18. Tulevaisuus ja sen murheet

Heipähei taas! Tämän osan kanssa meni kauemmin kuin oli tarkoitus, mutta muutama päivä sitten sain puuskan tapella simsin kanssa, ja sain sen toimimaan sen verran, että sain kuvattua luvun. Nyt se toimii ainakin toistaiseksi ihan hyvin, mutta katsotaanpa, milloin se seuraavan kerran aloittaa kaatuilun. Noh, nautitaan tästä niin kauan kuin tätä kestää :D 

Älkää välittäkö kököistä kuvista, en jaksanut panostaa simien asetteluun tai poseeraamiseen, koska halusin vain saada kuvat kuvattua. Teksti on kaiken a ja o.

Oli kulunut kaksi kuukautta siitä, kun Ilkka oli hyväksytty Torantesin laulajaksi. Koko sinä aikana hän ja Joel olivat käyneet sanatonta valtakamppailua, jota Roope ja Joonatan eivät tuntuneet huomaavan. He ovat niin Ilkan lumoissa, Joel tuhahti ajatuksissaan ja viimeisteli ulkonäköään peilin edessä. Eilen laitettu huulikoru tuntui oudolta. Kuitenkin muistellessaan äitinsä järkyttynyttä ilmettä hänen nähtyään sen Joelin valtasi omituinen, kiero tyytyväisyyden tunne. Siitä asti, kun äiti oli kieltänyt häntä menemästä Vihreän Päivän keikalle, Joel oli tehnyt kaikkensa kapinoidakseen äitiään vastaan pienimmissäkin asioissa. Keikkalippu oli turvassa hänen lipastonsa laatikossa, ja sen ajatteleminen lämmitti hänen mieltään aina, kun oli vaikeaa.

Saatuaan hiuksensa viimein muotoiltua Joel jäi arvioimaan lopputulosta. Riittäisikö se? Eikö Ilkalla ollutkin vielä enemmän väriä hiuksissaan? Joel puri huultaan. Hän ei halunnut olla Ilkka, hän halusi olla parempi kuin Ilkka… Missä ne uudet vaatteet olivatkaan?

Joel räpytteli silmiään. Hän ei näyttänyt ollenkaan… itseltään. Silti hänestä tuntui, että hän näytti enemmän itseltään kuin koskaan. Hän mietti, mitä muut mahtaisivat tuumata tyylinvaihdoksesta, mutta oli samalla tyytyväinen lopputulokseen. Hän näytti juuri siltä, miltä hänestä tuntui.

Oli lauantai, ja he olivat sopineet treenit kello yhdeksi. Joel käveli sydän hakaten ja kämmenet hikisinä kohti treenikämppää. Hän pohti Roopen ja Joonatanin reaktioita heidän nähdessään hänen uuden tyylinsä, ja tunsi jonkinlaista kieroa mielihyvää sen johdosta. Ei Ilkka ollut ainoa, joka osasi värjätä hiuksiaan ja lävistää kasvojaan. Hänessäkin oli kapinallinen puolensa. 

”Joel…?” Roope sai takelleltua, kun hän astui sisälle. Joonatan vilkaisi häntä kerran, sitten toistamiseen. Hänen suunsa loksahti auki.

”Mitä sulle oikein on tapahtunut?” hän kysyi ihailevalla äänellä. Tyytyväisyys levisi Joelin sisällä. Hänen kasvoilleen kohosi virne.

Hän huomasi, että Ilkkakin oli jo paikalla, ja hänen hymynsä hyytyi, kun hän näki pojan näppäilevän kitaran kieliä. Tarkemmin sanottuna hänen kitaransa kieliä. Tyytyväisyys, jota Joel vielä hetki sitten oli tuntenut, muuttui sekunnissa kiukuksi. Kukaan ei koskisi hänen kitaraansa ilman lupaa, ei edes bändin vokalisti. Hän huomasi kiukustuvansa lisää kuunnellessaan Ilkan soittoa ja tajuavansa, että tämä osasi soittaa jopa paremmin kuin hän itse.

”Lopeta!” Joel ärähti Ilkalle. Hän huomasi tuon tuostakin tiuskivansa pojalle, välillä ilman syytä, toisinaan – kuten juuri sillä hetkellä – aivan aiheesta. Ilkka rämpäytti viimeisen soinnun ilmaan ja laski sitten kitaran. ”Hei, älä nyt suutu, kun vähän lainasin tuota”, hän sanoi ärsyttävän ylimielisesti. ”Kyllä minä osaan tavaroita käyttää ilman, että ne hajoavat, vai etkö muka luota minuun?”

Joel vilkaisi Roopea ja Joonatania, mutta Roope vain kohautti olkiaan ja Joonatan katseli kenkiensä kärkiä. Eivätkö he vaivaudu pitämään minun puoliani? Joel mietti äreissään. Jo on siinä kavereita! 

”Rikoit tai et, tähän kitaraan et koske toiste”, Joel ilmoitti määrätietoisesti, ja Ilkka tuhahti kyllästyneesti.

”Miten vaan. Mutta eikö meidän pitäisi harjoitella nyt?”

Kuin käskystä Joonatan ja Roope asettuivat soittimiensa ääreen, ja vastahakoisesti myös Joel tarttui kitaraansa. Hän ei olisi halunnut tehdä sitä Ilkan käskystä, mutta niskurointi olisi ollut lapsellista.

