32. Välimatka lujittaa suhdetta(?)

Pahoittelut joka osan alussa alkavat ikävä kyllä tulla tavaksi. Viivästymisiin on syynä lähinnä se, että olen ollut kiinnostuneempi pelaamaan pleikkaa kuin simsiä. Mutta kuten olen vakuuttanut jo monesti, Pohjasuot eivät tule keskeytymään, vaan jatkuvat loppuun saakka, hitaasti mutta varmasti. Saa nähdä, moniko lukijoista jaksaa pysytellä kärryillä, nöyrät kiitokset kaikille, joilla kärsivällisyyttä riittää.

Yritän ryhdistäytyä, jälleen kerran.

*** *** *** *** ***
Kertausta edellisistä osista:
Petri ja Pinja olivat huolissaan Pauliinasta, jota ei ollut kuulunut kotiin, ja kun Pinja sai pastori Harjulta omituisen viestin, joka kehotti Pinjaa saapumaan viipymättä, Petri vaati päästä mukaan. He menivät yhdessä salaperäiseen paikkaan, jossa pastori Harju piti Pauliinaa vankina. Hän halusi Pinjan tappavan siskonsa sovittaakseen tämän synnit, mutta Petri onnistui kalauttamaan pastorilta tajun kankaalle. Virkavaltaa odotellessa he saivat selville, että pastori Harju oli ollut jorz, Pauliinan nettikaveri, jolle tämä oli vuodattanut tuntojaan jo vuosien ajan.

Petri oli alkanut käydä jalkapallotreeneissä, ja näki kentällä säännöllisesti myös muuan kaunista tyttöä, jonka hän tunsi ainoastaan nimellä Se Tietty Maalivahti, eli STM. Hävittyään turnauksen tärkeän ottelun Petri meni mieli maassa kauppaan hankkimaan lohtuherkkuja, kun törmäsi jälleen kerran STM:ään. Hänen yllätyksekseen tyttö tunnisti hänet ja onnistui kutsumaan itsensä heille laittamaan ruokaa. Aluksi kaikki sujui hyvin, mutta sitten STM alkoi käydä turhan uteliaaksi Joelin ja heidän yksityiselämänsä suhteen, ja Petri oli pettynyt. Oliko STM kiinnostunut vain ja ainoastaan kuuluisasta Joel Pohjasuosta, eikä sittenkään Petristä itsestään?

Joel ei voinut itselleen mitään, hän kaipasi yhä Susannaa. Hän jatkoi itsensä hidasta tuhoamista alkoholilla, rypi itsesäälissä ja harrasti tunteetonta seksiä fanien, toimittajien ja bändärien kanssa.

*** *** *** *** ***

”No niin, ovatko kaikki koolla?”

Kokoontumiset aloitettiin aina sillä, että Ville varmisti kaikkien paikallaolon. Nytkin Pinja näki hänen tähyilevän pientä huonetta, kunnes varmistui siitä, ettei ketään puuttunut. Hänellä oli johtajan elkeet, ote oli päättäväisempi kuin pastorilla. Hän nyökkäsi hyväksyvästi.

”Kaikki näyttävät olevan paikalla. Hyvä niin, voimme aloittaa.” 

Pastorin pidätyksen ja tuomitsemisen jälkeen Ville Lassila oli välittömästi ottanut ohjat käsiinsä ja alkanut vetää heidän kokouksiaan. Kukaan ei ollut pannut vastaan, sillä Ville sopi hommaan oikein hyvin. Hän oli ollut yksi pastorin lähimmistä uskotuista, ja Pinja ei voinut olla miettimättä, miltä tästä mahtoi tuntua pastorin vankilatuomio. Jos hänestä itsestään se oli jo järkyttävää, miten sitten oli Villen laita? Mies ei näyttänyt ulkoisesti minkäänlaista tuohtumusta, suuttumusta tai järkytystä, mutta kenties se oli osa hänen defenssiään. Pinja oli varma, että mies oli yhtä poissa tolaltaan kuin he kaikki muutkin.

”Viime kuukaudet ovat olleet vaikeita”, Ville aloitti. ”Olemme kärsineet jäsenmenetyksiä, ja maineemme on ollut laskussa pastori Harjun tuomion vuoksi. Tilanne horjuttaa meidän kaikkien uskoa, ja on täysi työ pysyä oikealla polulla. Mutta me selviämme tästä. Me pystymme tähän, sillä tämä on vain Jumalan tapa testata uskomme vankkuutta jälleen kerran.

”Emme saa antaa yhden mädän omenan pilata koko satoa. Me tiedämme olevamme Jumalan asialla, ja meidän vastuullamme on levittää tätä oikeaa sanomaa eteenpäin. Ottakaamme tämä haaste vastaan nöyrin mielin.” Hän vaikeni ja katsoi ryhmää. Pinja oli vaikuttunut hänen karismaattisuudestaan ja tunsi, miten ilmapiiri huoneessa oli odottava. 

”Ehdotan, että suljemme silmämme hetkeksi ja rukoilemme Jumalalta hitusen Hänen rajatonta viisauttaan. Opastakoon hän meidät oikealle polulle, antakoon Hän vihjeen siitä, mitä meidän kannattaisi tehdä, ja varustelkoon Hän meidät tehtäväämme varten. Jos joku teistä kokee valaistuneensa, jakakoon hän saamansa lahjan koko ryhmän kesken. Me kaikki hyödymme ideoista. No niin. Aloittakaamme.”

Pinja sulki silmänsä, hengitti rauhallisesti ja yritti kuulostella ajatuksiaan. Hänen päänsä löi kuitenkin aivan tyhjää, ja hetken kuluttua hän huomasi jääneensä kuuntelemaan vierustoverinsa vinkuvaa hengitystä. Turhautuneena hän yritti uudestaan, mutta yhtä laihoin tuloksin. Hän oli pettynyt itseensä. Ilmeisesti häneltä puuttui jokin ominaisuus, joka mahdollisti yhteyden kaikkivaltiaan kanssa. Profeettoja oli kautta aikain ollut kansakuntien joukoissa, myös nykyaikana, mutta hän ei ollut yksi heistä. Olisikohan kukaan heidän ryhmästään? Olisi jännittävää, suorastaan typerryttävää kohdata sellainen henkilö, sillä sen lähemmäs Jumalaa ei tavallinen kuolevainen pääsisi. Pinja uppoutui jälleen haaveisiinsa. 

