6. osa: Nuoruuden iloja

Heipä hei taas pitkästä aikaa :D Olen ollut laiska pelaamaan, joten olette saaneet odottaa pitkään. Pyydän nöyrästi anteeksi. Näin siinä välillä käy.

Olen päättänyt, että koska muuten menisi kymmenen vuotta päästä kymmenenteen sukupolveen, ensimmäiseen perijä-äänestykseen pääsevät vain neljä vanhinta Pohjasuon lasta eli Vilhelmina, Johan, Kaius ja Evelina. Kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Reilua.

Oli tarkoitus julkaista perijä-äänestys samaan aikaan tämän osan kanssa, mutta nyt kävi näin, että pelini on aloittanut uuden harrastuksen: kesken kaiken ilman mitään järkevää syytä kaatuilun. En pääse kasvattamaan ketään uuteen ikävaiheeseen, koska peli ottaa ja kaatuu aina juuri ennen sitä. Voi siis vierähtää mukava tovi, ennen kuin saan selville, mistä se johtuu, joten sitä odotellessa... Noh, kärsivällisyys on hyve. Perijä-äänestys tulee sitten joskus.

Mutta tässä nyt tämä. Olkaa hyvät.

*** *** *** *** ***

Johan teki itselleen pienen hiustenleikkuun (vai pitäisikö sanoa hiustenpidennyksen), ja uusi kampaus pukeekin häntä vallan mainiosti. Hän oli sopeutunut koulumaailmaan hyvin ja oli saanut paljon kavereita. Jopa suurin osa Vilhelminan luokkalaisista oli sitä mieltä, että hän oli söpö, ja Vilhelmina häpesi sivussa, kun hänen kaverinsa pyörivät hänen pikkuveljensä ympärillä. Noloa.

Taaperoiän eripurasta huolimatta pojat olivat mitä parhaimpia kaveruksia ja kertoivat usein toisilleen päivän hauskimpia tapahtumia. Kaius ei ollut yhtä ulospäin suuntautunut kuin Johan, mutta hän ei siitä huolimatta ollut ujo eikä yksinäinen. Hän hengaili koulussa usein eri porukassa kuin Johan, mutta kaksosista vanhempi ei hävennyt pikkuveljensä seuraa. Kaius oli mitä siistein tyyppi. Hänen kanssaan oli mahtavaa leikkiä avaruusvarkaita.

Juhana päätti toteuttaa pitkäaikaisen haaveensa ja kutsui yksityiskoulun rehtorin luokseen illalliselle. Taka-ajatuksena tietenkin oli, että lapset otettaisiin oppilaiksi kyseisen miehen luotsaamaan maineikkaaseen opinahjoon. Rehtori otti kutsun vastaan ja ilmoitti tulevansa katsastamaan paikat viideltä illalla. Juhanalla oli vapaapäivä, joten hänellä oli rutkasti aikaa laittaa paikat kuntoon ennen rehtorin tuloa.

Lasten palattua koulusta väkeä olikin talossa hieman enemmän kuin normaalisti. Sekä Kaius että Vilhelmina olivat tuoneet uudet ystävät tutustumaan taloon, ja Juhana yritti epätoivoisesti siivota heidän jälkiään. Kaius leikki ystävänsä Ville Itälän (Fannyn serkku, kyllä) kanssa rosvoa ja poliisia ja pysähtyi välillä selittämään: ”Sitten jos tää poliisi sais ne rahasäkit ilmasta kiinni, niinku näin…”

Vilhelminan ystävällä Fannylla oli ilmeisen suuri suku, sillä niin ikään Kristiina Harrikainen oli Fannyn serkku. Kristiina oli kuullut Fannyn kehuvan vuolaasti Vilhelminaa, ja oli itsekin halunnut tutustua häneen. Vilhelminalla ei ollut mitään sitä vastaan, Kristiina oli hauskaa seuraa. Ja mikä parasta, heillä oli samanlaiset kampaukset!

Rehtorin saavuttua punaisella Porschellaan pihaan Juhana hääti kuitenkin ylimääräiset lapset talosta ja meni ottamaan rehtorin henkilökohtaisesti vastaan.

