26. Onnistumisen hinta

No niin, terve taas kaikille! Lupailin tätä osaa helmikuun alussa, enkös lupaillut? Vai lupailinko? No, joka tapauksessa, kai 12. päivä lasketaan aluksi?

Noh, niille, joita kiinnostaa lueskella muutakin kuin Pohjiksia, käykää kurkkaamassa Radolan Simprojektia. On minun vuoroni pelata sukupolvi, ja sinne on yksi luku jo ilmestynyt :D Tällainen pieni mainos tähän väliin.

Mutta pitemmittä puheitta luvun pariin. Mukavia lukuhetkiä!

Edit: Hupsista. Tämä osuus unohtui.

Kertausta aiemmista osista:

Joelin rocktähden elämä oli vaatinut veronsa. Hänet erotettiin bändistään Torantesista alkoholiongelmansa vuoksi, ja jatkuvan juomisen seurauksena hän joutui sairaalaan maksakirroosin vuoksi. Hänen ja Jennin suhde ei ollut ruusuisin mahdollinen, mutta he kumpikin lupautuivat yrittämään uutta alkua.
Heille oli Petri-pojan lisäksi syntynyt tyttökaksoset, Pinja ja Pauliina.
Kreivin, Joelin Elena-siskon/serkun isän, jahtaama Olivia vietiin turvaan metsään. Olivia aikoi jatkaa kuolleen isänsä elämäntyötä ja kehitellä lehmäkasvista aseen vampyyreja vastaan.
Koska Joel joutui olemaan sairaalassa, hän pyysi Susanna Ala-Tuuhelaa käymään säännöllisesti Olivian luona tarkistamassa, että tämä voi hyvin. Elena oli pyytänyt Joelia tekemään niin. Joel myös tunnusti rakkautensa Susannaan, joka seurusteli Klaus-nimisen miehen kanssa. Susanna ei kuitenkaan vastannut hänen tunteisiinsa.
Kaiken kukkuraksi sekä Joelia että Roope-serkkua ahdisteli nimettömiä rakkauskirjeitä lähettelevä stalkkeri.


*

Olivia puuhasteli taas jotain, mitä Susanna ei ymmärtänyt. Hän oli niin keskittynyt työhönsä, että upposi omiin maailmoihinsa. Sitä oli mielenkiintoista seurata. Niin nuori tyttö käyttäytyi lähes kuin ikäloppu tiedenainen. Hän tuntui jopa unohtavan Susannan läsnäolon. 

Joelin päästyä sairaalasta Susannan ei olisi edes tarvinnut käydä Olivian luona, mutta hän oli jollain tavalla ehtinyt kiintyä tyttöön. Ei hän sitä ystävyydeksi uskaltanut kutsua. Olivian kanssa oli vaikea lähentyä, hän oli hyvin omalaatuinen sim. 

Heidän ensitapaamisensa oli ollut jäätävä. Olivia ei ollut luottanut häneen ollenkaan. Hän tuntui olevan vihainen Joelille siitä, että tämä oli kertonut hänestä jollekin ulkopuoliselle. Vähitellen Olivia oli tajunnut, ettei Joelilla ollut vaihtoehtoa, joten he opettelivat luottamaan toisiinsa. Pikkuhiljaa heidän välilleen rakentui jonkinlainen suhde. Olivia ei ollut puheliasta sorttia, mutta hänen seurassaan edes hiljaisuus ei ollut vaivaannuttavaa. 

Susanna jutteli mukavia. Olivialta ei todennäköisesti heruisi vastauksia, mutta mitäpä tuosta. Susanna tiesi, ettei se ollut töykeyttä vaan puhdasta keksijän/tutkijan/tiedenaisen/minkälie hajamielisyyttä.

”Toivottavasti tämä mökki suojaa sinua talvella”, hän puheli. ”Tämä ei vaikuta kovin tiiviiltä. Minä voin tuoda sinulle kasan vilttejä ja taljoja tänne, jos haluat.” 

Olivia ei vastannut. Susanna seurasi katseellaan hänen puuhasteluaan. ”Mitä sinä oikein teet?” hän uskaltautui kysymään. Hän ei ollut rohjennut esittää kysymystä aiemmin. Olivia ei olisi kuitenkaan luottanut häneen tarpeeksi kertoakseen mitään. 

”Tutkimuksia”, Olivia vastasi. Hän naputteli kiivaasti jotain tietokoneella. Ruudulla näkyi omituisia kaavoja ja laskelmia.