Yhtäkkiä eräs nuori ryhmäläinen päästi terävän henkäyksen ja nousi seisomaan. ”Minä… minä uskon saaneeni jonkinlaisen viestin! Se ei ollut kovin voimakas, mutta se tuli mieleeni ihan yhtäkkiä, kuin Luoja itse olisi pannut sen minun päähäni! Ihmeellistä!”

Pinja pyöräytti silmiään.

”Jaatko saamasi lahjan meidän kanssamme”, Ville kehotti ystävällisesti. Nuori nainen oli niin innoissaan, ettei meinannut pysyä jaloillaan.

”Minä – hän – minusta tuntuu, että hän yritti sanoa, että meidän täytyisi – meidän täytyisi perustaa luostari, jonne vanhemmat voisivat halutessaan lähettää lapsensa saattaakseen heidät lähemmäs Jumalaa! Joo, näin minä sen ymmärsin!”

”Hmm, mielenkiintoinen tulkinta”, Ville totesi kohteliaaseen sävyyn, mutta Pinja kuuli hänen äänestään, ettei hän uskonut naista. ”Entä muut? Onnistuiko?”

Muu ryhmä pudisteli päätään mumisten pettyneesti. Salavihkaa Pinja pyöräytti silmiään Villelle, joka virnisti takaisin. 

Tapaamisen päätyttyä huone tyhjeni pikkuhiljaa, ja ihmiset toivottivat toisilleen hyvät viikonloput. Pinja jäi kuitenkin auttamaan Villeä ja keräämään tuoleja pinoihin. Hän käytti mielellään hyväkseen jokaisen tilaisuuden viettää aikaa miehen kanssa. Muu ryhmä näki hänet vain aktiivisena uskonlahkon työntekijänä, suurin osa oli sitä mieltä, että hän yritti mielistelyllä ja keimailulla – toisin sanoin synnillä – päästä itse lahkon johtoon. Pinja vain hymähteli syytöksille eikä edes vaivautunut korjaamaan virheellisiä käsityksiä. Ei se kenellekään kuulunut, että hän nautti Villen seurasta – silloinkin, kun he eivät varsinaisesti tehneet mitään vaan siivosivat vain kokoontumistilaa, kuten nyt. 

Kevyesti he siinä juttelivatkin siivouksen lomassa, kumpikin kysyi toisen kuulumisia ja heitti jonkun kommentin koskien ajankohtaisia uutisia. Edellisviikolla oli ollut pormestarinvaalit, ja uudesta pormestarista riitti kummallakin mielipiteitä. Pinjasta tuntui hyvältä omata keskustelukumppani, joka oli samalla viivalla hänen kanssaan. Ville oli selvästi lukenut paljon, sillä hänen puhetapansa oli hillityn hienostunut ja sanavarastonsa laaja. Argumentaatiollaan mies pystyi haastamaan Pinjan tavalla, johon vain harva pystyi. Ikäerostaan huolimatta hän toivoi, että mies tunsi häntä kohtaan yhtä syvää kiintymystä kuin hän tunsi tätä kohtaan.

*** *** *** *** ***

Ulko-ovi kävi, ja kohta rappusissa kuului askelten töminää. Se oli varmaan Pinja. Pauliina sääti television ääntä kovemmalle, kun sisko nousi yläkertaan. Kaksoset kohtelivat toisiaan tätä nykyä kuin ilmaa. Pauliinasta se oli kurjaa, ja jos hän olisi saanut valita, hän olisi mielellään sopinut asiat Pinjan kanssa, mutta hän ei vain voinut antaa anteeksi tämän käytöstä. Pinja ei pitänyt hänen puoliaan, vaikka hän oli ollut pastorin tapauksessa uhri. Tämä jaksoi aina kaivaa esiin aborttiasian ja kuinka synnillistä se oli, ja että kaikella juhlimisellaan ja ”maallisella hauskanpidollaan” Pauliina päätyy takuuvarmasti helvettiin, eikä Pinja ole tulossa sinne hänen kanssaan. Kaikkea naurettavaa.

Pauliina oli iloinen, että hänellä oli edes Petri, jonka kanssa jakaa sisarusjuttuja. Kaikista perheenjäsenistään isoveli oli hänelle kaikkein läheisin. Äiti oli tehnyt selväksi halunsa keskittyä uuteen perheeseensä ja Jeanneen, heidän siskopuoleensa. Kolmikko oli kyllä saanut tutustua tähän, mutta ei äidin luo tullut kovin usein matkustettua, tämä kun asui niin kaukana. Isä yritti parhaansa, hän oli viime aikoina kysellyt säännöllisesti kuulumisia ja viettänyt aikaa lasten kanssa niin usein kuin ehti. Mutta Pauliina vaistosi, ettei hänkään ollut aina ihan läsnä. Välillä hän uppoutui ajatuksiinsa kesken keskustelun ja jäi vain tuijottamaan lasittunein katsein jonnekin hieman sivuun keskustelukumppanistaan. Lisäksi hän ravasi studiolla tai haastatteluissa tai kiertueilla vähän väliä, tai sitten oli lukittautunut kotistudioonsa, jossa saattoi viettää koko päivän poistumatta muuten kuin vessaan.

Toisaalta Pauliina tiesi kaikkien sisarustensa olevan tyytyväisiä, ettei isä ollut vetänyt heitä mukaan julkisuuteen. Tai ainakin hän oli. Hän sai kävellä kaupungilla rauhassa ilman, että kukaan tuli väen vängällä puhumaan hänelle tai että hän joutui paparazzien kameroiden kohteeksi. Vasta kuultuaan hänen nimensä ihmiset hätkähtivät ja kysyivät, sattuiko hän olemaan sukua sille Joel Pohjasuolle – ja tämäkin vain siinä tapauksessa, että hän viitsi tutustua johonkuhun niin hyvin, että saattoi kertoa tälle nimensä.

Kyllä jotkut hänetkin tunnistivat. Aina löytyi niitä faneja, jotka olivat ottaneet selvää ihan kaikesta. Mutta niitä tapauksia oli vähemmän, kuin mitä olisi voinut olla. Ainakaan kukaan heistä ei tarvinnut henkivartijaa. 

Oli isän käytöksessä silti jotain huolestuttavaa. Puhumattakaan siitä, että tämä alkoi tulla vanhaksi. Isä oli vannonut jatkavansa muusikon uraansa niin kauan, kuin hänessä henki pihisi, ja lähtevänsä niin sanotusti saappaat jalassa. Pauliina arvosti kunnianhimoista tavoitetta, mutta oli silti huolissaan isän terveydestä, isä itse kun vaikutti viis veisaavan siitä. 

