7. osa: Rikoksen polku

Huh, uusi osa ulkona :D Ja tähän osaan panostin enemmän kuin oikeastaan oli tarkotus, mutta ei se mitään. Se oli kivaa. Yleensä meen mieluusti sieltä, missä aita on matalin, joten tää oli itelleki positiivinen yllätys. Vaikka vähän hermoja raastavaa se paikoin oli.

Mutta perijäksi on siis valikoitunut Evelina, mikä on hyvä asia, sillä hän on minunkin suosikkini :D Hänestä tuli niin kaunis ♥ Ja thank God ei toivo kuuden lapsen menevän naimisiin.

Sellainen informaatio tähän alkuun, että ensi viikon keskiviikkona lähden kuukaudeksi reissuun, joten päivitykseen tulee taukoa, ellei majapaikastani löydy nettiä. Pelata pystyn joka tapauksessa, joten jos laiskuus ei iske, viimeistään melko pian sen kuukauden jälkeen pitäisi uutta osaa tulla. Ja silloin ollaankin jo yliopistolla.
Mutta lohdutukseksi (ja siltä varalta, etten pääse kuukauteen päivittämään) pistän joskus ensi viikolla esille kuvaekstran, joka ulottuu aivan Juhanan yliopistovuosille asti :D Niin, ja sukupuunkin olen suunnitellut tekeväni tässä joskus.

Kiitos kaunis ja sitten vaan lukemaan! Ja kommentointi on suotavaa.

Paljon on ehtinyt tapahtua sillä aikaa, kun on odotettu Evelinan astumista teini-ikään.

Juhana on viimein saavuttanut elämänsä ehtoopuolen, ja hänestä tuli varsin tyylikäs vanhus. Hän vanheni niin onnellisena, että tuntee voivansa paremmin kuin koskaan. Tiedossa on siis pitkä elämä.

 

Johania kiehtoivat seurustelun salat, ja hän yritti hurmata tuttaviaan – kehnolla menestyksellä. Tytöt tuntuivat olevan sitä mieltä, että hän oli kiva kaveri ja ihan söpö, mutta poikaystäväainesta hänessä ei ollut. 

Vihdoin ja viimein perhe sai myös kuopuksensa, sievän pienen tytön joka nimettiin Susannaksi. Koska Johan oli saanut nimensä Juhanan mukaan, oli reilua nimetä Susanna Sannan mukaan. Vaikka ei Sanna siitä välittänyt, lapsi itsessään oli hänelle kaikista tärkein.

 

Sekä Karolina että Susanna kasvoivat pian. Karolinasta tuli niin kaunis lapsi, että on suorastaan sääli, ettei hän ollut perijäehdokkaana. Perheen ainoa vaaleaihoinen lapsi. Oikea Lumikki. Hänelläkin on pisamia kuten isosiskollaan Vilhelminalla, vaikka ne eivät kuvassa erotu kovin selvästi.

Susanna on pieni herranterttu, joka onnistui sulattamaan jopa Juhanan sydämen lopullisesti. Hän on aina kiltisti hiljaa isänsä sylissä, vaikka muuten osaakin olla temperamenttinen. Totta kai Juhana on siitä kovin otettu.

Poikamainen Evelina oli innoissaan, kun Johan oli teini ja tarpeeksi vahva pyörittämään häntä villisti ympäri. Mina ja Kaius sen sijaan olivat lähentyneet keskenään, ja heillä olikin monia mielenkiintoisia juttutuokioita päivittäin. Mina lupasi myös toimia veljensä oppaana lukiossa. Häneltä sai kysyä mitä tahansa, mikä askarrutti tai painoi mieltä.

  

Kaksoset eivät olleet enää niin läheisiä toisilleen kuin olivat olleet lapsina. Kaiusta kiinnosti enemmän maalaaminen kuin lapsellinen nahistelu isoveljen kanssa, ja sitä Johan ei näyttänyt ymmärtävän. Hän kieltäytyi uskomasta sitä, mutta vähitellen heidän tiensä olivat erkanemassa. Heillä ei ollut paljoa yhteistä (paitsi tavoite), ja heidän kiinnostuksensa suuntautuivat eri asioihin. Kaius kehitti maalaustaitojaan, Johan yritti epätoivoisesti etsiä itselleen tyttökaveria.

 

Sekä Evellä että Minalla pyyhki hyvin. Eve toi kotiin kympin todistuksen, ja Mina yleni viimein takaisin politiikkauran huipulle. Nyt hän saisi jälleen uraohjusstipendin!

 ”Mene muualle leikkimään, olen menossa nukkumaan!”