”Liittyvätkö nuo tutkimukset jotenkin siihen – öhöm – kasviolentoon tuolla ulkopuolella?” Susanna kysyi.

”Ehkä.” 

Olivia jatkoi puuhasteluaan, Susanna oli hiljaa. Mökin vekottimet kiehtoivat häntä. Hänen olisi tehnyt mieli räplätä niitä, mutta hän malttoi mielensä ja tyytyi vain ihailemaan niitä kauempaa.

”Luulen, että se alkaa olla lähellä”, Olivia mutisi ja varasti jälleen Susannan huomion.

”Mikä?”

”Läpimurto”, Olivia sanoi tyytyväisenä. Susannan uteliaisuus heräsi.

”Läpimurto? Missä asiassa?” 

”Yhdessä tutkimuksessa”, Olivia sanoi välttelevästi. ”Sinun on paras lähteä nyt.”

”Niin kai”, Susannan sanoi haikeana. Hänen olisi tehnyt mieli jäädä seuraamaan läpimurron kehittelyä, mutta hän ymmärsi, että nyt käsiteltiin salaisuuksia. Hän hyvästeli Olivian, joka vastasi nopealla nyökkäyksellä, huomio täysin tutkimuksiinsa kiinnittyneenä.

*

Oli kaunis, raikas päivä. Täydellinen päivä. Aivan kuin pilvet olisivat vetäytyneet syrjään vain ja ainoastaan tämän päivän kunniaksi, antaen auringon paistaa vapaasti pihanurmelle. Valkea hääkaari häikäisi Joelia. Hänen pukunsa oli hiostava, ja hän löyhytteli takinliepeitään ja kääri hihojaan mahdollisimman huomaamattomasti. Toivottavasti tien toisella puolella kyhjöttävät paparazzit eivät huomanneet sitä.

Susanna häikäisi häntä vähintään yhtä paljon kuin hääkaari. Nainen oli tyrmäävä. Vaaleanvihreä sopi hänelle, ja hänen pukunsa toi mieleen kevään. Hän seisoi hääkaaren alla ikionnellisen näköisenä, eikä hänen maailmaansa sillä hetkellä mahtunut muuta kuin vastapäätä seisova Klaus. Joelin rintaa kivisti nähdä heidät siinä. He olivat upea pari. Hän pyöritteli tiedostamattaan omaa vihkisormustaan. Se tuntui yhtäkkiä tajuttoman painavalta.

Hän olisi antanut mitä tahansa, jotta olisi saanut seistä itse Klausin paikalla. Mutta minkä hän tilanteelle mahtoi? Tehty mikä tehty. Aikaa ei voinut kelata taaksepäin.

Kun vastanaineet suutelivat toisiaan liittonsa sitomiseksi, Joelin oli pakko katsoa muualle.

Kun vihkiseremonia oli ohi ja vieraat alkoivat nousta penkeiltä, Joel oli ensimmäinen joka harppoi tarjoilupöytien luo. Luojan kiitos siellä oli samppanjaa. Nyt ympärillä oli liikaa ihmisiä, mutta ehkä myöhemmin hän onnistuisi ottamaan kulauksen ilman, että kukaan huomaisi. Vain yksi kulaus. Niin, että hän selviäisi juhlista.

Hän kasasi lautasensa täyteen ruokaa ja vetäytyi syömään itsekseen. Tietenkään hän ei saanut olla rauhassa kauaa. Kohta joku tuli juttelemaan hänelle, esittäytyi (taisi olla joku Susannan vanha opiskelukaveri, tieto meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos) ja kyseli, oliko Joel morsiamen vai sulhasen tuttuja. Aivan kuin hän ei sitä tietäisi. Joel murahti jotain ja hotki ruokaansa välttyäkseen vastaamasta. Hän helpottui kuullessaan Susannan äänen.

”Hei! Saanko liittyä seuraan?” 

Kaveri poistui paikalta ja Susanna istahti hänen paikalleen.

”Miten menee?” nainen kysyi onnesta hehkuen. Joel kohautti olkiaan.

”Siinähän se. Kiertue alkaa ensi viikolla, tiedossa on puoli vuotta kirkuvaa yleisöä. Hääsi sattuivat sopivaan aikaan.”

”Se ei ollut sattumaa, se oli suunniteltu juttu. Totta kai sinun täytyi päästä mukaan.”

”Olen otettu. Ei olisi ollut kivaa joutua missaamaan juhlasi.”

Se ei ollut täysin vale. Mutta ei täysin tottakaan. 

”Sinulla tuntuu menevän hyvin”, Susanna sanoi. ”Ainakin myyntilukuja silmäillen. Sooloprojektisi suosio hipoo pilviä.”

