29. Himon kautta syntiin

Hei kaikille pitkästä aikaa! Viime luvusta on vierähtänyt... öh... kymmenen kuukautta? Herranjumala. On korkea aika saada lisää luettavaa, eikö vain?

Yliopisto on vienyt rutosti aikaa, kiinnostus on ollut pohjalukemissa ja kevät on ollut henkisesti hyvin raskasta aikaa minulle, sillä menetin äitini maaliskuussa leukemialle. Näiden kaikkien sattumien summa on venyttänyt ja venyttänyt osan julkaisua, mutta noh, nyt se on täällä. Toivottavasti tykkäätte. Pauliina on aika isossa osassa tässä luvussa, mutta Petri ja Pinja saavat kyllä huomiota tulevaisuudessa hekin.

Kun olette saaneet osan luettua, menkää äänestämään perijää (: 

*** *** *** *** ***

Kertausta edellisistä osista:

Joelin ja Jennin eron jälkeen lapset Petri, Pinja ja Pauliina jäivät asumaan Pohjasoiden kartanoon, ja Jenni jäi niin ikään kartanoon, kunnes lapset kasvaisivat tarpeeksi vanhoiksi. Lapset eivät halunneet muuttaa pois, joten Jenni halusi varmistaa, että heillä oli kaikki hyvin - ja että Joel pysyisi aisoissa alkoholinkäyttönsä kanssa. Joel kun oli jo kerran sairastunut maksakirroosiin eikä oikeastaan saisi juoda enää ollenkaan.

Pinja kiinnostui uskonnosta ja vietti paljon aikaa nenä kiinni Raamatussa. Hän kirjoitti myös ahkerasti päiväkirjaa, jossa purki tuntojaan muun muassa poissaolevaa isäänsä kohtaan. 

Pauliina oli löytänyt nettikaverin, muutamaa vuotta vanhemman pojan nimimerkillä jorz97. Hän oli vähän ihastunut tähän ja viestitteli tämän kanssa päivittäin. Hänellä oli myös ihastus Petrin kaveriin Armakseen, ja nyt hänen piti päättää, kumpi pojista oli kiinnostavampi ollakseen hänen poikaystävänsä.

Vaikka yksityiselämässä Joel ei ollut vahvoilla, hänen uransa oli vahvoilla. Hän oli jo niin menestynyt, että pääsi tekemään yhteisbiisin nuoruuden idolinsa villi-Joen kanssa. Faneja ja rahaa riitti.Hän kuitenkin haikaili yhä Susannan perään, Susannan joka oli tullut SimCityn yliopistoon vaihto-ohjelman mukana ja joka oli tätä nykyä onnellisesti naimisissa ja perheellinen. He päätyivät kerran sänkyyn, kun Susannan mies oli työmatkalla, mutta Susannalle se kerta riitti. Joelin täytyisi siis jatkaa elämäänsä ilman häntä.

*** *** *** *** ***

”Kotona ollaan, faija”, Petri huikkasi eteisestä ja viskaisi repun portaiden juureen. Ei isä hänelle vastaisi, koska oli liian uppoutunut musiikkinsa maailmoihin, mutta eipä sen väliä. Hän vaelsi keittiöön, nappasi jääkaapista appelsiinimehua ja kaatoi itselleen lasillisen. Jossain vaiheessa isä löntystäisi alakertaan ja häkeltyisi hetkeksi hänet nähdessään. Aivan kuin hän ei muistaisi, että talossa asui yhä hänen lisäkseen kolme muutakin simiä. 

Nyt kun Pinja ja Pauliinakin olivat yläasteikäisiä ja – etenkin Pauliina – valmiita tappelemaan joka ikisestä asiasta, Jenni oli todennut lasten pärjäävän mainiosti ilman häntäkin ja muuttanut muualle. Totta kai äiti olisi toivonut, että olisi saanut lapset mukaansa, mutta sekä Petri, Pinja että Pauliina halusivat asua kotona ja käydä koulua siellä, missä kaveritkin. Jenni kun aikoi muuttaa kaupungin toiselle puolelle Siniperälle ja aloittaa työt pienellä paikallisella ala-asteella. Lapset lupasivat tulla käymään vähintään joka toinen viikonloppu.

Petri huuhteli lasinsa ja meni olohuoneeseen. Yläkerran lattian läpi kuului bassonjytkettä ja kitaran vinkunaa. Isä äänitti jotain studiossaan, jotain, jonka julkaisun jälkeen siitä puhuttaisiin koulussa taas monta päivää. Petriltä kyseltäisiin yhtä sun toista, ventovieraat yrittäisivät tunkeutua hänen elämäänsä. Kaikki haluaisivat jälleen kerran olla hetken ajan hänen parhaita kavereitaan.

Hän avasi telkkarin ja pisti Pallokenttä-pelin pyörimään. Armas oli näköjään myös paikalla, mutta pelasi eri peliä. Petri lähetti hänelle pyynnön ja hetken kuluttua liittyi tämän peliin.

”Katso. Tuonne yläkulmaan tuli ilmoitus, että kaveri haluaa liittyä peliini. Tällä kertaa se on broidisi. Hyväksyn sen näin, ja nyt voimme pelata samaa peliä samaan aikaan eri paikassa.”

