Mutta perijäksi on siis valikoitunut Evelina, mikä on hyvä asia, sillä hän on minunkin suosikkini :D Hänestä tuli niin kaunis ♥ Ja thank God ei toivo kuuden lapsen menevän naimisiin.
Sellainen informaatio tähän alkuun, että ensi viikon keskiviikkona lähden kuukaudeksi reissuun, joten päivitykseen tulee taukoa, ellei majapaikastani löydy nettiä. Pelata pystyn joka tapauksessa, joten jos laiskuus ei iske, viimeistään melko pian sen kuukauden jälkeen pitäisi uutta osaa tulla. Ja silloin ollaankin jo yliopistolla.
Mutta lohdutukseksi (ja siltä varalta, etten pääse kuukauteen päivittämään) pistän joskus ensi viikolla esille kuvaekstran, joka ulottuu aivan Juhanan yliopistovuosille asti :D Niin, ja sukupuunkin olen suunnitellut tekeväni tässä joskus.
Kiitos kaunis ja sitten vaan lukemaan! Ja kommentointi on suotavaa.
Paljon on
ehtinyt tapahtua sillä aikaa, kun on odotettu Evelinan astumista teini-ikään.
Juhana on viimein saavuttanut elämänsä ehtoopuolen,
ja hänestä tuli varsin tyylikäs vanhus. Hän vanheni niin onnellisena, että
tuntee voivansa paremmin kuin koskaan. Tiedossa on siis pitkä elämä.
Johania kiehtoivat seurustelun salat, ja hän yritti
hurmata tuttaviaan – kehnolla menestyksellä. Tytöt tuntuivat olevan sitä
mieltä, että hän oli kiva kaveri ja ihan söpö, mutta poikaystäväainesta hänessä
ei ollut.
Vihdoin ja viimein perhe sai myös kuopuksensa,
sievän pienen tytön joka nimettiin Susannaksi. Koska Johan oli saanut nimensä
Juhanan mukaan, oli reilua nimetä Susanna Sannan mukaan. Vaikka ei Sanna siitä
välittänyt, lapsi itsessään oli hänelle kaikista tärkein.
Sekä
Karolina että Susanna kasvoivat pian. Karolinasta tuli niin kaunis lapsi, että
on suorastaan sääli, ettei hän ollut perijäehdokkaana. Perheen ainoa
vaaleaihoinen lapsi. Oikea Lumikki. Hänelläkin on pisamia kuten isosiskollaan
Vilhelminalla, vaikka ne eivät kuvassa erotu kovin selvästi.
Susanna
on pieni herranterttu, joka onnistui sulattamaan jopa Juhanan sydämen
lopullisesti. Hän on aina kiltisti hiljaa isänsä sylissä, vaikka muuten osaakin
olla temperamenttinen. Totta kai Juhana on siitä kovin otettu.
Poikamainen Evelina oli innoissaan, kun Johan oli
teini ja tarpeeksi vahva pyörittämään häntä villisti ympäri. Mina ja Kaius sen
sijaan olivat lähentyneet keskenään, ja heillä olikin monia mielenkiintoisia
juttutuokioita päivittäin. Mina lupasi myös toimia veljensä oppaana lukiossa.
Häneltä sai kysyä mitä tahansa, mikä askarrutti tai painoi mieltä.
Kaksoset eivät olleet enää niin läheisiä toisilleen
kuin olivat olleet lapsina. Kaiusta kiinnosti enemmän maalaaminen kuin
lapsellinen nahistelu isoveljen kanssa, ja sitä Johan ei näyttänyt ymmärtävän. Hän
kieltäytyi uskomasta sitä, mutta vähitellen heidän tiensä olivat erkanemassa.
Heillä ei ollut paljoa yhteistä (paitsi tavoite), ja heidän kiinnostuksensa
suuntautuivat eri asioihin. Kaius kehitti maalaustaitojaan, Johan yritti
epätoivoisesti etsiä itselleen tyttökaveria.
Sekä Evellä että Minalla pyyhki hyvin. Eve toi kotiin kympin todistuksen, ja Mina yleni viimein takaisin politiikkauran huipulle. Nyt hän saisi jälleen uraohjusstipendin!