”Joo, se oli aika yllättävää. Tietenkin vanhojen Torantes-fanien mielestä bändin fiilistä en voi koskaan tavoittaa yksin, mutta jopa pahimmat kritisoijat tuntuvat ostavan jokaisen ilmestyvän levyn. Ja olen iloinen, että Pamppulat ehdottivat minun laulavan itse. Kaikki nämä vuodet olen luullut, että lauluääneni on kuraa, mutta se onkin vain omaperäinen. Hassua.”

”Se sopii musiikkiisi. Siitä sinut erottaa.”

Susanna piti pienen tauon. ”Kai olet pysynyt raittiina?” hän kysyi otsa pienessä rypyssä.

”Olen minä. Kyllä tämä tästä.”

”Tuolla tiskin päällä on alkoholittomia juomia. Minä voin hakea sinulle yhden.”

”Ei tarvitse. Haen itse myöhemmin.”

”Minä menen juttelemaan muiden vieraiden kanssa”, Susanna sanoi. ”Puhutaan lisää vaikka huomenna. Soittele minulle.”

Vihdoin Susanna uskalsi ehdottaa sitä. Joel oli kiitollinen siitä. Heidän olisi pakko puhua, vaikka Joel epäili siitä olevan mitään hyötyä. Hänen tunteensa eivät noin vain laantuneet. Eivät pelkkien sanojen avulla. 

Kun Susanna oli turvallisesti muualla – Joel näki hänen juttelevan Klausin tädin kanssa ruokapöydän luona – Joel suuntasi päättäväisesti samppanjan luo. Haparoivin käsin hän kaatoi itselleen lasillisen. Ei kai yksi lasillinen voisi tappaa? Eihän? Hän oli ansainnut sen. Hän tarvitsi sitä.

*

Kuva pomppasi silmille, kun Jenni avasi lehden. Joku paparazzi oli sen ottanut, kun Joel oli ollut sen Susannan häissä. Paparazzi oli löytänyt hyvän vaanimispaikan kadun toiselta puolelta. Jenniä ärsytti. Tietysti Joel oli sortunut. Mitä hän oli kuvitellut? Jenni ei tiennyt, oliko kuvan samppanjalasillinen illan ainoa vai yksi kymmenestä, mutta hän ei edes välittänyt. Joel oli sortunut, ja sillä hyvä. Se mies ei välittänyt terveydestään pätkän vertaa. Välittäisi silti perheensä hyvinvoinnista.

Joel lähtisi kiertueelle seuraavalla viikolla. Puoli vuotta poissa kotoa. Jenni oli aivan varma, että Joel sortuisi uudestaan. Ennen miehen lähtöä heidän, avioparin, olisi keskusteltava vakavasti eräistä asioista. Jenniä ärsytti olla aina se nalkuttaja ja huomauttelija, se, joka aina halusi puhua. Joel olisi mielellään vain sivuuttanut hankalat asiat olankohautuksella. Mutta mikään olankohautus ei taianomaisesti ratkaissut ongelmia. Sen nyt tiesi jokainen. 

Jenni käänsi sivua. Haastattelu ja levyarvostelu. Olihan lehdessä jotain, mitä kehtasi näyttää perheen pienimmillekin.

”Petri, tule katsomaan! Isi on taas lehdessä”, Jenni huikkasi. Petri laahusti paikalle ja hyppäsi sohvalle äitinsä viereen. 

”Katso, siinä isi kertoo uudesta levystään ja tulevasta kiertueesta. Kun se saapuu tänne, me menemme kaikki yhdessä katsomaan sitä”, Jenni sanoi.

”Joo joo, tiedän”, Petri tuhahti. ”Voinko mennä? Pitää tehdä läksyjä.”

Hän nousi seisomaan ja kipitti omaan huoneeseensa. Jenni jäi olohuoneeseen ihmeissään.

”Mikäs hänen nyt on?”

Hän kuuli Pinjan rääkyvän huoneessaan. ”Ja mikäköhän tuota tyttöä oikein vaivaa”, Jenni mutisi astellessaan kohti Pinjan huonetta. ”Ei hänen sisarensa vain ole noin temperamenttinen. Aivan kuin nuo kaksi olisivat täysin eri puusta veistettyjä.” 

”Tytöt, mitä te oikein teette?” Jenni kysyi saapuessaan huoneeseen. ”Pinja, mikä hätänä?”

Pinja ei osannut vastata, joten hän jatkoi huutamista. Pauliina seisoi säikähtäneen näköisenä nukketalon vieressä.

