Kreivi nauroi.
”Vai liian
myöhäistä! Koskaan ei ole liian myöhäistä.”
”Sain sen
valmiiksi”, Olivia sanoi. ”Se on tuolla pihalla, valmiina nappaamaan sinut kun
astut ulos.”
Kreivin
kasvot olivat ilmeettömät.
”Kas, kun
se ei napannut minua, kun tulin sisään”, hän totesi kuivasti. ”Osaan varmaan
täältä ulos sellaista kautta, ettei se löydä minua, vai mitä luulet?”
Olivia
peruutti, mutta seinä tuli vastaan liian nopeasti. Kreivi katseli häntä kuin
metsästyskoira, joka oli saanut saaliinsa nurkkaan ajetuksi.
”Tekisi
mieli leikkiä vähän”, hän sanoi, ”mutta olen kyllästynyt leikkeihin. Aion olla
sinulle armollinen. Saat olla minulle kiitollinen. Kuolet nopeasti.”
”Minä en
antaudu noin vain!” Olivia huusi, ja samaan aikaan Kreivi syöksyi häntä kohti. Olivia
löi häntä rintaan. Aivan kuin olisi lyönyt kalliota. Hänestä tuntui, että ranne
nyrjähti.
Hän kuuli
Kreivin kylmän naurun ympärillään. Kipu ei rajoittunut enää vain ranteeseen,
nyt se lävisti hänen kehonsa ja ympäröi joka puolelta. Hän ei nähnyt, mitä
Kreivi oikein teki, ja tuskin pystyi enää pitämään silmiään auki.
Hän jatkoi
vastustelua, tappelua kallion kanssa, vaikka se vain verotti hänen voimiaan
eikä auttanut ollenkaan. Näytti lähinnä huvittavan Kreiviä. Kaikkialle sattui,
hän huusi ja kiljui, aneli jotakuta auttamaan, vaikka kukaan ei tietenkään
kuullut.
Pieniä
pisaroita verta alkoi tippua lattialle.
*
Tikkalat nyt asuvat sellaisella alueella naapurustoa, että siellä sattuu olemaan viileämpää kuin muualla. Siinä virallinen selitys lumelle.
(Epävirallinen selitys: olen kärsimätön enkä jaksa pelata vuodenaikoja oikeaan kohtaan ennen kuvaamista.)
Saatte nyt elää jännityksessä jonkin aikaa. Maalis-toukokuussa minun pitää keskittyä pääsykokeisiin, jotta vihdoin ja viimein pääsisin sisään jonnekin. Kirjoittelen ja pelailen varmaan uutta lukua samalla, mutta tulevaisuuteni menee nyt päivittelyn edelle, sorry. Koettakaa kestää.
Haluaisin, että tämä olisi viimeinen kolmannen sukupolven kategoriaan kuuluva luku, jotta elämässä päästäisiin vähitellen eteenpäin... Vielä seuraavassa luvussa pitää kertoa jotain, mutta siitä huolimatta yritän keskittyä siinä sitten enemmän Petriin ja kaksosiin. Tytöt nähdäänkin ensi osassa sitten jo lapsina (:
Kommentit ovat hyvin suotavia!
Olipas mielenkiintoinen osanen. Pitänee jossain välissä ottaa projektiksi lukaista aikaisemmat osat tätä tarinaa. Melkoista suhdesotkuiluakin näyttäisi olevan, mutta mikäs sitä paremmin pitäisi mielenkiinnon yllä.
VastaaPoistaKyllä sä simstarinoinnin osaat hienosti. :)
Jos vaan ehdit tältä omalta ja radolan yhteiseltä stoorilta, niin piipahda täällä> http://macbear.vuodatus.net/lue/2014/02/uusia-suunnitelmia
Törmäillään :)
Tajusinpa tuossa, että aiempien osien kertausosio oli unohtunut luvun alusta, nyt sekin on siinä jos haluat vilkaista tiivistettyä versiota :D
PoistaMukava, että tykkäsit! Varoitan, ensimmäinen sukupolvi on aika kökkerö, koska en ollut alun perin ajatellut tehdä mitään kunnollista tarinaa, vähitellen tästä vain muokkautui sellainen :D
Joo, suhdesotkuja on kyllä roppakaupalla. Hyvä, kun itsekään pysyy laskuissa mukana. Ja lisää tullaan kokemaan, sen lupaan.
Minäpä piipahdan lukaisemassa MacBeareja, kunhan ennätän. Vaikuttaa ainakin mielenkiintosielta (;
Kiitokset kommentista!
Tosi hyvä ja jännä osa.