”Mene muualle leikkimään, olen menossa nukkumaan!”
Talosta alkoi loppua tila kesken. Karolinaa ei
voinut laittaa Susannan kanssa samaan huoneeseen, ettei hän heräisi keskellä
yötä pienokaisen itkuun, joten hätävararatkaisuna hän nukkui yhden yön patjalla
lattialla. Sanna oli kuitenkin sitä mieltä, ettei niin voinut jatkua. Niinpä
hän soitti remonttimiehille, jotka saapuivat jo seuraavana päivänä.
Talo sai yläkerran, ja Karolina aivan oman huoneen
sinne. Ylös rakennettiin myös toinen kylpyhuone, ja sille onkin käyttöä. Muuten
yläkerta on melkoisen autio. Siellä on kuntonurkkaus ja pelipöytä. Mutta
eiköhän sinne jotain keksitä, kunhan rahaa tulee lisää.
*
Vilhelmina
oli ulkona Janin kanssa ties kuinka monetta kertaa viikon sisällä.
Vanhemmilleen hän oli sanonut olevansa erään kaverinsa luona. Kaveri oli
luvannut valehdella, jos Juhana tai Sanna soittaisivat sinne. Vilhelmina ei
oikeastaan tiennyt, miksi halusi niin kovasti salailla hänen ja Janin suhdetta.
He olivat seurustelleet pari viikkoa, mutta Mina halusi silti oppia tuntemaan
pojan vielä paremmin.
”Kyllä minä pysyn pystyssä! Lyödäänkö vetoa?” Mina
hihkaisi ja alkoi kieputtaa itseään magnetohytkyttimessä. Jani seurasi huvittuneena
vierestä, mutta hänen yllätyksekseen tyttö pysyi kuin pysyikin kyydissä eikä
kaatunut kertaakaan.
Tultuaan pois hytkyttimen kyydistä Minaa huimasi kutienkin niin, että joutui tukeutumaan Janiin. Samalla hän katsoi poikaa syvälle silmiin. Vaikka he olivat tunteneet vasta vähän aikaa, Vilhelmina piti pojasta päivä päivältä enemmän. Hän oli ihastunut, ellei jopa rakastunut. Hän ei kuitenkaan uskaltanut paljastaa tunteitaan torjutuksi tulemisen pelossa. Juuri nyt asiat olivat mallillaan, ja Jani saisi tehdä seuraavan siirron.
”Pitää
varmaan mennä kotiin kohta”, Vilhelmina sanoi vihjailevalla äänellä ja kohotti
kulmiaan. Jani tuntui tajuavan vinkin.
”Ai…
Saattaisinko sinut kotiin?”
Mina
hymyili. ”Sopii. Ulkona on pimeää, ja kadulla liikkuu kaikenlaista sakkia.”
Jani
katsoi häntä silmiin lempeästi. Poika ei ollut luonteeltaan kovin tunteellinen,
mutta oli huomannut pehmeiden piirteidensä nousevan yhä useammin pintaan Minan
kanssa.
”Sinun ei
tarvitse pelätä mitään, kun olet minun kanssani. Lupaan sen.”
Sanat kuulostivat
kliseisiltä, mutta Jani tarkoitti niitä.
”Tiedän
sen”, Mina kuiskasi ja ripustautui Janin kaulaan. Poika veti häntä lähemmäs
itseään.
Juuri nyt
asiat olivat enemmän kuin mallillaan.
*
Eräänä keväisenä aamuna Evelinan teki mieli päästä
ulos potkimaan palloa, ja hän haastoikin Johanin rankkarikisaan. Johan otti
haasteen heti vastaan. Evelina oli onnistunut torjumaan jokaisen laukauksen
siihen asti, kun lehdenjakaja käveli heidän ohitseen.
Vaikka lehtipoika
tuskin huomasi heitä, Eve hämmentyi niin, että Johan sai potkaistua pallon
hänen ohitseen verkkoon.