”IKKOI UKEN!” Pinja karjui. ”PAUIINA IKKOI UKEN!”

”Rikkoi nuken? Näytäs.”

Pauliinan alahuuli väpätti. Jenni huokaisi. Kunpa hänellä olisi ylimääräinen käsipari apunaan.

*

Evelina ja Ari olivat olleet hyväkuntoisia ja terveitä, joten se tuli aivan yllättäen. Kukaan ei ollut osannut varautua siihen. Yhtäkkiä heitä ei enää ollut, eivätkä he saisi nähdä lastenlastensa kasvavan – aivan kuten eivät saaneet Juhana ja Sannakaan. Unohtaakseen surunsa Joel keskittyi täysillä musiikkiin. Hän myös toivoi omien lastensa saavan jälkikasvua nuorena, jotta hän saisi aikanaan olla osa lastenlastensa elämää. 

”Isi? Isi, lähdetkö sinä nyt?”

Petri oli kuullut isänsä mekastavan eteisessä ja hiipinyt katsomaan, mitä oikein tapahtui.

”Lähden, kulta. Mutta sinun pitäisi olla nukkumassa. Me hyvästelimme jo.”

”Minä en halua, että lähdet.” 

Joel huokaisi. ”Tiedän. Olen poissa kauan. Mutta isi tekee sellaista työtä, että välillä pitää olla poissa kauan. Sinulla ei ole kuitenkaan mitään hätää. Äiti on täällä.”

”Äitiä kiinnostaa vain Pinja ja Pauliina”, Petri tuhahti. ”Ei hänellä ole ikinä aikaa minulle.”

”Kyllä hänellä on. Isin pitää mennä nyt, muuten myöhästyn lentokoneesta. Ole kiltti poika ja pidä huolta pikkusiskoistasi, joohan?” 

Joel lähti, ja Petri jäi pettyneenä seisomaan eteiseen. Kivilattia hohkasi kylmää, hänen varpaitaan alkoi palella jopa paksujen tossujen sisällä. Taas isi lähti kiertueelle. Hän olisi poissa monta kuukautta. Hän ei pääsisi Petrin joukkueen jalkapallomatseihin, joissa muiden pelaajien äidit piirittivät hänet heti hänen ilmestyttyä kentän reunalle, hän ei peittelisi Petriä sänkyyn iltaisin eikä soittelisi kitaraansa, niin että Petri saisi laulaa. Menisi puoli vuotta, ennen kuin kiertue saapuisi takaisin SimCityyn. Puoli vuotta, ennen kuin isi palaisi takaisin, ja he äidin ja siskojen kanssa pääsisivät katsomaan isin keikkaa. 

Petri laahusti portaikkoon. Hän ei halunnut keikalle. Oli omituista katsella, kun kymmenettuhannet ihmiset kiljuivat ja karjuivat nähdessään isän astuvan lavalle. Petri halusi vain koota pienoismalleja ja pelata jalkapalloa isänsä kanssa ja olla tavallinen poika. 

Hän kömpi peiton alle ja yritti saada unta. Seinän takaa kuului pikkutytön kovaäänistä huutoa. Sitten myös toisen seinän takaa. Sitten kuuluivat äidin askeleet ja hyssyttelevä ääni, kun hän rauhoitteli ensin Pinjaa, sitten Pauliinaa. Petri käänteli kylkeä. Lopulta, monen levottoman minuutin jälkeen, hän nukahti.

*

Koulun kello soi päästäen oppilaat vihdoin ja viimein välitunnille. Petri oli ensimmäisten joukossa noussut pulpetistaan ja kadonnut luokasta käytävälle. Hän kiiruhti puolijuoksua eteenpäin, ei siksi, että hänellä olisi ollut kiire minnekään, vaan saadakseen olla edes hetken rauhassa. Joka ikisellä välitunnilla siitä asti, kun hän oli aloittanut koulun, häntä yritti lähestyä kymmenkunta ihmistä, joita suurinta osaa hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Yleensä he kaikki halusivat samaa asiaa. 

”Miltä tuntuu, kun isä on julkkis?”

”Hei, voitko pyytää isältäsi mulle nimmarin?”

”Pääsenkö käymään teillä? Jooko? Voin olla paras kaverisi.”

Jättäisivät hänet vain rauhaan. Hän ei kaivannut kavereita. 

Hän meni istumaan urheilukentän laidalle mahdollisimman kauas kaikista ja veti hatun syvemmälle päähänsä.