VastaaPoistaKävi Petri vähän sääliksi kun kumpikaan vanhemmista ei tunnu oikein huomioivan häntä.
Ja nyt selvisi kirjeittenkin lähettäjän henkilöllisyys. Mahtaakohan Jennin ja Joelin avioliitolla olla enää mitään mahdollisuutta?
Toivottavasti Olivia selviää Kreivin kynsistä.
:)
Jep, Petri-parka. Ehkä asiat helpottuvat kun kaksoset kasvavat.
PoistaJoo, oli aikamoinen urakka saada tuo neiti T (jonka nimi ei sitten alkanutkaan T:llä, ainakaan kokonaan :D) pelattavaksi hahmoksi. Simssikin meni säätämään omiaan yhdessä välissä. Joelin ja Jennin liitto näyttää aika karikkoiselta, vähän on synkeitä sävyjä horisontissa.
Olivia on sisukas mimmi, mutta saa nähdä, riittääkö se.
Paljon kiitoksia kommentista! (:
Tätä olikin jo odotettu!
VastaaPoistaOlipas jännä osa!
Sääliksi käy kyllä Petriä kun siskot vievät vanhempien huomion.. :(
Joelin ja Jennin liitto näyttää kyllä melko myrskyiseltä. Liputan edelleen Joelin ja Susannan puolesta.
Kaamea stalkkeri tuo mikälie Saila-Tiina, tuli ihan kylmiä väreitä!
Ja toivottavasti Olivia selviää!
Jep, Petri-raasu :/ Pitäisi keksiä hänelle mielekästä tekemistä, mikä saisi hänet paremmalle tuulelle. Noh, ehkä olo helpottuu, kun siskot kasvavat...
PoistaJuu, heidän liittonsa on aika heikoilla jäillä. Joel haikailee Susannan perään, mutta pitää nyt katsoa... :D En haluaisi tuottaa kauheaa pettymystä, mutta en voi luvata mitään. Katsotaan, mitä tuleman pitää.
Saila-Tiinahan on se samainen neiti T, jonka kanssa Joel pelehti yliopistossa pari kertaa :D Ainakin nimen toinen osa alkoi sillä T:llä.
Paljon kiitoksia kommentista!
Voi että, olipas taas juonenkäännettä tämäkin osa täynnä. Petri-raasu :( siskot vie huomion ja isä lähti kiertueelle, onneksi Petri sai yhden kaverin. Toivottavasti Petrin fiilikset muuttuu ajan kuluessa, ehkä sitten kun siskot on isompia ni hän sais heistä leikkikavereita :) Toivon että Olivia selviää mitä sitten Kreivi tekeekään tytölle, toivottavasti Olivia ei kuole. Parisuhdedraamaa, entisen heilan perään haikailuja ja jännitystä, tätä kaikkea on just sopivasti niin kuin kirjoissa. Plussana vielä että mystinen neiti T viimeinkin paljastui! Hitto mikä stalkkeri :DD Anteeks, jotenki vaa repesin sen toivottomalle yritykselle saada Roope itselleen. Toivottavasti Joel ja Jenni saa selvitettyä välinsä :)
VastaaPoistaOon varmaa sanonu jo miljoona kertaa tän, mutta sulla on hyvä tyyli kirjottaa ja kerronta on hyvää :)
Juonenkäänteitä tuntuu olevan liiaksikin asti :D Joka lukua tekisi mieli venyttää loputtomiin, jotta saisi kaiken kerrottua, haha.
PoistaJep, Petri-parka joutuu taistelemaan vanhempien huomiosta. Ehkä tilanne tasoittuu ajan myötä. Olivia taistelee vastaan, mutta riittääkö se? En kerro. *buahhahhaa* :DD Haha, hihittelin itekin, kun kirjottelin neiti T:n repliikkejä. On se kyllä aika tapaus.
Ihanaa että tykkäät ja ihanaa, että tulit taas kommentoimaan! Paljon kiitoksia! ♥
Oho, tämä on jopa aika uusi osa. Mulla on kauheesti osia lukematta, ja tämä sinun tarinasi nyt arpoutui luettavaksi! On pikkuisen kiireitä ollut, ja laiskuutta tietenkin.
VastaaPoistaOsa alkoi ja päättyi kokoavasti Olivia-kohtauksella. Intohimo tai pakkomiele - kuka tietää? No mutta ainakin vampyyrin tuhoamislaite valmistui! Tosin Kreivi taisi kuitenkin tehdä rakentelijasta selvää. Ehkä miehen loppu koittaa sitten, kun hän astuu ovesta ulos. Jos tappolaite on sitten toiminnassa.
