Heipähei taas! Tämän osan kanssa meni kauemmin kuin oli tarkoitus, mutta muutama päivä sitten sain puuskan tapella simsin kanssa, ja sain sen toimimaan sen verran, että sain kuvattua luvun. Nyt se toimii ainakin toistaiseksi ihan hyvin, mutta katsotaanpa, milloin se seuraavan kerran aloittaa kaatuilun. Noh, nautitaan tästä niin kauan kuin tätä kestää :D
Älkää välittäkö kököistä kuvista, en jaksanut panostaa simien asetteluun tai poseeraamiseen, koska halusin vain saada kuvat kuvattua. Teksti on kaiken a ja o.
Oli kulunut kaksi kuukautta siitä, kun Ilkka oli
hyväksytty Torantesin laulajaksi. Koko sinä aikana hän ja Joel olivat käyneet
sanatonta valtakamppailua, jota Roope ja Joonatan eivät tuntuneet huomaavan. He ovat niin Ilkan lumoissa, Joel
tuhahti ajatuksissaan ja viimeisteli ulkonäköään peilin edessä. Eilen laitettu
huulikoru tuntui oudolta. Kuitenkin muistellessaan äitinsä järkyttynyttä
ilmettä hänen nähtyään sen Joelin valtasi omituinen, kiero tyytyväisyyden
tunne. Siitä asti, kun äiti oli kieltänyt häntä menemästä Vihreän Päivän
keikalle, Joel oli tehnyt kaikkensa kapinoidakseen äitiään vastaan
pienimmissäkin asioissa. Keikkalippu oli turvassa hänen lipastonsa laatikossa,
ja sen ajatteleminen lämmitti hänen mieltään aina, kun oli vaikeaa.
Saatuaan hiuksensa viimein muotoiltua Joel jäi
arvioimaan lopputulosta. Riittäisikö se? Eikö Ilkalla ollutkin vielä enemmän
väriä hiuksissaan? Joel puri huultaan. Hän ei halunnut olla Ilkka, hän halusi
olla parempi kuin Ilkka… Missä ne
uudet vaatteet olivatkaan?
Joel räpytteli silmiään. Hän ei näyttänyt ollenkaan… itseltään. Silti hänestä tuntui, että hän näytti enemmän itseltään kuin koskaan. Hän mietti, mitä muut mahtaisivat tuumata tyylinvaihdoksesta, mutta oli samalla tyytyväinen lopputulokseen. Hän näytti juuri siltä, miltä hänestä tuntui.
Oli lauantai, ja he olivat sopineet treenit kello yhdeksi. Joel käveli sydän hakaten ja kämmenet hikisinä kohti treenikämppää. Hän pohti Roopen ja Joonatanin reaktioita heidän nähdessään hänen uuden tyylinsä, ja tunsi jonkinlaista kieroa mielihyvää sen johdosta. Ei Ilkka ollut ainoa, joka osasi värjätä hiuksiaan ja lävistää kasvojaan. Hänessäkin oli kapinallinen puolensa.
”Joel…?”
Roope sai takelleltua, kun hän astui sisälle. Joonatan vilkaisi häntä kerran,
sitten toistamiseen. Hänen suunsa loksahti auki.
”Mitä
sulle oikein on tapahtunut?” hän kysyi ihailevalla äänellä. Tyytyväisyys levisi
Joelin sisällä. Hänen kasvoilleen kohosi virne.Hän huomasi, että Ilkkakin oli jo paikalla, ja hänen hymynsä hyytyi, kun hän näki pojan näppäilevän kitaran kieliä. Tarkemmin sanottuna hänen kitaransa kieliä. Tyytyväisyys, jota Joel vielä hetki sitten oli tuntenut, muuttui sekunnissa kiukuksi. Kukaan ei koskisi hänen kitaraansa ilman lupaa, ei edes bändin vokalisti. Hän huomasi kiukustuvansa lisää kuunnellessaan Ilkan soittoa ja tajuavansa, että tämä osasi soittaa jopa paremmin kuin hän itse.
”Lopeta!”
Joel ärähti Ilkalle. Hän huomasi tuon tuostakin tiuskivansa pojalle, välillä
ilman syytä, toisinaan – kuten juuri sillä hetkellä – aivan aiheesta. Ilkka
rämpäytti viimeisen soinnun ilmaan ja laski sitten kitaran. ”Hei, älä nyt
suutu, kun vähän lainasin tuota”, hän sanoi ärsyttävän ylimielisesti. ”Kyllä
minä osaan tavaroita käyttää ilman, että ne hajoavat, vai etkö muka luota
minuun?”
Joel
vilkaisi Roopea ja Joonatania, mutta Roope vain kohautti olkiaan ja Joonatan
katseli kenkiensä kärkiä. Eivätkö he
vaivaudu pitämään minun puoliani? Joel mietti äreissään. Jo on siinä kavereita!
”Rikoit
tai et, tähän kitaraan et koske toiste”, Joel ilmoitti määrätietoisesti, ja
Ilkka tuhahti kyllästyneesti.
”Miten
vaan. Mutta eikö meidän pitäisi harjoitella nyt?”
Kuin
käskystä Joonatan ja Roope asettuivat soittimiensa ääreen, ja vastahakoisesti
myös Joel tarttui kitaraansa. Hän ei olisi halunnut tehdä sitä Ilkan käskystä,
mutta niskurointi olisi ollut lapsellista.
Hän
tiesi, että oli ollut virhe ottaa Ilkka mukaan bändiin, mutta nyt sitä oli
myöhäistä katua. Treenit sujuivat kaikesta huolimatta hyvin. He soittivat covereita, jotka Ilkka tulkitsi ainutlaatuisella äänellään jopa alkuperäisiä paremmin, ja lisäksi he olivat saaneet kasaan jonkin verran omaakin materiaalia. Joelia oli ärsyttänyt se, että Ilkka oli puuttunut hänen laatimiinsa sanoituksiin ja riffeihin ja muokannut niitä, mutta hänen oli myönnettävä, että poika keksi niihin kikkoja ja kokonaan uusia ulottuvuuksia, joita hän ei olisi tullut ajatelleeksi. Niinpä hän oli hylännyt itsekkyytensä siinä asiassa ja toiminut bändin hyväksi, kuten kunnon keulakuvan kuului. He soittivat kolme coveria ja kolme heidän omaa kappalettaan, sitten Joel veti henkeä ja ehdotti, että he soittaisivat Harhan.