Kunpa hänellä olisi ollut pelikonsoli mukana. Ne olivat kuitenkin kiellettyjä esineitä koulussa. Opettaja takavarikoi sellaiset aina, kun näki oppilaiden pelailevan. Ne kuulemma haittasivat opetukseen keskittymistä, ja niinhän se tietysti oli. Olisi sitä silti voinut edes välitunnilla pelata. 

Tuntematon poika istui Petrin viereen. Petri oli kuin ei huomaisikaan. Taas joku, joka tulee hehkuttamaan hänen isänsä viimeisintä levyä tai kyselemään, minkä värisiä sukkia tämä yleensä käytti. Petri sulki silmänsä ja esitti ottavansa torkut. Hänen hämmästyksekseen poika ei sanonut mitään. 

Petri raotti silmiään. Poika näytti uponneen täysin omiin ajatuksiinsa eikä kiinnittänyt Petriin mitään huomiota. Se oli varsin omituista. Pojan oli pakko olla uusi. Tai sitten hänellä ei ollut televisiota eikä tietokonetta eikä hän lukenut lehtiä. Ehkä hän oli jonkinnäköinen friikki. Tai ehkä hänen vanhempansa olivat friikkejä. Tai mitä jos hänellä ei ollut vanhempia? Petrin ajatukset laukkasivat aina vain villimpään suuntaan. 

”Sori”, poika sanoi Petrille, ”mutta satutko tietämään, missä on 1A:n kotiluokka?”

”Minä olen 1A:lla”, Petri sanoi. ”Se on ihan tuolla kulman takana. Me voidaan mennä samaa matkaa.”

”Kiva”, poika sanoi helpottuneena. ”Minä olen Armas. Haluatko olla minun kaverini?”

Petri empi hetken. 

”Minä olen juuri muuttanut tänne äitieni kanssa”, Armas sanoi. ”En tunne täältä vielä ketään. Olisi kiva, jos olisi edes yksi kaveri.”

”Kyllä se sitten käy”, Petri sanoi. ”Minä olen sinun kaverisi.”

Oli mukava tunne, kun oli ainakin yksi oikea kaveri.

*

Oli kulunut kaksi kuukautta siitä, kun Joel oli lähtenyt kiertueelle. Jenni ei ollut vilkaissutkaan sanomalehden kulttuuripalstaa tai television viihdeuutisia. Hän ei halunnut tietää, oliko Joel retkahtanut alkoholiin vai ei. Hän ei kuitenkaan voisi tehdä asialle mitään, ja hänellä oli kädet täynnä töitä lasten kanssa. Puuhaa riitti ilman ylimääräistä murehtimistakin. He puhuisivat asiasta Joelin palattua, ja Joel kertoisi totuuden tai jättäisi kertomatta. Sama se. 

Taivas, milloin hänestä oikein oli tullut tällainen? Sim, joka vähät välittää kaikesta avioliittoonsa liittyvästä? Hän oli varma, että he olivat molemmat Joelin kanssa yrittäneet uutta alkua. Miten hänestä silti tuntui, että he eivät olleet mies ja vaimo, vaan kämppikset, joilla sattui olemaan yhteiset lapset? 

Jenni tiesi, ettei voinut syyttää tilanteesta muita kuin itseään. Hänen olisi pitänyt kuunnella vaistoaan jo siinä vaiheessa, kun Joel oli kertonut soittavansa bändissä. Hänen olisi pitänyt kieltää itseään menemästä naimisiin rokkarin kanssa. Mutta hän ei ollut tehnyt mitään estääkseen kohtaloaan, hän oli heittäytynyt tunteidensa vietäväksi. Ja tässä hän nyt oli. Naimisissa arvaamattoman alkoholistin kanssa. 

”Äiti, voiko Armas tulla meille?” Petri kysyi, mutta Jennillä oli kädet täynnä kaksosten kanssa.

”Pinja, odota! Pääset pois ihan kohta. Anteeksi mitä, kulta? Kysyitkö jotain?”

”Niin että voiko minun kaverini tulla meille.”

”Nyt ei ole hyvä hetki. Sinun pitää katsoa siskojesi perään. Minä alan laittaa ruokaa.” 

Petri tömisteli käytävään. Takaansa hän kuuli äitinsä äänen:

”Minne sinä menet? Minähän pyysin sinua vahtimaan siskojasi!”

Petri ei vastannut, vaan ryntäsi huoneeseensa. 

”Miksen minä saa ikinä tehdä, mitä minä haluan”, Petri puhisi itsekseen. ”Aina pitää vahtia siskoja tai auttaa ruoanlaitossa tai siivota. Tai vielä kerran vahtia siskoja. Kunpa olisin ainoa lapsi.” 