”Hienoa, että pääsitte tulemaan. Mukava tavata. Minä olen Juhana Pohjasuo”, hän puhua papatti ja johdatteli rehtorin sisään.

Aikaa vaativan työuran ohella Juhanalla ei ollut juurikaan aikaa kohentaa kokkaustaitojaan, joten hän tyytyi tarjoamaan rehtorille tavanomaisen menun: spagettia ja lihapullia tomaattikastikkeessa. Rehtoria yksinkertainen ruokalaji ei kuitenkaan haitannut, vaan hän ahmi lautasen tyhjäksi viimeistä murua myöten kuunnellen samalla Kaiuksen höpötystä Rokkiturilaiden keikasta ja siitä, kuinka hän oli saanut bändin jäseniltä nimmarit käsivarteensa. Juhana vilkuili poikaansa murhaavasti, mutta rehtori ei ollut millänsäkään.

Reksi vietti heillä vielä pari tuntia ja alkoi sitten tyytyväisenä tehdä lähtöä. Eteisessä hän onnitteli Juhanaa fiksuista lapsista ja lupasi järjestää heille kaikille paikan hienostokoulustaan saman tien. Kaikki kolme aloittaisivat koulussa seuraavana päivänä. Silläkään ei kuulemma ollut väliä, että jonotuslistan ensimmäinen oli odottanut paikkaansa kolme vuotta. Juhana ei voinut kuin kiittää avokätistä rehtoria, joka lopulta lähti kävelemään autolleen kuljettajan odotellessa jo sisällä.

Juhana tahtoi, että hänen lapsensa tekisivät hyvän vaikutuksen hienostokoulun opettajiin, joten hän katsoi velvollisuudekseen toimia kotiopettajana myös pojilleen. Johan livahti pois paikalta mutisten, että oli jo tehnyt läksynsä, mutta Kaius tarttui mielellään penaaliin ja koulukirjoihin ja rupesi työn touhuun. Häntä ei haitannut isän luennointi, hän nautti kaiken uuden oppimisesta.

*

Sannan oli pakko tarkistaa kalenterinsa, kun Evelina kasvaa hujahti taaperoksi. Oliko hän todella itsekin jo keski-iän kynnyksellä? Minne aika oli oikein kadonnut? Vilhelminallakin olisi pian syntymäpäivä, hän olisi jälleen kerran askeleen lähempänä aikuisuutta. Vastahan hänkin syntyi… Pitää nauttia näistä hetkistä, kun lapset ovat vielä pieniä. Seuraavana päivänä he jo lentävät pesästä.

Lasten uutuuttaan säkenöivät koulupuvut. Kaius astelee omassaan kuin paraskin pohatta. Johan tunsi olonsa aluksi hieman nihkeäksi jäykissä housuissa ja kireässä solmiossa, mutta tottui pukuun lopulta. Hän ei antanut sen hidastaa vauhdikkaita leikkejään kavereiden kanssa. Mitä pienistä, vaikka paidan hiha välillä vähän repesikin, äiti osaisi korjata sen.

Sanna oli jo jonkin aikaa tuntenut itsensä väsyneeksi ja äkäiseksi, ja sai syyn pian selville: hän oli jälleen raskaana. Toivottavasti nyt viimeisen kerran. Jos vaikka olisi niin hyvä tuuri, että tulisi kaksoset…

Yksityiskouluun pääsystä huolimatta Vilhelmina oli toistaiseksi ainoa, joka toi yhä kotiin kiitettäviä arvosanoja. Johan ainakin myönsi, että oli saattanut parina iltana kuluttaa aikaansa tietokoneen parissa läksyjenluvun sijaan… Hän kuitenkin päätti yrittää parhaansa.

 

”Mitäköhän sinustakin tulee, Eve”, Sanna mutisi kerran vaihtaessaan tyttärelleen arkivaatteita päälle. ”Mitäköhän isosiskostasi tulee… Tai mitähän rasavilliveljistäsi tulee. Saa nähdä.”

Evelina ei vastannut, vaan vaati äitiään lukemaan hänelle Tuikkulan tarinoita. Kahdennenkymmenennen kerran viikon sisällä.