Pinja suuntasi askeleensa kohti omaa huonettaan, eikä Pauliina voinut vastustaa kiusausta ärsyttää tätä vähän.

”Haluaisitko tavata tyttöystäväni?” hän huikkasi iloisena. Pinja ei vastannut, mutta Pauliina kuuli, kuinka huoneen ovi paiskattiin vihamielisesti kiinni. Pauliina hihitti itsekseen häijyn voitonriemuisena. Hän mietti, että voisi ihan oikeastikin soittaa Joannalle. He eivät olleet nähneet pitkään aikaan koeviikon takia, ja Pauliinalla oli häntä ikävä. 

Ei tämä mitään rakkautta ollut, eikä Pauliina ollut ollenkaan varma, tahtoiko viettää Joannan kanssa loppuelämäänsä tai edes seuraavaa vuotta. Suhde tuntui hyvältä juuri sillä hetkellä, ja se oli tärkeintä. Pauliinaa kammotti kuitenkin ajatus sitoutumisesta, eikä hän esimerkiksi osannut kuvitella menevänsä ikinä naimisiin. Onneksi sellaiset asiat eivät olleet sillä hetkellä kummankaan mielessä noin muutenkaan.

*** *** *** *** ***

”Petri, ennen kuin sinä lähdet yliopistolle, haluaisin antaa muutaman neuvon, jos sopii”, Joel sanoi ja katsoi esikoistaan kaihoistasti. Missä vaiheessa tämä oli kasvanut jo niin vanhaksi? Huomenna hän jo muuttaisi kampukselle ja aloittaisi oman elämänsä, eikä Joelia tarvittu enää. Ei ollut tarvittu pitkään aikaan. ”Valitse se pääaine, jonka parissa sinulla on kivaa. Jos opinnot maistuvat puulta, voit olla varma, että työelämä on kahta kauheampaa.”

”Etkös sinä opiskellut kirjallisuutta, isä? Miksei sinusta tullut kirjailijaa?” Pauliina kihersi. Joel mulkaisi häntä.

”Se oli eri asia. Minä tiesin alkavani muusikoksi, mutta isovanhempanne tahtoivat minulle yliopistokoulutuksen, joten otin helpoimman mahdollisen pääaineen päästäkseni nopeasti pihalle sieltä.”

”Minäkin tiedän alkavani urheilijaksi”, Petri sanoi ja söi ruokaansa hyvällä halulla. Sen oli pakko olla catering-palvelusta, sillä Petri ei ollut koskaan nähnyt isänsä kokkaavan.

”Niin, mutta voit lukea liikuntatieteiden kursseja ylimääräisenä ja sitä kautta hieman hahmottaa alaa”, Joel huomautti. ”Pidä kivaa, solmi suhteita, opiskele mutta älä unohda elää. Oletko jo ottanut selvää yliopiston jalkapallojoukkueesta?”

”Stenvall-instituutissa on yksi maan parhaista yliopistojalkapallojoukkueista”, Petri sanoi innoissaan. ”Onneksi Armaskin pääsi sisään. On kivaa kun on kaveri kämppänaapurina, vaikka kursseilla joutuukin olemaan yksin.”

”Sinä kyllä saat sieltä nopeasti kavereita.”

Pauliina hihitti. ”Pidäkin huoli siitä, että kaveeraat vain kaikkein kuumimpien pelaajien kanssa. Sitten voit esitellä heidät minulle.”

Joel kohotti toista kulmaansa. ”Etkös sinä sanonut seurustelevasi?”

”No joo joo, mutta ei se meillä ole niin tarkkaa.” 

Pinja oli ollut koko illallisen ajan hiljaa ja keskittynyt syömiseen. Joel oli pannut sen merkille, samoin kuin Petrin ja Pauliinan viilenneet välit siskoaan kohtaan. Hän ei aivan kaikkia yksityiskohtia tiennyt, mutta ilmeisesti kyseessä oli yhä Pinjan uskonnolliset näkemykset vastaan Pauliinan villi elämäntyyli. Miten ihmeessä tytöt olivatkin niin erilaisia? Joel ei tiennyt, mitä sanoa Pinjalle. Tyttö näytti kaiken lisäksi siltä, ettei edes halunnut olla muun perheen seurassa. Aivan kuin Joel, Petri ja Pauliina olisivat olleet onnellisen perhekuplan sisällä, ja Pinja tarkkaillut heitä synkkänä ulkopuolelta. Oli hän sentään tullut illalliselle juhlistamaan Petrin viimeistä iltaa kotona. Kai senkin voi saavutukseksi laskea. 

”Kutsuin Joannan muuten meille syömään viikonloppuna”, Pauliina sanoi teennäisen huolettomasti ja vilkaisi sivusilmällään Pinjaa. Siskon naama happani hetkessä, ja se sai Pauliinan kieron tyytyväiseksi. ”Toivottavasti ei haittaa sinua, isä. Hän on muuten sitten aika kova fani, että älä ihmettele, jos hänellä on vaikeuksia puhua sinulle yhtään järkevää sanaa.”

”Paras olisi yrittää. En kirjoita hänelle nimmaria, ellei hän kykene sitä itse pyytämään.”

”Pitääkin sanoa hänelle tuo”, Pauliina tuumasi. Yhtäkkiä kaikki säpsähtivät, kun Pinjan haarukka kirskahti lautasta vasten. 

”Tuo on sairasta”, hän ärähti. ”Sairasta.” Hän paiskasi haarukkansa pöydälle, nousi pöydästä ja tömisteli kovaäänisesti yläkertaan. Ruokasaliin tuli hiljaista. Pauliina oli vihainen, Petri vaivaantunut. Joel tunsi surua tyttärensä puolesta ja tunsi olonsa avuttomaksi. Olivatko he Jennin kanssa tehneet kasvatuksessa jotain väärin, kun toisen maailmankuvasta oli tullut noin kapea? Mutta mitä he sitten olisivat voineet tehdä toisin?

He söivät aterian loppuun vaitonaisina. 

Petri ja Pauliina jäivät siivoamaan astioita, ja Joel meni koputtamaan Pinjan huoneen oveen.

”Minä täällä. Onko kaikki kunnossa?”

”Häivy.”

Joel huokaisi. ”Jälkiruoaksi olisi marjapiirakkaa”, hän yritti vielä. ”Se oli lapsena suosikkiasi, muistatko?”