Osa oli todella avartava. Julkkiksen lapsena voi olla raskasta, kun muut esittävät kaveria ympärillä, mutta oikeasti he ovat vain kiinnostuneita itse kuuluisuudesta. .-s Ei kyllä Petristä hyvältä tunnu. Onneksi Armas vaikutti mukavalta. .-) Puoli vuotta on tosi pitkä aika. Mahtaa Petristä tuntua yksinäiseltä, kun isä on poissa, ja äidillä menee kaikki energia kaksosten kanssa. Ei sillä, että Jennillä yhtään paremmin menisi. Hulluja ihailijoita ovelle eikä parisuhde toimi.
Eipä tässä enää muuta. Jatkoile kun ennätät. .--)
Voi ei, älä ota paineita :D Ihan ymmärrettävää, ettei kaikkea aina kerkeä.
PoistaOlivian tilanne näyttää tällä hetkellä aika toivottomalta, se on totta. Kreivi on ovela, mutta ehkei tarpeeksi ovela. Ensi osassa lopulta selviää sekä hänen että Olivian kohtalo :D
Sattumalta Petri ja Armas ystävystyivät, ja juoni kehittyi päässäni, joten nappasin sen mukaan. Armas tulee myöhemmin vielä vähän suurempaan rooliin, mutta toistaiseksi saa luvan olla vain ja ainoastaan Petrin uusi kaveri (: Petri-raasu tuntee olonsa ulkopuoliseksi perheessä. Kyllä häntäkin rakastetaan, mutta sitä vain ei ole oikein aikaa näyttää.
Jennikin on joo lahoamispisteessä, ja neiti T:n vierailu oli piste iin päälle :D
Paljon kiitoksia kommentista!
Jälleen hienoa työtä osan kanssa! :) Suosikkikohtaukseni oli Susannan häät. Joelin tuneet siellä olivat niin ihanasti kuvattu :> En voinut olla iloitsematta Joelin ja Jennin suhteen tilasta, se antaa toivoa siitä, että lopulta Joel ja Susanna päätyvät yhteen... :P
VastaaPoistaVoi Petri! Poikaa käy sääliksi kun kaikki pyrkyrit yrittää tehdä tuttavuutta ja Petri haluaisi ihan tavallisen isän. Jennillä on kanssa aika rankkaa, lapset osaavat olla rasittavia. Ehkä Pinjan ja Pauliinan kasvaessa asiat helpottuvat. Saila-Tiina oli jotenkin huvittava, mutta pelottava samaan aikaan :D
Voi eih, Kreivi löysi kuin löysikin Olivian. Toivottavasti tyttö selviää, jotenkin pidän hänestä, arvoituksellisuus kiehtoo. Jatkoa odotan innolla! :)
P.S. Hardwick Shoressa viimeinkin uusi osa! :)
Kiitoksia! Viime osassa Joelin tunteiden käsittely jäi aika lailla kesken, joten tuo kohtaus oli hyvä paikka kuvata niitä vielä vähän paremmin (: Toivossa on hyvä elää. En voi luvata mitään, mielessäni yritän kehitellä juonta, johon kaikki olisivat tyytyväisiä, mutta jos sellaista en saa aikaan, minä itse haluan olla tyytyväinen :D
PoistaJoo, kaikilla on nyt isompia tai pienempiä ongelmia. Odotellaan tyttöjen kasvua, heistä tulee kummastakin erittäin värikkäitä persoonia, sen lupaan (:
Haha, hajoilin kirjoittaessani Saila-Tiinan repliikkejä, tuollaiset sekopäät ovat hauskoja :D Vaikka olisihan tuo kyllä aika pelottavaa oikeassa elämässä...
Itsekin tykkään Oliviasta hirmuisesti, mutta katsotaan, mikä hänen kohtalonsa on...
Isot kiitokset kommentista!
Käynpä lukaisemassa saman tien! (:
Voi Joel raukkaa, kun pitää rakkaudessa riutua ): Toivottavasti löytääpi Jennin kanssa vielä yhteisen sävelen (:
VastaaPoistaJa huhhuh, kuinka tuo Saila-Tiina Klani uskaltaa tulle oville koputtelemaan D: Taisiis mitäs sillä on mielessä..?
Ihana muuten tuo Susannan ja Klausin hääkohtaus :3 Kaunista!
Voi Jenni-parkaa, kun joutuu tuolla lailla yksin raatamaan uppiniskaisten lasten kanssa ): Parannusta asiaan, kiitos ja ymmärrystä Petrille, on se vasta pieni julkimon poika etsimässä omaa identiteettiään...!