Pauliina kuunteli tarkkaavaisena ja yritti sisäistää. Armas oli niin innostunut erilaisista videopeleistä, että kai hänenkin täytyisi niistä jotain tietää. Jos siis aikoi joskus olla Armaksen tyttöystävä. Vielä hän ei sitä ollut. Pauliina olisi mielellään tehnyt siirron, mutta ei ollut varma, oliko Armas kiinnostunut, eikä uskaltanut riskeerata. Ei silloin, kun sekä hän että Armas olivat selvin päin.

Hänellä oli jo pitkään ollut suunnitelmissa houkutella Armas mukaan kotibileisiin, juottaa hänet känniin ja sitten iskeä. Hänen kavereillaan oli lähes joka viikonloppu bileitä jossain päin naapurustoa, joten tilaisuuksia riitti. Armasta vaan oli kovin vaikea saada lähtemään mukaan, tämä kun oli hiljaisempaa ja sisäänpäin kääntyneempää sorttia ja vietti mieluummin iltansa parin kaverin kanssa pelaillen kuin ihmislauman seassa dokaten. Sitä Pauliina taas ei voinut ymmärtää, häntä alkoi ahdistaa välittömästi jos ei nähnyt ystäviään kahteen päivään ja saanut olla huomion keskipisteenä edes hetkeä.

Osaltaan Pauliinan suunnitelman toteutumista oli hidastanut myös jorz. Salaperäinen, mystinen jorz. Pauliina oli tähän vieläkin yhteydessä, ajan kuluessa viestit olivat muuttuneet kepeistä syvällisemmiksi, intiimimmiksi, rohkeammiksi. Pauliina oli samanaikaisesti kauhistunut ja kiihottunut lukiessaan niitä. Jorz osasi puhua niin kauniisti ja samalla niin härskisti, ja sai nuoren tytön mielikuvituksen laukkaamaan ja pään pyörälle. Jorz halusi myös tavata hänet, mutta tämän ehdotuksen Pauliina oli toistaiseksi torjunut. Hänen mielensä teki kyllä selvittää jorzista kaikki ulkonäköä myöten, mutta rohkeus ei riittänyt. Vielä.

Kumpi siis valita? Jorz, joka kiehtoi Pauliinaa pelkästään sen vuoksi, ettei tyttö tiennyt kuka hän oli, vai Armas, joka oli luotettava, tuttu ja turvallinen? Vai kenties molemmat?

”Ymmärsitkö ollenkaan?” Armas kysyi. Hän oli selittänyt jotain pelin toimintoa Pauliinalle, mutta tyttö ei ollut kuunnellut.

”Joo, taisin tajuta”, hän sanoi silti.

”Hyvä. Katso hetki, kun pelaan, niin ehkä pääset kärryille.”

Pauliina teki työtä käskettyä ja teki parhaansa ymmärtääkseen.

Takarivissä oli Pinjan vakiopaikka. Sieltä kuuli papin saarnan ja näki sen mitä tarvitsi nähdä, mutta siellä ei ollut kenenkään tiellä eikä joutunut itse katseiden kohteeksi. Ei Pinja välittänyt, jos joku hänet näki kirkossa, mutta paparazzeista hän ei perustanut eikä halunnut ehdoin tahdoin heidän kameroidensa uhriksi. Hän piti huolen, että livahti kirkkoon aina sankan väkijoukon keskellä eksyttääkseen mahdolliset seuraajat. Päästyään sisälle hän saattoikin sitten rentoutua ja hengittää vapautuneemmin.

Tällä kertaa pappi puhui anteeksiantamisesta. Se oli kaunis sana, anteeksiantaminen. Antakaa anteeksi lähimmäisillenne, vaikka olette kokeneet vääryyttä. Olkaa armollisia. Älkää välittäkö, kääntäkää toinenkin poski. Pinja imi kaiken sisäänsä kuin pesusieni. Puheen kaiku kirkon kiviseinissä sai hänet aina jonkinlaiseen transsiin. Hän kadotti ajantajun ja kuuli vain saarnaajan äänen. Sanat kimpoilivat seinistä joka suuntaan, ne sinkoilivat ylöspäin kunnes putosivat alas, ja Pinja oli valmis pyydystämään ne.

*** *** *** *** ***

Joel ei ollut kuullut Susannasta yhtikäs mitään sitten – no, sitten viime kerran jälkeen. Ei hän ollut yllättynyt, mutta pettynyt hän silti oli. Pettynyt ja vihainen. Ei naiselle vaan itselleen. Kiitos hänen ja hänen idioottimaisten ratkaisujensa, hän ei saisi Susannaa vaan jäisi kakkoseksi sille Klausille. Olikohan Joel edes tavannut Klausia Susannan häiden jälkeen? Kai joskus ohimennen. Mutta eipä Klaus häntä kiinnostanutkaan. Joel epäili, että saattaisi käydä kiinni miehen kurkkuun, jos sattuisi joskus kohtaamaan hänet. Sen verran hän itseään tunsi.