”Taidat
olla vielä unessa”, hän naureskeli voitonriemuisesti. Kerrankin edes yksi
maali!
”Pää
kiinni”, Eve tuhahti ja punastui. ”Sinulla oli vain tuuria.”
Häntä
ärsytti, koska hän oli antanut huomionsa herpaantua niin pahasti. Todellisuudessa
hän oli Johania parempi jalkapallossa, ja Johan tiesi sen. Veljeä taisi
ärsyttää hävitä pikkusiskolle, siksi tämä tarvitsi jotain, jolla pönkittää
egoaan, Eve arveli ja potkaisi pallon jälleen Johanille.
Johan ei
oikein tiennyt, miten olisi suhtautunut Even reaktioon postipojan kuljettua
heidän ohitseen. Toki hän tiedosti, että Evekin oli, no, tyttö. Teinitytöt
yleensä haikailivat poikien perään. Eve oli kuitenkin itse niin poikamainen, että
Johan meinasi välillä unohtaa tämänkin omaavan tiettyjä naisellisia piirteitä.
”Vaihdetaanko
puolia”, hän ehdotti lopulta vaisusti, ja he pelasivat vielä varttitunnin,
ennen kuin koulubussi kaarsi tielle ja kuski tyyttäsi vihaisesti kutsuen heidät
sisään.
Vaikka Karolina ei puhunut siitä kellekään ja
koulussakin esitti toista, hän tunsi itsensä yksinäiseksi. Teineillä oli
toisensa ja teinien jutut, ja Susanna oli vielä liian pieni hänen
leikkikaverikseen. Tämän syntymäpäivät kyllä koittaisivat kohta… Karolina
toivoi, että siskosta tulisi hänen paras kaverinsa. Koulussa tytöt eivät
tuntuneet oikein pitävän hänestä, ja poikien joukkoon Karolina ei edes
viitsinyt yrittää. Niinpä hän jälleen istuskeli Even ja Minan huoneessa ja
leikki yksikseen huoneen nurkassa lojuvalla nukkekodilla. Hän oli yhtä
kiintynyt siihen kuin Mina aikoinaan.
Hän ei
edes huomannut oven avautumista ja tajusi Vilhelminan läsnäolon vasta, kun tämä
istui aivan hänen vieressään.
”Saanko
liittyä seuraan?” Mina kysyi. Karolina nyökkäsi ja ojensi nuken siskolleen.
”Voit aina
pyytää minua, jos haluat leikkiseuraa”, Mina sanoi. Karolina vastasi
hiljaisella äänellä.
”En halua
häiritä sinua. Ja sinusta nukeilla leikkiminen on kai lapsellista.”
”Voi sinua”, Vilhelmina nauroi. ”Minulla on aina
aikaa leikkiä rakkaan pikkusiskoni kanssa. Ja minä olen mieleltäni ikuisesti
lapsi.”
*
Jani oli kokoontunut jengin kanssa erääseen
hylättyyn varastorakennukseen, josta oli vuosien saatossa tullut heille rakas
tukikohta ja päämaja. He olivat etsineet kirppareilta ja kaatopaikoilta
vanhoja, risaisia huonekaluja, joilla olivat sisustaneet tilaa hieman
kotoisammaksi. Jani heitti tikkaa Rikun ja Karrin kanssa ja kuunteli puolella
korvalla sitä, mitä Tuukka puhui Riinalle sohvalla. Toisaalta hän ei ollut
varma, huvittiko häntä kuulla. Jengiläisistä hän oli aina pitänyt vähiten
Tuukasta, sillä tämä oli luonteeltaan erittäin arvaamaton.
Tuukka oli jengin epävirallinen johtaja juuri sen
takia, että sai muut kuuntelemaan ja tottelemaan itseään. Hänet oli kasvatettu
väkivallalla, joten hän ei arkaillut käyttää voimakeinoja muihinkaan. Ainoastaan
Riina, jengin ainoa tyttö, ei tuntunut pelkäävän häntä, lähinnä nauroi
huvittuneesti. Kuka tiesi, millainen Tuukka olisi ilman Riinan läsnäoloa.