 

”Mä tahtoo veivaa veivaa… Katso Eve, peppu taakse näin!” Mina opetti pikkusiskolleen tanssin alkeita. Evelina matki isosisartaan parhaansa mukaan, ja ohi kävelevä Johan pudisti päätään itsekseen.

”Hullua touhua tuollainen… Menen mieluummin leikkimään mutanttiturilailla.”

Kaius ei ollut menettänyt intohimoaan maalaamiseen, vaikka olikin saanut isänsä muotokuvan valmiiksi jo aikaa sitten. Muotokuvaan verrattuna tekeillä oleva työ on kuitenkin jokseenkin… pelkistetty.

*

Viimein koitti kuitenkin odotettu päivä: pikku-Minan syntymäpäivä. Vilhelmina olisi jälleen askeleen lähempänä aikuisuutta. Sannalle tuli tippa silmäkulmaan katsellessaan pientä esikoistaan, joka ei enää pian olisikaan pieni.

Vilhelmina sen kun kaunistuu kasvaessaan. Hänelle arpoutui tavoitteeksi nautinto, ja hänen elämäntoiveensa on 50 unelmatreffit. Mieltymykset ja inhokit tulen vaihtamaan mielenmuokkausjuomalla, tällä hetkellä ne ovat vielä harmaat hiukset ja luovuus vs. meikit.

”Mina, muutatko sinä nyt pois meidän luota?” Kaius kysyi huolestuneena. Hän ei ollut kovin läheinen siskon kanssa, mutta oli alkanut oppia tuntemaan tätä päivä päivältä paremmin ja paremmin ja viihtyi tämän seurassa. Mina hymyili pikkuveljelleen.

”En minä vielä muuta. Älä huoli. Muutan vasta paljon myöhemmin, sinä ja Johankin olette ehtineet jo kasvaa teini-ikään.”

Kaius hymyili ja liittyi Vilhelminan seuraan syömään kakkua. Se oli mansikkatäytekakkua, hänen suosikkiaan.

Kun Vilhelmina oli saanut kakkunsa syötyä, hän otti yhteyttä yliopistoon ja tiedusteli mahdollisia stipendejä. Ilokseen hän sai kuulla saaneensa kaksi stipendiä: tuhat simoleonia hyvästä koulumenestyksestä ja 750 simoleonia kehittyneistä luovuustaidoistaan. Hän meni tyytyväisenä nukkumaan. Rahaa olisi tiedossa, kun hän päättäisi mennä kampukselle.

Seuraavana aamuna hän katsasti työvoimatoimiston sivuilta vapaat osa-aikatyöt osittain ansaitakseen omaa rahaa ja osittain siksi, että oli päässyt stipendien makuun ja havitteli nyt uraohjusstipendiä. Hän lähetti hakemuksen politiikka-alan paikkaan, ja sai heti tietää tulleensa valituksi. Tuolla ei turhaan työhaastatteluja harrasteta, Vilhelmina tuumi, muttei valittanut. Työ olisi arvostettua, eikä palkkakaan aivan surkea olisi.

*

”Tiedätkö mitä, Kaius”, Johan sanoi eräänä aamuna ollessaan veljensä kanssa etupihalla loikoilemassa ja nauttimassa kesäauringosta. Koulubussin saapumiseen olisi vielä aikaa.

”No mitä?” Kaius mumisi unisena. Hän oli nukkunut edellisen yön huonosti ja oli siksi nukahtamispisteessä.

”Olisi kivaa olla vapaa. Vähän niin kuin tuo lintu tuolla” Johan sanoi ja osoitti kauempana oksalla nököttävää pikkulintua. Se katseli poikia pää kallellaan ja päästi korkean, visertävän äänen.

”Niinkö? Miksi?”

”Täällä on niin ärsyttävää. Iskä komentelee, äiti lässyttää, ja kumpikin lepertelee Evelle koko ajan. Tekisi mieli karata. Vilhelminan voisi ottaa mukaan, mutta siitä on tullut jo melkein aikuinen, joten ei. Onko sinulla koskaan samanlaista tunnetta?”

Kaius empi. Hän ei olisi halunnut myöntää veljelleen, ettei ollut koskaan edes ajatellut mitään tuollaisia. Johan oli varma, että koska hän ja Kaius olivat kaksoset, he myös tunsivat samoin ja ajattelivat samoin. Siksi Johanin kysymys oli ollut miltei retorinen. Kaius päätti kuitenkin sanoa totuuden.