Ei vastausta. Lannistuneena Joel luovutti ja palasi alakertaan. Jotain oli keksittävä, ennen kuin hän menettäisi tyttärensä tyystin.

*** *** *** *** ***

”Oliko hyvät bileet eilen?” Petri huikkasi Armakselle, joka laahusti kohti jääkaappia kalpeana ja pahoinvoivana. Ei häntä kovin usein nähnyt sellaisessa kunnossa, ja Petriä nauratti. Osasivat ne psykologian opiskelijatkin selvästi bilettää, vaikka Petri oli lullut sen olevan urheilijoiden erikoisalaa.

”Tänään olisi ne osakunnan bileet”, Petri muistutti vielä, ja kihersi kuullessaan Armaksen voihkaisevan tuskissaan. ”Muista, että jos me ei nyt sinne mennä, meidän pitää odottaa vuosi ennen seuraavaa liittymismahdollisuutta.”

”Joo, joo. Kyllä minä iltaan mennessä olen jaloillani”, Armas mumisi ja juoksi sitten äkkiä vessaan pahoinvointikohtauksen yllätettyä jälleen. 

Petri hykerteli vahingoniloisena ja jatkoi esseensä rustailua. Oli hyvä merkki, että Armas kierteli bileitä, sillä se kertoi, että tämä oli kovaa vauhtia jatkamassa elämäänsä. Petri toivoi ystävänsä löytävän jonkun kivan tytön vierelleen. Se huutosakkijoukkueen kapteeni on aika kuuma…

Petri vilkaisi kelloa ja kasasi tavaransa nopeasti. ”Menen nyt luennolle, heippa!” hän huikkasi Armakselle ja kiiruhti ovesta ulos. Toivottavasti Armas tokenisi tuosta iltaan mennessä. Petri halusi ehdottomasti osakunnan jäseneksi, sillä jäsenyydestä koitui niin paljon etuja, että olisi kurjaa joutua odottamaan vielä ylimääräinen vuosi. Puhumattakaan kaikista niistä hyvännäköisistä osakuntatytöistä, joihin hän pääsisi tutustumaan.

Petri saapui luennolle tapansa mukaan viime tingassa. Onneksi professori itsekin oli hitusen myöhässä, eikä antanut moitteita. Petri livahti paikalleen, heilautti kavereilleen kättä tervehdykseksi ja keskittyi sitten kuuntelemaan proffan luennointia. 

”Kuten sanoin ensimmäisellä luennolla, tämän kurssin suorittamiseen kuuluu parityö”, professori ilmoitti. ”Toivottavasti olette jo hieman ehtineet miettiä, mikä aihe teitä saattaisi kiinnostaa. Aiheet näette täällä. Viitatkaa ja kertokaa, mikä on mieleenne.”

”Saataisiinko me millään tehdä kolmistaan?” joku kysyi. Professori oli hetken hiljaa laskiessaan opetusryhmäläisiä.

”Hyvä on Anna, saatte tehdä kolmistaan niin menevät muut parit tasan. No niin! Kuka valitsee ensimmäisenä?” 

Petri viittasi ja valitsi aiheekseen mimiikan. Hänen pääaineensa teatteritaide ei suoranaisesti liittynyt urheilu-uraan millään tavalla, mutta se tarjosi tietotaitoa, josta voisi tulevalla uralla olla hyötyä. Se oli myös suhteellisen kiinnostavaa, mistä Petri oli kiitollinen, sillä hän oli jo ehtinyt pelätä opiskeluajan maistuvan pelkästään puulta. Lisäksi hän oli onnistunut pääsemään yliopiston jalkapallojoukkueeseen, mikä nyt ainakin oli pelkästään hyvä asia. 

”Pohjasuo… mimiikka”, proffa tavasi raapustaessaan Petrin aihetoivetta ylös. ”Selvä. Onko täällä muita, joita kiinnostaisi mimiikka? Tormonen? Hyvä. Petri ja Sanna, te olette siis pari.” 

Jes, joku mimmi, Petri mietti tyytyväisenä. Jos se olisi vielä hyvännäköinenkin, niin entistä parempi. Petri vilkuili taakseen ja yritti katseellaan etsiä pariaan.

Kun hän löysi tämän, hänen sydämensä jätti lyönnin väliin. 

Se oli STM. Se Tietty Maalivahti.

Kaikista maailman simeistä sen piti tietysti olla juuri STM.

Petri ei ollut ensin edes tunnistaa tätä. Kun hän sitten tunnisti, päällimmäisenä hänen mielessään velloi ahdistus. Heidän välinsä olivat jääneet kylmänviileiksi tytön yritettyä urkkia rokkistaran perheen yksityiselämää, eikä Petri ollut sen koomin kiinnittänyt tähän enää huomiota nähdessään tätä ohimennen jalkapallotreeniensä jälkeen. Hän oli halunnut päästä ihastuksestaan yli, tavata muita, käydä treffeillä ja niin edelleen, ja hän oli kuvitellut yliopiston olevan siihen täydellinen paikka. Mutta tietenkin STM:n – tai siis, kuten hän viimein oli oppinut, Sannan – piti ilmestyä sinne kummittelemaan.

Mutta ai että hän oli kaunis. Hän oli Petristä aina ollut hyvännäköinen, mutta naiseus puki häntä. Petriä alkoi kuumottaa. 

Loppuluennon ajan Petri taisteli itsensä kanssa. Pitäisikö hänen pyytää proffalta lupaa vaihtaa paria? Kuinka hän saisi tämän vakuutettua siitä, ettei hän pystynyt työskentelemään Sannan kanssa, koska tämä oli niin tajuttoman kuuma, mutta oli kohdellut häntä teininä kylmästi, ja se sai Petrin olon epämukavaksi? Petri hioi argumenttiaan mielessään, eikä sen vuoksi pystynyt keskittymään proffan luennointiin ollenkaan. Hän havahtui maailmoistaan vasta, kun kanssaopiskelijat alkoivat hälistä hänen ympärillään ja keräillä tavaroita, ja kun hän tajusi syöksyä proffan luo, oli tämä jo ehtinyt mennä menojaan.

Lannistuneena Petri nieli tappionsa ja laahusti Sannan luo. 

Sanna katseli häntä kuvankauniina, siniset silmät tuikkien. ”Petri Pohjasuo! Mikä sattuma. Olisi tietenkin pitänyt arvata, että sinäkin opiskelet täällä.”