Aluksi hän oli odottanut. Odottanut ja toivonut. Että Susanna olisi tullut järkiinsä. Että tämä olisi soittanut hänelle, kirjoittanut, tullut käymään ja sanonut, että vielä ei ollut liian myöhäistä, että heistä voisi tulla jotain. Että Joel oli hänelle tärkeämpi kuin Klaus. Mutta niin ei ollut tapahtunut, tietenkään. Vähitellen hän oli lakannut toivomasta, mutta nainen pyöri silti hänen ajatuksissaan päivittäin. Edes alkoholi, joka tavallisesti oli vastaus kaikkiin ongelmiin, ei auttanut, pikemminkin pahensi asiaa. Joel ei voinut kuitenkaan estää itseään naukkailemasta silloin tällöin.

Hän tiesi olevansa huono esimerkki lapsille, ja että näiden olisi todennäköisesti ollut parempi muuttaa äitinsä luo. Mutta minkäs teet, ei ketään voi pakottaa muuttamaan vasten tahtoaan, ja koko kolmikko oli halunnut jäädä kotiin asumaan. Nyt he olivat jo niin isoja, että pitivät itse huolen itsestään, tulivat ja menivät miten tahtoivat. Joel yritti välillä laittaa rajoja – etenkin Pauliinalle, tämän pukeutuminen oli joskus hivenen säädytöntä – mutta näiden tahto oli kova. Ja Joel saattoi yhä muistaa, miten ärsyttävältä vanhempien kontrollointi teinistä tuntuu. Ei hän halunnut olla mikään ilonpilaaja. Virheistä pitää voida oppia, se kuuluu nuoruuteen.

*** *** *** *** ***

”Mikset sinä koskaan tee mitään hyödyllistä”, Pauliina puuskahti nähdessään veljensä jälleen koneen ääressä. Nykyään hän ymmärsi vähäsen niistä Pallokenttä-peleistä, joita Petri pelasi Armaksen kanssa, mutta oikeastaan ne eivät häntä pahemmin kiinnostaneet. Armas oli kuin Petri: ihan kiva mutta vähän tylsä. Tai no, Petri oli tylsempi. Ehkä se johtui siitä, että kyseessä oli hänen isoveljensä.

”Mene sinä muualle arvostelemaan”, Petri tuhahti. ”Oliko sinulla jotain asiaakin?”

”Saanko lainata autoasi tänä iltana?”

”Mitä varten? Minne olet menossa?”

”Yhden kaverin kanssa kaupungille.” Pauliinan ääni oli liioitellun huoleton.

”Et kai aio ajaa kännissä? En halua, että romutat Sirkkaa.”

Petrin antama omituinen lempinimi autolleen sai Pauliinan suupielet väkisin ylöspäin joka kerran, kun hän kuuli sen.

”En tietenkään aja kännissä enkä romuta. Sano joo, pliis.”

”No okei sitten. Vannokin, ettet aja päin puuta.”

”Kiitos, olet paras”, Pauliina huikkasi ja meni menojaan.

Petri jäi mietteliäänä tuijottamaan peliruutua. Hänen joukkueensa pelaajat seisoskelivat paikoillaan, tietokoneen ohjaama vastustaja hyökkäili ja laukoi maaleja hänen päässään. Petri ei kuitenkaan keskittynyt peliin, vaan mietti Pauliinan sanoja. Mikset sinä koskaan tee mitään hyödyllistä. Pikkusiskon sanoissa piili totuus, ehkä hänen pitäisi ryhdistäytyä ja tehdä välillä jotain muuta kuin pelata. Mikään ei vain oikein huvittanut. Oliko tämä masennusta? Ei kai. Eivät asiat nyt niin toivottomasti olleet.

Hetken mielijohteesta hän sulki pelin ja avasi sen sijaan tekstinkäsittelyohjelman. Tyhjällä arkilla vilkkui kursori, mutta Petriä se ei ahdistanut, yllättävää kyllä. Miten hän aloittaisi elämänsä ensimmäisen blogitekstin?

Kohta hänellä välähti. Hän alkoi kirjoittaa.

*** *** *** *** ***

Pauliinaa jännitti kamalasti. Kämmenet hikosivat lapsten sisällä tavallistakin enemmän. Tuntui, kuin kosteus olisi tunkeutunut kankaan läpi, vaikkei niin tietenkään käynyt.

Hän oli menossa tapaamaan jorzia. He olivat sopineet näkevänsä keskustassa, Pohjoisen puistokeskuksen sillalla. Pauliina oli käyttänyt pynttäytymiseen monta tuntia, ja oli silti epävarma lopputuloksesta. Jorz ei ollut mikään hänen ikäisensä poika, jorz oli oikea mies, ja Pauliina halusi näyttää kypsältä naiselta. Hän oli kypsä. Hän oli valmis tutustumaan syvemmin tähän salaperäiseen mieheen, joka tähän asti on ollut hänelle vain profiili chatissa, mitäänsanomaton kuvake keskustelun yläreunassa.

Hän parkkeerasi auton puiston viereen ja jäi hetkeksi sisään istumaan. Sivuikkunasta hän yritti kuikuilla sillalle. Ketään jorzin kuvausta vastaavaa ei näkynyt. Toisaalta, Pauliina itse oli hieman etuajassa. Ei siis pitäisi olla syytä paniikkiin.