”Taasko?”
Ilkka tuhahti. ”Mehän soitamme sen joka ikinen päivä. On se ihan hyvä biisi
joo, mutta minusta olisi parempi keskittyä kehittämään potentiaalisia
keikkabiisejä. Siitä kuitenkin puuttuu se
jokin. Kai tekin nyt sen huomaatte?”
”No, älä
nyt”, Roope tokaisi huolettomasti. ”Se biisi on Joelille tärkeä. Eikä siinä
minusta mitään sellaista ole, miksi emme sitä voisi esittää. Hyvällä
rokkibändillä kuuluu olla ainakin pari balladia, eikö totta?”
Joel oli
kiitollinen Roopelle siitä, että tämä piti hänen puoliaan. Vaikka Ilkka oli
monia hänen säveltämistään biiseistä muokannut, Harhaan hänellä ei ollut lupaa koskea.
Ilkka
tuhahti uudelleen. ”No, miten vaan. Jos se nyt kerran on niin tärkeää.”
Joel
hihkaisi mielessään voitonriemuisesti ja tarttui jälleen kitaraansa
tyytyväisenä. Ilo se oli pienikin ilo. Ja oli todellinen ilo seurata, kun Ilkka
ei saanut omaa tahtoaan läpi.
*
”Minä
menen nyt!” Joel huikkasi äidilleen ovelta. Evelina vastasi hajamielisesti:
”Selvä. Pitäkää hauskaa.”
Joel oli
menossa joihinkin bileisiin, ja yöpyisi seuraavan yön Joonatanin luona.
Roopekin kuulemma yöpyisi siellä. Huomenna he juttelisivat bändijuttuja, ja
Joel oli luvannut olla ruoka-aikaan kotona. Evelina luotti poikaansa, joka ei
tuntunut kantavan hänelle kaunaa menetetyistä keikkalipuista. Arvosanoista enää
pari oli kuutosen puolella, ja Evelinasta oli sääli viedä Joelilta tilaisuus
päästä lempibändinsä keikalle, mutta minkäs teet. Auktoriteetti oli
säilytettävä.
Joel ei kuitenkaan ollut se, joka oli saanut
Evelinan hajamieliseksi. Hän vilkuili yläkertaan tuon tuostakin. Lopulta hän
raahusti askelmat ylös. Yrittänyttä ei laiteta, hän muistutti itseään.
Hän veti
henkeä ennen kuin koputti oveen.
”Elena?”
hän huhuili ystävällisesti. ”Elena, oletko siellä? Haluaisitko jotain
välipalaa?”
Sisältä
kuului kiukustunut äyskäisy:
”Häivy!”
Evelina
sulki silmänsä ja hengitti hitaasti ulos. Näin hän oli pelännytkin käyvän.
”Selvä
sitten”, hän huikkasi tekopirteästi. ”Olen alakerrassa, jos kaipaat minua!”
Ja
lannistuneena hän laskeutui portaat alas tietämättä, mitä ihmettä tytön kanssa
oikein pitäisi tehdä.
”Sieltähän
sinä tulet!” Joonatan huudahti avattuaan oven Joelille. ”Me jo Roopen kanssa
mietittiin, missä oikein kuppaat. Jätä kamasi eteiseen, niin päästään
lähtemään!”
Joel
virnisti leveästi. Tätä iltaa hän oli odottanut enemmän kuin mitään muuta koko
elämänsä aikana. Hän tunnusteli keikkalippua farkkujensa taskussa. Tästä
illasta tulisi unohtumaton.
”Pitäkää
hauskaa!” Joonatanin äiti huikkasi pojille ovelta heidän kiirehtiessään
lähimmälle bussipysäkille. Joelin vatsanpohjassa kutkutti. Ja mikä parasta,
kiinnijäämistä ei tarvinnut pelätä: Evelina ei ollut koskaan tavannut
Joonatanin vanhempia, joten hän ei voisi ottaa heihin yhteyttä tarkistaakseen
Joelin sepustuksen paikkansapitävyyttä.
Joel
vilkaisi kelloa. Shown alkuun oli enää pari tuntia.
”Me olemme
täällä, SimCity, kahdenkymmenenkahden vuoden odotuksen jälkeen! Ja koska olemme
täällä, niin iskekää nyrkeillänne taivasta ja karjukaa kuin mielipuolet!”
Villi-Joen
sanat kajahtivat monituhatpäisen yleisön yllä, ja hän sai vastaukseksi
intohimoista mylvintää ja kiljumista. Joel mylvi huumaantuneena muiden mukana,
ja niin tekivät myös Joonatan ja Roope.
Soitto
alkoi ja vei Joelin mukanaan. Hän ei kiinnittänyt huomiota mihinkään muuhun
kuin siihen, mitä lavalla tapahtui. Välillä joku tönäisi oikealta, välillä
vasemmalta, välillä edestä ja välillä takaa, ja hän tönäisi takaisin, hyppi ja
karjui laulujen sanoja niin kovaa kuin keuhkoista lähti. Hän osasi kaikki
laulut ulkoa, ja livenä soitettuina ne kuulostivat uskomattomilta.
Kahden
tunnin jälkeen bändi aloitti viimeisen encoren, ja kun viimeinen nuotti oli
jätetty ilmaan soimaan, Vihreä Päivä kiitteli vuolaasti yleisöä, huudatti sitä
viimeisen kerran, heitti loput plektrat etummaisiin riveihin ja hölkkäsi pois
lavalta. Yleisö alkoi hiljalleen valua kohti portteja, jotka tukkiutuivatkin
nopeasti. Joel, Roope ja Joonatan jäivät lavan tuntumaan odottelemaan suurimman
massan lähtemistä, heillä ei ollut mikään kiire pois. He olivat kaikki aivan
täpinöissä ja puhuivat lakkaamatta.
”Ja ne
soitti jopa niitä vanhimpia biisejä! Olin ajatellut että he ehkä keskittyisivät
tällä kiertueella lähinnä uuden levyn läpisoittamiseen, joten oli aivan
mahtavaa kuulla ekan levyn parhaita”, Joonatan hehkutti.