”Ihan sattumaltako sinä muka valitsit saman aiheen kuin minä? Taka-ajatuksenasi ei varmaankaan ole urkkia kuuluisan muusikko Pohjasuon jälkikasvun elämää?” Petri tokaisi ehkä terävämmin kuin oli aikonut. Sannan hymy pieneni hiukan. Hän huokaisi.

”Mitä sanot, jos mentäisiin kahville?” hän ehdotti. ”Minusta tuntuu, että olen sinulle viime kerrasta selityksen velkaa.”

Petri empi hetken mutta kohautti sitten olkiaan. ”Olkoon.”

Mitä vain, mikä helpottaisi Sannan kanssa työskentelyä.

*** *** *** *** *** 

”Aloitetaan siitä, että minä olen hermostumiseen taipuvainen luonne”, Sanna aloitti, kun he olivat päässeet kampuksen kuluneeseen kulmakuppilaan ja saaneet neniensä eteen höyryävät kupit mustaa kahvia (Sanna) ja latte macchiatoa (Petri). Sanna piteli kuppiaan hermostuneesti ja tuijotti juomaansa puhuessaan Petrille. ”Ja kun minä hermostun, alan puhua. Pälpättää. Pulista. Ihan mitä sattuu ja hallitsemattomasti. Se on välillä erittäin kiusallista, välillä taas ihan hyödyllistä. Meidän tapauksessamme – siis siinä, kun olin käymässä teillä – se oli luonnollisestikin sitä ensimmäistä.”

”Milloin se sitten on kätevää?”

”No, vaikkapa esitelmiä pidettäessä. Alitajunnastani kumpuaa sellaista tietoa, jota en ole kunnolla ehtinyt varastoida muistiin. Sitten se vain pullahtaa ulos. Siitä saa aika usein lisäpisteitä.” 

”No joka tapauksessa”, Sanna jatkoi, ”siellä teillä siitä oli ehdottomasti vain haittaa. Sillä kun aloin höpistä ja kysellä isästäsi ja rokkistaran pojan elämästä, tulkitsit sen tietenkin niin, että olin kiinnostunut sinusta vain isäsi vuoksi. En tiedä uskotko, jos nyt vakuutan, että näin ei ollut eikä ole, vaan olin kiinnostunut sinusta ihan vain sinun itsesi takia. Olen. En syytä sinua, jos et usko, en minäkään uskoisi, mutta halusin vain sanoa miten asiat ovat, voit miettiä ihan rauhassa, voidaan pyytää proffalta, että päästäänkö eri ryhmiin, älä huoli, en loukkaannu…” Hän vaikeni Petrin viittoillessa hänelle. ”Anteeksi. Tein sen taas.”

”Ei… ei se mitään”, Petri sai sanottua. Hän oli häkeltynyt. Samaan aikaan hän soimi itseään. STM – eikun siis Sanna – oli ollut häneen ihastunut koko ajan. Koko ajan! Ja hän oli kuvitellut tämän vain urkkivan Joelia. On siinäkin yksi idiootti. 

”Mutta siis, me kyllä voimme varmaan vaihtaa ryhmiä, jos se on sinusta mukavinta”, Sanna sanoi. ”Minä ilmoittauduin pariksesi lähinnä yllättääkseni sinut. Ja koska haluan tehdä projektia kanssasi. Mutta ei meidän ole pakko.”

”Saanko kysyä yhtä asiaa”, Petri kysyi, ja Sanna nyökkäsi. ”Seurasitko sinä minua tänne yliopistolle?”

Hänen hämmennyksekseen – ja ärsytyksekseen – Sanna remahti nauruun.

”Luuletko sinä minua nyt stalkkeriksikin! Ei, en minä seurannut. Minä vain otin selvää, kuten varmaan sinäkin, että Stenvallin futisjoukkue on maan huippua, sillä haluan jatkaa pelaamista täällä. Ja sitten satuin samalle luennolle kanssasi. Ei se sen ihmeellisemmin mennyt. Ilmoittauduitko jo joukkueeseen?”

Petri nyökkäsi, ja puheenaihe vaihtui jalkapalloon, josta he alkoivat keskustella innokkaasti, vaihtaa vinkkejä ja väitellä menneiden arvokisojen tuomaroinnista. 

Lopulta Sanna vilkaisi kelloaan. ”Minun on lähdettävä luennolle”, hän sanoi anteeksipyytävänä. ”Otin sivuaineekseni matematiikan, ja differentiaaliyhtälöluento alkaa ihan kohta. Mutta oli kiva jutella.” Hän väläytti leveän hymyn, ja Petrin vatsassa muljahti. Tämän yllätykseksi hän kuitenkin jäi vielä seisomaan paikoilleen epävarman näköisenä.

”Tiedätkö, olisi kiva tutustua paremmin”, hän sanoi sitten. ”Nähdäänkö joskus muulloinkin kuin tämän projektin parissa? Mennäänkö vaikka leffaan joskus?” 

Petrillä kesti hetki tajuta, että häntä oli juuri pyydetty treffeille. Hän jäi hetkeksi aukomaan suutaan kuin kala. Sitten hän lehahti kirkkaanpunaiseksi ja ryki.

”Juu, tuota, joo, mennään vaan.”

Sannan hymy leveni entisestään. ”Kiva! Soittele!” Hän raapusti nopeasti numeronsa taskustaan löytämälleen kuitinpalaselle ja antoi sen Petrille, nappasi sitten tavaransa ja kiiruhti tiehensä vilkutettuaan Petrille vielä kerran hyvästiksi. 

Petri jäi pöytään istumaan hetkeksi, kunnes havahtui ja lähti lampsimaan kohti kotia. Askel askeleelta hänen kasvoilleen kohosi entistä leveämpi virne, ja lopulta hänen oli pakko hihkaista ääneen.

”Kunhan Armas vain kuulee tästä!”

*** *** *** *** ***

”Siis tämä mies tässä”, Armas mongersi tuntemattomalle osakuntalaiselle ja osoitti Petriä – tai oikeastaan hieman Petristä ohi, sillä hän oli illan aikana ehtinyt kitata jo aikamoiset määrät boolia – ”tämä mies onnistuu saamaan itselleen treffit Sanna Tormosen kanssa. Sanna. Tormosen. Eikä hän ollut kertonut minulle, että Sanna oli ollut hänen ihastuksensa teininä. Siis Sanna Tormonen. Siis Tormo-”

”Eiköhän kaikki kuulleet jo. Ja sitä paitsi en silloin teininä edes tiennyt, kuka hän oli”, Petri hyssytteli parasta ystäväänsä, mutta oli salaa tyytyväinen, kun tuntematon osakuntalainen näytti vaikuttuneelta. Ilmeisesti muutkin kuin Petri olivat huomanneet Sannan kauneuden, älykkyyden ja hauskuuden, sillä tämä oli aika monen opiskelijanuorukaisen, etenkin urheilijan, suosiossa.