Hän hengitti keuhkonsa täyteen ilmaa, puhalsi hitaasti ulos ja avasi auton oven.

Lammen vesi väreili tuulessa. Pauliina teki parhaansa näyttääkseen viileän tyyneltä ja tuijotteli vettä. Hän vilkuili ympärilleen. Ihmisiä tuli ja meni, suurin osa oli puiston puolella kerääntyneenä grillin ääreen, hampurilaispihvien tuoksu kantautui sillalle saakka. Pauliinan vatsa kurisi. Kukaan sillalla olevista simeistä ei ollut sen näköinen, että olisi ollut nuori mies odottelemassa internetissä tapaamaansa teinityttöä.

Minuutit kuluivat ja Pauliinaa alkoi hermostuttaa. Jorzin olisi pitänyt tulla jo. Hän oli kymmenen minuuttia myöhässä. Missä hän oikein oli? Oliko jotain sattunut? Ehkä jossain oli sattunut kolari, tai jorzin sukulainen oli kuollut tai paras ystävä tarvitsi häntä…

Tai sitten jorz oli muuttanut mielensä. Ehkä hän oli löytänyt jostain omanikäisensä naisen. Ehkä Pauliina oli ollut hänelle alusta alkaen pelkkä vitsi. Typerä pikkutyttö, jonka tunteilla saattoi leikkiä. Pauliina odotti. Kaksikymmentä minuuttia myöhässä, puoli tuntia myöhässä, kolme varttia myöhässä. Kun jorz oli jo tunnin myöhässä, Pauliinan sappi kiehui. Hänen teki mieli pillahtaa itkuun, muttei julkisella paikalla kehdannut. Hemmetti, että kevätilma osasi olla kolea, kylmyys tunkeutui luihin saakka. Hampurilaispihvit kärysivät yhä, joku oli laittanut toisen paketin tulemaan.

Mitä minä oikein teen? Pauliina mietti vihaisena. Odotanko minä tässä koko päivän jotain miestä? Hän on nyt tehnyt selväksi, ettei aio saapua paikalle. Kuulustelen häntä myöhemmin tänään ja tivaan käytökseen selityksen. Jos sellaista ei kuulu, toivotan hänet alimpaan helvettiin!

Hytisevä Pauliina laahusti grillille, ja hänelle tungettiin käteen pahvilautanen. Lämmin ruoka sai olon paljon paremmaksi. Kun kerran täällä oltiin, niin nautittiin nyt edes ilmaisesta ruoasta.

Saamarin jorz.

*** *** *** *** ***

Pinja istui kirkossa ja kuunteli hiljaisia ääniä. Hän kävi siellä usein myös messujen ulkopuolella, sillä rakasti vanhan rakennuksen tunnelmaa ja rauhaa. Paikka oli täynnä Pyhää Henkeä. Se kuuli hänen rukouksensa varmemmin kuin missään muualla. Tällä kertaa hän toivoi opiskelupaikkaa.

”Rakas taivaallinen Isä, ole kiltti ja päästä minut opiskelemaan unelmieni alaa”, Pinja mutisi. ”Ymmärrän, jos et tahdo tätä toeuttaa, sinulla on varmasti suunnitelmia varalleni, mutta rukoilen silti nöyrimmin täyttämään toiveeni. Aamen.”

Hän säpsähti, kun joku puhui hänen takanaan.

”Sinun ei pitäisi kiusata taivaan Isää noin vähäpätöisillä pulmilla, lapsi rakas.”

”Pastori Harju! En huomannut, että olet siinä.”

”Anteeksi, jos säikäytin.” Pastori istui Pinjan viereen. ”Olen pannut merkille, että käyt täällä usein. Kuulut nuorimpiin säännöllisesti messuissa käyviin. Olen iloinen, että olet löytänyt Jumalan noin nuorella iällä. Hän palkitsee sinut, kun kannat Häntä sydämessäsi.”

Ajatella, että itse pastori oli huomannut hänet! ”Minä kiitän sanoistasi”, Pinja vastasi. Pastori pudisti päätään. ”Ehei. Kiitä Jumalaa.”

Pinja painoi päänsä, ja he rukoilivat yhdessä. Pastori Harju oli lempeä, pastori Harju oli ymmärtäväinen. Pastori Harju vaikutti similtä, jolle saattoi uskoutua, eivätkä salaisuudet varmasti vuotaisi kenellekään muulle. Pastori Harju oli kuin hyvä isä. Kuinka Pinja toivoikaan, että hänen isänsä olisi ollut enemmän pastorin kaltainen.

Pinja palasi kotiin tyynellä mielellä. Tyyni mieli uhkasi tosin väistyä saman tien, kun hän kuuli Pauliinan ärsyttävän kikatuksen yläkerrasta. Oliko hän oikeasti samanikäinen kuin Pinja? Aina ei vaikuttanut siltä.

Kohta Pauliina juoksi alakertaan. ”Ai, olet jo kotona!” hän huikkasi. ”Oliko kivaa?”

Oliko kivaa. Ei noin voinut kysyä. ”Ei kirkossa pidetä hauskaa”, hän sanoi nyrpeänä, ”mutta oli oikein rauhallista, kiitos kysymästä. Toisin kuin täällä.”