”Harmi,
kun me emme päässeet kiipeämään lavalle kertaakaan”, Joel sanoi. Muutama
onnekas oli yleisöstä valittu lavalle laulamaan kertosäkeitä tai ampumaan
eturiviläisiä vesipyssyillä, ja Joel tunsi vilunväristyksiä nihkeässä
paidassaan. Hän oli kuitenkin onnistunut saamaan hyppysiinsä yhden villi-Joel
plektroista. Vähän väliä hän tunki käden farkkujensa taskuun varmistaakseen,
että se oli yhä tallella.Koko matkan Joonatanin luo he puhuivat keikasta, ja vielä sen jälkeenkin. He muistelivat parhaita kohtia, nauroivat jälkeenpäin sille, kuinka bändin rumpali oli toikkaroinut lavalla pinkkiin hattuun ja punaisiin rintaliiveihin sonnustautuneena, valittaneet takana seisoneesta miehestä, joka oli vähän väliä kaatunut heidän päälleen ja miettineet, mikä oli parhaiten vedetty biisi. Joonatanin äiti oli tehnyt heille iltapalaa jääkaappiin, ja he söivät ja juttelivat myöhään yöhön muun talon uinuessa sikeästi.
Seuraavana
aamuna he heräsivät myöhään. Joonatanin vanhemmat olivat lähteneet asioille, ja
hänen kaksoissiskonsa huoneesta kantautui musiikkia. Käytännössä he olivat
talossa kolmisin.
Eilisilta
tuntui kuin unelta, ja ainoastaan pieni musta plektra, johon oli valkoisella
painettu villi-Joen nimikirjoitus, sai Joelin uskomaan, että keikka oli ollut
totta. Aamiaisella he olivat vaitonaisia, sillä innostuksen takia kukaan ei ollut nukkunut kovin levollisesti. Kaikki nuokkuivat hedelmäkulhojensa yllä, mutta väsymyksestä huolimatta he hymyilivät. Kyllä Vihreän Päivän keikka oli kaiken kärsimyksen arvoinen. Ja onneksi oli sunnuntai, eikä mitään velvollisuuksia mihinkään suuntaan. Paitsi rästiin jääneet läksyt täytyisi kyllä hoitaa.
Jonkin
ajan kuluttua jumputus Joonatanin siskon huoneessa lakkasi, ja tämä laskeutui
portaat alas keittiöön. Joonatan tuskin vilkaisi häntä, mutta Joel ja Roope
mumisivat unisen ”moi”:n ja nyökkäsivät pienesti. Elisa moikkasi takaisin ja
meni jääkaapille etsimään välipalaa, olihan jo myöhäinen iltapäivä.
Joel
huomasi sivusilmällä, miten Roope korjasi hieman ryhtiään ja yritti olla
sotkematta hedelmiä ja jogurttia ympäri pöytää.
”Teillä
taisi olla kiva keikka”, Elisa totesi iloisesti palatessaan pöydän ääreen
sipsipussin kanssa. Pojat nyökyttelivät. ”No sepä kiva. Äiti käski muuten
sanoa, että päivällinen on jääkaapissa. Hän on isän kanssa kaupungilla
asioilla, ja he menevät sen jälkeen katsomaan balettia. He palaavat vasta
myöhään illalla.”
Joel oli
erittäin tyytyväinen, että oli saanut luvan jäädä päivälliselle Joonatanin
luokse. Hän rakasti Joonatanin äidin ruokia. Oli Evelinakin ihan hyvä kokki,
mutta Joonatanin äiti oli… no, paljon parempi.
Elisa
kääntyi Joelin puoleen ja hymyili aurinkoisesti. Joel ei ollut koskaan tuntenut
itseään läheiseksi Joonatanin siskon kanssa, sillä tämä ei ymmärtänyt kunnon
musiikin päälle, mutta Elisa oli hänelle aina ystävällinen ja jutteli
mielellään.
”Laittakaa
kuvia Pärstäkirjaan, niin käyn katsomassa”, hän sanoi käyttäen monikkoa, mutta
osoittaen sanansa lähinnä Joelille. Roope kuitenkin vastasi.
”Joo,
laitetaan. Laitan varmaan jo tänä iltana.”
”Kiva
juttu”, Elisa sanoi ja nousi sitten viemään tyhjän sipsipussin roskiin. ”Minä
menen jatkamaan kokeisiin valmistautumista. Mantsankoe on maanantaina, enkä
osaa vielä mitään.”
Hän
hyppelehti portaat yläkertaan. Roopen ryhti lysähti ja hän keskittyi jälleen hedelmiinsä.
Joel huomasi sen ja olisi saattanut kuittailla Roopelle, jos olisi jaksanut.
Hän tyytyi kuitenkin virnuilemaan itsekseen. Koskahan Roope alkaa kysyä
Joonatanilta vinkkejä Elisan kiinnostuksen herättämiseksi?
*
Sillä aikaa kun Joel treenasi bändinsä kanssa, kamppaili johtajuudesta Ilkan kanssa ja juoksenteli keikoilla ilman lupaa, Esaias oli varttunut tyylikkääksi nuoreksi älyköksi – tai oikeastaan nörtiksi, kuten luokkatoverit tapasivat häntä nimitellä. Hänellä ei ollut liikaa kavereita, mutta juuri sen verran, ettei ollut yksinäinen. Parhaat kaverit löytyivät väittely- tai shakkikerhosta, sillä niissä oli sellaista seuraa, jonka kanssa pystyi keskustelemaan muustakin kuin edellisillan tv-ohjelmista ja tulevan viikonlopun örvellysbileistä.
Hän oli
löytänyt shakin varhaisteininä ja jäänyt heti koukkuun. Toki puhujapönttö
kiinnosti häntä yhä, ja silläkin hän harjoitteli säännöllisesti. Välillä
Evelina kuunteli, välillä ei.
Nämä
kaksi aktiviteettia veivätkin suurimman osan hänen vapaa-ajastaan läksyjen
lisäksi. Yläaste tarjosi huomattavasti enemmän haastetta kuin ala-aste, ja se
oli vain hyvä asia. Esaias oli jo valmiiksi valinnut lukionkin, jonne hakisi
peruskoulun päätyttyä. Hänestä ei ollut koskaan liian aikaista ajatella
tulevaisuutta.