Talosta alkoi loppua tila kesken. Karolinaa ei voinut laittaa Susannan kanssa samaan huoneeseen, ettei hän heräisi keskellä yötä pienokaisen itkuun, joten hätävararatkaisuna hän nukkui yhden yön patjalla lattialla. Sanna oli kuitenkin sitä mieltä, ettei niin voinut jatkua. Niinpä hän soitti remonttimiehille, jotka saapuivat jo seuraavana päivänä.

  

Talo sai yläkerran, ja Karolina aivan oman huoneen sinne. Ylös rakennettiin myös toinen kylpyhuone, ja sille onkin käyttöä. Muuten yläkerta on melkoisen autio. Siellä on kuntonurkkaus ja pelipöytä. Mutta eiköhän sinne jotain keksitä, kunhan rahaa tulee lisää. 

*

   

Vilhelmina oli ulkona Janin kanssa ties kuinka monetta kertaa viikon sisällä. Vanhemmilleen hän oli sanonut olevansa erään kaverinsa luona. Kaveri oli luvannut valehdella, jos Juhana tai Sanna soittaisivat sinne. Vilhelmina ei oikeastaan tiennyt, miksi halusi niin kovasti salailla hänen ja Janin suhdetta. He olivat seurustelleet pari viikkoa, mutta Mina halusi silti oppia tuntemaan pojan vielä paremmin.

”Kyllä minä pysyn pystyssä! Lyödäänkö vetoa?” Mina hihkaisi ja alkoi kieputtaa itseään magnetohytkyttimessä. Jani seurasi huvittuneena vierestä, mutta hänen yllätyksekseen tyttö pysyi kuin pysyikin kyydissä eikä kaatunut kertaakaan.

 
 Tultuaan pois hytkyttimen kyydistä Minaa huimasi kutienkin niin, että joutui tukeutumaan Janiin. Samalla hän katsoi poikaa syvälle silmiin. Vaikka he olivat tunteneet vasta vähän aikaa, Vilhelmina piti pojasta päivä päivältä enemmän. Hän oli ihastunut, ellei jopa rakastunut. Hän ei kuitenkaan uskaltanut paljastaa tunteitaan torjutuksi tulemisen pelossa. Juuri nyt asiat olivat mallillaan, ja Jani saisi tehdä seuraavan siirron.

”Pitää varmaan mennä kotiin kohta”, Vilhelmina sanoi vihjailevalla äänellä ja kohotti kulmiaan. Jani tuntui tajuavan vinkin.

”Ai… Saattaisinko sinut kotiin?”

Mina hymyili. ”Sopii. Ulkona on pimeää, ja kadulla liikkuu kaikenlaista sakkia.”

 

Jani katsoi häntä silmiin lempeästi. Poika ei ollut luonteeltaan kovin tunteellinen, mutta oli huomannut pehmeiden piirteidensä nousevan yhä useammin pintaan Minan kanssa.

”Sinun ei tarvitse pelätä mitään, kun olet minun kanssani. Lupaan sen.”

Sanat kuulostivat kliseisiltä, mutta Jani tarkoitti niitä.

”Tiedän sen”, Mina kuiskasi ja ripustautui Janin kaulaan. Poika veti häntä lähemmäs itseään.

Juuri nyt asiat olivat enemmän kuin mallillaan.

*

Eräänä keväisenä aamuna Evelinan teki mieli päästä ulos potkimaan palloa, ja hän haastoikin Johanin rankkarikisaan. Johan otti haasteen heti vastaan. Evelina oli onnistunut torjumaan jokaisen laukauksen siihen asti, kun lehdenjakaja käveli heidän ohitseen.

Vaikka lehtipoika tuskin huomasi heitä, Eve hämmentyi niin, että Johan sai potkaistua pallon hänen ohitseen verkkoon.

”Taidat olla vielä unessa”, hän naureskeli voitonriemuisesti. Kerrankin edes yksi maali!

”Pää kiinni”, Eve tuhahti ja punastui. ”Sinulla oli vain tuuria.”

Häntä ärsytti, koska hän oli antanut huomionsa herpaantua niin pahasti. Todellisuudessa hän oli Johania parempi jalkapallossa, ja Johan tiesi sen. Veljeä taisi ärsyttää hävitä pikkusiskolle, siksi tämä tarvitsi jotain, jolla pönkittää egoaan, Eve arveli ja potkaisi pallon jälleen Johanille.