Pauliina ei ollut huomaavinaankaan hänen äreää äänensävyään. ”Sepä hyvä! Hei, minun pitikin kysyä sinulta jotain. Sillä meidän luokan Aatulla on kotibileet viikonloppuna. Minä, Petri ja se Petrin kaveri Armas ollaan menossa, niin ajattelin kysyä sinuakin. Me tehdään niin harvoin mitään kaikki yhdessä! Etkä sinä käy ikinä missään, niin ajattelin, että nyt saisit mahdollisuuden pitää hauskaa.”

”Mistä sinä tiedät, etten käy ikinä missään?”

”No, käytkö muka?”

Pinja ei kehdannut myöntää Pauliinan olevan oikeassa, joten piti suunsa kiinni.

”Niin, että tuletko?”

”En minä harrasta mitään bileitä.”

”Pitäisit siitä. Tule kokeilemaan! Voit lähteä pois, jos et viihdy.”

”Hmm, no hyvä on. Samapa se. Mutta alkoholia en aio juoda.”

”Selvä!” Pauliina hihkaisi. ”Mahtavaa! Siitä tulee kivaa!”

Pauliina loikki keittiöön. Hänen hilpeytensä sai vähitellen Pinjankin suun kaartumaan hymyyn. Sisko oli hölmö ja hieman vastuuton, mutta hyvää hän tarkoitti, ja se oli pääasia.

*** *** *** *** ***

Tämä oli iso virhe, Pinja mietti katsellessaan menoa Aatun luona. Talo oli täynnä teinejä, joita hän ei tuntenut, ja Pauliina ja Petri olivat kadonneet jonnekin. Pauliinalla oli ilmiselvästi jotain juttua sen Armaksen kanssa, oli ollut jo pitkän aikaa. Vaikka sisko kenties kuvitteli, etteivät muut tienneet hänen asioistaan mitään, oli Pinja ollut perillä kuviosta jo hyvän tovin. Ja hän uskoi, että Petrikin oli. Pinja ei oikein tiennyt, miten asiaan olisi pitänyt suhtautua. Pauliinan tuntien asiat saattoivat päättyä ihan miten hyvänsä, ja menolippu helvettiin oli viimeinen asia, mitä Pinja kaksoissisarelleen halusi.

Pinja katseli, miten ympärillä humalluttiin yhä vain enemmän, ja lipitti mehua tyynenä. Joku hieman häntä vanhempi poika huusi hänelle tökeryyksiä, eikä hän ollut kuulevinaan. Poika ei lopettanut, jatkoi vain, ja Pinja esitti yhä kuuroa. Hetken päästä poika hoiperteli hänen luokseen ja alkoi huutaa hänen korvansa vieressä:

”Hei, ämmä! Mä puhun sulle!”

”Mene pois!” Pinja kivahti.

Poika nimitteli Pinjaa niin tökerösti, että hänen silmänsä kostuivat. ”Mennään kuule tonne niin mä panen susta ton kireyden”, poika sammalsi, ja meinasi tarrata Pinjan käsivarresta kiinni, mutta Petri oli kaikeksi onneksi huomannut, mitä tapahtui.

”Näpit irti mun siskosta!” hän huusi vihaisena ja tönäisi pojan kauemmas. Poika oli niin humalassa, ettei meinannut pysyä pystyssä.

”Hei kuule, relaa, en mä mitään tehny! Sun sisko on sitä paitsi ihan yhtä ruma ku säkin, en panis vaikka mulle maksettais.”

Poika hoiperteli muualle. Pinja pyyhkäisi silmiään. Hän tiesi, ettei nimittelyä pitänyt ottaa henkilökohtaisesti, mutta se sattui silti. Petri katsoi häntä huolestuneen näköisenä.

”Oletko kunnossa? Eihän se tehnyt sulle mitään?”

”Ei, ei. Mutta mä taidan mennä kotiin. Sano Pauliinalle, että mä häivyin, jos näet sitä.”

Niine hyvineen Pinja pyyhälsi ovesta ulos.

Vasta silloin Petri havahtui siihen, ettei ollut nähnyt Pauliinaa vähään aikaan. Ja kun hän tarkemmin ajatteli, myös Armas oli kadonnut jonnekin. Saattoi se olla yhteensattumakin, mutta Petri epäili sitä. Hän tunsi siskonsa liian hyvin. Petrillä ei ollut naisen vaistoa tällaisten asioiden suhteen, mutta vaivihkaiset katseet Armaksen ja Pauliinan välillä aina Armaksen ollessa heillä kylässä kertoivat aivan riittävästi.

Petri löysi puolituttuja, jotka tyrkkäsivät hänelle kaljatölkin kumpaankin käteen, ja hän unohti Pauliinan nopeasti. Ei hän loppujen lopuksi ollut mikään lapsenvahti, Pauliina oli ihan tarpeeksi vanha päättämään tekemisistään aivan itse.

”Tehdäänkö me se?” Pauliina kuiskasi jännittyneenä, kun Armas suuteli hänen kaulaansa. Hänen suunsa oli kuiva. Keho tuntui syttyvän tuleen kaikkialta, minne poika häntä koski. Takaraivossa kyti pieni pelko, mutta halu hukutti sen alleen.