Tulevaisuus
olikin aihe, joka vilisi toistuvasti perheen ruokapöytäkeskusteluissa. Elena
oli lukkiutunut tapansa mukaan huoneeseensa, ja pojat pistivät merkille
Evelinan katseen, joka suuntautui hetkeksi kattoon noin kymmenen sekunnin
välein. He eivät ottaneet asiaa esille, vaan puhuivat kuin kaikki olisi
normaalisti.
”Minä
luulen, että minusta tulee lakimies”, Esaias pohti ääneen jauhaessaan perunaa
poskihampaillaan.
”Älä puhu
ruoka suussa, kulta”, Evelina sanoi hajamielisesti.
”Sehän
kuulostaa kunnianhimoiselta”, Ari puolestaan kommentoi. ”Hyvä vaan, että
elämässä on tavoitteita. Entä sinä, Joel, oletko miettinyt asiaa?”
”Minusta
tulee muusikko”, Joel ilmoitti ykskantaan. Hänen äitinsä voihkaisi.
”Etkö sinä
ymmärrä, että on hyvin epätodennäköistä lyödä leiviksi sillä uralla? Vaikka
tämä teidän bändinne olisi kuinka hyvä, niin ei se tarkoita sitä, että
pystyisitte elättämään itsenne soittamisella. On hyvä olla koulutus hankittuna
varmuuden vuoksi, jotta voi tyytyä kakkosvaihtoehtoon, jos ykkösvaihtoehto
siintää ulottumattomissa.”
Joel
tiesi äitinsä olevan oikeassa, mutta ei suostunut myöntämään sitä.
”Siitä
syystä sinun on mentävä yliopistoon, vaikka kuinka kieltäytyisit”, Evelina
jatkoi. Joel huokaisi mielenosoituksellisesti.
”Se on
niin turhaa”, hän valitti. ”Minä en halua mennä sinne. Minä haluan treenata ja
viedä Torantesia eteenpäin. Yliopisto on vain ajanhaaskausta. Minä tiedän, että
Torantesista tulee vielä nimi.”
”Et sinä
voi sitä tietää”, Ari heitti väliin. ”Olen samaa mieltä äitisi kanssa. Sinun on
mentävä yliopistoon. Sinulla on vielä hyvin aikaa korottaa arvosanojasi sen
verran, että pääset sisään.”
”Torantes
on kyllä oikeasti hyvä”, Esaias sanoi vain jotain sanoakseen, ja Joel vilkaisi
häntä kiitollisena. Ari ja Evelina pitivät kuitenkin päänsä.
”Oli
kuinka hyvä tahansa, se ei takaa sitä, että yksikään levy-yhtiö kiinnostuisi
tai koskaan löytäisi bändiä”, Evelina sanoi. ”Saat minun puolestani opiskella
yliopistossa aivan mitä pääainetta tahansa, kunhan menet sinne. Asia on nyt
loppuunkäsitelty.”
Ja niin
se oli. Sinä iltana kukaan ei enää sanonut asiasta halaistua sanaa. Ennen nukkumaanmenoa Esaias kävi katsomassa, oliko Pärstäkirjaan tullut uusia viestejä. Hänen sydämensä hyppäsi, kun viestit-kuvakkeen kohdalla oli punainen numero yksi. Hän klikkasi sen auki ja lukaisi viestin hymy huulillaan.
Se oli Sinikalta, eräältä tytöltä heidän väittelykerhostaan. Sinikka oli kerran kysäissyt häneltä Pärstäkirjassa, koska heidän seuraava väittelyturnauksensa oli ollut, ja Esaias oli vastannut – ja siitä lähtien he olivat viestitelleet säännöllisesti. Heillä ei ollut koulussa paljon aikaa jutella, koska he olivat rinnakkaisluokilla ilman yhteisiä tunteja, ja välitunneilla Sinikka vietti aikaansa kavereidensa ympäröimänä. Esaias ei olisi ikimaailmassa kehdannut mennä kikattavan tyttölauman luokse kysymään Sinikkaa. Pelkkä ajatus siitä katseiden ja hihityksen määrästä sai hänen niskavillansa nousemaan pystyyn.
Esaias
näpytteli nopeasti vastausviestin ja painoi lähetä-nappia. Sitten hän sammutti
koneen ja hymyili raukeasti. Tällä mielellä oli mitä ihaninta käydä nukkumaan.
Myös Elena oli varttunut, ja hänen viidestoista
syntymäpäivänsä lähestyi päivä päivältä. Oli siihen toki vielä aikaa vajaa pari
vuotta, mutta enää se ei siintänyt yhtä kaukana tulevaisuudessa kuin silloin,
kun Kreivi oli ensi kertaa kertonut mahdollisuudesta muuttaa hänen luokseen
asumaan. Hän oli alkanut laskea jo päiviä. Tähän taloon, tähän perheeseen hän
ei voinut jäädä.
Ei Elena enää oikeastaan ollut edes vihainen Evelinalle. Kiukku oli haihtunut jo kauan aikaa sitten. Ei, hän vain tunsi itsensä erilaiseksi. Ei siksi, että hän tiesi olevansa Joelille ja Esaiakselle vain serkku eikä sisko, vaan jostain toisesta, selittämättömästä syystä. Hän oli nykyään hirveän levoton päivisin, hän ei pystynyt keskittymään mihinkään ja hänen ihoaan kirveli omituisesti valonsäteiden koskettaessa sitä. Siitä syystä häneltä meni ohi puolet opetuksesta: epäonneksi hänen paikakseen oli arpoutunut ikkunanviereinen pulpetti. Pimeän tullen oireet kuitenkin katosivat silmänräpäyksessä, ja hän teki koulutehtävänsä ajan tasalle. Siitä syystä hänen arvosanansa eivät laskeneet, vaikka ei sillä hänelle mitään merkitystä ollut. Hän vain vihasi tekemättömiä tehtäviä.