Riku ja Karri taas olivat enemmän Janin kaltaisia.
Riku oli hieman laiska ja meni mielellään sieltä, mistä aita oli matalin.
Hänellä oli kuitenkin aina jotain hauskaa kerrottavaa, kun he tapasivat
porukalla. Jani viihtyi hänen seurassaan, mutta Karri oli kuitenkin hänen paras
ystävänsä. He olivat tunteneet toisensa yläasteelta saakka, puhuivat kaikesta
ja neuvoivat toisiaan tyttöasioissa. Karri oli myös saanut kuulla Janilta
Vilhelminasta useaan otteeseen. Hyvin useaan.
Juuri
Karri oli se, jonka takia Jani oli liittynyt jengiin. Tai no, ei tämä varsinaisesti jengi ole, hän mietiskeli. Puhuin aika lailla totta Vilhelminalle. Nuo
Tuukan tempaukset ovatkin sitten eri asia, mutta onneksi voin pysytellä niistä
erossa…
Hän
ajatteli jälleen Minaa. Ehkä minä jonain
päivänä tuon hänet tänne ja esittelen kavereille. Tai teen vain jälkimmäisen.
Saa nähdä.
Hetken
päästä Tuukka kutsui Rikun luokseen.
”Mikä
juttu tämä on?” hän kysyi ärtyneesti. ”Lupasit hakea meille juomat! Missä ne
oikein ovat? Jääkaapissa ei ole muuta kuin homeinen voileipä. Jos et lähde
saman tien, voin vannoa, ettei hyvä seuraa.”
”Juu,
sori, ne unohtui. Menen saman tien”, Riku mutisi ja oli jo tekemässä lähtöä
ovelle, kun Tuukka nappasi häntä hihasta kiinni.
Tuukka
ojensi Rikulle jotain. Syrjäsilmällä Jani näki, että se oli käsiase.
”Varmuuden
vuoksi”, Tuukka mutisi Rikulle, joka näytti epäröivältä, mutta nyökkäsi sitten
ja katosi ulos ovesta.
”Mistä
helvetistä olet tuon saanut?” Jani kysyi ärähtäen Tuukalta. Häntä kammotti, hän
ei halunnut olla samassa seurassa ihmisten kanssa, jotka kärräsivät aseita
mukanaan.
”Ei kuulu
sinulle”, Tuukka sanoi välinpitämättömästi. ”Älä kysele.”
”Totta
hitossa se kuuluu minulle! Minä liikun täällä teidän seurassa, haluan
tietää, jos kannatte pistoolia takataskussa! Katson kyllä läpi sormien sitä,
että Riku menee lähikauppaan ja varastaa pari mäyräkoiraa, mutta ei se siihen
ennenkään ole mitään asetta tarvinnut!”
”Ai sinä
katsot läpi sormien?” Tuukka kysyi kylmästi. ”Taidat unohtaa, kuka täällä
oikein käskee. Älä huoli, minulla on sinullekin hommaa. Jos hoidat sen
kunnolla, saatat saada anteeksi äskeisen typerehtimisesi.”
Jani
hätkähti. ”Mitä hommaa?” hän kysyi, vaikkei ollut varma, halusiko tietää.
”Sinä
suostut hoitamaan sen ensin, vasta sitten kerron”, Tuukka ärähti. ”Ja suostut
kyllä, muuten tyttöystävällesi voi käydä huonosti.”
Jani
hätkähti entistä rajummin. Hänen takanaan Karri näytti vaivautuneelta.
”Saatoin
mainita että seurustelet… Mutta en tarkoittanut, olin kännissä, se lipsahti”,
hän selitteli.
Tuukka
kumartui lähemmäs Jania ja mutisi hänen korvaansa:
”Tiedän
siitä tytöstä kaiken. Tiedän, minkä näköinen se on, mitä koulua se käy, missä
se asuu. Jos et hoida tätä keikkaa, käytän noita tietoja hyväkseni. Onko
selvä?”
Jani
nielaisi ja nyökkäsi. Kaikkein viimeiseksi hän halusi Vilhelminan sekaantuvan
näihin ihmisiin. Hän oli luvannut, ettei tytön tarvitsisi pelätä mitään. Hän
myös pitäisi lupauksensa.