Hän tiesi, että oli ollut virhe ottaa Ilkka mukaan bändiin, mutta nyt sitä oli myöhäistä katua. 

Treenit sujuivat kaikesta huolimatta hyvin. He soittivat covereita, jotka Ilkka tulkitsi ainutlaatuisella äänellään jopa alkuperäisiä paremmin, ja lisäksi he olivat saaneet kasaan jonkin verran omaakin materiaalia. Joelia oli ärsyttänyt se, että Ilkka oli puuttunut hänen laatimiinsa sanoituksiin ja riffeihin ja muokannut niitä, mutta hänen oli myönnettävä, että poika keksi niihin kikkoja ja kokonaan uusia ulottuvuuksia, joita hän ei olisi tullut ajatelleeksi. Niinpä hän oli hylännyt itsekkyytensä siinä asiassa ja toiminut bändin hyväksi, kuten kunnon keulakuvan kuului. He soittivat kolme coveria ja kolme heidän omaa kappalettaan, sitten Joel veti henkeä ja ehdotti, että he soittaisivat Harhan.

”Taasko?” Ilkka tuhahti. ”Mehän soitamme sen joka ikinen päivä. On se ihan hyvä biisi joo, mutta minusta olisi parempi keskittyä kehittämään potentiaalisia keikkabiisejä. Siitä kuitenkin puuttuu se jokin. Kai tekin nyt sen huomaatte?”

”No, älä nyt”, Roope tokaisi huolettomasti. ”Se biisi on Joelille tärkeä. Eikä siinä minusta mitään sellaista ole, miksi emme sitä voisi esittää. Hyvällä rokkibändillä kuuluu olla ainakin pari balladia, eikö totta?”

Joel oli kiitollinen Roopelle siitä, että tämä piti hänen puoliaan. Vaikka Ilkka oli monia hänen säveltämistään biiseistä muokannut, Harhaan hänellä ei ollut lupaa koskea.

Ilkka tuhahti uudelleen. ”No, miten vaan. Jos se nyt kerran on niin tärkeää.”

Joel hihkaisi mielessään voitonriemuisesti ja tarttui jälleen kitaraansa tyytyväisenä. Ilo se oli pienikin ilo. Ja oli todellinen ilo seurata, kun Ilkka ei saanut omaa tahtoaan läpi.

*

”Minä menen nyt!” Joel huikkasi äidilleen ovelta. Evelina vastasi hajamielisesti: ”Selvä. Pitäkää hauskaa.”

Joel oli menossa joihinkin bileisiin, ja yöpyisi seuraavan yön Joonatanin luona. Roopekin kuulemma yöpyisi siellä. Huomenna he juttelisivat bändijuttuja, ja Joel oli luvannut olla ruoka-aikaan kotona. Evelina luotti poikaansa, joka ei tuntunut kantavan hänelle kaunaa menetetyistä keikkalipuista. Arvosanoista enää pari oli kuutosen puolella, ja Evelinasta oli sääli viedä Joelilta tilaisuus päästä lempibändinsä keikalle, mutta minkäs teet. Auktoriteetti oli säilytettävä.

Joel ei kuitenkaan ollut se, joka oli saanut Evelinan hajamieliseksi. Hän vilkuili yläkertaan tuon tuostakin. Lopulta hän raahusti askelmat ylös. Yrittänyttä ei laiteta, hän muistutti itseään.

Hän veti henkeä ennen kuin koputti oveen.

”Elena?” hän huhuili ystävällisesti. ”Elena, oletko siellä? Haluaisitko jotain välipalaa?” 

Sisältä kuului kiukustunut äyskäisy:

”Häivy!”

Evelina sulki silmänsä ja hengitti hitaasti ulos. Näin hän oli pelännytkin käyvän. 

”Selvä sitten”, hän huikkasi tekopirteästi. ”Olen alakerrassa, jos kaipaat minua!”

Ja lannistuneena hän laskeutui portaat alas tietämättä, mitä ihmettä tytön kanssa oikein pitäisi tehdä.

”Sieltähän sinä tulet!” Joonatan huudahti avattuaan oven Joelille. ”Me jo Roopen kanssa mietittiin, missä oikein kuppaat. Jätä kamasi eteiseen, niin päästään lähtemään!”

Joel virnisti leveästi. Tätä iltaa hän oli odottanut enemmän kuin mitään muuta koko elämänsä aikana. Hän tunnusteli keikkalippua farkkujensa taskussa. Tästä illasta tulisi unohtumaton.

”Pitäkää hauskaa!” Joonatanin äiti huikkasi pojille ovelta heidän kiirehtiessään lähimmälle bussipysäkille. Joelin vatsanpohjassa kutkutti. Ja mikä parasta, kiinnijäämistä ei tarvinnut pelätä: Evelina ei ollut koskaan tavannut Joonatanin vanhempia, joten hän ei voisi ottaa heihin yhteyttä tarkistaakseen Joelin sepustuksen paikkansapitävyyttä.

Joel vilkaisi kelloa. Shown alkuun oli enää pari tuntia.

”Me olemme täällä, SimCity, kahdenkymmenenkahden vuoden odotuksen jälkeen! Ja koska olemme täällä, niin iskekää nyrkeillänne taivasta ja karjukaa kuin mielipuolet!”