Hänen isänsä salaiset vierailut hänen huoneessaan olivat harventuneet, mutta pysyivät yhä säännöllisinä. Elena oli kysynyt isältään syytä kummallisiin oireisiin: hän arveli niiden liittyvän jotenkin siihen, että olisi pian valmis muuttumaan ”isänsä kaltaiseksi”, niin kuin Kreivi asian ilmaisi. Kreivi ei ollut vastannut, mutta oli näyttänyt tyytyväiseltä. Ilmeestä Elena oli päätellyt, että jollain lailla ne kyseiseen prosessiin liittyivät, vaikka hänellä ei ollut aavistustakaan, miten.
”Haluan minä, mutta… Tässä jutussa vaan on jotain kummaa. Minua pelottaa vähän, kun tiedän, että parin vuoden päästä tapahtuu jotain, mutta minulle ei kerrota, mitä. Kunpa isä vain luottaisi minuun ja kertoisi.”
Hän raapi kutisevaa kyynärpäätään, johon osui ikkunasta auringonvaloa. Olivialle hän ei ollut kertonut oireistaan; hän tiesi, että kuulostaisi vain luulosairaalta. Ja olihan hänellä paljon aikaa yrittää puristaa isästä irti hoito-ohje niihin.
Ei Elena enää oikeastaan ollut edes vihainen Evelinalle. Kiukku oli haihtunut jo kauan aikaa sitten. Ei, hän vain tunsi itsensä erilaiseksi. Ei siksi, että hän tiesi olevansa Joelille ja Esaiakselle vain serkku eikä sisko, vaan jostain toisesta, selittämättömästä syystä. Hän oli nykyään hirveän levoton päivisin, hän ei pystynyt keskittymään mihinkään ja hänen ihoaan kirveli omituisesti valonsäteiden koskettaessa sitä. Siitä syystä häneltä meni ohi puolet opetuksesta: epäonneksi hänen paikakseen oli arpoutunut ikkunanviereinen pulpetti. Pimeän tullen oireet kuitenkin katosivat silmänräpäyksessä, ja hän teki koulutehtävänsä ajan tasalle. Siitä syystä hänen arvosanansa eivät laskeneet, vaikka ei sillä hänelle mitään merkitystä ollut. Hän vain vihasi tekemättömiä tehtäviä.
Hänen isänsä salaiset vierailut hänen huoneessaan olivat harventuneet, mutta pysyivät yhä säännöllisinä. Elena oli kysynyt isältään syytä kummallisiin oireisiin: hän arveli niiden liittyvän jotenkin siihen, että olisi pian valmis muuttumaan ”isänsä kaltaiseksi”, niin kuin Kreivi asian ilmaisi. Kreivi ei ollut vastannut, mutta oli näyttänyt tyytyväiseltä. Ilmeestä Elena oli päätellyt, että jollain lailla ne kyseiseen prosessiin liittyivät, vaikka hänellä ei ollut aavistustakaan, miten.
Olivia oli
saanut kuulla Elenan vuodatuksia enemmän kuin kukaan muu.
”Miksei
isä kerro minulle mitään”, Elena valitti ystävälleen, joka kuunteli puolella
korvalla ja selasi samalla vasta löytämäänsä tiedeblogia. Häntä kiinnosti
oikeastaan enemmän lehmäkasvin ikuinen arvoitus kuin Elenan ongelmat, joihin
hän oli aluksi yrittänyt antaa neuvoja, mutta huomattuaan sen turhaksi ruvennut
vain myötäilemään ja nyökyttelemään sopivissa väleissä. Elenan kiinnostus
lehmäkasviin taas oli hiipunut vähitellen. Olihan se toki kiehtova ja näin,
mutta ei se muuta tehnyt kuin möllötti pihalla ja nappasi silloin tällöin pari
kärpästä suuhunsa. Muut ongelmat olivat nyt polttavampia.
”Mitä sinä
luulet, että tapahtuu, kun täytän viisitoista?” Elena kysyi Olivialta. Sitäkin
hän oli kysynyt jo ainakin kymmenen kertaa. Olivia vastasi samalla tavalla kuin
aina ennenkin:
”En
tiedä. Sen näkee sitten. Tuskin mitään pahaa ainakaan, pääsethän viimein isäsi
luo asumaan. Sitähän sinä haluat, vai?””Haluan minä, mutta… Tässä jutussa vaan on jotain kummaa. Minua pelottaa vähän, kun tiedän, että parin vuoden päästä tapahtuu jotain, mutta minulle ei kerrota, mitä. Kunpa isä vain luottaisi minuun ja kertoisi.”
Hän raapi kutisevaa kyynärpäätään, johon osui ikkunasta auringonvaloa. Olivialle hän ei ollut kertonut oireistaan; hän tiesi, että kuulostaisi vain luulosairaalta. Ja olihan hänellä paljon aikaa yrittää puristaa isästä irti hoito-ohje niihin.
”Tämäpä
mielenkiintoista”, Olivia mutisi ja kumartui lähemmäs tietokoneen näyttöä.
”Mikä?”
Elena kysyi. Täytyihän hänen vastavuoroisesti näytellä kiinnostunutta
lehmäkasvin tapauksessa.
”Tässä
artikkelissa kerrotaan jotain nautakasvista, jonka tieteellinen nimi on Laganaphyllis simnovorii. Se syntyi vahingossa, kun innokkaan
tiedemiehet päättivät siirtää tavalliseen lihansyöjäkasviin lehmän geenejä
kokeillakseen, alkaisiko kasvi sen jälkeen juoda pelkkää maitoa. Kokeilusta
syntyi nautakasvi, jonka pääasiallista ravintoa on… hetkinen…”
”Niin?”
Elena kysyi. Nyt häntä alkoi oikeasti kiinnostaa.
”Tässä sanotaan,
että kasvia voi ruokkia tavallisella riistalla, mutta että jos sitä ei muista
ruokkia säännöllisesti, sen metsästysvietti herää ja se houkuttelee
saaliikseen… simejä?”
”Mitä?”
Elenakin oli ällikällä lyöty. ”Näytä, minäkin haluan katsoa!””Miksemme ole huomanneet tätä artikkelia aikaisemmin?” Elena ihmetteli.
”Siksi,
koska tämä julkaistiin vasta viime viikolla”, Olivia sanoi ja osoitti nuolella
päivämäärää. ”Nautakasvi on pitkään ollut tabu, koska niitä on varastettu ja
käytetty vääriin tarkoituksiin. Siksi niistä on haluttu vaieta. Sellaista,
mistä ihmiset eivät tiedä mitään, he eivät myöskään tarvitse.”