Petri ei itsekään enää ollut oikein selvä. Hän oli ollut osakunnan toogabileissä jo monta tuntia, eikä booli vaan tahtonut loppua. Mutta hänellä oli hauskaa. Kyseinen osakunta oli pitkälti urheilijoiden suosiossa, joten hänellä riitti puhuttavaa juhlijoiden kanssa. Hän tunsi olevansa osa joukkoa, ja oli innoissaan kuultuaan osakunnan vanhimmalta jäseneltä, että hän oli tehnyt kaikkiin hyvän vaikutuksen ja pääsisi melkein sataprosenttisella varmuudella osakuntaan yhdessä Armaksen kanssa. Kaikista osakuntalaisista Petri ei pahemmin perustanut, muun muassa suuri osa osakunnan vanhimmista jäsenistä vaikutti hieman ylimielisiltä ja ärsyttäviltä, mutta illan aikana Petri oli jutellut niin monen mukavan tyypin kanssa, että hän malttoi tuskin odottaa toimintaan tutustumista. 

”Minä menen hakemaan lisää boolia”, hän sanoi Armakselle, joka ei ollut päässyt yli asiastaan. ”Tormonen”, hän jatkoi hokemista, ja hänen juttukumppaninsa nyökytteli vieressä. Petriä nauratti, ja hän etsi tiensä keittiöön. Siellä oli joku pariskunta nuoleskelemassa, tietenkin aivan booliastian vieressä. He eivät kiinnittäneet Petriin mitään huomiota. Petri täytti äkkiä mukinsa ja palasi takaisin olohuoneeseen. 

Armas oli sen lyhyen hetken aikana ehtinyt kadota jonnekin. Todennäköisesti ulos viilentymään, Petri ajatteli, sillä sisällä oli tukahduttavan kuuma. Vaikka kumpikaan heistä ei polttanut, kenties Armas oli halunnut mennä pitämään seuraa jollekulle, joka poltti? Kannatti ainakin vilkaista. Petri itse ainakin koki tarvitsevansa raitista ilmaa. 

Tyytyväisenä hän totesi olleensa oikeassa. Armas oli kuin olikin ulkona, tällä kertaa tosin eri seurassa. Kenties se tuntematon osakuntalainen kyllästyi viimein kuuntelemaan Armaksen Tormonen-hokemaa. Armas tosin oli vaihtanut puheenaihetta, ja keskusteli pyramidiliikkeestä parin huutosakkilaisen näköisen tytön kanssa.

Petri oli jo liittymässä seuraan, kun kuuli nimensä mainittavan nurkan takana. 

”Se Pohjasuo oli onnistunut kuulemma sopimaan treffit Tormosen kanssa”, joku osakuntalaisista selitti kaverilleen ja veti savua keuhkoihinsa. Petri jäi epäluuloisena kauemmas kuuntelemaan. ”Ja minut se ämmä sitten dumppasi. Kertoo paljon sen standardeista. Ei tarvitse olla hyvännäköinen, riittää kun on rikas ja kuuluisa isi.”

Hänen kaverinsa nauroi. ”Minä kuulin, että se jakelee kaikille, kunhan sen vaan juottaa vähän känniin.”

”Yritetty on, mutta se rupesi raapimaan ja potkimaan. Hyvä, että tuo Pohjasuo hyväksytään tänne, se voi sitten kertoa millainen sen pil-” Lause katkesi Petrin harppoessa osakuntalaisten väliin äkäisenä. 

”Hei”, hän sanoi vihaisena ja yritti järjestellä ajatuksiaan saadakseen sanotuksi jotain järkevää. Kaikki oli niin sekavaa, eivätkä alkoholin tahmaamat aivot tahtoneet totella. ”Lopettakaa. Sanna on upea nainen eikä ansaitse tuollaista puhetta keneltäkään.”

”Jaaha, sitä ollaan sitten kunnon puolestaloukkaantujaa että”, toinen kaveruksista totesi ylimielisesti. ”Kamoon, se oli vain läppää. Sitä paitsi Sanna nauttii siitä, että sitä piiritetään, kunhan vain esittää vaikeasti tavoiteltavaa.”

”Ai raapii ja potkii ja silti nauttii siitä, että sitä lähennellään?” Petri ei ollut uskoa korviaan. ”Helvetti että olette idiotteja!”

Pojat vain nauroivat. ”Löysää nutturaa ja hanki huumorintaju”, he kuittailivat. 

Armas oli havahtunut keskustelustaan kuultuaan Petrin äänen. ”Mitä täällä tapahtuu?” hän kysyi. Hänen seuranaan olleet tytöt olivat kadonneet takaisin sisätiloihin. ”Mitä sinä oikein huudat täällä?”

”Tässä osakunnassa on pelkkiä idiotteja”, Petri ilmoitti ja yritti jatkaa, muttei onnistunut saamaan ajatuksiaan järjestykseen. Se, että kyseiset idiottit jatkoivat naureskeluaan taustalla, ei helpottanut asiaa.

”Vie toi kaverisi kotiin selviämään”, he huikkasivat. ”Taitaa olla illan kiintiö täynnä, kun ei enää tiedä, mitä oikein höpöttää.”

”Tule, mennään himaan”, Armas mongersi ja horjahti Petriä vasten. Hän alkoi hihittää. ”Taidat olla aika kännissä kun olet noin vinossa.”

”Sinä se tässä kännissä olet! Kuuntele nyt kun yritän kertoa.” 

Petri raahasi Armaksen takaisin sisälle mulkoillen samalla poikia, jotka näyttivät rivoja käsimerkkejä takaisin. Kun he olivat päässeet etuovelle ja olivat matkalla kotiin, Armas havahtui.

”Hei, ei kai me nyt vielä mennä kotiin! Siellä oli hauskaa.”

”Eikä ollut! Kuuntele nyt.” Petri kertoi vielä kerran kuulemastaan keskustelusta ja kaverusten suhtautumisesta hänen väliintuloonsa. Hänen yllätyksekseen – ja järkytyksekseen – Armas ei kuitenkaan näyttänyt vakuuttuneelta.