Villi-Joen sanat kajahtivat monituhatpäisen yleisön yllä, ja hän sai vastaukseksi intohimoista mylvintää ja kiljumista. Joel mylvi huumaantuneena muiden mukana, ja niin tekivät myös Joonatan ja Roope.

Soitto alkoi ja vei Joelin mukanaan. Hän ei kiinnittänyt huomiota mihinkään muuhun kuin siihen, mitä lavalla tapahtui. Välillä joku tönäisi oikealta, välillä vasemmalta, välillä edestä ja välillä takaa, ja hän tönäisi takaisin, hyppi ja karjui laulujen sanoja niin kovaa kuin keuhkoista lähti. Hän osasi kaikki laulut ulkoa, ja livenä soitettuina ne kuulostivat uskomattomilta.

Tätä iltaa hän ei ikinä unohtaisi. 

Kahden tunnin jälkeen bändi aloitti viimeisen encoren, ja kun viimeinen nuotti oli jätetty ilmaan soimaan, Vihreä Päivä kiitteli vuolaasti yleisöä, huudatti sitä viimeisen kerran, heitti loput plektrat etummaisiin riveihin ja hölkkäsi pois lavalta. Yleisö alkoi hiljalleen valua kohti portteja, jotka tukkiutuivatkin nopeasti. Joel, Roope ja Joonatan jäivät lavan tuntumaan odottelemaan suurimman massan lähtemistä, heillä ei ollut mikään kiire pois. He olivat kaikki aivan täpinöissä ja puhuivat lakkaamatta.

”Ja ne soitti jopa niitä vanhimpia biisejä! Olin ajatellut että he ehkä keskittyisivät tällä kiertueella lähinnä uuden levyn läpisoittamiseen, joten oli aivan mahtavaa kuulla ekan levyn parhaita”, Joonatan hehkutti.

”Harmi, kun me emme päässeet kiipeämään lavalle kertaakaan”, Joel sanoi. Muutama onnekas oli yleisöstä valittu lavalle laulamaan kertosäkeitä tai ampumaan eturiviläisiä vesipyssyillä, ja Joel tunsi vilunväristyksiä nihkeässä paidassaan. Hän oli kuitenkin onnistunut saamaan hyppysiinsä yhden villi-Joel plektroista. Vähän väliä hän tunki käden farkkujensa taskuun varmistaakseen, että se oli yhä tallella.

Koko matkan Joonatanin luo he puhuivat keikasta, ja vielä sen jälkeenkin. He muistelivat parhaita kohtia, nauroivat jälkeenpäin sille, kuinka bändin rumpali oli toikkaroinut lavalla pinkkiin hattuun ja punaisiin rintaliiveihin sonnustautuneena, valittaneet takana seisoneesta miehestä, joka oli vähän väliä kaatunut heidän päälleen ja miettineet, mikä oli parhaiten vedetty biisi. Joonatanin äiti oli tehnyt heille iltapalaa jääkaappiin, ja he söivät ja juttelivat myöhään yöhön muun talon uinuessa sikeästi.

Seuraavana aamuna he heräsivät myöhään. Joonatanin vanhemmat olivat lähteneet asioille, ja hänen kaksoissiskonsa huoneesta kantautui musiikkia. Käytännössä he olivat talossa kolmisin.

Eilisilta tuntui kuin unelta, ja ainoastaan pieni musta plektra, johon oli valkoisella painettu villi-Joen nimikirjoitus, sai Joelin uskomaan, että keikka oli ollut totta. 

Aamiaisella he olivat vaitonaisia, sillä innostuksen takia kukaan ei ollut nukkunut kovin levollisesti. Kaikki nuokkuivat hedelmäkulhojensa yllä, mutta väsymyksestä huolimatta he hymyilivät. Kyllä Vihreän Päivän keikka oli kaiken kärsimyksen arvoinen. Ja onneksi oli sunnuntai, eikä mitään velvollisuuksia mihinkään suuntaan. Paitsi rästiin jääneet läksyt täytyisi kyllä hoitaa.

Jonkin ajan kuluttua jumputus Joonatanin siskon huoneessa lakkasi, ja tämä laskeutui portaat alas keittiöön. Joonatan tuskin vilkaisi häntä, mutta Joel ja Roope mumisivat unisen ”moi”:n ja nyökkäsivät pienesti. Elisa moikkasi takaisin ja meni jääkaapille etsimään välipalaa, olihan jo myöhäinen iltapäivä.

Joel huomasi sivusilmällä, miten Roope korjasi hieman ryhtiään ja yritti olla sotkematta hedelmiä ja jogurttia ympäri pöytää.

”Teillä taisi olla kiva keikka”, Elisa totesi iloisesti palatessaan pöydän ääreen sipsipussin kanssa. Pojat nyökyttelivät. ”No sepä kiva. Äiti käski muuten sanoa, että päivällinen on jääkaapissa. Hän on isän kanssa kaupungilla asioilla, ja he menevät sen jälkeen katsomaan balettia. He palaavat vasta myöhään illalla.”

Joel oli erittäin tyytyväinen, että oli saanut luvan jäädä päivälliselle Joonatanin luokse. Hän rakasti Joonatanin äidin ruokia. Oli Evelinakin ihan hyvä kokki, mutta Joonatanin äiti oli… no, paljon parempi.