”Mihin
ihmeeseen sinun isäsi sitten sellaista tarvitsee?” Elena jatkoi ihmettelyä.
”Tieteellisiin tutkimuksiin kenties?”
”Ei
harmainta aavistusta”, Olivia sanoi ja sulki koneen. ”Isä tosin on jonkin
sortin tiedemies, ehkä hänen täytyy tosiaan tutkia jotain siinä. Kasvin myrkkyä
kenties. Ajatella, jos nautakasvin myrkystä tulee tulevaisuudessa lääke
syöpään!”
”Ja
ajatella, jos sinun isäsi on se, joka sen kehittelee!” Elenakin innostui. He
viettivät seuraavan tunnin pohtien, mitä kaikkea nautakasvin eri osista voisi
kehitellä, mikä hyödyttäisi koko simkuntaa, ja illan hämärtyessä Elena lopulta
hyvästeli ystävänsä ja lähti kävelemään kohti kotia.
Nälkä
kurni jo vatsassa. Illallinen oli varmasti katettu, ehkä muut olivat jo
aloittaneetkin syömisen ja kevyen jutustelun. Ehkä Evelina oli valmistautunut
jälleen kerran säilömään Elenalle oman annoksen jääkaappiin, jotta tyttö sai
syödä sen milloin mieli.
Elenasta
tuntui kaihoisalta. Hänen ei yhtään tehnyt mieli vetäytyä yksinäisyyteen tänä
iltana.
Ruokasalissa
oltiin kuin oltiinkin jo aloitettu syöminen, ja vastavalmistuneiden
porsaankyljysten herkullinen tuoksu täytti huoneen. Pohjasuot jutustelivat
arkisista aiheista, ja tapansa mukaan Evelina kyseli kaikilta, millainen päivä
näillä oli ollut.
Arilla
oli ollut vapaapäivä, ja hän oli käynyt kalastamassa parin työkaverinsa kanssa.
”Emme kyllä saalista saaneet”, hän sanoi anteeksipyytävästi. ”Kukaan meistä ei
ole kummoinen kalamies. Mutta ihan hauskaa oli.”
”Entä
teidän päivänne, pojat?” Evelina kysyi.
”Ihan
jees”, Joel vastasi. ”Me treenattiin bändin kanssa yhtä uutta biisiä. Se kertoo
siitä, kuinka aamuisin kiireessä kaikki tavarat katoavat juuri, kun niitä tarvitsisi,
ja kuinka ärsyttävää ja raivostuttavaa se on. Minä olen sanoittanut sen, ja me
yritetään etsiä siihen nyt melodiaa.”
”Kuulostaa
mielenkiintoiselta”, Evelina sanoi kohteliaasti. ”Mitä sinä olet tehnyt,
Esaias?”
”Minä olen
tutkinut yliopistovaihtoehtoja”, Esaias vastasi. ”SimCityn yliopisto, jonka te
olette isän kanssa käyneet, on ihan varteenotettava vaihtoehto, mutta minua
kiinnostaisi myös opiskella ulkomailla.”
”Eikö
sinun kannattaisi selvitä ulos peruskoulusta ja huolehtia, että pääset lukioon,
ennen kuin alat miettiä yliopistoja?” Evelina kysyi hymyillen.
”On
tärkeää suunnitella asiat valmiiksi”, Esaias vastasi. ”Ja miksi jättäisin
tutkimisen myöhemmäksi, kun kerran tiedän jo, mitä haluan opiskella?”
”Ihan
hyvä pointti”, Evelina tuumasi. ”Maailmalta löytyy hyvä yliopistoja vaikka
kuinka. Entä sinä, Joel? Kiinnostaisiko sinua opiskelu ulkomailla?”
”Mm,
ehkä”, Joel sanoi. Hän ei ollut oikeastaan ajatellut asiaa kovinkaan paljon.
”Esimerkiksi
Iso-Simanniassa voi opiskella kaupallisen musiikin alaa tai säveltämistä”,
Esaias sanoi kuin tykin suusta. ”Myös Simerikassa on monia musiikin tekemiseen
painottuneita oppilaitoksia. Sinun ei tarvitsisi kokea yliopistovuosia
ajanhukkana, vaan voisit opiskella alaa, jonka parissa viihdyt parhaiten.”
”Ei kuulosta
hullummalta”, Joel totesi. ”Iso-Simanniassa voisi sitä paitsi olla enemmän
kysyntää nuorille metallibändeille kuin täällä. Täytyy harkita asiaa.”
Yhtäkkiä
he säpsähtivät tajutessaan, että oviaukkoon oli ilmestynyt joku. He kääntyivät
katsomaan tulijaa yllättyneinä.
”Tuota…
onko ruokaa vielä jäljellä?” Elena kysyi varovasti. Hän näpräsi kynnenalusiaan
hermostuneena. Miksi häntä jännitti niin paljon oman perheensä edessä?
”Totta
kai!” Evelina sanoi. ”Tule istumaan, minä laitan sinulle annoksen.”
Pian Elena oli
saatu istutettua pöydän ääreen edessään höyryävä annos herkullisen näköistä
ruokaa. Muut jatkoivat ruokailua hiljaisina, ja Elenakin otti haarukan
varovasti käteensä.
”Mitäs
sinä olet tehnyt tänään, Elena?” Evelina kysyi. Elena mietti hetken, mitä
vastaisi.
”Olin
Olivian luona”, hän kertoi. ”Me… juteltiin vähän kaikesta ja… mietittiin,
mitäköhän tulevaisuudessa tapahtuu.”
”Niinkö?
Mitä sinä luulet, että tapahtuu?”
Ӏiti
tarkoittaa, että mikä sinusta tulee isona”, Esaias täsmensi nähtyään Elenan
hämmentyneen ilmeen.
”Aijaa”,
Elena naurahti. ”Hyvä kysymys. En tiedä.”
”Me
juttelimme myös ulkomailla opiskelusta”, Ari sanoi. ”Pojat olivat kuulemma
valmiita miettimään asiaa. Olisitko sinä kiinnostunut?”
”Hmm…
tuskin. SimCity on kuitenkin kotini”, Elena sanoi harteitaan kohauttaen. ”On
muuten hyvää possua.”
”Niin on”,
Arikin kehui.
”Kiitos.
Mukava kuulla että maistuu”, Evelina sanoi. Sitten he jutustelivat kevyesti
arkisista aiheista, ja tunnelma rentoutui vähitellen. Elena oli tyytyväinen, että
oli päättänyt liittyä perheensä seuraan. Hänhän häipyisi parin vuoden kuluttua
ja jättäisi kaiken tämän taakseen. Aikaa oli rajallisesti, ja se kuluisi joka tapauksessa liian nopeasti.
Kun he
olivat syöneet, hän auttoi korjaamaan astiat tiskikoneeseen ja seurasi sitten
Evelinaa olohuoneeseen. Arilla oli seuraavana päivänä aikainen herätys töihin,
joten hän vetäytyi jo yöpuulle.
”Haluatko
katsella televisiota?” Evelina kysyi ja napsautti kaukosäädintä. ”Sieltä taitaa
tulla jokin romanttinen komedia, ellen väärin muista.”
Elenan
olisi tehnyt mieli suostua. Hänen olisi tehnyt mieli halata Evelinaa ja pyytää
anteeksi kaikkea; sekä käytöstään että sitä, että katoaisi mitään sanomatta
parin vuoden kuluttua. Hän ei kuitenkaan saanut sitä sanotuksi.
”En minä
taida”, hän sanoi vain. ”Väsyttää jo. Taidan mennä nukkumaan.”
Ja hän
katosi salamannopeasti portaisiin, ennen kuin kyyneleet ehtivät sumentaa hänen
silmänsä.
*
Seuraavana
päivänä Vilhelmina soitti, kun Evelina oli viikkaamassa pyykkejä. Hän ilahtui
kuullessaan siskonsa äänen langan toisessa päässä. He juttelivat aivan liian
harvoin, vaikka heidän poikansa olivat toistensa kanssa tekemisissä lähes joka
päivä.
”Mitä kuuluu?” Mina tahtoi tietää.
”Ei mitään
kummempia”, Evelina vastasi. ”Poikia ei enää tunnista samoiksi pikkupojiksi,
joita he ovat joskus olleet, Esaiaskin miettii jo yliopistoja…”
”Hän suunnittelee kaiken huolella”,
Vilhelmina totesi.
”Entä miten Elenan kanssa menee?”
”Hieman
paremmin kuin vielä viikko sitten”, Evelina vastasi. ”Hänestä ei vaan oikein
ota selvää. Olen hieman huolissani hänestä. Mutten voi tehdä mitään, hän ei
anna.”
”Se menee varmasti ohi”, Mina vakuutteli. Teini-ikäiset ovat tuollaisia.”
”Mm, niin
kai.””Entä miten teillä menee?” Evelina puolestaan uteli. ”Joko Roope on toipunut niistä juhlista? Yritin kysellä Joelilta, mitä he tekivät, mutta hänestä ei oikein irronnut mitään.”
”Mistä juhlista?” Vilhelmina kysyi ymmällään.
”Eikö
Roope ole edes maininnut niistä sinulle?” Eve nauroi. ”No niistä, jotka olivat
sen Joonatanin luona viime viikonloppuna! Eikös Roopekin ollut siellä?”
”Viime viikonloppuna oli se
keikka”, Vilhelmina
sanoi. ”Se Vihreä Päivä vai mikä lie.
Roope oli siellä, ja minun käsittääkseni Joel ja Joonatan olivat myös. Ainakin
Jani oli heille kaikille kolmelle liput hankkinut.”
Evelina ei
ollut uskoa korviaan. ”Että mitä? Minä olin kieltänyt Joelia menemästä sinne,
koska hänen kouluarvosanansa olivat surkeita!”
Vilhelmina
haukkoi henkeään. ”Olen pahoillani! Jos
olisin tiennyt – ”
”Älä
turhaan”, Evelina keskeytti. ”Ei se sinun vikasi ole. Mutta nyt minun on
vaihdettava pari sanaa poikani kanssa.”
Hän sulki
luurin ja marssi Joelin oven taakse. Käytävään asti kantautui hirveää möykkää.
Evelina ei kai koskaan oppisi käsittämään esikoisensa musiikkimakua.
Evelina
koputti oveen ja astui sisään. ”Joel!” hän huusi. ”Laita tätä meteliä
hiljemmalle!”
Joel sääti
äänenvoimakkuusnuppia hitusen ja näytti loukkaantuneelta.
”Ei tämä
ole meteliä, tämä on Häiriintyneet!”
”Häiriintyneeltä
tämä kyllä kuulostaakin. Minulla on sinulle asiaa, joten kuuntele.”
Joel
huokaisi, mutta käänsi nuppia lopulta niin paljon lounaaseen, että huoneessa
pystyi puhumaan normaalisti. ”No?” hän tivasi.
”Juttelin
Vilhelmina-tädin kanssa äsken”, Evelina aloitti. ”Mistä mahtaa johtua, että hän
kertoi teidän olleen keikalla viime viikonloppuna, vaikka sinä väitit, että
Joonatanin luona oli bileet?”
Joelin
sydän muljahti kauhusta. ”Tuota…” hän änkytti, mutta pää löi tyhjää. Mitä hän
muka selittäisi?
”Sitä
minäkin”, Evelina sanoi. ”Olen pettynyt, Joel. Hyvin pettynyt. Luulin, että
voin luottaa sinuun. Tiedän, että arvosanasi ovat paranemaan päin, mutta vielä
on pari ainetta kuutosen puolella. Niinpä sinulla ei olisi ollut lupaa mennä
keikalle. Olit kuulemma värvännyt Janin hankkimaan itsellesi lipun, vai?”
Joel
katseli varpaitaan ja nyökkäsi. Hän ei voinut muuta kuin tunnustaa.
”Tästä
seuraa kotiarestia kuukaudeksi”, Evelina määräsi. ”Tulet joka päivä suoraan
koulusta kotiin ja teet läksyt minun valvonnassani. Ja ymmärsit aivan oikein”,
Evelina lisäsi nähtyään Joelin kauhistuneen ilmeen, ”ei bänditreenejä
kuukauteen. En usko, että unohdat soittotaitoasi siinä ajassa, ja ainahan voit
harjoitella itseksesi. Nyt kun sinulla kerran on aikaa tapettavaksi.”