Johan ei oikein tiennyt, miten olisi suhtautunut Even reaktioon postipojan kuljettua heidän ohitseen. Toki hän tiedosti, että Evekin oli, no, tyttö. Teinitytöt yleensä haikailivat poikien perään. Eve oli kuitenkin itse niin poikamainen, että Johan meinasi välillä unohtaa tämänkin omaavan tiettyjä naisellisia piirteitä.

”Vaihdetaanko puolia”, hän ehdotti lopulta vaisusti, ja he pelasivat vielä varttitunnin, ennen kuin koulubussi kaarsi tielle ja kuski tyyttäsi vihaisesti kutsuen heidät sisään.

Vaikka Karolina ei puhunut siitä kellekään ja koulussakin esitti toista, hän tunsi itsensä yksinäiseksi. Teineillä oli toisensa ja teinien jutut, ja Susanna oli vielä liian pieni hänen leikkikaverikseen. Tämän syntymäpäivät kyllä koittaisivat kohta… Karolina toivoi, että siskosta tulisi hänen paras kaverinsa. Koulussa tytöt eivät tuntuneet oikein pitävän hänestä, ja poikien joukkoon Karolina ei edes viitsinyt yrittää. Niinpä hän jälleen istuskeli Even ja Minan huoneessa ja leikki yksikseen huoneen nurkassa lojuvalla nukkekodilla. Hän oli yhtä kiintynyt siihen kuin Mina aikoinaan.

Hän ei edes huomannut oven avautumista ja tajusi Vilhelminan läsnäolon vasta, kun tämä istui aivan hänen vieressään.

”Saanko liittyä seuraan?” Mina kysyi. Karolina nyökkäsi ja ojensi nuken siskolleen.

”Voit aina pyytää minua, jos haluat leikkiseuraa”, Mina sanoi. Karolina vastasi hiljaisella äänellä.

”En halua häiritä sinua. Ja sinusta nukeilla leikkiminen on kai lapsellista.”

”Voi sinua”, Vilhelmina nauroi. ”Minulla on aina aikaa leikkiä rakkaan pikkusiskoni kanssa. Ja minä olen mieleltäni ikuisesti lapsi.”

*

 

Jani oli kokoontunut jengin kanssa erääseen hylättyyn varastorakennukseen, josta oli vuosien saatossa tullut heille rakas tukikohta ja päämaja. He olivat etsineet kirppareilta ja kaatopaikoilta vanhoja, risaisia huonekaluja, joilla olivat sisustaneet tilaa hieman kotoisammaksi. Jani heitti tikkaa Rikun ja Karrin kanssa ja kuunteli puolella korvalla sitä, mitä Tuukka puhui Riinalle sohvalla. Toisaalta hän ei ollut varma, huvittiko häntä kuulla. Jengiläisistä hän oli aina pitänyt vähiten Tuukasta, sillä tämä oli luonteeltaan erittäin arvaamaton.

Tuukka oli jengin epävirallinen johtaja juuri sen takia, että sai muut kuuntelemaan ja tottelemaan itseään. Hänet oli kasvatettu väkivallalla, joten hän ei arkaillut käyttää voimakeinoja muihinkaan. Ainoastaan Riina, jengin ainoa tyttö, ei tuntunut pelkäävän häntä, lähinnä nauroi huvittuneesti. Kuka tiesi, millainen Tuukka olisi ilman Riinan läsnäoloa.

 

Riku ja Karri taas olivat enemmän Janin kaltaisia. Riku oli hieman laiska ja meni mielellään sieltä, mistä aita oli matalin. Hänellä oli kuitenkin aina jotain hauskaa kerrottavaa, kun he tapasivat porukalla. Jani viihtyi hänen seurassaan, mutta Karri oli kuitenkin hänen paras ystävänsä. He olivat tunteneet toisensa yläasteelta saakka, puhuivat kaikesta ja neuvoivat toisiaan tyttöasioissa. Karri oli myös saanut kuulla Janilta Vilhelminasta useaan otteeseen. Hyvin useaan.

Juuri Karri oli se, jonka takia Jani oli liittynyt jengiin. Tai no, ei tämä varsinaisesti jengi ole, hän mietiskeli. Puhuin aika lailla totta Vilhelminalle. Nuo Tuukan tempaukset ovatkin sitten eri asia, mutta onneksi voin pysytellä niistä erossa…

Hän ajatteli jälleen Minaa. Ehkä minä jonain päivänä tuon hänet tänne ja esittelen kavereille. Tai teen vain jälkimmäisen. Saa nähdä.

Hetken päästä Tuukka kutsui Rikun luokseen.

”Mikä juttu tämä on?” hän kysyi ärtyneesti. ”Lupasit hakea meille juomat! Missä ne oikein ovat? Jääkaapissa ei ole muuta kuin homeinen voileipä. Jos et lähde saman tien, voin vannoa, ettei hyvä seuraa.”