”En… En usko. Minä viihdyn täällä ihan hyvin. Onhan iskä vähän tiukka, mutta se ajattelee meidän parasta, ihan niin kuin äitikin. Ja hei, ne hommasi meidät siihen tosi kalliiseen kouluunkin!”

Johan tuhahti. ”Jossa on pelkkiä nörttejä ja jossa joutuu pitämään kravattia. Mitä vikaa vanhassa koulussa oli? Olet oikea nössö välillä, Kaius.”

He eivät puhuneet enää mitään koulubussin tuloon asti. Kaius ei pitänyt riitelemisestä, varsinkaan kaksoisveljensä kanssa, mutta hänestä Johan oli epäreilu. Hän ei kuitenkaan sanonut sitä Johanille. Siitä ei olisi ollut mitään hyötyä.

*

Vilhelmina päivitti huonettaan hiukan kasvettuaan teini-ikäiseksi. Hän ripusti seinille pari julistetta ja hankki huoneeseen ison peilin ja ruukkukasvin. Nukketalosta hän ei halunnut luopua, vaikka Sanna vaivihkaa ehdotti, että se siirtyisi Evelinan huoneeseen. Mina oli kieltäytynyt jyrkästi. Talolla oli hänelle tunnearvoa.

Ylentyäkseen uudella työpaikallaan hänen täytyi kehittää logiikkataitojaan, joten pihalle hankittiin shakkilauta. Vilhelmina kuluttikin sillä jokaisen liikenevän vapaan hetkensä, kunnes oli mielestään tarpeeksi hyvä loogisessa päättelyssä saadakseen mahdollisesti ylennyksen heti ensimmäisenä työpäivänä.

Hän treenasi niin intensiivisesti, ettei edes huomannut ohi kulkevan lehdenjakajan silmäilevän häntä kiinnostuneena. Poika lähti lopulta masentuneena jatkamaan matkaansa. Eikä hän olisi ollut edes pahan näköinenkään… No, hän tulee huomenna takaisin. 

Vihdoin pojatkin olivat uurastaneen niin paljon, että saattoivat ylpeinä esitellä vanhemmilleen pyöreitä kymppejä todistuksissaan. Juhana sanoi aina tienneensä, että vaikka pojat olivat melko villejä – etenkin Johan – niin he olivat myös älykkäitä. Sanna kehui kaksosia ja meni melkein heti takaisin peiton alle. Hän oli kuolemanväsynyt ja rasittunut vatsassaan melskaavan vauvan takia.

Pienen muodonmuutoksen jälkeen Minasta tuli entistäkin kauniimpi! Muotovaahto ja suoristusrauta tekivät ihmeitä hänen luonnonkiharalle tukalleen. Vasta teini-iässä hänen kasvojensa pisamat alkoivat erottua.

Hän hoiti mielellään pientä Eveä vanhempien ollessa kiireisiä, sillä hän halusi tuntea olonsa hyödylliseksi. Taka-ajatuksena oli, että ehkä vanhemmat huomaisivat hänen avuliaisuutensa ja antaisivat sitä myötä myös enemmän vapauksia…? Aina kannatti yrittää.

Juhanalla oli tapana lainata tyttärensä huoneen peiliä puheharjoitteluun, kun Sanna nukkui makuuhuoneessa ja itsekseen höpöttely olisi häirinnyt häntä. Vessassa harjoittelussa oli se huono puoli, että kuusihenkisessä perheessä oli aina joku, joka kuitenkin tarvitsi vessaa juuri, kun Juhana olisi päässyt vauhtiin harjoittelussa. Vilhelminan huoneessa oli siis hyvä harjoitella.

Vilhelmina itse ei tosin pitänyt siitä lainkaan.

”Lähde vetämään täältä, tämä on minun huoneeni!” hän karjui isälleen eräänä iltana ollessaan väsynyt ja huonotuulinen.

”Hei, anteeksi”, Juhana aloitti, mutta tytär keskeytti hänet.

”Et saa! Häivy, yritän päästä nukkumaan!”