Hän meni tietokoneelle. Hän ei todellakaan aikonut vahtia Pinjaa ja Pauliinaa. Pauliina oli ihan okei, mutta Pinja kiljui aina niin kovaa, että korvat meinasivat haljeta. Häntä ei saanut mikään tyytyväiseksi, ja sitä Petri ei jaksanut. 

Hän käynnisti lempipelinsä ja upposi nopeasti sen maailmaan. Äiti huusi jotain Pinjan huoneesta, mutta hän antoi sen mennä ohi korvien. Äiti sai itse vahtia kaksosia, Petri ei aikonut sitä tehdä. Hän ei ollut enää Petri, vaan pelaaja keskellä jalkapallon MM-kisoja, ja hyökkäsi kohti maalia kuin mielipuolinen. 

”En minä paljoa siltä pojalta pyydä, eikä edes sen vertaa voi tehdä auttaakseen”, Jenni puuskahti. Hän tunsi itsensä henkisesti yli kymmenen vuotta vanhemmaksi kuin fyysisesti. Ryppyjä näkyi jo vaikka hän oli vasta hieman yli kolmenkymmenen. ”Tytöt, älkää tuhotko paikkoja. Minun on pakko aloittaa ruoanlaitto, jotta saan sen joskus valmiiksi.” 

Ei mennyt kauaakaan, kun huoneesta kuului räsähdys ja perään lapsen itkua. Pinja kiljui, Pauliina nyyhkytti, Jennin teki mieli huutaa ja samaan aikaan ovikello soi.

”Olkaa hiljaa!” Jenni huusi. Hän veti syvään henkeä, käski itsensä rauhoittua ja meni ovelle. Hän ei tiennyt, kuka ihme siellä oikein oli. Oli siellä kuka hyvänsä, yksikin väärä sana, ja helvetti olisi lopullisesti irti.

Hän ei tuntenut naista, joka seisoi heidän kuistillaan. Tämä oli ehkä hänen ikäisensä ja vaikutti kiihtyneeltä.

”Kuka olet?” Jenni töksäytti. Hän halusi naisesta nopeasti eroon. ”En osta mitään.”

Nainen vääntelehti omituisesti. Jennille tuli levoton olo.

”Minulla on tärkeää kerrottavaa”, nainen sanoi lopulta. ”Nyt kun Joel ei ole kotona, on hyvä aika puhua siitä. Voinko tulla sisään?”

”Mistä tiedät, ettei Joel ole kotona?”

”Hän on kiertueella, eikö olekin?”

Ai niin, Jenni mietti, netistä kuka tahansa saattoi nähdä, missä päin maailmaa Joel minäkin päivänä oli.

”Voinko tulla sisään?” nainen toisti.

”Kuka sinä olet?” Jenni kivahti. ”En tunne sinua. En minä joka ikistä ohikulkijaa päästä kotiini.”

”Minä olen Saila-Tiina Klani. Äläkä ole huolissasi, minä annan sinulle anteeksi.”

”En minä kaipaa sinun anteeksiantojasi. En tunne sinua, enkä ole tehnyt sinulle mitään anteeksiannettavaa”, Jenni sanoi ja yritti sulkea oven. Saila-Tiina kiilasi jalkansa oven väliin. 

”Voisitko poistua, tai soitan poliisit”, Jenni tiuskaisi. Saila-Tiina ei näyttänyt kuuntelevan.

”Minä ymmärrän sinua. Sinä tunnet syyllisyyttä. Minun ja Joelin suhde oli ainutlaatuinen, mutta se tuhoutui, kun tulit väliin. Mutta ei se mitään. En ole unohtanut häntä. Hän rakastaa minua yhä.”

”Minä en tiedä, mistä sinä puhut.”

Naisen jalka oli itsepäisesti kiilautunut oven väliin. Jennin teki mieli murskata se. 

”Minä lähetin hänelle kirjeitäkin”, Saila-Tiina sanoi. ”Hän ei ole vastannut, joten sinä olet varmasti ottanut ja piilottanut ne häneltä. Ei se mitään. Minä jään tänne odottamaan, kunnes hän palaa kotiin.”

”Et tasan jää! Sinä häivyt silmistäni niin kauas kuin jalkasi kantavat!”

Jenni työnsi Saila-Tiinan pois ovenraosta ja paiskasi oven kiinni. 

Nainen jatkoi oveen hakkaamista.

”Kerro hänelle, että hänen lapsensa kaipaa isäänsä! Kerro hänelle, että olen kertonut hänestä vain hyvää! Ole kiltti ja kerro!”

Jenni sulki silmänsä ja lysähti maahan istumaan. Äänet oven takana liukuivat jonnekin kauas. Hän ei jaksanut tällaista elämää. Ketä hän oli luullut huijaavansa? 

Ovikello soi Tikkaloilla. Roope oli juuri asettunut television ääreen seuraamaan lempijalkapallojoukkueensa kauden avausmatsia, ja häntä ärsytti. Ei hän nyt millään jaksaisi nousta avaamaan. Elisa tai Jaakko saisivat mennä. 

”Roopeliinii, viitsisitkö mennä avaamaan oven?” Elisa huhuili ylhäältä. ”Se saattaa olla Susanna. Hän tulee välillä käymään näihin aikoihin.”

Roope huokaisi alistuneesti ja laahusti ovelle. Kai hänen sitten täytyi. Mitäs oli ainoana alakerrassa ja lähimpänä ulko-ovea. 

Ovella seisoi blondi, joka jollain tavalla näytti tutulta. Roope ei kuitenkaan saanut päähänsä, missä oli tämän nähnyt. Oliko nainen joku, jonka hän oli tavannut meet&greetissä? Kuuluiko hän kiertuetiimiin? Oliko hän fani ylipäänsä, vai tuttu jostain aivan toisesta yhteydestä?

”Hei, Roope”, nainen tervehti. Roope vain tuijotti häntä suu auki. 

”Minä olen Saila-Tiina Klani”, nainen esittäytyi. ”Me opiskelimme samaan aikaan.”

”Ai niin!” Roopen päässä syttyi valo. ”Sinä olit se, jolla oli juttua Joelin kanssa, etkö ollut?”

”Niin”, nainen vastasi hieman surumielisesti. ”Meillä oli yhteinen hetkemme, ja se oli hienoa aikaa. Mutta olen onnekas, kun löysin sinut viimein. Olen odottanut tätä hetkeä aivan liian kauan.”

”Mitä sinä oikein selität? Oli ihan kiva tavata, mutta minun pitäisi nyt oikeastaan mennä –” 

”Kerro vaimollesi, että annan hänelle anteeksi”, Saila-Tiina huikkasi. ”Siitä, että vei sinut ennen minua.”

Roope oli juuri sulkemassa ovea, mutta pysähtyi. ”Kirjoititko sinä ne kirjeet?”

”Sinä siis sait ne”, Saila-Tiina sanoi innoissaan. ”Olisit vastannut! Voi, tästä alkaa meidän tulevaisuutemme!” Hän oli jo ottanut ulkovaatteensa pois ja valmiina tulemaan sisään.

”Eihän ala. Sinä voisit mennä nyt.”

Kohta yläkerrasta kuului Elisan huhuilua. 

”Roopeliinii, kuka siellä oikein on? Jos siellä on Susanna, pyydä hänet sisään. Ulkona on viileää.”

”Ei täällä ole Susanna”, Roope vastasi ja yritti työntää ovea kiinni. ”Joku fani vaan.”

”Minä en ole kuka tahansa fani!” Saila-Tiina huudahti. ”Minä pyydän, Roope, anna anteeksi! Joel oli vain nuoruuden hairahdus! Oikeasti haluan sinut!”

”Häivy!” Roope huusi ja sai lopulta oven kiinni.

Jessus, tuo nainen oli täysin sekopää. Ei itsekään tiennyt, mitä halusi, ja silti käytti tuollaisia keinoja. Oli parasta ottaa yhteyttä Joeliin.

  

* 

Lopultakin. Hänen etsimisensä oli tuottanut tulosta. Tyttö oli löytänyt hyvän piilon, se hänen täytyi myöntää. Hän oli tuhlannut etsimiseen enemmän aikaa kuin oli osannut arvata. Se oli hyvä saavutus. Mutta kukaan ei piileskellyt häneltä ikuisesti, hän oli mestari löytämään saaliinsa. 

Olisi hänen tietenkin pitänyt arvata, että piilopaikka oli lähellä Pohjasoiden kiviröttelöä. Vaisto kuljetti Elenan kohti kotia. Tytön itsensä täytyi myös olla jossain lähettyvillä. No, hän hoitelisi tyttärensä myöhemmin, ensin oli vuorossa paljon kiireellisempi ja oleellisempi tapaus. 

Olivia huoahti. ”Minä tein sen”, hän kuiskasi itsekseen.

Hän vapisi niin, että sai hädin tuskin hiirtä liikuteltua.

Hänen isänsä työ oli viimeistelty. Kaikki oli vain yhtäkkiä loksahtanut paikoilleen, puuttuvat palapelin palaset oli löydetty, ne solahtivat saumattomasti koloihinsa. Onni, että hänellä oli tuoli allaan, muuten hän olisi kaatunut lattialle. Lehmäkasvin kuva pyöri masiinan näytöllä. Nyt se vain odotti sopivaa kohdetta. 

Yhtäkkiä joku koputti mökin oveen kolme napakkaa koputusta. Olivian sydän hyppäsi kurkkuun. Eivät Joel tai Susanna yleensä tähän aikaan vierailleet. Elena vieraili tuskin koskaan, se olisi ollut liian vaarallista. Joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi se pahin. Olivia oli hiirenhiljaa. Koputukset toistuivat. Ne kuulostivat kärsimättömiltä.

Sitten ovi räsähti auki. 

”Piiloleikki loppuu tähän, tyttö.”

 Kreivi seisoi hievahtamatta ovensuussa. Hänen silmänsä olivat täynnä kipinöitä.

”Löysin sinut, vaikka olit mielestäsi piilossa. Sinun olisi pitänyt tietää, että löydän sinut joka tapauksessa. Ja minä tuhoan sinut, kuten tuhosin isäsi. Teen sen sukuni vuoksi.” 

”Liian myöhäistä”, Olivia sanoi heikosti. Kreivi nauroi.

”Vai liian myöhäistä! Koskaan ei ole liian myöhäistä.”

”Sain sen valmiiksi”, Olivia sanoi. ”Se on tuolla pihalla, valmiina nappaamaan sinut kun astut ulos.”

Kreivin kasvot olivat ilmeettömät. 

”Kas, kun se ei napannut minua, kun tulin sisään”, hän totesi kuivasti. ”Osaan varmaan täältä ulos sellaista kautta, ettei se löydä minua, vai mitä luulet?”

Olivia peruutti, mutta seinä tuli vastaan liian nopeasti. Kreivi katseli häntä kuin metsästyskoira, joka oli saanut saaliinsa nurkkaan ajetuksi.

”Tekisi mieli leikkiä vähän”, hän sanoi, ”mutta olen kyllästynyt leikkeihin. Aion olla sinulle armollinen. Saat olla minulle kiitollinen. Kuolet nopeasti.” 

”Minä en antaudu noin vain!” Olivia huusi, ja samaan aikaan Kreivi syöksyi häntä kohti. Olivia löi häntä rintaan. Aivan kuin olisi lyönyt kalliota. Hänestä tuntui, että ranne nyrjähti.

Hän kuuli Kreivin kylmän naurun ympärillään. Kipu ei rajoittunut enää vain ranteeseen, nyt se lävisti hänen kehonsa ja ympäröi joka puolelta. Hän ei nähnyt, mitä Kreivi oikein teki, ja tuskin pystyi enää pitämään silmiään auki. 

Hän jatkoi vastustelua, tappelua kallion kanssa, vaikka se vain verotti hänen voimiaan eikä auttanut ollenkaan. Näytti lähinnä huvittavan Kreiviä. Kaikkialle sattui, hän huusi ja kiljui, aneli jotakuta auttamaan, vaikka kukaan ei tietenkään kuullut.

Pieniä pisaroita verta alkoi tippua lattialle.

*

Tikkalat nyt asuvat sellaisella alueella naapurustoa, että siellä sattuu olemaan viileämpää kuin muualla. Siinä virallinen selitys lumelle. 
(Epävirallinen selitys: olen kärsimätön enkä jaksa pelata vuodenaikoja oikeaan kohtaan ennen kuvaamista.)
Saatte nyt elää jännityksessä jonkin aikaa. Maalis-toukokuussa minun pitää keskittyä pääsykokeisiin, jotta vihdoin ja viimein pääsisin sisään jonnekin. Kirjoittelen ja pelailen varmaan uutta lukua samalla, mutta tulevaisuuteni menee nyt päivittelyn edelle, sorry. Koettakaa kestää.

Haluaisin, että tämä olisi viimeinen kolmannen sukupolven kategoriaan kuuluva luku, jotta elämässä päästäisiin vähitellen eteenpäin... Vielä seuraavassa luvussa pitää kertoa jotain, mutta siitä huolimatta yritän keskittyä siinä sitten enemmän Petriin ja kaksosiin. Tytöt nähdäänkin ensi osassa sitten jo lapsina (:

Kommentit ovat hyvin suotavia!