”Juu, sori, ne unohtui. Menen saman tien”, Riku mutisi ja oli jo tekemässä lähtöä ovelle, kun Tuukka nappasi häntä hihasta kiinni.

Tuukka ojensi Rikulle jotain. Syrjäsilmällä Jani näki, että se oli käsiase.

”Varmuuden vuoksi”, Tuukka mutisi Rikulle, joka näytti epäröivältä, mutta nyökkäsi sitten ja katosi ulos ovesta.

”Mistä helvetistä olet tuon saanut?” Jani kysyi ärähtäen Tuukalta. Häntä kammotti, hän ei halunnut olla samassa seurassa ihmisten kanssa, jotka kärräsivät aseita mukanaan.

”Ei kuulu sinulle”, Tuukka sanoi välinpitämättömästi. ”Älä kysele.”

”Totta hitossa se kuuluu minulle! Minä liikun täällä teidän seurassa, haluan tietää, jos kannatte pistoolia takataskussa! Katson kyllä läpi sormien sitä, että Riku menee lähikauppaan ja varastaa pari mäyräkoiraa, mutta ei se siihen ennenkään ole mitään asetta tarvinnut!”

”Ai sinä katsot läpi sormien?” Tuukka kysyi kylmästi. ”Taidat unohtaa, kuka täällä oikein käskee. Älä huoli, minulla on sinullekin hommaa. Jos hoidat sen kunnolla, saatat saada anteeksi äskeisen typerehtimisesi.”

Jani hätkähti. ”Mitä hommaa?” hän kysyi, vaikkei ollut varma, halusiko tietää.

”Sinä suostut hoitamaan sen ensin, vasta sitten kerron”, Tuukka ärähti. ”Ja suostut kyllä, muuten tyttöystävällesi voi käydä huonosti.”

Jani hätkähti entistä rajummin. Hänen takanaan Karri näytti vaivautuneelta.

”Saatoin mainita että seurustelet… Mutta en tarkoittanut, olin kännissä, se lipsahti”, hän selitteli.

Tuukka kumartui lähemmäs Jania ja mutisi hänen korvaansa:

”Tiedän siitä tytöstä kaiken. Tiedän, minkä näköinen se on, mitä koulua se käy, missä se asuu. Jos et hoida tätä keikkaa, käytän noita tietoja hyväkseni. Onko selvä?”

Jani nielaisi ja nyökkäsi. Kaikkein viimeiseksi hän halusi Vilhelminan sekaantuvan näihin ihmisiin. Hän oli luvannut, ettei tytön tarvitsisi pelätä mitään. Hän myös pitäisi lupauksensa.

Hän rakasti Vilhelminaa.

*

Eräänä iltana töistä tultuaan Juhana näytti tavallista äreämmältä. Hänen otsansa oli rypyssä ja hän vaikutti poissaolevalta.

”Hei, isä”, Eve huikkasi lattialta. ”Onko jotain tapahtunut?”

”Joku oli murtautunut muinaisten aarteiden kätköön ja varastanut arvokkaita ja harvinaisia aarteita”, Juhana ärisi. ”Onneksi – hänen epäonnekseen – ehdin nähdä hänestä vilauksen, ja hän jäi kiinni poliisille. Hän on myös valvontakameran nauhalla, ja minulla on hänestä kuva mukana. Toivottavasti se pipopää saa ansionsa mukaan!”

 

Vilhelminan sydän hypähti kuullessaan sanan ”pipopää”, mutta hän ei antanut sen näkyä ulospäin.

”Saisinko nähdä sen kuvan? Ihan vain uteliaisuudesta”, hän sanoi yrittäen kuulostaa normaalilta. Ilmeisesti hän onnistui, sillä Juhana ainakaan ei kommentoinut mitään, vaan ojensi kuvan hänelle. 

”Tunnetko hänet?” Juhana kysyi, kun Vilhelmina ei pitkään aikaan sanonut mitään.

”Tunnen”, Mina sanoi lopulta ääni väristen. ”Hän on… eräs ystäväni.”

”No, tuollaisten ystävien kanssa et enää liiku”, Juhana tiuskaisi. ”Minun täytyy mennä poliisilaitokselle tunnistamaan hänet. Lähden noin viiden minuutin kuluttua.”

Vilhelmina ei aikaillut, vaan tarttui puhelimeen ja näppäili tutun numeron. Hänen sydämensä jyskytti entistä kiivaammin, ja hän toivoi, että Jani vastaisi ja hän saisi huoahtaa helpotuksesta. Hänen kämmenensä hikosivat, kun hän laski hälytysäänet. 