”Oletko sä valmis siihen?” Armas mumisi hänen korvaansa, ja Pauliina nyökkäsi.

Oli ollut kova työ houkutella Armas mukaan näihin bileisiin, mutta kun Pauliina oli tarpeeksi kauan maanitellut häntä edes kokeilemaan yksissä bileissä käymistä, hän oli lopulta taipunut ja suostunut lähtemään mukaan. Mitä ulkokuoresta saattoi päätellä, Armaksella oli ollut ihan hauska ilta. Hän oli juonut sen verran, että sammalsi hiukan, mutta Pauliina toivoi, ettei pojan humalatila vaikuttaisi tämän kestävyyteen. Hän halusi hoitaa homman pois alta juuri nyt eikä myöhemmin.

Pojan käsi vaelsi alas ja kiskoi hänen alushousunsa pois, ja hän teki saman pojalle. Sitten se tapahtui. Se sattui hieman, mutta vähemmän kuin mitä Pauliina oli pelännyt. Vähän ajan kuluttua hän ei itse asiassa tuntenut mitään ja oli aika lailla pettynyt. Missä oli kaikki se hekuma, se taivaallinen tunne, josta kaikki jauhoivat? Mikä tästä oikein teki erityistä? Tai sitten vika oli Armaksessa. Ehkä hänellä oli vääränkokoinen kalu tai hän ei vain osannut käyttää sitä kunnolla. Tällaisia asioita Pauliina mietti Armaksen huhkiessa hänen päällään.

Pikkuhiljaa Pauliina alkoi tuntea jotain miellyttävää, mutta samalla hetkellä Armas olikin jo valmis ja lopetti kovaäänisen huokaisun säestämänä. Hän heittäytyi Pauliinan viereen ja hymyili raukeasti.

”No? Mitä tykkäsit?”

”Se oli kivaa”, Pauliina valehteli. Tai no, oli hänellä kivaakin ollut, mutta ei niin paljon kuin hän olisi halunnut.

”Otetaanko uusiksi joskus?”

”Ehkäpä.” Vasta sitten Pauliina tajusi jotain. ”Eikö sulla ollut kondomia päällä?”

”Minä ajattelin, että sinä käytät pillereitä.”

”No en käytä”, Pauliina sanoi vihaisena. ”En halua ahtaa itseeni ylimääräisiä hormoneja ja kärsiä niiden sivuvaikutuksista!”

”Ei minulla ollut kondomeja mukana. Sinä teit aloitteen. Ajattelin, että sinä huolehdit ehkäisystä.”

”Voi paska. Mitä me nyt tehdään?”

”Ei kai sinun auta tehdä muuta kuin ostaa huomenna katumuspillereitä. Mutta älä nyt stressaa siitä. Ei kai raskaaksi nyt niin kauhean helposti tule?”

Pauliinalta pääsi tuskastunut huokaisu ja hän nousi ylös.

-”Mihin sinä menet?”

”Kotiin. Anteeksi nyt vaan, mutta en jaksa olla täällä enää.”

”Oletko varma? Haluatko, että saatan sut?”

”En.” Pauliina kiskoi vaatteet päälleen ja meni ovelle. ”Nähdään taas.”

Hän paiskasi oven kiinni perässään.

*** *** *** *** ***

Petri heräsi krapulassa. Hän oli jollain ilveellä onnistunut pääsemään bileistä kotiin asti, mutta oli kaatunut sänkyyn arkivaatteissaan ja sammuttamatta valoja. Alakerrasta kuului tuolien kolinaa, isä oli varmaan tekemässä itselleen aamiaista. Petri katsoi kelloa, se näytti kahta iltapäivällä. Jep, isä sen oli pakko olla.

Petri kuuli myös puheensorinaa. Ensin isän, sitten jonkun toisen. Se toinen oli tuntematon nainen.

”Mitä hittoa”, hän mumisi. Hänellä oli kauhea nälkä, mutta ei keittiöön voinut mennä, jos siellä oli tuntemattomia.

”Vitun faija.”

Unohtaakseen nälän hän avasi tietokoneensa. Blogiin oli tullut uusia kommentteja, suurin osa niistä jopa aika hyviä. Ihmiset pitivät hänen kirjoitustyylistään ja viihtyivät hänen ajatustensa parissa. Joku oli kirjoittanut kilometrin mittaisen vasta-argumentin hänen tekstilleen ja eräs kommenteistä oli ilmiselvä trolli, mutta hän sivuutti ne kylmästi ja yritti olla ajattelematta niitä. Teki mieli kirjoittaa lisää. Mikä voisi olla tämän päivän aihe?

Kirjoittamisessa meni kaksikymmentä minuuttia, sitten Petri julkaisi kirjoituksen. Hänen sormensa tosin syyhysivät yhä. Kehoa väsytti, mutta aivot työstivät tekstiä. Ehkä hän voisi kokeilla novellin kirjoittamista? Senkin voisi julkaista blogissa. Petri tiesi olevansa mukiinmenevä kirjoittaja, mutta aina voi kehittyä lisää. Hän avasi tekstinkäsittelyohjelman ja alkoi naputella tajunnanvirtaa. Idea rakentui sitä mukaa, kun teksti eteni.

”En tiedä, huomasitko, mutta minua jännittää aika paljon”, nainen sanoi ja ryysti appelsiinimehua. Joel pystyi näkemään hänen käsiensä tärinän. ”Ei muuten, mutta ihan vaan se, että se olet sinä ja olemme täällä sinun kotonasi –”

”Etkö muka huomannut jo yöllä, että olen ihan tavallinen ihminen siinä missä sinäkin?”

”Anteeksi. Tietenkin. Ja pidän sinusta, koska sinulla on jalat maassa.” Nainen hymyili leveää, kaunista hymyään. Hän oli joku toimittaja, vasta aloittanut ja vielä niin innoissaan työstään. Hän oli saanut haastatella Joelia edellisenä päivänä ja oli vieläkin haltioissaan. Hän selvästi kuvitteli viime yön tarkoittaneen jotain erityistä. Joelille nainen ei kuitenkaan ollut sen kummempi kuin muutkaan naiset, joilta hän oli uransa aikana saanut. Kun tämä astelisi ulko-ovesta ulos, katoaisi tämä myös Joelin mielestä lopullisesti.

Nainen yritti kuitenkin parhaansa mukaan pitkittää lähtöä. Hän joi mehuaan kiireettömästi ja koko ajan Joelia vilkuillen. Joel ei oikein tiennyt, mitä olisi ajatellut. Olihan nainen oikein kaunis ja herttainen, ehkä hieman ujo ja hölmö, mutta hyväntahtoinen. Hänen nimensä oli joko Maaret tai Maarit, Joel ei ollut varma kumpi. Joelilla ei kuitenkaan ollut mitään intressiä päästää häntä makuuhuonetta syvemmälle elämäänsä. Hän ei kaivannut suhdetta, hän halusi tyydyttää tarpeensa ja sillä siisti.

Joel ei kuitenkaan yrittänyt häätää naista pois. Hän myönsi itselleen, että oli kaivannut kotiinsa aikuista seuraa. Susanna kaihersi yhä mieltä, mutta kenties siitä täytyisi vähitellen yrittää päästää irti ja jatkaa elämäänsä. Jos Susanna kykeni siihen, kykeni hänkin.

Eilisilta oli aivan kamala, Pinja kirjoitti ja häntä puistatti. Hän ei olisi halunnut ajatella koko bileitä, mutta hänestä tuntui, että kirjoittaminen teki hyvää. Ainakin sen avulla sai selvitettyä vatsassa olevaa möykkyä. En aio bilettää enää. En ymmärrä, miten Pauliina ja Petri pystyvät nauttimaan sellaisesta. Petriä ei sentään huoritella, joten ehkä sillä on vaikutusta asiaan. Mutta Pauliina käyttäytyy minua lutkamaisemmin ja minä olen se, joka saa haukut osakseen? Elämä ei ole reilua. Pauliinasta puheen ollen, hän oli outo tänä aamuna ja on ollut kylppärissä jo ainakin puoli tuntia. En kuule veden lorinaa, joten hän ei ole suihkussa, mutta ei kai meikkaamisessa noin kauan yleensä mene? Haluaisin vessaan. Rakkoni halkeaa.

Olisikohan pastori Harju paikalla, jos hän lähtisi käymään kirkossa? Pinjasta tuntui, että hänen oli juteltava jollekulle tuntemuksistaan. Jollekin muulle kuin päiväkirjalleen. Eikä oikeastaan kenelle tahansa, vaan nimenomaan pastori Harjulle. Pinja tarvitsi simin, joka ei tuomitsisi häntä, vaan kuuntelisi ja neuvoisi kuten kunnon isän kuuluisi.

Menen nyt käymään kirkossa, Pinja kirjoitti vielä ennen kuin pani päiväkirjan takaisin hyllyyn.

Ennen lähtöään hän koputti vielä kylpyhuoneen oveen.

”Pauliina? Onko kaikki kunnossa?”

”Juuh”, kuului heikko ääni oven takaa. Pinjaa se ei vakuuttanut.

”Oletko ihan varma? Saanko tulla sisään?”

”Minä… Tuota… No, tule sitten.”

Ovi avautui raolleen, ja Pinja pujahti sisään.

Pauliina istui lattialla itkuisena. Hänen vieressään lojui avattu raskaustesti. Pinja tiesi heti, mitä se tarkoitti.

”Voi ei. Älä sano, että teit sen eilen, etkä edes käyttänyt ehkäisyä!”

”Tiedän, tiedän! Älä nyt hiero enempää suolaa haavoihin”, Pauliina ulvahti. ”Ostin katumuspillereitäkin, mutta sitten testi näytti positiivista… Nyt en tiedä, mitä oikein teen.”

Pinjakaan ei osannut sanoa mitään. Hän oli järkyttynyt jo siitä, että Pauliina oli päästänyt tämän tapahtumaan, että hän ylipäätään oli paksuna. Hänen oma siskonsa!

”Minun pitää varmaan tehdä abortti. En minä voi huolehtia lapsesta viisitoistavuotiaana.”

”Kai sinä ymmärrät, miten vakavaa syntiä olet tehnyt? Älä nyt yritä korjata sitä toisella vielä vakavammalla!”

”Sinä ja sinun vanhoilliset näkemyksesi. Miten kukaan teini-ikäinen voi olla noin konservatiivinen?” Pauliina voihkaisi. ”Minä päätän kuule ihan itse, mitä teen vartaloni suhteen.”

”Itse et kunnioita sim-elämää pätkän vertaa! Pistät vauvan alulle vain tappaaksesi sen!” Pinja huusi. ”Onko se muka sinusta oikein, mitä?”

”Lopeta!” Pauliina karjui raivoissaan. ”Jos aikomuksesi on vain parjata eikä tukea, niin en halua sinua lähelleni! Häivy ja vie vääristyneet ajatuksesi mennessäsi!”

”Niin häivynkin! Jos tapat lapsen, voit uskoa, etten halua nähdä sinua silmissäni!” Pinja huusi ja rynnisti ulos ovet paukkuen.

Kun ovi jälleen sulkeutui, Pauliina puhkesi itkuun. Yksi niistä ihmisistä, joiden hän oli uskonut tukevan häntä, olikin kääntynyt häntä vastaan. Hän tunsi olonsa voimattomaksi. Teki hän miten tahansa, ratkaisu tulisi joka tapauksessa muuttamaan hänen elämäänsä suuntaan tai toiseen. Pitämällä vauvan hän säilyttäisi välit siskoonsa, mutta opiskelusta tulisi vaikeaa, tekemällä abortin hän taas katkaisisi suhteensa Pinjaan. Kunpa hän olisi pitänyt kondomeja mukana. Armas oli oikeassa, hänhän se oli aloitteen tehnyt, hän oli vastuussa tästä.

Hän kaivoi puhelimensa esiin ja soitti Armakselle. Tälle oli kerrottava joka tapauksessa, parempi hoitaa asia pois alta mahdollisimman pian. Puhelin tuuttasi muutaman kerran, sitten vastasi uninen ääni.

”Hmm… Haloo?”

”Minä täällä. Voinko tulla käymään?”

*** *** *** *** ***

”Siis… Tuota… Mitä?” Armas oli pienoisessa shokissa. Pauliina oli juuri kertonut uutisen, ja nyt he istuivat molemmat hiljaisina. Armas availi suutaan kuin kultakala, ja kesti hetken ennen kuin hän kykeni sanomaan yhtään mitään. ”Meistä tulee… vanhemmat?”

”Tulee tai ei tule, riippuen siitä, teenkö abortin vai en. Tässä asiassa rakas uskovaishihhulisiskoni mutkistaa asiaa.”

”Niin, sekin vielä… Sulattelen vasta sitä ensimmäistä uutista.”

”Kunpa joku voisi tehdä tämän päätöksen puolestani”, Pauliina tuskaili ja hieroi vatsaansa. Se tuntui täysin normaalilta, mistään ei olisi arvannut, että hänen sisällään kasvoi paraikaa pikkuinen sim.

”Kyllä me jotain keksitään”, Armas vakuutteli ja yritti kietoa kätensä Pauliinan ympärille, mutta Pauliina vetäytyi kauemmas. ”Ei nyt, jooko. Yritetään ensin miettiä, mitä vauvan suhteen kannattaisi tehdä.” Hänestä oli epämukavaa sanoa sitä sanaa ääneen. Vauva.

”Haluatko sitten pitää sen?” Armas kysyi.

”Vain, jos me kasvattaisimme sen yhdessä. Enkä ole sittenkään varma.”

”Minäkään en ole varma. Tai olen ehkä hieman varmempi siitä, että en halua lasta, kuin siitä, että haluan.”

”Voisin ehkä jutella vielä Petrin kanssa. Hän osaa olla ehkä hieman järkevämpi kuin Pinja.”

”Niin kai. Mutta etkö aio kertoa vanhemmillesi?”

”No en todellakaan! En ainakaan, jos aion tehdä abortin. Muussa tapauksessa he saavat tietenkin tietää ennemmin tai myöhemmin.”

”Oli päätöksesi mikä hyvänsä, minä kyllä tuen sinua”, Armas vakuutti. Pauliinan olisi pitänyt tuntea olonsa pojan sanojen johdosta hyväksi, mutta hän ei tuntenut. Armas alkoi ärsyttää häntä. Hän oli niin pehmo. Mikäköhän hänessä oli alun alkaen edes viehättänyt Pauliinaa?

”Kiitos”, hän totesi silti.

Kävelymatka takaisin kotiin sai hänen ajatuksiaan hieman selkeämmiksi. Oli tulevaisuus kuinka raskas hyvänsä, hän uskoi tietävänsä, mihin ratkaisuun päätyisi. Hän haisteli raitista ilmaa ja ajatteli tulevaisuuttaan hieman surullisin mielin.

Eikä jorzistakaan ollut kuulunut enää mitään sen jälkeen, kun he olivat sopineet tapaamisensa, jonne mies ei ollut koskaan ilmestynyt. Pauliina oli päättänyt siis päästää siitäkin suhteesta irti. Hölmöjä netti-ihastuksia oli varmasti kaikilla, ja jorz oli vain sellainen eikä mitään sen kummempaa.

*** *** *** *** ***

Nyt hus hus perijä-äänestykseen!