Elisa kääntyi Joelin puoleen ja hymyili aurinkoisesti. Joel ei ollut koskaan tuntenut itseään läheiseksi Joonatanin siskon kanssa, sillä tämä ei ymmärtänyt kunnon musiikin päälle, mutta Elisa oli hänelle aina ystävällinen ja jutteli mielellään.

”Laittakaa kuvia Pärstäkirjaan, niin käyn katsomassa”, hän sanoi käyttäen monikkoa, mutta osoittaen sanansa lähinnä Joelille. Roope kuitenkin vastasi.

”Joo, laitetaan. Laitan varmaan jo tänä iltana.” 

”Kiva juttu”, Elisa sanoi ja nousi sitten viemään tyhjän sipsipussin roskiin. ”Minä menen jatkamaan kokeisiin valmistautumista. Mantsankoe on maanantaina, enkä osaa vielä mitään.”

Hän hyppelehti portaat yläkertaan. Roopen ryhti lysähti ja hän keskittyi jälleen hedelmiinsä. Joel huomasi sen ja olisi saattanut kuittailla Roopelle, jos olisi jaksanut. Hän tyytyi kuitenkin virnuilemaan itsekseen. Koskahan Roope alkaa kysyä Joonatanilta vinkkejä Elisan kiinnostuksen herättämiseksi?

*

Sillä aikaa kun Joel treenasi bändinsä kanssa, kamppaili johtajuudesta Ilkan kanssa ja juoksenteli keikoilla ilman lupaa, Esaias oli varttunut tyylikkääksi nuoreksi älyköksi – tai oikeastaan nörtiksi, kuten luokkatoverit tapasivat häntä nimitellä. Hänellä ei ollut liikaa kavereita, mutta juuri sen verran, ettei ollut yksinäinen. Parhaat kaverit löytyivät väittely- tai shakkikerhosta, sillä niissä oli sellaista seuraa, jonka kanssa pystyi keskustelemaan muustakin kuin edellisillan tv-ohjelmista ja tulevan viikonlopun örvellysbileistä. 

Hän oli löytänyt shakin varhaisteininä ja jäänyt heti koukkuun. Toki puhujapönttö kiinnosti häntä yhä, ja silläkin hän harjoitteli säännöllisesti. Välillä Evelina kuunteli, välillä ei.

Nämä kaksi aktiviteettia veivätkin suurimman osan hänen vapaa-ajastaan läksyjen lisäksi. Yläaste tarjosi huomattavasti enemmän haastetta kuin ala-aste, ja se oli vain hyvä asia. Esaias oli jo valmiiksi valinnut lukionkin, jonne hakisi peruskoulun päätyttyä. Hänestä ei ollut koskaan liian aikaista ajatella tulevaisuutta.

Tulevaisuus olikin aihe, joka vilisi toistuvasti perheen ruokapöytäkeskusteluissa. Elena oli lukkiutunut tapansa mukaan huoneeseensa, ja pojat pistivät merkille Evelinan katseen, joka suuntautui hetkeksi kattoon noin kymmenen sekunnin välein. He eivät ottaneet asiaa esille, vaan puhuivat kuin kaikki olisi normaalisti.

”Minä luulen, että minusta tulee lakimies”, Esaias pohti ääneen jauhaessaan perunaa poskihampaillaan.

”Älä puhu ruoka suussa, kulta”, Evelina sanoi hajamielisesti.

”Sehän kuulostaa kunnianhimoiselta”, Ari puolestaan kommentoi. ”Hyvä vaan, että elämässä on tavoitteita. Entä sinä, Joel, oletko miettinyt asiaa?”

”Minusta tulee muusikko”, Joel ilmoitti ykskantaan. Hänen äitinsä voihkaisi.

”Etkö sinä ymmärrä, että on hyvin epätodennäköistä lyödä leiviksi sillä uralla? Vaikka tämä teidän bändinne olisi kuinka hyvä, niin ei se tarkoita sitä, että pystyisitte elättämään itsenne soittamisella. On hyvä olla koulutus hankittuna varmuuden vuoksi, jotta voi tyytyä kakkosvaihtoehtoon, jos ykkösvaihtoehto siintää ulottumattomissa.”

Joel tiesi äitinsä olevan oikeassa, mutta ei suostunut myöntämään sitä.

”Siitä syystä sinun on mentävä yliopistoon, vaikka kuinka kieltäytyisit”, Evelina jatkoi. Joel huokaisi mielenosoituksellisesti.

”Se on niin turhaa”, hän valitti. ”Minä en halua mennä sinne. Minä haluan treenata ja viedä Torantesia eteenpäin. Yliopisto on vain ajanhaaskausta. Minä tiedän, että Torantesista tulee vielä nimi.”

”Et sinä voi sitä tietää”, Ari heitti väliin. ”Olen samaa mieltä äitisi kanssa. Sinun on mentävä yliopistoon. Sinulla on vielä hyvin aikaa korottaa arvosanojasi sen verran, että pääset sisään.”

”Torantes on kyllä oikeasti hyvä”, Esaias sanoi vain jotain sanoakseen, ja Joel vilkaisi häntä kiitollisena. Ari ja Evelina pitivät kuitenkin päänsä. 