”Petri hei, ymmärsit varmaan jotain väärin. Ei ne varmaankaan tarkottaneet sitä sillä tavalla.”

”Sinä et ollut siellä! Ne tasan tarkoitti sen juuri sillä tavalla. Sano mitä sanot, mutta minä en tuohon osakuntaan liity.”

”Hei älä nyt, ihan tosi. Ne oli vain pari känniääliötä.”

”Mikset sinä voi ottaa tätä vakavasti?” Petri karjaisi turhautuneena. Armas näytti hetken hämmentyneeltä, sitten hänkin suuttui. 

”Koska tämä on niin tätä! Sinun täytyy aina saada olla se, jolla menee paremmin!” Armas karjui. Petri typertyi eikä kyennyt sanomaan sanaakaan. Aina niin rauhallinen Armas oli nyt suuttunut tavalla, jollaista hän ei ollut koskaan ennen nähnyt.

”Sinä olit se, jonka juttua minä kerroin, ja ne oli vaikuttuneita! Mutta kerrankin ne kuuntelivat minua! Tiedätkö, miten turhauttavaa on olla Joel Pohjasuon pojan paras kaveri? Se on sama kuin jos olisit vittu Harry Potter! Ja kerrankin kun joissain bileissä kuunnellaan minua enemmän kuin sinua, sinä keksit että ne kaikki on idiootteja! Taidat olla mustasukkainen, kun en enää olekaan se taka-alalla pysyttelevä Ron Weasley tässä sinun fantasiamaailmassasi!”

”No voi nyt yhden kerran, anteeksi että isäni on saatananmoinen julkkis! Toisin kuin sinulla, minulla sentään on isä.”

Heti viimeisen lauseen sanottuaan Petri tajusi menneensä liian pitkälle. Armas oli muuttunut kiukusta kalvakaksi. 

”Jos tuntisit yhtään – yhtään – meidän perhe-elämää, tietäisit ettei minulta puutu yhtikäs mitään. Ei yhtikäs mitään. Ei kun ai niin, sinähän olet käynyt syömässä äidin laittamia ruokia lähes joka viikonloppu! Ja Linda on kuskannut sinua meille ja takaisin himaan lukemattomia kertoja! Pidä sinä se juoppo faijasi täysin hyvänäsi. Minä palaan nyt bileisiin. Ei tarvitse tulla aamulla koputtelemaan ovelle. Tai oikeastaan ikinä.”

Niine hyvineen hän kääntyi ja marssi takaisin osakuntatalolle ennen kuin Petri ehti sanoa yhtään mitään.

*** *** *** *** *** 

Petri oli ajatellut Armaksen leppyvän ajan kanssa, mutta hän joutui pettymään. Vielä monen viikonkaan päästä Armas ei ollut huomaavinaan häntä, mikäli he sattuivat yhtä aikaa pihalle, kauppaan tai oikeastaan minne tahansa; hän ei vastannut Petrin soittoyrityksiin eikä avannut ovea, jos tämä meni hakkaamaan sitä. Lopulta Petrin oli pakko luovuttaa. Hän oli harmissaan, sillä hän kaipasi parasta ystäväänsä, mutta samalla hän oli myös vihainen siitä, ettei tämä ollut uskonut häntä, kun hän oli kertonut osakuntabileiden tapahtumista. Välillä hän kävi ihan vain kiusallaan purkamassa turhautumistaan Armaksen oveen, vaikka tiesikin, ettei saisi vastausta. Oven pahoinpitely ja sen läpi karjuminen oli yllättävän terapeuttista toimintaa. 

Oli sentään joku, joka häntä suostui vielä tapaamaan. Hänen suhteensa Sannan kanssa oli kehittynyt, ja he tapailivat jo säännöllisesti. Vielä he eivät varsinaisesti seurustelleet, sillä Petri tahtoi edetä rauhallisesti. Molemminpuolisesta ihastuksesta huolimatta he eivät oikeastaan tunteneet toisiaan lainkaan, ja Petri halusi suhteen mieluiten ihmisen kanssa, jonka hän tunsi ja johon hän luotti. Eikä heillä sitä paitsi ollut mikään kiire mihinkään.

Sanna oli ihmetellyt Petrin haluttomuutta liittyä osakuntaan bileiden jälkeen, joten Petri oli kertonut hänelle tapahtuneesta. Siivotun version, eihän Sannan nyt ihan kaikkia yksityiskohtia tarvinnut tietää. Sanna oli ollut järkyttynyt kuulemastaan, mutta kiitollinen siitä, että Petri oli pitänyt hänen puoliaan, vaikka olikin ikävää, miten asiat olivat sitten Armaksen kanssa menneet. 

Jos Petri siis jostain oli kiitollinen, niin Sannasta. Ilman tätä hän olisi takuulla tullut hulluksi. Sannan nauru oli yhtä kaunis kuin teiniaikoinakin, eivätkä hänen heleänsiniset silmänsä tuikkineet yhtään vähempää. Sannan seurassa Petri sai tilaisuuden unohtaa murheensa hetkeksi ja keskittyä vain ja ainoastaan käsillä olevaan hetkeen. 

”Saamme projektistamme varmasti kiitettävän, niin ahkerasti olemme sitä tehneet”, Sanna vitsaili; he kun olivat tavatessaan lähinnä keskittyneet aivan muihin asioihin kuin parityöhönsä. Petri virnuili.

”Miten olisi viimeisen illan taktiikka? On tässä vielä aikaa. Tänään olisi niin nätti sää mennä vaikka rullaluistelemaan.”

”Sopii”, Sanna nauroi. ”En olekaan rullaluistellut iäisyyksiin.”

*** *** *** *** ***

Pinja ei itsekään tiennyt, miksi oli niin hermostunut. Hän yritti käyttäytyä normaalisti samalla kun Ville rupatteli hänelle heidän jäätyään jälleen kerran siivoamaan kokoontumistilaa kahdestaan. Kenties hänen hermostuneisuutensa johtui heidän välillään vallitsevasta jännitteestä? Huomasikohan Villekin sen? Olikohan hän sisäisesti yhtä hermostunut kuin Pinja? Tunsiko hän Pinjan seurassa samanlaista kutkutusta vatsassaan kuin Pinja hänen seurassaan? 

Kiusaukselleen hän ei tietenkään aikonut antaa periksi, vaikka useimpina öinä nukkumaan mennessä hänen ajatuksensa harhautuivatkin Villeen ja kaikkeen siihen, mitä hän haluaisi miehen tekevän itselleen… Mutta se oli Jumalan tapa koetella häntä, ja hänen täytyi pysyä lujana. 

”Mitä muuten ajattelin tämänkertaisen istunnon aiheesta?” Ville kysyi häneltä. Tällä kertaa he olivat kokeilleet jotain erilaista ja tehneet harjoituksia saadakseen paremman yhteyden Luojaan. Ville oli myös neuvonut heitä valmistautumaan ja keräämään tarvikkeita lähestyvän ”Puhdistuksen” varalle. Vielä ei ollut kiire, mutta kello kävi silti. Pinja tuli surulliseksi miettiessään sitä, mutta toisaalta, ei ollut mitään, mitä hän olisi voinut tehdä estääkseen sen. He pääsisivät taivaaseen, kun taas suurin osa joutuisi helvetin porteille – mukaan lukien hänen perheensä. 

Jos he vain voisivat sovittaa syntinsä, Pinja mietti, ja vastasi sitten Villelle. ”Se oli valaiseva. Minusta tuntui, että harjoitukset auttoivat. Aivan kuin olisin kuullut Hänen äänensä jotenkin selkeämmin kuin aiemmin.”

”Se on mukava kuulla”, Ville sanoi tyytyväisenä. 

”Sinä aloitat pian yliopiston”, Ville totesi sitten. ”Voin varmasti odottaa, ettet ehdi kokouksiin aivan yhtä usein kuin tähän mennessä. Se ei haittaa. Me rukoilemme täällä puolestasi joka kerta.”

Pinja punastui ja hymyili.

”Tunnen Stenvallista monia hienoja ihmisiä, jotka kannattavat aatettamme”, Ville jatkoi. ”Esittelen heidät sinulle mielelläni, mikäli vain tahdot. Sinä olet juuri nyt parhaassa iässä, ja voit alkaa suunnitella avioitumista. Vakuutan, että kuka tahansa tutuistani olisi loistava aviomies.”

Pinjan hymy hyytyi. Hänelle tuli yhtäkkiä kauhean kylmä. 

Ville jatkoi vielä jutustelua, mutta Pinja ei enää kuullut. Hän jatkoi siivoamista rutiininomaisesti, hymähteli välillä ja lähti lopulta nopein askelin kohti kotia. Kun hän lopulta oli pihatiellä, silmiin kihosivat kyyneleet. Kuinka typerä hän olikaan ollut! Tietenkin Ville näki hänet ennemmin lapsena kuin vertaisenaan naisena. Hän niiskautti ja nopeutti askeliaan. 

Särkyneeseen sydämeen ei auta muu kuin aika. Ja ehkä suklaajäätelö.

*** *** *** *** ***

”Pane vielä ykshi shamanlainen.”

”Muuten kyllä, mutta pilkku meni jo. Yritä taas huomenna uudestaan.” 

Joel käänsi päätään ja tihrusti baarin seinällä roikkuvaa seinäkelloa. ”Kas! Noinko paljon se jo on?” Hän nousi ylös ja horjahti. Hänen viinapäänsä oli huolestuttavan hyvä, mutta siitä huolimatta hän oli onnistunut juomaan niin paljon, ettei meinannut pysyä pystyssä. Silmäparit tuijottivat häntä, kuului kuiskailua. Siinähän kuiskailivat, helvetti vie. Tämä oli hänen kantapaikkansa, ja sen kyllä tiesivät jo kaikki, oli siis ihan turha enää ihmetellä kuuluisan Joel Pohjasuon horjumista yöhön. Baarimikot toivottivat hyvät yöt, ja portsarille hän jätti anteliaan tipin. Kuten aina. 

Kotiin oli jonkin verran matkaa, mutta koska yö oli kaunis ja rauhallinen, hän päätti kävellä. Keuhkoille teki hyvää hengittää raikasta ilmaa baarin savuisen löyhkän jälkeen. Naapurustossa ei liikkunut enää ketään, kaikki kunnon kansalaiset olivat tietenkin jo nukkumassa jaksaakseen nousta aamulla aikaisin töihin tai opinahjoihinsa tai minne ikinä olivatkaan menossa. Epäsäännöllisissä työajoissa oli se hyvä puoli, ettei tarvinnut mennä minnekään ennen puoltapäivää, ellei niin halunnut. Tai ellei manageri ollut sopinut haastattelua tai signeeraustilaisuutta kukonlaulun aikaan. 

Joel mietti lämpimästi Pamppuloita. He olivat kuolleet vasta vähän aikaa sitten, lähestulkoon peräjälkeen, ja hän oli tietenkin ollut molempien hautajaisissa. Ne olivat olleet erittäin kauniita tilaisuuksia, hän oli jopa lausunut pari sanaa. Nyt hän ja hänen musiikkinsa oli uusien ihmisten käsissä. Mutta Pamppuloilla oli ollut merkittävä rooli etenkin hänen uransa alkuvaiheessa. Missä hän olikaan heidän ansiostaan! Ja missä hän olisi nyt, elleivät he olisi kuunnelleet ja pitäneet siitä rähjäisestä demosta, jonka hän oli pojankloppina kiikuttanut heidän toimistolleen? 

Hän käveli ajatuksissaan eteenpäin, ohi tuttujen talojen, joiden ikkunat olivat pimeinä. Saman reitin hän oli kävellyt kymmeniä kertoja, vaikka välillä iskikin laiskuus ja hän päätyi ottamaan taksin. Useimmiten hän kuitenkin mieluummin käveli. Matkaa oli vain kolme kilometriä, ja sen ajan hän sai olla aivan yksin. Ei tarvinnut viihdyttää faneja, mielistellä levy-yhtiön työntekijöitä tai puhua paskaa toimittajille. Ei tarvinnut esittää. Sai vain olla. 

Yhden talon ikkunassa paloi vielä valo. Hereillä oli joku toinenkin yökyöpeli hänen lisäkseen.

Joel hidasti askeleitaan tajutessaan, kenen talo oli kyseessä. Ja kuka se yökyöpeli oli. 

Hänen yläpuoleltaan kuului ääni, jota hän ei ollut kuullut aivan liian pitkään aikaan. Ääni, joka sai hänen sydämensä hypähtämään niin kuin oli saanut jo nuorena.

”Sitä ollaan sitten iltakävelyllä?”

*** *** *** *** ***