Hieno osa jälleen, pistähän jatkoa, kun ehdit (:
Jennin ja Joelin liitto tosiaan kaipaa totaalifiksausta. Rakkaus toista kohtaan ei tietenkään helpota asioita ollenkaan, vaikka Jenni ei tästä tiedäkään...
PoistaKuka noiden stalkkereiden mielenliikkeistä ottaa selvää :D Saila-Tiina on tuollainen idoliensa perässä juokseva ja heitä kiusaava sekopää. Mitähän Joel asiasta tuumaa?
Oi, kiva että tykkäsit siitä (: Panostin tosissani noihin kulisseihin ja kaikkeen mahdolliseen, koska lupasin Yunille pitää Susannalle prinsessahäät :D Toivon, että nuo olivat tarpeeksi prinsessat.
Noo, eiköhän Jennin taakka kevene, kun tytöt kasvavat ja osaavat hieman paremmin huolehtia itsestään (: Ja varmaan viimeistään silloin vanhemmilla on enemmän aikaa Petrillekin...
Iso kiitos sinulle kommentista!
Myös Challenge Maniassa uutta osaa Ziazanien perheestä! :)
VastaaPoistaEnsinnäkin; kävisikö linkitys? Silmäilin osaa läpi ja vaikutti niin kiinnostavalta, että taidanpa kelata alkuun ja lukea kaiken :D saat siis odotella random kommentteja minulta randomeihein vanhoihin osiin...
VastaaPoistaAktivoidun näin kun omaan legacyyni Jalaville sain osan valmiiksi puolen vuoden tauon jälkeen :D
Juu, tietysti käy linkitys! Ohhoh, onnea urakkaan :D
PoistaMinä käyn lukaisemassa Jalavia kunhan löytyy sopiva hetki (;
Challenge Maniassa taas uusi osa! :D
VastaaPoistaSimsmaailmassa eloa ja päivitystä! c:
VastaaPoistahttp://simsmaailma.blogspot.fi/
Bongasin LC:si tuossa muutama viikko sitten ja jäin koukkuun! Aloitin aivan alusta asti lukemaan ja vihdoinkin pääsin tänne asti. Kirjotat tosi kivalla ja eläväisellä tyylillä ja tykkään monipuolisista juonenkäänteistä :) Plussaa myös siitä että tämä on nimenomaan Sims 2, ihanaa että löytyy muitakin jotka tykkäävät edelleen pelata sitä :> Jatkoa odotellessa!
VastaaPoistaOnnittelut luku-urakasta! Olen iloinen, että tykkäät (: Sims 2 on rakastettuni, en ikinä vaihda pois. Vaikka se aiheuttaakin hermoromahduksia aika ajoin :D
PoistaPaljon kiitoksia kommentista!
Ehdinpäs viimein lukea osan:) Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vai mitä :D
VastaaPoistaHuh huh tuota Saila-Tiinaa, rasittava tyyppi. Toivottavasti nyt Joelin ja Jennin aristava suhde ei nyt kaatuisi tuon hullun sekoiluihin. Heille ehkä tekisi ihan hyvää lähteä vaikka reissuun kaksistaan parantelemaan suhdettaan kunhan Petri olisi vanhempi ja voisi hoitaa sisaruksiaan.
Saila-Tiina päätti sitten ahdistella myös Roopea. Onpas liero tyyppi todellakin!
Voi ei mihin kohtaan osan jätit :O Nyt pitäisi sitten malttaa odottaa seuraavaan osaan miten Olivian käy. Ehtiiköhän Elena pelastamaan hänet ;)
Jep, Saila-Tiina on aika tapaus :D Tykkään kirjoittaa noita hänen kohtauksiaan, koska tuollainen sekopäinen teksti on niin helppoa kehitellä :'D Tiedä sitten, miten Joelin ja Jennin suhde tämän kestää, sen näkee... Jenni ei ainakaan ole tyytyväinen tilanteeseen.
PoistaJa Roopekin sai tosiaan osansa hänen hulluudestaan :D Ehkä jokin kiehtoo häntä perhellisissä julkkissimeissä.
Tiedän, olen aika julma. Toivottavasti jaksat jännittää, en osaa yhtään sanoa milloin julkaisen uuden osan :D Mutta suuret kiitokset kommentista!
Miss Sims 2014 starttaa jälleen! Tervetuloa osallistumaan tai äänestämään kierrosten alettua :)
VastaaPoistaHeioo, Luumun tarinoissa vihdoin ja viimein jotain tarinantynkää ;D
VastaaPoista