Hän
rakasti Vilhelminaa.
*
Eräänä
iltana töistä tultuaan Juhana näytti tavallista äreämmältä. Hänen otsansa oli
rypyssä ja hän vaikutti poissaolevalta.
”Hei,
isä”, Eve huikkasi lattialta. ”Onko jotain tapahtunut?”
”Joku oli murtautunut muinaisten aarteiden kätköön
ja varastanut arvokkaita ja harvinaisia aarteita”, Juhana ärisi. ”Onneksi –
hänen epäonnekseen – ehdin nähdä hänestä vilauksen, ja hän jäi kiinni
poliisille. Hän on myös valvontakameran nauhalla, ja minulla on hänestä kuva
mukana. Toivottavasti se pipopää saa ansionsa mukaan!”
Vilhelminan
sydän hypähti kuullessaan sanan ”pipopää”, mutta hän ei antanut sen näkyä
ulospäin.
”Saisinko
nähdä sen kuvan? Ihan vain uteliaisuudesta”, hän sanoi yrittäen kuulostaa
normaalilta. Ilmeisesti hän onnistui, sillä Juhana ainakaan ei kommentoinut
mitään, vaan ojensi kuvan hänelle.
”Tunnetko
hänet?” Juhana kysyi, kun Vilhelmina ei pitkään aikaan sanonut mitään.
”Tunnen”,
Mina sanoi lopulta ääni väristen. ”Hän on… eräs ystäväni.”
”No,
tuollaisten ystävien kanssa et enää liiku”, Juhana tiuskaisi. ”Minun täytyy
mennä poliisilaitokselle tunnistamaan hänet. Lähden noin viiden minuutin
kuluttua.”
Vilhelmina ei aikaillut, vaan tarttui puhelimeen ja
näppäili tutun numeron. Hänen sydämensä jyskytti entistä kiivaammin, ja hän
toivoi, että Jani vastaisi ja hän saisi huoahtaa helpotuksesta. Hänen
kämmenensä hikosivat, kun hän laski hälytysäänet.
Lopulta
langan toisessa päässä vastattiin. Mutta vastaaja ei ollut Jani.
”Lea Tikkala”, vastasi hento naisääni. Varmasti
Janin äiti, sillä Janilla ei ollut sisaruksia. Vilhelmina nielaisi.
”Täällä
Vilhelmina Pohjasuo. Olen Janin ystävä. Onko hän paikalla?”
Janin äiti
huokaisi. ”Ei ole. Hän on
poliisiasemalla.”
Juuri tätä
Mina oli pelännytkin.
”Sinun kannattaisi ehkä mennä
sinne”, Janin äiti
kehotti. ”Olin itsekin juuri lähdössä.
Ehkä saamme kuulla selityksen. En olisi koskaan uskonut Janin tekevän jotain
tällaista…”
”Tuletko
mukaan vai et?” Juhana huusi eteisestä. Vilhelmina kiitti Lea Tikkalaa ja
seurasi isäänsä ulos.
*
Poliisiaseman odotushuoneessa oli hiljainen ja
raskas tunnelma. Vilhelmina huomasi, että hänen ja Juhanan lisäksi huoneessa
oli vain yksi henkilö, hänelle ennestään tuntematon, kaunis nainen. Vilhelmina
oli varma, että kyseessä oli Janin äiti. Tämä ei kuitenkaan reagoinut
Vilhelminaan millään lailla, vaikka he olivat juuri äsken puhuneet puhelimessa
keskenään.
Lopulta
heidät ohjattiin kuulusteluhuoneeseen, jossa naispuolinen poliisi jututti
Jania. Tämä vastaili kysymyksiin lyhyesti ja apealla äänellä. Takaseinän
vierestä Juhana mittaili Jania katseellaan.
”Sama
poika”, hän murahti heidät huoneeseen tuoneelle miespoliisille, joka merkitsi
tiedon ylös, kiitti Juhanaa ja poistui paikalta.