 

”Älä puhu minulle noin”, Juhana ärähti. ”Minä olen sinun isäsi!”

”Olit mikä tahansa, voit silti antaa ihmisten olla rauhassa heidän omassa huoneessaan!” Vilhelmina kivahti, mutta hiljeni sitten muistaessaan, että pikkuveljet nukkuivat aivan seinän takana. Juhana lähti vähin äänin huoneesta, ja Vilhelmina lysähti sängylleen. Väsymyksestä huolimatta hän ei saanut unta moneen tuntiin.

Myös Kaius piti isosiskonsa huoneesta. Eräänä yönä hän oli nähnyt pahaa unta ja livahti Minan sänkyyn kokeillakseen, lähtisivätkö painajaiset sillä pois. Hän ei kuitenkaan uskaltanut jäädä nukkumaan sänkyyn koko yöksi, sillä pelkäsi Minan suuttuvan, joten hipsi lopulta takaisin omaan sänkyynsä ja nukahti heti. Loppuyö sujui ilman painajaisia.

”Kohta hankin kyllä lukon oveen”, Vilhelmina mutisi nähdessään myllätyn sängyn. Hän kuitenkin suoristi lakanat mukisematta ja vetäytyi itsekin yöpuulle.

Sannan vuorokausirytmi oli raskauden myötä keikahtanut täysin päälaelleen. Hän saattoi nukkua iltapäivään saakka ja herätä yöllä kokkaamaan hampurilaisia. Vatsassa oleva pikkuinen oli ilmeisen nälkäistä sorttia. Yksi hyvä puoli Sannan epäsäännöllisessä elämänrytmissä oli: Evelinakaan ei vielä jaksanut nukkua koko yötä putkeen, joten Sanna pystyi päästämään tytön kehdosta saman tien, kun tämä alkoi ulvoa ikäväänsä.

Eräänä päivänä mennessään hakemaan postia Sanna tunsi tutun kivun vihlaisevan vatsaansa. Hän oli yksin kotona, joten joutui jälleen synnyttämään ilman ulkopuolista apua. Ohikulkijat tosin pysähtyivät huudahtelemaan ja haukkomaan henkeä, mutta ilmeisesti kukaan ei ollut ottanut kännykkäänsä mukaan… Viaton Fanny-raukkakin joutui todistamaan ystävänsä äidin synnytysponnisteluja, oi voi.

Lopulta uupunut mutta onnellinen Sanna kannatteli vastasyntynyttä tyttövauvaa käsivarsillaan. Ensimmäinen vauva muuten, jolla on jonkin muun värinen iho kuin toiseksi tummin! Vaalea pikkuneiti sai nimekseen Karolina.

 

Kun Vilhelmina tuli töistä, Fanny juoksi halaamaan häntä. Muutamaa vuotta Minaa nuorempi Fanny ihaili lapsuudenystäväänsä suunnattomasti. Hän päätti, että isona hänestä tulee samanlainen kuin Minasta.

”Kai me mennään sitten samaan yliopistoon?” hän kysyi Minalta huolissaan.

”Totta kai”, Mina nauroi. Ei hän tietenkään hylkäisi ystäväänsä. Eihän tämänkään syntymäpäiviin ollut enää pitkä aika.

Pian koitti myös toinen suuri juhlapäivä, nimittäin Even oli aika kohdata lapsuuden riemut. Hänestä tuli oikein suloinen nuori neiti. Hän oli niin mieltynyt rastoihinsa, että halusi pitää ne. Sannalla ei ollut mitään sitä vastaan, ja Juhana ei pahemmin kommentoinut asiaa.

Eve pääsi nukkumaan Minan kanssa samaan huoneeseen. Hän oli mielissään uudesta sängystä, joka oli samanlainen kuin siskolla. Vihreät lakanatkin sopivat huoneen sävyihin.

Evestä paljastui pian oikea poikatyttö, joka leikki mielellään isoveljiensä kanssa esimerkiksi sheriffiä ja karjavarasta. Pojilla ei ollut mitään sitä vastaan, että Eve leikki heidän kanssaan. Toisin kuin useimmat tytöt, sisko osasi leikkiä.

”Pam! Sheriffi ampui sut nyt!”