Joelin
mieliala laski pohjamutiin. Hän pystyi jo mielessään kuulemaan Ilkan ivallisen
äänen ja Roopen ja Joonatanin tuskaiset valitukset hänen joutuessaan kertomaan
uutisen bändille. Ei treenejä kuukauteen. Neljä viikkoa kärvistelyä äidin tulta
hehkuvan katseen alla.
Kuinka hän
ikinä selviäisi hengissä?
*
Billie Joe ei ole minun käsialaani, olen ladannut sen täältä. Kaikki propsit siis tekijälle! Hiukset ja vaatteet eivät tosin ole samat kuin tuossa paketissa, koska juuri keikan kuvaushetkellä olin siirtänyt osan modin ladatuista pois downloadseista testatakseni, onko niissä vikaa (ei ollut), mutta ehkä me selviämme hengissä :D
Trén sen sijaan olen tehnyt itse, lähinnä tosin rekvisiitaksi, joten näkö ei kyllä nyt oikein täsmää. Ja ai niin, myös Mike oli paikalla (myös omatekemäni), mutta kuvat sattuivat rajautumaan niin, ettei hän näy. Nyyh :(
Ja lol toi keikka, leikitään että siellä oikeasti oli ne kymmenentuhatta simiä tuon seitsemän sijaan :'D Jättikeikkoja kun on hieman haastava lavastaa.
Ai kun tuli nyt ikävä Green Dayn keikkaa...
Muttamutta, nyt on aika perijä-äänestykselle! Suunnatkaa siis tänne tai radolaan, mars mars!
Ihana tuo keikkakohtaus :--D♥
VastaaPoistaMutta Joel ;___; Voi että joku osaa olla ihana!
Hirrveenä tapahtui taas, onneksi Elena otti yhteyttä perheeseensä osallistumalla illalliselle.
Kirjoitat muuten (taas mainitsen tästä..) tosi mukaansatempaavasti! (: Osuvia sanavalintoja ;)
Esaiasta katoin ensinäkemältä ihan yliopisto-opiskelijaksi alias nuoreksi aikuiseksi, säikähin, kun luin että hän olikin vasta yläasteella :--D
Mutta nyt pelottaa Elenan puolesta. Muuttuuko tyttö vampyyriksi täytettyään 15? Paha kreivi ):
Jäimme jännän äärelle. Hyvä osa, uutta tulemaan, jos simssisi kestää (:
Ihanaa, että säkin tykkäät Joelista! :D Kukaan ei ole varmaan huomannut, että olen hieman puolueellinen noiden poikien välillä... *krhmhm* ei sillä että mitään tunnustaisin.
PoistaJeps, Esa on harvinaisen varttuneen näköinen ikäisekseen :DD
Paljon mahdollista, että niin siinä käy. Elenan isäukko on aika jännä mies.
Tosi ihanaa, että tykkäät! ♥ Simsin keston suhteen vaikuttaa aika hyvältä, eiköhän se sinnittele (: Sormet ristiin. Kiitokset kommentista!
Jee uus osa tullut :)
VastaaPoistaElenan kohtalo alkaa muuttua yhä mielenkiintoisemmaksi... isänsä varmaankin hänestä on vampyyriä suunnitellut, saa kyllä nähdä. Tuo ihon reagoiminen aurinkoon oli myös aika jännä juttu :)
Joelin paineet bändissä sitten vain kasvavat ja äidin anatama kotiaresti taitaapi antaa Ilkalle etulyöntiaseman, kun tämä kerran kitaraakin osasi soittaa ;s toivottavasti Joel pääsee treeneihin, eihän se äidinkään silmä jokaiseen paikkaan kanna!
Olivian isän lehmäkasvin mysteeri sitten selvisi myös ja minulla on kyllä pieni tutina, että hänen isällään on suurikin merkitys siihen, että miksi tulokset ovat nyt tulleet nettiin asti...
Mutta juuh, hyvä osa ja oottelen jo innolla jatkoa :)
-Sabrina
Miepä veikkailen, että tämä kuuluisa lehmäkasvi koituu vielä jonkun kohtaloksi (ja onkohan se myös Olivian äidin kuolinsyy?)!
VastaaPoistaSie olet kyllä hyvä kirjoittaja, kuljetat kasvutarinoita varsinkin tosi mallikkaasti. Elenan ajatusmaailma on kypsynyt jo melko paljon siitä "vihaan teitä" -angstista, mutta vielä taitaa olla perheensisäiseen rauhaan aika paljon matkaa. Eikä taida tytöllä sittenkään olla niin ruusuinen tulevaisuus isänsä kanssa, voi olla, että routa porsaan kotiin ajaa.
Hii, Joel on tietenkin lemppari. Esaias taitaa olla vähän tarkoituksella tehty tylsäksi, että perijä-äänestyksessä porukkaa Green Dayta hihkuen äänestää Joelia? Joelissa on kyllä enemmän tarinantynkää ja -ainesta, koska määrätietoinen, fiksu tyyppi voi mennä vain yhteen suuntaan - kohti valitsemaansa tulevaisuutta ja menestystä - kun taas vähän ailahteleva Joel voi joutua vähän ongelmiinkin. Ja joutuukin. Innolla odotan jo, millaiset solmut herra saa rakkauselämään!
:D tästä tuli nyt tällainen pitkä sepustus, mutta niin. Mahtava olet kirjoittamaan, ja ymmärrän, ettei lavastaminen ja kuvaaminen oikein nappaa. Itsellä on (tai ainakin alkuaikoina oli) ihan sama pulma!
Toyan, aika hyvä arvaus :D oi, kiitokset kehuista! *menee hämilleen* en oikeastaan tarkoituksella tehnyt esaa tylsäksi, se vaan... jäi. Oli niin paljon suunnitelmia joelin varalle että se jäi taka-alalle, ja yritin epätoivoisesti paikkailla asiaa :D mutta joo, sen paikka kyllä taitaa olla jossain menestyneessä ulkomaalaisessa yliopistossa. Siltä näyttää tällä hetkellä.
VastaaPoistaTosi ihanaa että tykkäät!