”Jani…”
Jani
kohotti katseensa. Vilhelmina hänen edessään näytti pohjattoman surulliselta.
Janin sydäntä vihlaisi.
”Saisimmeko
jutella hetken kaksin?” hän kysyi häntä vastapäätä istuvalta naispoliisilta,
joka nyökkäsi.
”Olen oven
takana. Teillä on aikaa kymmenen minuuttia.”
Kun huone
oli heitä kahta lukuun ottamatta tyhjä, Vilhelminasta tuntui kuin jokin tappi
olisi irronnut puhetulvan edestä.
”Kuinka
saatoit! Sanoit, ettei se jengi ole sellainen kuin jengit yleensä ovat. Minä
luotin sinuun! Ja vielä isän työpaikka, kaikista maailman paikoista…”
”Lopeta!”
Jani ärähti. ”Sinä et nyt ymmärrä. Minulla ei ollut vaihtoehtoa!”
”Miten
niin ei ollut vaihtoehtoa?” Vilhelmina kysyi myrkyllisellä äänensävyllä.
”Äitikö sinut käski sinne? Surkea tekosyy.”
Janin
kiukku katosi yhtäkkiä. Hän näytti niin surkealta, että Vilhelminan oli pakko
sääliä häntä. Hieman.
”Yritin
vaan suojella sinua”, poika sanoi ääni lähes murtuen. Vilhelmina yritti olla
kiukkuinen, muttei pystynyt.
”Suojella…
Miten niin?”
Jani
kertoi Tuukan uhkailuista. Mina ei oikein tiennyt, miten reagoida. Hän olisi
halunnut antaa Janille anteeksi ja unohtaa koko jutun, mutta jokin painoi. Jani
katsoi häntä anovasti.
”Tein sen
sinun takiasi, kai tiedät sen?”
Vilhelmina
oli pitkään hiljaa.
”Ongelma
onkin”, hän kuiskasi viimein, ”etten tiedä.”
Jani ei
voinut tehdä muuta kuin katsoa avuttomana, kun Vilhelmina asteli ulos ovesta ulkokuori
tyynenä, mutta sisältä täysin solmussa.
Janista
tuntui, kuin pala hänen sydäntään olisi kadonnut Vilhelminan myötä.
*
Naureskelen itekseni sille, miten vakuuttava toi jengi on :D Vasta kun olin ottanu ja muokannu ton kuvan, missä Tuukka mutisee Janille uhkauksia, tajusin että siellähän oli Mozartin levy taustalla. Tarkotus oli laittaa jotain hieman katu-uskottavampaa, mutta nooh... Eikös se Mozart jonkinnäköinen oman aikansa rokkistara ollut? :D:DD
johan jäi jännään kohtaan huih!
VastaaPoistaVoi käy sääliksi Jania, kun joutuu nyt kärsimään ja Minaa kun ovat niin söpöinen pari yhdessä♥
Toivottavasti kaikki selviää ja nuoret saavat olla yhdessä.
Juhanista tuli varsin hurmaava vanhus ja muutenkin perhe on ihana.
Eve on hauska poikatyttö.
Mukavasti kerrottua ja mukavasti luettavaa.
Jatkoa jään odottelemaan!
Niin, no, silloin ennen perijä-äänestystä taisin vihjata, että Minan ja Janin tulevaisuus määräytyy melko pitkälti äänestyksen tuloksen perusteella. Heillä siis on toivoa, koska Minasta ei tullut perijää... (; Saa nähdä mitä tapahtuu. Kieltämättä ovat kyllä söpöjä yhdessä ♥
PoistaKiitoksia ihanasta kommentista!
Vanhuus vaikuttaa tosiaan pukevan Juhanaa! Oli myös ihan mukavaa että tuli hieman enemmän juonta, Minan ja Janin suhde ei varmastikaan ole Juhanan mieleen varsinkaan nyt... Mutta hyvä etteivät muutkaan sisarukset jääneet aivan täysin vanhimman tyttären varjoon :) Jatkanpa tässä Pohjasoiden perhesuhteiden tutkimista ;D
VastaaPoista