”Ei ei, tää meniki tänne kallionkoloon piiloon! Kato näin!”

Vilhelminan ura oli pahassa laskussa. Oikeastaan hän oli saanut potkut töpättyään pahasti kopiokoneen kanssa, ylikuumennettuaan sen ja poltettuaan puolet pomon työhuoneen seinästä. Hän päätti tarvitsevansa kipeästi huvittelua ja suunnisti kaupungille. Kun hän oli keilannut pari tuntia, olo alkoi helpottaa ja mieli piristyä. Eiköhän pian löytyisi uusi työpaikka. Niin hän saisi myös uraohjusstipendinsä takaisin.

Oli myös asia, jonka hän koki kipeästi tarvitsevansa, nimittäin kännykkä.

”Kaikilla kavereillakin on”, hän mumisi painaessaan tuotenäppäintä ja syöttäessään seteleitä laitteeseen. Kohta hän hypistelikin uutta Kopiaansa.

”On tämä aika siisti vehje.”

Ylitettyään keski-iän kynnyksen ja vilkaistuaan eräänä aamuna peiliin Sanna tajusi, kuinka pitkiksi hänen hiuksensa olivatkaan kasvaneet. Ne näyttivät niin hyviltä auki, että hänestä tuntui pahalta tunkea niitä huivin alle piiloon.

Antaa olla, hän mietti, miksi sitten tekisin niin? Yhtä hyvin voivat olla auki.

Niin hän meni tyytyväisenä ulos pelaamaan shakkia ja odottamaan, että Juhana sanoisi mielipiteensä. Harvoin hän aamuisin sai unenpöperönsä keskeltä kunnolla katsottua Sannan tukkaa.

Oli Karolinan vuoro kasvaa taaperoksi. Sannan vatsakin oli jälleen kasvanut. Siellä odotti perheen iltatähti oikeaa aikaa putkahtaa maailmaan.

”Buahhahhaa! Olen hirviö joka syö sinut!”

”Kyllä, minulle sopii lauantai. Monelta nähdään? Hyvä. Ja keilahallilla? Loistavaa. Maltan tuskin odottaa. Nähdään lauantaina.”

*

”Isä tappaisi minut, jos tietäisi että olen treffeillä ilman hänen lupaansa”, Vilhelmina naurahti. Hänen ystävänsä Jani Tikkala hymyili.

”Hänen ei tarvitse tietää. Ei ainakaan vielä.”

Vilhelmina oli lumoutunut pojasta. Hän oli tutustunut Janiin kunnolla vasta edellisen viikon aikana, sillä tämä oli tullut uutena heidän kouluunsa kesken lukukauden. Hän oli ihastunut ensisilmäyksellä ja kerännyt koko viikon rohkeutta pyytää poikaa ulos. Onneksi tämä oli suostunut.

”Kerro jotain siitä jengistä, johon kuulut. Onko se joku moottoripyöräkerho vai mikä?”

  

”Ei, se on pikemminkin kaveriporukka”, Jani sanoi ja epäröi. Hän ei tiennyt, kuinka paljon uskaltaisi paljastaa edessään olevalle kauniille tytölle. Hän ei halunnut säikyttää Vilhelminaa tiehensä; niinpä hän hieman kierteli ja kaarteli. ”Mennäänkö syömään niin kerron siinä samalla?”

Jani tarjosi Vilhelminalle lounaan ja kertoi samalla – hieman kaunistellusti tosin – jengistään. Hän kertoi, että he pitivät silloin tällöin hauskaa kavereiden kesken muun muassa ostarilla ja että he olivat saaneet perustaa kerhotilat erään jengiläisen perheen vanhaan autotalliin. Sen hän jätti kertomatta, että jengillä oli silloin tällöin tapana murtautua marketteihin ja varastaa mäyräkoira jos toinenkin – hän epäili, ettei Vilhelmina välttämättä sulattaisi sitä.  

Kun heidän oli aika erota, Vilhelmina vetäisi Janin varoittamatta lähelleen ja suuteli tätä. Jani ei vastustellut. Suudelma oli täydellinen päätös täydellisille treffeille.

*

Ja kommentteja jälleen, kiitoksia (: