25. Uusia alkuja, vanhoja kummituksia

Aluksi: pyydän tuhannesti anteeksi, että osa on näin pahasti myöhässä. Marraskuun alkupuoliskon vei NaNoWriMo (jota en tosin kirjoittanut enää sanaakaan 21. päivän jälkeen ja joka on yhä kesken, vaikka noin 51000 sanaa sainkin kivasti kasaan), loppupuoliskon täytti elämä ja työt, samoin joulukuun. Töitä, töitä, töitä... Yh. 

Nojoo, muttamutta. Tässä sitä taas ollaan osasen kanssa. Vihdoin.
Älkää olko vihaisia. Kuunnelkaa Paranoidia. Se helpottaa.
Black Sabbath - Paranoid

Kertausta edellisestä osasta:
Elena ilmestyi Pohjasoiden pihamaalle, ja Joel sai kuulla hänen tarinansa.
Yliopistolla Elena oli tavannut ujon pojan nimeltä Severi, josta oli tullut hänen poikaystävänsä. Elena oli myös törmännyt parhaaseen ystäväänsä Oliviaan, ja paljastuttuaan tälle oli saanut kuulla, että Olivia jatkoi isänsä työtä tämän kuoltua. Hän kehitteli lehmäkasvia aseeksi vampyyreja vastaan ja ohessa yritti koota laitetta, jolla saisi herätettyä kuolleet henkiin.
Kreivi ei pitänyt siitä, että Elena oli liian läheinen Severin ja Olivian kanssa. Hän tappoi Severin ja yritti päästä myös Olivian kimppuun, mutta Elena auttoi ystävänsä pakoon ja tuli pyytämään Joelia varmistamaan Olivian turvallisuus. 
Evelina näki vilauksen Elenasta, mutta vajosi takaisin masennukseen Joelin uskoteltua tämän nähneen vain jonkun Torantes-fanin pyytämässä nimmaria.

*


Monta viikkoa myöhemmin

Jennistä ei ollut kuulunut yhtikäs mitään. Joel, joka oli ollut varma, että tämä palaisi vielä takaisin, että tämä olisi poissa korkeintaan muutaman päivän ja palaisi sitten, sanoisi antaneensa opetuksen, alkoi vihdoin tuntea epävarmuutta. Entä jos Jenni ei palaisikaan? He olivat yhä naimisissa. Joelin pahin pelko oli, että jonain päivänä hän löytäisi postilaatikosta avioeropaperit, jotka Jenni olisi valmiiksi allekirjoittanut. 

Niin ei kuitenkaan ollut tapahtunut, ja se piti jonkinnäköistä toivonkipinää elossa Joelin sisällä, vaikka hän käytännössä oli luopunut toivosta. Hän kävi säännöllisesti metsässä vilkaisemassa, miten Olivia voi, koska oli luvannut niin, mutta muuten hän ei liikkunut kotoa minnekään. Hän joi turruttaakseen tunteensa, hypähti sitten ylös sohvalta ja alkoi kävellä hermostuneesti ympäri taloa, istui alas ja joi lisää. Kun Petri silloin tällöin taapersi häntä vastaan, hän katsoi poikaansa kuin ventovierasta lasta.

Ari piti huolta sekä Evelinasta, joka oli menettänyt elämänhalunsa kokonaan viimeisimmän pettymyksen seurauksena, sekä Petristä, jolle oli itsestään selvää, että häntä hoiti joko mummi tai ukki, ei koskaan isä. Ari oli huolissaan myös Joelista, mutta hänellä oli kädet täynnä työtä eikä hän itsekään ollut enää nuori ja hyväkuntoinen. Askel muuttui päivä päivältä raskaammaksi ja hengitys pihisi. 

Roope ja Joonatan yrittivät silloin tällöin soittaa Joelille, mutta Joel paiskasi luurin heidän korvaansa joka kerta. Häntä ei huvittanut puhua ystävilleen. Hänestä tuntui, että he olivat liittoutuneet Ilkan puolelle ja junailleet kolmistaan hänelle potkut bändistä. Joel oli yksinäisempi kuin koskaan. Hän toivoi, että hänellä olisi ollut joku, jolle puhua, mutta sen sijaan hän hukkui yhä syvemmälle omaan itsesääliinsä ja sitä myötä viinaan.

Tikkaloiden luona oli lämmin ja lapsennauruinen tunnelma. Susanna leikki kummipoikansa Jaakon kanssa sillä aikaa kun väsynyt Elisa katseli uutisia.

”Lausu perässä: ’Jaakkoo-kultaa, Jaakkoo-kultaa, heerää joo…’” Susanna yritti opettaa lastenlorua taaperolle, joka ei kuitenkaan näyttänyt tajuavan, mitä kummitäti haki takaa.

”Hän pärjää hetken aikaa itsekseen, jos haluat istua alas”, Elisa sanoi ja taputti paikkaa vieressään. Susanna moiskaisi suukon pikkupojan päälaelle ja istuutui ystävänsä seuraan.

”Miten jakselet?” hän kysyi Elisalta.

”Ihan hyvin. Tämä pallomaha vähän väsyttää. En malta odottaa, että saan pidellä pikkuista sylissäni.” 

”Mutta ei puhuta minusta nyt. Mitä sinulle kuuluu?”

”Minulle kuuluu loistavaa. Muutimme Klausin kanssa juuri yhteen”, Susanna hehkutti. ”Töissäkin on kivaa, vaikka lapset tykkäävätkin roikkua renkaissa  ja puolapuilla sen sijaan että kuuntelisivat ohjeita opettajalta. Mutta toisaalta, liikuntatuntien täytyy olla hauskoja, joten ei kai sillä niin väliä, mitä me teemme tunneilla.” 

”Lapset varmaan rakastavat sinua. Olet niin kärsivällinen heidän kanssaan.”

”Paljon kärsivällisempi kuin aikuisten kanssa”, Susanna nauroi.

”Siitä tulikin mieleen, kuinka kärsivällinen aiot olla Klausin kanssa? Haluaisin jo kaasoksi.”

”En ajatellut vitkutella enää kauaa. Tiedän, että hän on se oikea. En vain halua pelästyttää häntä, emme kuitenkaan ole tunteneet kovin pitkään.” 

”Kerro minulle heti, kun jompikumpi kosii”, Elisa sanoi.

”Totta kai. Olen jo katsellut sormuksia. Enää pitää onnistua mittaamaan hänen sormensa paksuus niin, ettei hän huomaa.”

Vähitellen ystävykset siirtyivät muihin aiheisiin.

”Tiedätkö, mitä Joelille kuuluu?” Susanna kysyi. Elisa pudisti päätään.

”Roope on yrittänyt soitella hänelle, mutta hän ei vastaa puheluihin. Luule, että hän otti uutisen erottamisestaan aika rankasti. Toivottavasti hän pärjää, ja toivottavasti hänen perheensä pärjää.”

”Minä voisin poiketa hänen luonaan kotimatkalla”, Susanna mietti. ”En ole nähnyt häntä pitkään aikaan. Ehkä hän suostuisi juttelemaan minun kanssani.”

”Hyvä idea. Uskon hänen kaipaavan ystävän tukea.”

Susanna hyvästeli ystävänsä ja lähti kävelemään kohti naapuruston toista laitaa, jossa Pohjasoiden kartano seisoi. Hän oli käynyt siellä yhteensä kaksi kertaa, jos Joelin ja Jennin häitä ei laskettu, mutta viime kerrasta oli aikaa, joten hän harhautui pari kertaa väärälle reitille ennen kuin lopulta näki tutun tiilirakennuksen kohoavan edessään. Kartano ei ollut aivan hänen kotimatkansa varrella, mutta tuntui mukavalta nähdä Joelia pitkästä aikaa. Montakohan kuukautta viime kerrasta oikein oli?

Susanna koputti ovelle. ”Joel? Jenni?” hän huhuili. ”Onko ketään kotona?”

Hän sai koputella useita kertoja, ennen kuin Joel viimein tuli avaamaan. 

”Vihdoinkin!” Susanna tokaisi, kun ovi raottui. ”Joel, minä tässä! Pääsenkö sisään?”

Sitten hän näki miehen ja tyrmistyi.

”Milloin olet nukkunut viimeksi? Entä käynyt pesulla?” hän kysyi ja käänsi päätään hieman välttääkseen haistamasta viinanlöyhkää. ”Missä Jenni on? Entä vanhempasi ja Petri?”

Joel lykkäsi vastaamista. Hän johdatti Susannan sisälle ja istutti tämän nojatuoliin. 

Susanna odotti ja katseli ympärilleen. Jenni ei selvästi ollut kotona, sillä hän ei olisi antanut päästää kotiaan sellaiseen siivoon, jossa se oli. Ehkä myös Evelina ja Ari olivat poissa? Susanna halusi kuulla kaiken.

”Kaikki on syvältä”, Joel aloitti, ja Susanna kuunteli. 

Joel kertoi hänelle Jennin lähdöstä. ”Pelkään, ettei hän tule takaisin enää. Tiedän olevani oikea luuseri, enkä ansaitse häntä”, Joel murehti. ”Mutta oli hirveää kuulla, että vuosien työ, jonka olin bändin eteen tehnyt, on mennyt hukkaan. Minun osaltani siis. Putoan uudesta, lupaavasta tulokkaasta Ö-luokan ex-julkkikseksi, josta saatetaan joskus julkaista pettämisjuoruja 8 Päivää –lehdessä.” 

”Et sinä mikään luuseri ole”, Susanna lohdutti. ”Riittäähän sinulla vaihtoehtoja. Voit vaikka perustaa uuden bändin. Tee jotain sen sijaan, että ryvet täällä yksinäsi näiden roskien keskellä. Missä vanhempasi ja Petri muuten ovat?”

”Äiti ja isä menivät käymään lääkärissä. Äiti voi vähän huonosti, hän on ollut masentunut Elenan katoamisesta saakka. He eivät uskaltaneet jättää Petriä minun hoiviini, joten hän on tätini luona hoidossa.” 

”No, ymmärrän mikseivät he luottaneet lapsenhoitokykyihisi. Et näytä pitävän huolta edes itsestäsi. Täytyy sanoa, että olen pettynyt sinuun. Nyt hus suihkuun! Minä siivoan näitä sotkuja sillä aikaa.”

Joel totteli mekaanisesti, ja Susanna alkoi keräillä tölkkejä, jotka näyttivät lojuneen lattialla viikkotolkulla. 

”No niin, jo tuoksuu paremmalta”, Susanna nauroi, kun Joel saapui kylpyhuoneesta keittiöön. ”Sinustahan kuoriutui sim!”

”Erittäin hauskaa”, Joel sanoi, mutta hänen huulillaan kareili pieni hymy. Tätä hän oli tarvinnut: jotakuta, joka laittoi hänen asiansa järjestykseen. 

Ovikello soi, ja Joel meni avaamaan. Susanna seurasi perässä ja jäi vähän matkan päähän odottamaan.

”Hei, Joel. Minun oli pakko tuoda Petri takaisin, koska töistä soitettiin. He tarvitsevat minua. Toivottavasti ei haittaa.”

”Ei tietenkään”, Joel vastasi ja otti pojan syliinsä. ”Enköhän minä hänen kanssaan pärjää.” 
Onko hänelle syötetty radioaktiivista jätettä kun hän noin loistaa? Joel mietti, muttei sanonut mitään.

Hän huokaisi. ”Saimme sitten seuraa”, hän sanoi Susannalle.

”Ei se haittaa. Petristä tuskin on paljon vaivaa.”

Joel laski Petrin lattialle, ja hän ja Susanna palasivat takan ääreen. 

”Minä en ajatellut viipyä enää kauaa”, Susanna sanoi. ”Tulin oikeastaan vain katsomaan, miten voit. Ja minusta voit jo paremmin. Pistä elämäsi järjestykseen. Jos onnistut muuttumaan, varmasti teillä menee Jennin kanssa paljon paremmin ja hän suostuu palaamaan tänne.”

Susanna nousi ylös ja oli jo lähdössä ovelle, mutta Joel sanoi:

”Odota.” 

Susanna katsoi miestä kysyvästi. Joel näytti yhtäkkiä vanhentuneen vuosikymmeniä. Hänen silmissään oli raskas katse.

”Minun olisi pitänyt sanoa tämä jo aikapäiviä sitten”, hän sanoi, ja hänen äänensä oli karhea. Susanna aavisteli, mitä oli tulossa, mutta antoi Joelin jatkaa. Häntä pelotti. 

”Minä rakastan sinua.”

Susanna huokaisi. Hän oli arvannut oikein.

”Sinä olet naimisissa. Ja minulla on poikaystävä, jonka kanssa olen onnellinen.”

”Älä väitä, ettet muka tunne samoin!”

”Väitän, että jos olisit tehnyt tuon paljastuksen yliopistossa, jutustamme olisi saattanut tulla jotain, mutta –” 

”Mutta mitä?”

”En minä voisi olla sinun kanssasi. Tietysti minä välitän sinusta, olet hyvä ystäväni, mutta katso nyt itseäsi. Heti, kun elämässä tulee vastaan jotain vaikeaa, tartut pulloon. Se taas tekee sinusta arvaamattoman. Minä en halua elää arvaamattoman miehen kanssa, minä rakastan Klausia ja aion kosia häntä.”

Joel halusi panna vastaan, mutta ajatukset olivat puuroa. 

”Meillä muillakin on elämä, Joel”, Susanna sanoi. ”Maailma ei pyöri ympärilläsi säälimässä sinua, kun sinulla menee huonosti, vaan me jatkamme omaa elämäämme. Tajua se, ja anele vaimoasi palaamaan takaisin, äläkä tee rakkaudentunnustuksia muille naisille.”

Hän pyyhälsi Joelin ohi ja pyyhkäisi kyyneleen silmäkulmastaan. Nyt oli korkea aika häipyä. 

Kirkas aurinko häikäisi hänen silmiään. Hän kuuli ulko-oven läpi tömähdyksen, aivan kuin joku olisi kaatunut. Siellä se kompuroi krapulassaan, hän ajatteli vihaisena, mutta vaisto pysäytti hänet kuuntelemaan. Ei kuulunut kiroilua tai ylösnousemisen ääniä. Susannan olisi tehnyt mieli juosta matkoihinsa taakseen katsomatta, ja hän kamppaili tunteidensa kanssa. 

Lopulta hän huokaisi alistuvasti ja kiipesi takaisin kuistille. ”Joel? Oletko kunnossa?” hän huhuili oven läpi. Kun vastausta ei kuulunut, hän raotti ovea, joka ei ilmeisesti ollut mennyt lukkoon hänen perässään. 

Näky lamaannutti hänet. Petri katseli ihmeissään maassa makaavaa isäänsä, aivan kuin tämä olisi vain nukahtanut suorilta jaloilta. Susanna tiesi, että kyseessä saattoi olla jotain vakavaa.

Hän juoksi puhelimen luo ja kutsui ambulanssin tunnustellen samalla pulssia, jonka onnekseen löysi kaulalta. Sitten hän ryntäili talossa edestakaisin.

Missä ihmeessä on puhelinluettelo?

*

Joel raotti silmiään. Mitä oikein tapahtui? Missä minä olen?

Huone oli neutraalinvärinen, kirkas ja haisi desinfiointiaineelta. Joel yritti muistaa, mitä oikein oli tapahtunut, mutta hän ei kyennyt palauttamaan mieleensä muuta kuin mustaa. 

Hän yritti kohottautua istumaan, mutta lempeä ääni sanoi: ”Älä. Käy makuulle.”

Joel kohotti kättään, ja huomasi siihen kiinnitetyn letkun. Hän käänteli raskasta päätään yrittäen paikantaa puhujan. Nyt hän alkoi jo tunnistaa sairaalaympäristön ja oletti, että joku hoitajista oli komentanut häntä. 

Sen sijaan hän näkikin Jennin.

Naisen silmät olivat kyynelten kirkastamat, mutta hän ei itkenyt. Hän istui Joelin sängyn vieressä ja katsoi miestään surullisemmin ja lempeämmin kuin koskaan aiemmin. Joelin sydäntä raastoi ja pakahdutti samanaikaisesti katsella hänen kasvojaan. He eivät kumpikaan sanoneet mitään pariin hetkeen. 

”Sinä selviät kyllä”, Jenni kuiskasi lopulta. Joelilla ei ollut harmainta aavistusta, miksi hän ylipäänsä oli sairaalassa.

”Mitä… mitä…?”

”Maksakirroosi. Niin lääkäri minulle kertoi. Hän kyseli minulta alkoholinkulutuksestasi, ja kerrottuani totuuden hän totesi sen heti syyksi. Pitkälle edennyt kirroosi kuulemma voi aiheuttaa tajunnanhäiriöitä. Siksi pyörryit.”

Pieni kyynel vierähti Jennin poskelle, ja nainen pyyhkäisi sen nopeasti pois. 

Joel oli yhä lääketokkurassa eikä kyennyt ajattelemaan selkeästi.

”Joudunko minä leikkaukseen?” hän mongersi.

”Ei puhuta siitä nyt”, Jenni hyssytteli. ”Koeta ensin toipua hieman.”

”Susanna odottaa ulkopuolella”, Jenni jatkoi. ”Hän on se, jolta sain tietää sinun joutuneen sairaalaan. Haluatko jutella hänelle?”

Joel nyökkäsi, ja Jenni poistui huoneesta silitettyään sitä ennen rohkaisevasti miehensä käsivartta.

Hetken kuluttua Susanna astui sisään. Hän istuutui tuolille, jolla Jenni hetki sitten oli istunut.

”Hei. Mukava nähdä sinut hereillä. Miten voit?”

”Mitä oikein tapahtui?” Joel kysyi, sillä tiesi, että Susanna kertoisi hänelle totuuden. Pääkin alkoi pikkuhiljaa seljetä. 

Susanna huokaisi.

”Juomisesi kostautui sinulle lopulta. Maksasi on kuulemma aika kaameassa kunnossa. Maksansiirto ei ole vielä välttämätön, mutta jos tilasi olisi huomattu, sanotaanko, pari kuukautta myöhemmin, vaihtoehtoja ei olisi ollut.”

”Oho.” Joel ei osannut sanoa muuta. Ei hän ollut tajunnut, että hänen juomisellaan voisi olla sellaisia seurauksia. Hyvä on, oli heille päihteiden vaaroista jotain kerrottu joskus yläasteella, mutta teinejä nyt kiellettiin tekemästä muutenkin ihan kaikkea… 

He juttelivat vielä hetken arkisista, helpoista aiheista. Sitten Susanna totesi, että Ari ja Evelinakin halusivat nähdä poikansa.

”Mutta entä Petri? Kuka on hänen kanssaan kotona?” Joel ihmetteli.

”Petri on mukana. Älä huoli”, Susanna sanoi ja lähti sitten samalla ovenavauksella, jolla Joelin vanhemmat tulivat sisään. 

Joelin sydäntä kivisti nähdä äidin ja isän kasvot. Evelinan ilmeestä ei voinut edes päätellä, mitä hänen päässään liikkui. Hänen kasvonsa olivat kivettyneet, ja hän katsoi Joelia lasittuneilla silmillään niin, että tämän oli pakko kääntää katseensa pois. 

Ari laski Petrin lattialle, ja hän ja Evelina asettuivat kummallekin puolelle Joelin sänkyä.

Sitten he puhuivat. He puhuivat asioista, joista eivät olleet koskaan aiemmin kyenneet puhumaan. Ensimmäistä kertaa he keskustelivat vaikeista asioista riitelemättä, syyttelemättä ja nälvimättä. Mitä enemmän he puhuivat, sitä enemmän solmuja saatiin aukaistua ja sitä parempi olo kaikille kaikin puolin tuli.

Kokemuksen myötä Joelista tuntui, että oli läheisempi vanhempiensa kanssa kuin ikinä ennen.

* 

Fanit saivat tietenkin pian kuulla Joelin makaavan sairaalasta, ja pian sairaalapöytä täyttyi kukista, korteista ja lahjoista. Joelille tuli hyvä mieli hänen lukiessaan fanien paranemistoivotuksia ja kannustuslauseita. Hassua, miten paljon nämä ihmiset hänestä välittivät, vaikkeivät olleet koskaan tavanneet häntä. Hän säilytti jokaisen kirjeen ja lahjan ja piti kukkia pöydällä niin kauan, kunnes ne lopulta lakastuivat ja kuolivat.

Joel mietti, mitä tekisi Olivian suhteen nyt, kun ei pääsisi tarkistamaan tytön vointia pitkään aikaan. Voisiko hän vain luottaa siihen, että tytöllä olisi kaikki hyvin koko sen ajan, kun hän oli sairaalan seinien sisällä. Jos hän tekisi niin, hän tuntisi pettäneensä Elenan luottamuksen. Mutta kuinka hän ratkaisisi asian?

Hänen täytyisi saada joku tarkistamaan tytön vointi hänen puolestaan. Mutta kuka? Kehen hän pystyisi luottamaan? Ensimmäisenä tuli mieleen Jenni, mutta tämä oli kotona Petrin kanssa ja lisäksi viimeisellä kolmanneksella raskaana, joten Joel ei halunnut kasata tälle enempää velvoitteita. Roope ja Joonatankin käväisivät hänen mielessään. Jos he olisivat olleet väleissä…

Ari ja Evelina olivat niin vanhoja, etteivät jaksaisi ravata niin pitkällä metsässä niin usein kuin olisi tarpeellista. Muiden sukulaistensa kanssa Joel ei ollut niin läheisissä väleissä, että olisi kehdannut pyytää heitä suorittamaan tehtävää puolestaan. Niinpä Joel otti asian esille Susannan kanssa seuraavan kerran, kun nainen tuli vierailemaan. 

Joel ei tietenkään kertonut tälle yksityiskohtia, ainoastaan sen, että eräs hänen tuntemansa tyttö joutui piileksimään metsässä, koska eräs sekopää halusi hänet hengiltä – ei kovin uskottava tarina. Susanna kyseli jonkin verran yksityiskohtia, ja Joel vastaili vältellen. Lopulta Susanna kuitenkin suostui käymään silloin tällöin Olivian piilopaikalla. Joel vielä vannotti, ettei asiasta saisi hiiskua kellekään. ”Ettei tieto päädy vääriin käsiin”, hän oli perustellut. 

”Mikä tämä juttu oikein on, Joel?” Susanna oli ihmetellyt. ”Sotketko minut nyt mukaan johonkin hämärään?”

”En, en”, Joel vakuutteli. ”Kyse on vain Olivian turvallisuudesta. Eikä siellä tarvitse joka päivä käydä. En minä pyytäisi tätä, ellen olisi…”

”Niin”, Susanna totesi. ”No, hyvä on. Luotan sinuun.”

He juttelivat vielä hetken turvallisen kevyistä aiheista tarkoituksellisesti vältellen kipukohtia, kuten Joelin taannoista rakkaudentunnustusta. 

*

Vasemmalla Pauliina, oikealla Pinja

Jenni oli synnyttänyt terveet kaksoset, jotka oli nimetty Pinjaksi ja Pauliinaksi. Joel joutuisi olemaan sairaalassa vielä pari viikkoa ennen kotiutusta, joten Jenni kävi joka päivä kertomassa hänelle kaksosten – ja tietysti myös muun perheen – kuulumisia.

”Aulassa on taas lauma toimittajia, jotka yrittivät nyhtää minulta vastauksia kysymyksiinsä”, Jenni tuhahti. Kaksoset olivat valvottaneet häntä yöllä huutamalla kumpikin kurkku suorana kaksi tuntia putkeen, ja hän oli väsynyt ja kärttyisä. ”Että minua raivostuttaa kävellä niiden salamavalojen läpi.”

”He tekevät vain työtään”, Joel muistutti.

”Tiedän, tiedän”, Jenni huokaisi, mutta hymyili sitten. ”Saat itse puhua heille, kun paranet.” 

”Minä pääsen pian kotiinkin jo”, Joel iloitsi.

”Kunhan muistat sitten, mitä lääkäri sinulle sanoi. Sinä et saa enää koskea alkoholiin pitkällä tikullakaan, ellet halua tänne uudestaan. Minä pidän huolen siitä, että onnistut siinä.”

Joel nyökkäsi. Lääkärin sanat kuultuaan hän oli tietenkin ollut järkyttynyt siitä, että hänen elämänsä tulisi muuttumaan niin radikaalisti. Ettei hän saisi juoda edes kohtuudella kuten tavalliset ihmiset. Toisaalta, sairaalareissu oli avannut hänen silmänsä. Hän uskoi pystyvänsä raittiuteen. Jos ei muuten niin Jennin tuella.

Jennistä puheen ollen, tämä käyttäytyi hyvin neutraalisti Joelin seurassa, ja Joel tiesi heidän kummankin aistivan kitkat heidän suhteessaan. Joel mietti, olisiko aika sopiva niistä puhumiseen. Jenni teki päätöksen ennen häntä.

”Joel… Olisiko tämä uusi alku suhteellemme?” hän kysyi. ”Aloittaisimme puhtaalta pöydältä. Unohtaisimme menneet ongelmat. Miltä se kuulostaisi?”

”Se kuulostaisi oikein hyvältä”, Joel vastasi. ”Minä lupaan, etten uppoa itseeni enää. Me teemme säännöllisesti jotain kivaa koko perhe.”

Jenni hymyili ja kumartui suutelemaan Joelin otsaa. ”Tuosta minä pidän.” 

”Mitä olet muuten ajatellut tehdä, kun pääset sairaalasta?” Jenni vaihtoi aihetta. ”Aiotko perustaa uuden bändin? Vai tehdä jotain muuta?”

”Minä tiedän, että haluaisit minun vetäytyvän musiikkibisneksestä”, Joel vastasi. ”Sinä kuitenkin tiedät, etten halua tehdä mitään muuta kuin musiikkia. Ymmärräthän sinä sen? Olen siis jatkossakin kiertueilla tai levytysstudioissa tai lehdistötilaisuuksissa –”

”Tietysti. Se on sinun unelmasi. Mutta minä pysyttelen kernaasti poissa parrasvaloista.” 

”Minä aion tehdä soololevyn”, Joel sanoi. Jenni kohotti kulmiaan.

”Vau. Kuulostaa aika hyvältä.”

”Joo. Ehkä kerään taustalle vakituisen bändinkin, mutta olen tullut siihen tulokseen, ettei minun kannata ottaa sitä riskiä, että uudessa bändissä olisi joku Ilkan kaltainen. Siksi aion pitää huolen siitä, että koko projekti on yksin minun. Aion kysellä vierailevia artisteja laulamaan kappaleeni, joihin tulee massiiviset kitaraosiot ja…” 

Joel jatkoi uuden projekti-ideansa kuvailemista, ja Jenni kuunteli ja kannusti. Hän ei tiennyt musiikkijutuista paljoakaan, mutta hän arveli, että jotain olisi hyvä oppia, jotta osaisi kertoa ystäville, mitä tarkalleen Joel oikein teki.

”Heti, kun saan tilaisuuden, otan yhteyttä Pamppuloihin!” Joel julisti ja suuteli vaimoaan.

* 

Vihdoin koitti kotiuttamispäivä. Joel nautti suunnattomasti, kun sai taas olla tutussa ympäristössä tuttujen ihmisten kanssa ja pukeutua omiin vaatteisiinsa sairaalarytkyjen sijaan. Hänellä oli ollut ikävä perhettään, kotiaan ja kitaraansa. Tuntui, kuin hänen silmänsä olisivat auenneet ja hän näkisi kaiken aivan uudella tavalla.

Hän ei ollut ollut kotona varttiakaan, kun puhelin soi. Joel näki näytöltä, kuka häntä yritti tavoittaa: Roope. Joel ei ollut puhunut hänen kanssaan kuukausiin. Pitäisikö hänen vastata vai antaa soida? Hän ei osannut päättää. Ei hän enää ollut serkulleen vihainen… kai.

Puhelin soi yhä vaativammin, joten Joel päätti painaa vihreää luuria. Kai hänen oli aika kuulla, mitä Roopella oli sanottavanaan.

”Hei.”

”Joel! Miten voit? Olen lukenut lehdestä sairastumisestasi, onko kaikki nyt kunnossa?” Roope kyseli huolestuneena.

”On, kiitos kysymästä. Pääsin juuri kotiin.”

”Hyvä. Minä ja Joonatan olemme halunneet puhua kanssasi jo ikuisuuden niistä potkuista. Meillä ei ollut mitään tekemistä niiden kanssa, se oli kokonaan Rubiinin ja Kavallon –” 

”Uskon”, Joel tokaisi.

”Niinkö?” Roope kuulosti helpottuneelta. ”Me ajattelimme, että vihoittelet loppuelämäsi.”

”En ole vihainen”, Joel sanoi tasapaksulla äänellä. ”Mutta tarvitsen silti vielä aikaa. Tilanteen olisi voinut hoitaa toisellakin tavalla, kai sinä sen myönnät?”

”Joo, oli se aika kylmää. Olen pahoillani.”

”Soitellaan.” 

Hän yllättyi, miten hyvä mieli puhelusta oli jäänyt. Tai ei ainakaan nykyistä huonompi. Olo oli neutraali. Nyt kun kännykkä oli sopivasti kädessä, hän soitti Pamppuloille projekti-ideansa tiimoilta. Pamppulat olivat tyytyväisiä hänen yhteydenotostaan, ja he sopivat tapaamisen seuraavalle viikolle. 

”Kulta? Oletko jo kotona?” Jenni huhuili portaikosta. Joel huusi myöntävän vastauksen. ”Ihanaa! Laitan ruokaa tulemaan. Viitsisitkö muuten käydä hakemassa postin? En ole ehtinyt vielä tänään.”

”Totta kai”, Joel vastasi ja kääntyi saman tien ulko-ovelle.

”Laskuja, laskuja… Mukava tulla kotiin ja törmätä tällaiseen laskupinoon”, Joel mutisi tonkiessaan postilaatikkoa. Sitten hänen nenäänsä lehahti imelä haju.

”Mikä ihme tuo on?”

*

”Älä! Et ole tosissasi! Naimisiin? Sinä? Ihanaa! Mahtavaa! Pääsen viimein kaasoksi!”

Susanna oli juuri paukauttanut sisään Tikkaloiden luokse ilmoittamaan ystävälleen tuoreimman uutisensa. 

”Kyllä! En voi vieläkään uskoa sitä”, hän hehkutti, ja hänen kasvoiltaan paistoi onni, kun hän katseli sormusta. ”Niin kauan, kun muistan, olen unelmoinut häistä ja kaikesta niihin liittyvästä…”

”Meidän pitää mennä ostoksille! Mekko-ostoksille!” Elisa riemuitsi. Viimeinkin hän pääsisi hoitamaan kaason velvollisuuksiaan ja järjestämään häitä! Tosin Susanna oli ilmoittanut haluavansa itse päättää kaikista asioista, olivathan ne hänen häänsä, mutta silti… 

He sopivat ajankohdan ja paikan mekkokierrokselle, ja kumpikin oli paikalla täsmällisesti kuin sveitsiläinen kello. Heillä oli hauskaa asuja katsellessaan, vaikka heidän makunsa poikkesivatkin toisistaan.

”Et kai sinä tosissasi meinaa vihreää häämekkoa valita?” Elisa kysyi kauhistuneena.

”Miksen muka? Tai no, ehkä tuo sävy on väärä…”

”Tuolla olisi myös noita valkoisia”, Elisa vihjaili ja osoitti toista rekkiä. 

”No, en minä niitä ihan kokonaan poissulje”, Susanna sanoi. ”Kuka tietää, vaikka heittäytyisin villiksi! Mitähän sukuni siihen sanoisi…”

He hihittivät hetken ja jatkoivat mekkojen katselua päätymättä vielä varsinaisesti mihinkään lopputulokseen.

He olivat sopineet uuden päivän mekkokierrosta varten ja menneet sitten tahoilleen. Elisa muisti, että posti oli katsomatta ehkä parin päivän osalta. Ties vaikka laatikossa olisi tärkeitä kirjeitä. Hän päätti tarkistaa asian ennen sisälle menoa. 

”Mitä tämä –”

Hänen lauseensa jäi kesken, kun hän tunnisti hajun ja kirjeen värin. Vanhat, ikävät muistot palasivat mieleen hetkessä.

”Ei kai taas?”

*

”Kuka ihme niitä oikein lähettelee?”

Roope ja Joel istuivat kahvilassa, Joel oli viimein suostunut tapaamaan Roopen. He puivat omituisia kirjeitä huolestuneina.

”Todella ärsyttävää”, Roope sanoi. ”Elisa ei tunnusta mitään, mutta huomaan hänen olevan kiukkuinen. Vaikka hän lupasi luottaa minuun, hän ei voi itselleen mitään. Sellainen hän on.”

”Jenni ei tiedä, mitä ajatella. Hän on päättänyt olla olematta mitään mieltä. Mutta tämä on saatava loppumaan, ennen kuin se pahenee”, Joel sanoi. 

”Outoa, ettei Joonatan ole saanut näitä kirjeitä, Roope ihmetteli. ”Tämä mystinen stalkkeri piirittää vain meitä varattuja.”

”Hänen motiivinsa olisi kiva tietää”, Joel sanoi ärsyyntyneenä. ”Haluaako hän vain tehdä kiusaa vai yrittääkö hän epätoivoisesti erottaa meidät vaimoistamme ja päästä itse tilalle? Vai onko hän harhainen ja kuvittelee, että kirjeiden jutut tapahtuivat oikeasti?”

”Kuka tietää. Ensisijaista on selvittää, kuka hän oikein on.” 

”Voisimme asentaa turvakameroita vahtimaan postilaatikkoa”, Joel ehdotti. ”Kun hän seuraavan kerran tulee sujauttamaan sinne kirjeitä, näemme hänen kasvonsa.”

”Hän saattaa ennakoida sen ja lähettää seuraavan ihan postitse”, Roope huomautti. Joel kohautti olkiaan.

”Kannattaa silti yrittää, eikö vain?” 

”Miten sinulla menee noin muuten?” Roope kysyi sitten.

”Ihan mukavasti. Teen Pamppuloiden kanssa uutta levyä. Yritän saada sen ilmestymiskuntoon jo ensi vuoden alkuun mennessä.”

”Kuulostaa mahtavalta”, Roope kehui. ”Mekin olemme tekemässä uusia biisejä. Se tuntuu tosin oudolta ilman sinua.”

”Eiköhän Ilkka saa ihan hyviä biisejä aikaiseksi”, Joel sanoi. ”Uskon, että tulette pärjäämään. Toivotan teille onnea.” 

Ennen lähtöä serkukset halasivat vielä pikaisesti.

”Mukava olla taas väleissä kanssasi”, Roope sanoi.

”Sama juttu. Nähdään taas.”

He erosivat hyvillä mielin. Joelilla oli kevyt olo. Taas yksi vaikea vaihe hänen urallaan oli takanapäin, ja edessä näyttivät odottavan valoisammat ajat.

*

Joo, Tikkaloilla tosiaan on talvi, mutta vaatekaupassa, jossa Susanna ja Elisa kävivät, on kesä. Sellaista se elämä on. Deal with that.

Mutta, nyt lohdutukseksi ja hyvitykseksi odottelusta pistän tänne muutamia ylimääräisiä kuvia. Ensin hieman otoksia Petristä taaperona ja kaksosista vauvoina, koska ensi osassa heidät nähdään yhden ikävaiheen vanhempina.

Petri muuten bugitti mahtimaidon juomisen jälkeen niin, että hänen päänsä loisti vihreänä vielä kaksi päivää maidon juomisen jälkeen. Hänen isotätinsä ei siis ollut syöttänyt hänelle mitään radioaktiivista. Älkää pelästykö. Ja te, jotka olitte kutsumassa sosiaalitantan kylään, puhelimet pois heti.

Voin sanoa, että kaikista heistä kasvoi todella somia, etenkin Petri-pojusta ♥

Ja tiesittekös, että Ilkalla on naisystävä? Totta se on, katsokaa vaikka:

Näyttääkö tutulta? Eikö? Edes vähän?
Hänen nimensä on Antonia, ja hän on Elisan ja Joonatanin isosisko. 
(Ai, heillä on sellainenkin? Juu-u.)
Tykkään hänestä. Hän on nätti.

Lopuksi on vielä ihan pakko näyttää, millainen Stefanista tuli aikuisena. (Joelin serkusta siis. Siitä, jolle äänesteltiin morsmaikkua.)

Rakastuin ♥
P.S. Hän ei muuten sitten loppujen lopuksi valinnut kumpaakaan äänestyksen naisista, vaan erään ihan toisen :D 

Minä kiitän ja kuittaan tältä erää. Toivottavasti saan seuraavan osan ulos vähän aiemmin kuin tämän.