Lopulta langan toisessa päässä vastattiin. Mutta vastaaja ei ollut Jani.

”Lea Tikkala”, vastasi hento naisääni. Varmasti Janin äiti, sillä Janilla ei ollut sisaruksia. Vilhelmina nielaisi.

”Täällä Vilhelmina Pohjasuo. Olen Janin ystävä. Onko hän paikalla?”

Janin äiti huokaisi. ”Ei ole. Hän on poliisiasemalla.”

Juuri tätä Mina oli pelännytkin.

”Sinun kannattaisi ehkä mennä sinne”, Janin äiti kehotti. ”Olin itsekin juuri lähdössä. Ehkä saamme kuulla selityksen. En olisi koskaan uskonut Janin tekevän jotain tällaista…”

”Tuletko mukaan vai et?” Juhana huusi eteisestä. Vilhelmina kiitti Lea Tikkalaa ja seurasi isäänsä ulos.

*

Poliisiaseman odotushuoneessa oli hiljainen ja raskas tunnelma. Vilhelmina huomasi, että hänen ja Juhanan lisäksi huoneessa oli vain yksi henkilö, hänelle ennestään tuntematon, kaunis nainen. Vilhelmina oli varma, että kyseessä oli Janin äiti. Tämä ei kuitenkaan reagoinut Vilhelminaan millään lailla, vaikka he olivat juuri äsken puhuneet puhelimessa keskenään.

Lopulta heidät ohjattiin kuulusteluhuoneeseen, jossa naispuolinen poliisi jututti Jania. Tämä vastaili kysymyksiin lyhyesti ja apealla äänellä. Takaseinän vierestä Juhana mittaili Jania katseellaan.

”Sama poika”, hän murahti heidät huoneeseen tuoneelle miespoliisille, joka merkitsi tiedon ylös, kiitti Juhanaa ja poistui paikalta.

”Jani…”

Jani kohotti katseensa. Vilhelmina hänen edessään näytti pohjattoman surulliselta. Janin sydäntä vihlaisi.

”Saisimmeko jutella hetken kaksin?” hän kysyi häntä vastapäätä istuvalta naispoliisilta, joka nyökkäsi.

”Olen oven takana. Teillä on aikaa kymmenen minuuttia.”

Kun huone oli heitä kahta lukuun ottamatta tyhjä, Vilhelminasta tuntui kuin jokin tappi olisi irronnut puhetulvan edestä.

”Kuinka saatoit! Sanoit, ettei se jengi ole sellainen kuin jengit yleensä ovat. Minä luotin sinuun! Ja vielä isän työpaikka, kaikista maailman paikoista…”

”Lopeta!” Jani ärähti. ”Sinä et nyt ymmärrä. Minulla ei ollut vaihtoehtoa!”

”Miten niin ei ollut vaihtoehtoa?” Vilhelmina kysyi myrkyllisellä äänensävyllä. ”Äitikö sinut käski sinne? Surkea tekosyy.”

Janin kiukku katosi yhtäkkiä. Hän näytti niin surkealta, että Vilhelminan oli pakko sääliä häntä. Hieman.

”Yritin vaan suojella sinua”, poika sanoi ääni lähes murtuen. Vilhelmina yritti olla kiukkuinen, muttei pystynyt.

”Suojella… Miten niin?”

Jani kertoi Tuukan uhkailuista. Mina ei oikein tiennyt, miten reagoida. Hän olisi halunnut antaa Janille anteeksi ja unohtaa koko jutun, mutta jokin painoi. Jani katsoi häntä anovasti.

”Tein sen sinun takiasi, kai tiedät sen?”

Vilhelmina oli pitkään hiljaa.

”Ongelma onkin”, hän kuiskasi viimein, ”etten tiedä.”

Jani ei voinut tehdä muuta kuin katsoa avuttomana, kun Vilhelmina asteli ulos ovesta ulkokuori tyynenä, mutta sisältä täysin solmussa.

Janista tuntui, kuin pala hänen sydäntään olisi kadonnut Vilhelminan myötä.

*

Naureskelen itekseni sille, miten vakuuttava toi jengi on :D Vasta kun olin ottanu ja muokannu ton kuvan, missä Tuukka mutisee Janille uhkauksia, tajusin että siellähän oli Mozartin levy taustalla. Tarkotus oli laittaa jotain hieman katu-uskottavampaa, mutta nooh... Eikös se Mozart jonkinnäköinen oman aikansa rokkistara ollut? :D:DD