”Oli kuinka hyvä tahansa, se ei takaa sitä, että yksikään levy-yhtiö kiinnostuisi tai koskaan löytäisi bändiä”, Evelina sanoi. ”Saat minun puolestani opiskella yliopistossa aivan mitä pääainetta tahansa, kunhan menet sinne. Asia on nyt loppuunkäsitelty.”

Ja niin se oli. Sinä iltana kukaan ei enää sanonut asiasta halaistua sanaa. 

Ennen nukkumaanmenoa Esaias kävi katsomassa, oliko Pärstäkirjaan tullut uusia viestejä. Hänen sydämensä hyppäsi, kun viestit-kuvakkeen kohdalla oli punainen numero yksi. Hän klikkasi sen auki ja lukaisi viestin hymy huulillaan.

Se oli Sinikalta, eräältä tytöltä heidän väittelykerhostaan. Sinikka oli kerran kysäissyt häneltä Pärstäkirjassa, koska heidän seuraava väittelyturnauksensa oli ollut, ja Esaias oli vastannut – ja siitä lähtien he olivat viestitelleet säännöllisesti. Heillä ei ollut koulussa paljon aikaa jutella, koska he olivat rinnakkaisluokilla ilman yhteisiä tunteja, ja välitunneilla Sinikka vietti aikaansa kavereidensa ympäröimänä. Esaias ei olisi ikimaailmassa kehdannut mennä kikattavan tyttölauman luokse kysymään Sinikkaa. Pelkkä ajatus siitä katseiden ja hihityksen määrästä sai hänen niskavillansa nousemaan pystyyn. 

Esaias näpytteli nopeasti vastausviestin ja painoi lähetä-nappia. Sitten hän sammutti koneen ja hymyili raukeasti. Tällä mielellä oli mitä ihaninta käydä nukkumaan.

* 

Myös Elena oli varttunut, ja hänen viidestoista syntymäpäivänsä lähestyi päivä päivältä. Oli siihen toki vielä aikaa vajaa pari vuotta, mutta enää se ei siintänyt yhtä kaukana tulevaisuudessa kuin silloin, kun Kreivi oli ensi kertaa kertonut mahdollisuudesta muuttaa hänen luokseen asumaan. Hän oli alkanut laskea jo päiviä. Tähän taloon, tähän perheeseen hän ei voinut jäädä.

Ei Elena enää oikeastaan ollut edes vihainen Evelinalle. Kiukku oli haihtunut jo kauan aikaa sitten. Ei, hän vain tunsi itsensä erilaiseksi. Ei siksi, että hän tiesi olevansa Joelille ja Esaiakselle vain serkku eikä sisko, vaan jostain toisesta, selittämättömästä syystä. Hän oli nykyään hirveän levoton päivisin, hän ei pystynyt keskittymään mihinkään ja hänen ihoaan kirveli omituisesti valonsäteiden koskettaessa sitä. Siitä syystä häneltä meni ohi puolet opetuksesta: epäonneksi hänen paikakseen oli arpoutunut ikkunanviereinen pulpetti. Pimeän tullen oireet kuitenkin katosivat silmänräpäyksessä, ja hän teki koulutehtävänsä ajan tasalle. Siitä syystä hänen arvosanansa eivät laskeneet, vaikka ei sillä hänelle mitään merkitystä ollut. Hän vain vihasi tekemättömiä tehtäviä.

Hänen isänsä salaiset vierailut hänen huoneessaan olivat harventuneet, mutta pysyivät yhä säännöllisinä. Elena oli kysynyt isältään syytä kummallisiin oireisiin: hän arveli niiden liittyvän jotenkin siihen, että olisi pian valmis muuttumaan ”isänsä kaltaiseksi”, niin kuin Kreivi asian ilmaisi. Kreivi ei ollut vastannut, mutta oli näyttänyt tyytyväiseltä. Ilmeestä Elena oli päätellyt, että jollain lailla ne kyseiseen prosessiin liittyivät, vaikka hänellä ei ollut aavistustakaan, miten.

Olivia oli saanut kuulla Elenan vuodatuksia enemmän kuin kukaan muu.

”Miksei isä kerro minulle mitään”, Elena valitti ystävälleen, joka kuunteli puolella korvalla ja selasi samalla vasta löytämäänsä tiedeblogia. Häntä kiinnosti oikeastaan enemmän lehmäkasvin ikuinen arvoitus kuin Elenan ongelmat, joihin hän oli aluksi yrittänyt antaa neuvoja, mutta huomattuaan sen turhaksi ruvennut vain myötäilemään ja nyökyttelemään sopivissa väleissä. Elenan kiinnostus lehmäkasviin taas oli hiipunut vähitellen. Olihan se toki kiehtova ja näin, mutta ei se muuta tehnyt kuin möllötti pihalla ja nappasi silloin tällöin pari kärpästä suuhunsa. Muut ongelmat olivat nyt polttavampia.

”Mitä sinä luulet, että tapahtuu, kun täytän viisitoista?” Elena kysyi Olivialta. Sitäkin hän oli kysynyt jo ainakin kymmenen kertaa. Olivia vastasi samalla tavalla kuin aina ennenkin:

”En tiedä. Sen näkee sitten. Tuskin mitään pahaa ainakaan, pääsethän viimein isäsi luo asumaan. Sitähän sinä haluat, vai?”

 ”Haluan minä, mutta… Tässä jutussa vaan on jotain kummaa. Minua pelottaa vähän, kun tiedän, että parin vuoden päästä tapahtuu jotain, mutta minulle ei kerrota, mitä. Kunpa isä vain luottaisi minuun ja kertoisi.”
Hän raapi kutisevaa kyynärpäätään, johon osui ikkunasta auringonvaloa. Olivialle hän ei ollut kertonut oireistaan; hän tiesi, että kuulostaisi vain luulosairaalta. Ja olihan hänellä paljon aikaa yrittää puristaa isästä irti hoito-ohje niihin.

”Tämäpä mielenkiintoista”, Olivia mutisi ja kumartui lähemmäs tietokoneen näyttöä.

”Mikä?” Elena kysyi. Täytyihän hänen vastavuoroisesti näytellä kiinnostunutta lehmäkasvin tapauksessa.

”Tässä artikkelissa kerrotaan jotain nautakasvista, jonka tieteellinen nimi on Laganaphyllis simnovorii.  Se syntyi vahingossa, kun innokkaan tiedemiehet päättivät siirtää tavalliseen lihansyöjäkasviin lehmän geenejä kokeillakseen, alkaisiko kasvi sen jälkeen juoda pelkkää maitoa. Kokeilusta syntyi nautakasvi, jonka pääasiallista ravintoa on… hetkinen…” 

”Niin?” Elena kysyi. Nyt häntä alkoi oikeasti kiinnostaa.

”Tässä sanotaan, että kasvia voi ruokkia tavallisella riistalla, mutta että jos sitä ei muista ruokkia säännöllisesti, sen metsästysvietti herää ja se houkuttelee saaliikseen… simejä?”

”Mitä?” Elenakin oli ällikällä lyöty. ”Näytä, minäkin haluan katsoa!”

 ”Miksemme ole huomanneet tätä artikkelia aikaisemmin?” Elena ihmetteli.

”Siksi, koska tämä julkaistiin vasta viime viikolla”, Olivia sanoi ja osoitti nuolella päivämäärää. ”Nautakasvi on pitkään ollut tabu, koska niitä on varastettu ja käytetty vääriin tarkoituksiin. Siksi niistä on haluttu vaieta. Sellaista, mistä ihmiset eivät tiedä mitään, he eivät myöskään tarvitse.”

”Mihin ihmeeseen sinun isäsi sitten sellaista tarvitsee?” Elena jatkoi ihmettelyä. ”Tieteellisiin tutkimuksiin kenties?”

”Ei harmainta aavistusta”, Olivia sanoi ja sulki koneen. ”Isä tosin on jonkin sortin tiedemies, ehkä hänen täytyy tosiaan tutkia jotain siinä. Kasvin myrkkyä kenties. Ajatella, jos nautakasvin myrkystä tulee tulevaisuudessa lääke syöpään!”

”Ja ajatella, jos sinun isäsi on se, joka sen kehittelee!” Elenakin innostui. He viettivät seuraavan tunnin pohtien, mitä kaikkea nautakasvin eri osista voisi kehitellä, mikä hyödyttäisi koko simkuntaa, ja illan hämärtyessä Elena lopulta hyvästeli ystävänsä ja lähti kävelemään kohti kotia.

Nälkä kurni jo vatsassa. Illallinen oli varmasti katettu, ehkä muut olivat jo aloittaneetkin syömisen ja kevyen jutustelun. Ehkä Evelina oli valmistautunut jälleen kerran säilömään Elenalle oman annoksen jääkaappiin, jotta tyttö sai syödä sen milloin mieli.

Elenasta tuntui kaihoisalta. Hänen ei yhtään tehnyt mieli vetäytyä yksinäisyyteen tänä iltana. 

Ruokasalissa oltiin kuin oltiinkin jo aloitettu syöminen, ja vastavalmistuneiden porsaankyljysten herkullinen tuoksu täytti huoneen. Pohjasuot jutustelivat arkisista aiheista, ja tapansa mukaan Evelina kyseli kaikilta, millainen päivä näillä oli ollut.

Arilla oli ollut vapaapäivä, ja hän oli käynyt kalastamassa parin työkaverinsa kanssa. ”Emme kyllä saalista saaneet”, hän sanoi anteeksipyytävästi. ”Kukaan meistä ei ole kummoinen kalamies. Mutta ihan hauskaa oli.”

”Entä teidän päivänne, pojat?” Evelina kysyi.

”Ihan jees”, Joel vastasi. ”Me treenattiin bändin kanssa yhtä uutta biisiä. Se kertoo siitä, kuinka aamuisin kiireessä kaikki tavarat katoavat juuri, kun niitä tarvitsisi, ja kuinka ärsyttävää ja raivostuttavaa se on. Minä olen sanoittanut sen, ja me yritetään etsiä siihen nyt melodiaa.”

”Kuulostaa mielenkiintoiselta”, Evelina sanoi kohteliaasti. ”Mitä sinä olet tehnyt, Esaias?”

”Minä olen tutkinut yliopistovaihtoehtoja”, Esaias vastasi. ”SimCityn yliopisto, jonka te olette isän kanssa käyneet, on ihan varteenotettava vaihtoehto, mutta minua kiinnostaisi myös opiskella ulkomailla.”

”Eikö sinun kannattaisi selvitä ulos peruskoulusta ja huolehtia, että pääset lukioon, ennen kuin alat miettiä yliopistoja?” Evelina kysyi hymyillen. 

”On tärkeää suunnitella asiat valmiiksi”, Esaias vastasi. ”Ja miksi jättäisin tutkimisen myöhemmäksi, kun kerran tiedän jo, mitä haluan opiskella?”

”Ihan hyvä pointti”, Evelina tuumasi. ”Maailmalta löytyy hyvä yliopistoja vaikka kuinka. Entä sinä, Joel? Kiinnostaisiko sinua opiskelu ulkomailla?” 

”Mm, ehkä”, Joel sanoi. Hän ei ollut oikeastaan ajatellut asiaa kovinkaan paljon.

”Esimerkiksi Iso-Simanniassa voi opiskella kaupallisen musiikin alaa tai säveltämistä”, Esaias sanoi kuin tykin suusta. ”Myös Simerikassa on monia musiikin tekemiseen painottuneita oppilaitoksia. Sinun ei tarvitsisi kokea yliopistovuosia ajanhukkana, vaan voisit opiskella alaa, jonka parissa viihdyt parhaiten.”

”Ei kuulosta hullummalta”, Joel totesi. ”Iso-Simanniassa voisi sitä paitsi olla enemmän kysyntää nuorille metallibändeille kuin täällä. Täytyy harkita asiaa.”

Yhtäkkiä he säpsähtivät tajutessaan, että oviaukkoon oli ilmestynyt joku. He kääntyivät katsomaan tulijaa yllättyneinä. 

”Tuota… onko ruokaa vielä jäljellä?” Elena kysyi varovasti. Hän näpräsi kynnenalusiaan hermostuneena. Miksi häntä jännitti niin paljon oman perheensä edessä?

”Totta kai!” Evelina sanoi. ”Tule istumaan, minä laitan sinulle annoksen.”

Pian Elena oli saatu istutettua pöydän ääreen edessään höyryävä annos herkullisen näköistä ruokaa. Muut jatkoivat ruokailua hiljaisina, ja Elenakin otti haarukan varovasti käteensä.

”Mitäs sinä olet tehnyt tänään, Elena?” Evelina kysyi. Elena mietti hetken, mitä vastaisi.

”Olin Olivian luona”, hän kertoi. ”Me… juteltiin vähän kaikesta ja… mietittiin, mitäköhän tulevaisuudessa tapahtuu.”

”Niinkö? Mitä sinä luulet, että tapahtuu?”

”Äiti tarkoittaa, että mikä sinusta tulee isona”, Esaias täsmensi nähtyään Elenan hämmentyneen ilmeen.

”Aijaa”, Elena naurahti. ”Hyvä kysymys. En tiedä.”

”Me juttelimme myös ulkomailla opiskelusta”, Ari sanoi. ”Pojat olivat kuulemma valmiita miettimään asiaa. Olisitko sinä kiinnostunut?” 

”Hmm… tuskin. SimCity on kuitenkin kotini”, Elena sanoi harteitaan kohauttaen. ”On muuten hyvää possua.”

”Niin on”, Arikin kehui.

”Kiitos. Mukava kuulla että maistuu”, Evelina sanoi. Sitten he jutustelivat kevyesti arkisista aiheista, ja tunnelma rentoutui vähitellen. Elena oli tyytyväinen, että oli päättänyt liittyä perheensä seuraan. Hänhän häipyisi parin vuoden kuluttua ja jättäisi kaiken tämän taakseen. Aikaa oli rajallisesti, ja se kuluisi joka tapauksessa liian nopeasti.

Kun he olivat syöneet, hän auttoi korjaamaan astiat tiskikoneeseen ja seurasi sitten Evelinaa olohuoneeseen. Arilla oli seuraavana päivänä aikainen herätys töihin, joten hän vetäytyi jo yöpuulle.

”Haluatko katsella televisiota?” Evelina kysyi ja napsautti kaukosäädintä. ”Sieltä taitaa tulla jokin romanttinen komedia, ellen väärin muista.”

Elenan olisi tehnyt mieli suostua. Hänen olisi tehnyt mieli halata Evelinaa ja pyytää anteeksi kaikkea; sekä käytöstään että sitä, että katoaisi mitään sanomatta parin vuoden kuluttua. Hän ei kuitenkaan saanut sitä sanotuksi.

”En minä taida”, hän sanoi vain. ”Väsyttää jo. Taidan mennä nukkumaan.” 

Ja hän katosi salamannopeasti portaisiin, ennen kuin kyyneleet ehtivät sumentaa hänen silmänsä.

*

Seuraavana päivänä Vilhelmina soitti, kun Evelina oli viikkaamassa pyykkejä. Hän ilahtui kuullessaan siskonsa äänen langan toisessa päässä. He juttelivat aivan liian harvoin, vaikka heidän poikansa olivat toistensa kanssa tekemisissä lähes joka päivä.

”Mitä kuuluu?” Mina tahtoi tietää.

”Ei mitään kummempia”, Evelina vastasi. ”Poikia ei enää tunnista samoiksi pikkupojiksi, joita he ovat joskus olleet, Esaiaskin miettii jo yliopistoja…”

”Hän suunnittelee kaiken huolella”, Vilhelmina totesi. ”Entä miten Elenan kanssa menee?” 

”Hieman paremmin kuin vielä viikko sitten”, Evelina vastasi. ”Hänestä ei vaan oikein ota selvää. Olen hieman huolissani hänestä. Mutten voi tehdä mitään, hän ei anna.”

”Se menee varmasti ohi”, Mina vakuutteli. Teini-ikäiset ovat tuollaisia.”

”Mm, niin kai.”

 ”Entä miten teillä menee?” Evelina puolestaan uteli. ”Joko Roope on toipunut niistä juhlista? Yritin kysellä Joelilta, mitä he tekivät, mutta hänestä ei oikein irronnut mitään.”

”Mistä juhlista?” Vilhelmina kysyi ymmällään.

”Eikö Roope ole edes maininnut niistä sinulle?” Eve nauroi. ”No niistä, jotka olivat sen Joonatanin luona viime viikonloppuna! Eikös Roopekin ollut siellä?”

”Viime viikonloppuna oli se keikka”, Vilhelmina sanoi. ”Se Vihreä Päivä vai mikä lie. Roope oli siellä, ja minun käsittääkseni Joel ja Joonatan olivat myös. Ainakin Jani oli heille kaikille kolmelle liput hankkinut.”

Evelina ei ollut uskoa korviaan. ”Että mitä? Minä olin kieltänyt Joelia menemästä sinne, koska hänen kouluarvosanansa olivat surkeita!”

Vilhelmina haukkoi henkeään. ”Olen pahoillani! Jos olisin tiennyt – ”

”Älä turhaan”, Evelina keskeytti. ”Ei se sinun vikasi ole. Mutta nyt minun on vaihdettava pari sanaa poikani kanssa.” 

Hän sulki luurin ja marssi Joelin oven taakse. Käytävään asti kantautui hirveää möykkää. Evelina ei kai koskaan oppisi käsittämään esikoisensa musiikkimakua.

Evelina koputti oveen ja astui sisään. ”Joel!” hän huusi. ”Laita tätä meteliä hiljemmalle!”

Joel sääti äänenvoimakkuusnuppia hitusen ja näytti loukkaantuneelta.

”Ei tämä ole meteliä, tämä on Häiriintyneet!”

”Häiriintyneeltä tämä kyllä kuulostaakin. Minulla on sinulle asiaa, joten kuuntele.”

Joel huokaisi, mutta käänsi nuppia lopulta niin paljon lounaaseen, että huoneessa pystyi puhumaan normaalisti. ”No?” hän tivasi.

”Juttelin Vilhelmina-tädin kanssa äsken”, Evelina aloitti. ”Mistä mahtaa johtua, että hän kertoi teidän olleen keikalla viime viikonloppuna, vaikka sinä väitit, että Joonatanin luona oli bileet?”

Joelin sydän muljahti kauhusta. ”Tuota…” hän änkytti, mutta pää löi tyhjää. Mitä hän muka selittäisi?

”Sitä minäkin”, Evelina sanoi. ”Olen pettynyt, Joel. Hyvin pettynyt. Luulin, että voin luottaa sinuun. Tiedän, että arvosanasi ovat paranemaan päin, mutta vielä on pari ainetta kuutosen puolella. Niinpä sinulla ei olisi ollut lupaa mennä keikalle. Olit kuulemma värvännyt Janin hankkimaan itsellesi lipun, vai?”

Joel katseli varpaitaan ja nyökkäsi. Hän ei voinut muuta kuin tunnustaa.

”Tästä seuraa kotiarestia kuukaudeksi”, Evelina määräsi. ”Tulet joka päivä suoraan koulusta kotiin ja teet läksyt minun valvonnassani. Ja ymmärsit aivan oikein”, Evelina lisäsi nähtyään Joelin kauhistuneen ilmeen, ”ei bänditreenejä kuukauteen. En usko, että unohdat soittotaitoasi siinä ajassa, ja ainahan voit harjoitella itseksesi. Nyt kun sinulla kerran on aikaa tapettavaksi.”

Joelin mieliala laski pohjamutiin. Hän pystyi jo mielessään kuulemaan Ilkan ivallisen äänen ja Roopen ja Joonatanin tuskaiset valitukset hänen joutuessaan kertomaan uutisen bändille. Ei treenejä kuukauteen. Neljä viikkoa kärvistelyä äidin tulta hehkuvan katseen alla.

Kuinka hän ikinä selviäisi hengissä?

*

Billie Joe ei ole minun käsialaani, olen ladannut sen täältä. Kaikki propsit siis tekijälle! Hiukset ja vaatteet eivät tosin ole samat kuin tuossa paketissa, koska juuri keikan kuvaushetkellä olin siirtänyt osan modin ladatuista pois downloadseista testatakseni, onko niissä vikaa (ei ollut), mutta ehkä me selviämme hengissä :D
Trén sen sijaan olen tehnyt itse, lähinnä tosin rekvisiitaksi, joten näkö ei kyllä nyt oikein täsmää. Ja ai niin, myös Mike oli paikalla (myös omatekemäni), mutta kuvat sattuivat rajautumaan niin, ettei hän näy. Nyyh :( 

Ja lol toi keikka, leikitään että siellä oikeasti oli ne kymmenentuhatta simiä tuon seitsemän sijaan :'D Jättikeikkoja kun on hieman haastava lavastaa.

Ai kun tuli nyt ikävä Green Dayn keikkaa... 

Muttamutta, nyt on aika perijä-äänestykselle! Suunnatkaa siis tänne tai radolaan, mars mars!